perjantai 4. kesäkuuta 2010

Maakuntamatkailua ynnä muuta

Otsikointi ja kategorian keksiminen osoittautui taas perin vaikeaksi. Aloitimme iltapäivän ajelemalla kohti korjaamoa tyttären pölynimuri autonperässä. Sitten keksin haluta näkemään Kellokosken hautausmaan, johon en aikaisemmin ole tutustunut. Sinne siis, kun oli nätti päiväkin ja kotona olisivat odottaneet vain kasvimaa-askareet.

Tämä Orvokin nimipäivä ei parempi olisi voinut ollakaan kirkolliseen kesäretkeen, valittiinhan juuri retkemme aikana Suomeen ensimmäinen naispiispa.





Ylimpänä on pikkuinen siunauskappeli, sitten minulle tuntemattomien Engla Gustafvan, Esterin ja Hilkan haudat. Tuttujakin löytyi, nimeltä tunnettuina mm. viimeisen ruukinpatruunasuvun, Carlanderien sukuhauta.

Löysin myös isäni serkun perhehaudan. Siinä isänsä ja äitinsä kanssa lepäävät minun pienenä kuolleen pikkuserkkuni luut ja tilaa ehkä on vielä elossakin oleville. Otin useita kuvia ja yhdestä vasta kotona hoksasin, että olisikohan siinä ollut isäni tädin hauta. Miehen nimi tuntui tutulta, mutta ei vaan raksuttanut. Nyt pitää tehdä vähän töitä ja tutkia sekä kuvaa että sukutietoja kunnolla. Kun mies oli toinen aviomies, en siellä osannut olla  tarkempi.

Kellokosken hautausmaa täytti toissa vuonna 200 vuotta. Äskeiset kuvat otin tänään, mutta seuraavat tiedot poimin Kellokosken kirkon 200-vuotishistoriikista, jonka on kustantanut v. 2000 Tuusulan seurakunta, johon niin kirkko kuin hautausmaakin kuuluvat. Historiikissa onkin ollut useita asiantuntijoita kirjoittajina, koonnut kaiketi Kaija Suomus, ellen väärin muista.

Kirkko on perustettu Kellokosken eli Marieforsin ruukin seurakunnaksi. Yhteys on ollut alusta pitäen Tuusulan emoseurakuntaan, johon se nykyisin kuuluukin. Marieforsin seurakunnan toiminta alkoi vuonna 1800 ja nimensä se sai ruukin patruunan Lars Olof Nystenin Marie-vaimon mukaan. Ruukki oli perustettu jo aikaisemmin. Lainaan suoraan:

"Kellokoski oli lähes asumatonta aluetta vuoteen 1771, jolloin kahdesta tilasta yhdistetyn kylän raja käytiin. Tilat oli helsinkiläiseltä kauppiaalta Johan Sederholmilta ostanut kamreeri Erik Olander vuonna 1768. Olander perusti myllyn järvenpääläisten vanhan myllyn paikalle kosken partaalle ja sahan sen vastarannalle sekä rakennutti tilalle kahdeksantoista torppaa. Pian kylällä oli myös tiiliruukki, saviruukki, tervauuni ja krouvi. Torppareita ja käsityöläisiä tuotiin Ruotsin puolelta, Smoolannista ja Itä-Göötänmaalta asti. Kamreeri kuoli kuitenkin jo vuonna 1775, ja kartanon hoito jäi leskirouva Margareta Elisabet Olanderille ja hänen pojalleen luutnantti J.G. Olanderille."

Kellokoskelaisten kirkkomatka Tuusulaan oli pitkä, puolitoista peninkulmaa. Luutnantti anoi tuomiokapitulilta lupaa saada oma pappi ja kirkko, mutta kapitulin mielestä matka päinvastoin oli lyhyt ja tiekin hyvä, joten lupaa ei herunut. Hanketta vastusti myös kirkkoherra, joka sattui olemaan naimisissa luutnantin sisaren kanssa ja hänellä oli niin sanotusti omakin lehmä ojassa. Kartanon ja ruukin seuraava isäntä oli luutnantin toinen lanko, Karl Albrekt Sederholm, joka puolestaan tuki papiston ajatusta saada Tuusulaan ruotsinkielinen pitäjänapulainen, joka voisi käydä pitämässä toimituksia myös Kellokosken kartanossa.

Seuraava isäntä, Lars Olof Nysten osti kartanon vuonna 1793 ja perusti sinne rautaruukin, nahkurinverstaan ja kiviastioiden valmistamon. Väkiluku oli kasvanut ja vihdoin tammikuussa 1800 alkoi seurakunnan toiminta. Ensimmäinen pappi oli suomen ja ruotsin taitoinen Mikael Ticcander Sysmästä. Marie-rouva, joka antoi nimensä seurakunnalle ja ruukinkartanolle, ei ehtinyt nähdä oman seurakunnan perustamista. Hän kuoli 29-vuotiaana keuhkotautiin. Kirkon rakentamisesta ei ole löytynyt asiakirjoja, mutta perimätiedon mukaan se olisi alkujaan rakennettu hiilivarastoksi ja muodoiltaan se muistuttaakin 1700-luvun maallisia rakennuksia.
Hautausmaan portissa on vuosiluku 1808.

--- Ehdin vähän kasvimaallekin, jonne kippasin kolme tai neljä kottikärryllistä kompostimultaa ja katkoin noin heinäkillisen verran tuomipihlajan oksia kukkapenkin takaa, jota myös kitkin ihan vähän. Sitten veto loppui. Toivottavasti uusi päivä ei ole sadepäivä.

Toissapäivänä joku kelvoton otus puri käsivarteeni, jossa on yhä punainen, pyöreä, kova noin 5 sentin paukama. Toivottavasti se ei puutiaisen aiheuttama, mutta sitä pitää tarkkailla. Saattoi olla paarmakin, sillä jonkun otuksen huitaisin käsivarrelta sen tarkemmin siihen huomiota kiinnittämättä.

3 kommenttia:

  1. Kiva kesällä matkustella ja tutustua eri paikkoihin.

    VastaaPoista
  2. Nyt kyllä ihan hyttysetkin tekevät äkäisiä pistosjälkiä; esikoinen oli koulusta tullessaan ihan täynnä punaisia täpliä. Heidän sisäoppilaitoksensa järven rannalla on näemmä erittäin hyttysrikas...
    Ihania kuvia, tuommoisia nostalgiamatkoja ristiinrastiin ihan lähiseuduillekin on tosi kiva tehdä! Me olemme parina kesänä pyörineet lasten kanssa Hämeenkyrön maisemia edes-sun-takaisin. En tiedä, ottaisiko tänä kesänä ohjelmaan vaikka Kangasalan...
    Ja ajatteles tosiaan, että se Irja meni piispanvaaleissa läpi; kyllä maar nyt olen minäkin ihan innoissani, vaikka eläkeläinen olenkin :D.

    VastaaPoista
  3. Hyvä, että olet pysähtynyt kuvaamaan hautoja.

    Minusta hautausmaat opettavat ihmistä enemmän kuin moni muu paikka. Tulee samalla harras olo ja toisaalta tarve ajatella, että jokainen päivä on tosi arvokas ja täytyisi nauttia, kun on vielä terve ja elinvoimainen.

    Kun aikakello heilahtaa 10-vuoden sykleissä, voimat vähenevät ja vanhuus iskee todella päälle. Siis juuri tämä päivä on tärkeä.

    Sininen rooli (blogger)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!