perjantai 30. syyskuuta 2011

Upea päivä

Ihan uskomatonta, että syyskuun viimeisenä päivänä lämpömittari näyttää 20 astetta! Aika kova tuuli kuivatti pykit hetkessä ja melkein lennätti lankani karkuun omille teilleen. Istuin nimittäin melkein koko iltapäivän terassin auringossa käsityö hyppysissä. Totta kai tällaisesta päivästi piti nauttia ja sitä paitsi oikean syksyn tulo taitaa olla joka tapauksessa jo nurkan takana.

Vihdoinkin valmistui arpajaispalkintoni osa 3, mutta voi kauhistuksen kanahäkki, neljäs tabletti on hukassa. Kävin jo lehtiroskiksellakin, mutten sentään ruvennut tyhjentämään sitä. Epäilen vahvasti, että liinanen on vahingossa mennyt sinne, kun viikolla raivasin sanoma- ja aikakauslehtien pinoa matalammaksi. Täytyy varmuuden vuoksi penkoa vielä talossa paikkoja, sillä oikein häpeän sitä, että arvoin voittajat kuukausi sitten ja palkinnon lähettäminen on eri syistä viivästynyt. Jotain hyvää kuitenkin tästäkin seurasi, sillä sain tänään tehtyä myös sampleriin eli merkkausliinaani yhden kokonaisen uuden kuvion. Sekin työ etenee pikku hiljaa.

Näin ihanan aurinkoisena päivänä oli pakko myös kävellä kameran kanssa ulkona. Hevoskastanjaa kuvasin, samoin maisemia sekä läheltä että kaukaa. Lähikuvissa on punaisia kärpässieniä, jotka säästän johonkin tulevaan postaukseen.



Käväisimme päivällä vaateostoksillakin. Miekkonen sai nyt ihan mallikkaan tumman puvun, jota tarvitsee syksyllä sekä omilla keikoillaan että tulevissa juhlissa. Musta väri ja mallikin oli ihan passeli ja sopii sekä iloon että murheeseen. Puku löytyi ihmeen vaivattomasti, sillä asialla oli todella ammattitaitoinen nuori miesmyyjä, joka hetken silmäili miehen pyöreää masua ja nosti rekistä pari vaihtoehtoa. No, kolmas koko oli sopiva.

Pari uutta jakkuakin ilmestyi yllättäen taloon muutama päivä sitten eli minä olen melkein ällistynyt.
Mies joutui työaikanaan pitämään alvariinsa kokopukua, eräässä vaiheessa smokkiakin, mutta viimeisten vuosikymmenten aikana hän on lähinnä saanut näppylöitä aiheesta vaatteiden hankinta. Vihillekin tuo käveli irtotakissa, vaikkei se minua kyllä yhtään haitannut.

Mukavaa viikonloppua!

Leivoskahveilla

Tänään teki mieli piristystä, jotain konkreettista suuhun pantavaa. Isän kanssa juomamme bebe-kahvit muistuivat mieleeni ja pianpa mekin miehen kanssa istuimme samassa kahvilassa. Mies otti vain puolikkaan kahvikupillisen, minulle maistui koko annos ja ihana sitruunalla maustettu leivos. (Varasin samaa lajia itselleni iltapalaksikin.) Päivä oli ollut henkisesti rasittava. Ensin oli oma lääkärikäyntini, joka päättyi lähetteen kirjoittamiseen eteenpäin. "Ensin tutkitaan, sitten vasta hutkitaan", kuten entinen mieskin sanoi. Siis sananparren mies, ei minun. Todennäköisesti ei mitään vakavaa, mutta sen tietää vasta sitten myöhemmin. Niitä naisten juttuja.



Lääkäriaseman jälkeen käytiin äitiä katsomassa, nimenomaan katsomassa. Mamma nukkui niin sikeästi, etten raaskinut nykiä häntä hereille. Haastattelin vähän hoitajia ja sitten olimmekin kypsät kahville. Siihen nähden, että emme juo enää kahvia, niin tällaiset satunnaiset polulta poikkeamiset maistuvat erittäin hyvältä.

Minulle tuli paketissa muutama divarikirja, joista huippu oli vuonna 1914 New Yorkissa julkaistu Suomalais-Amerikkalainen keittokirja, toinen painos. Tällaisesta en ole koskaan kuullutkaan, vaikka tunnen kohtuullisen hyvin suomalaisen keittokirjallisuuden. Tämä ei ollutkaan tarkoitettu Suomen markkinoille, mutta on kulkeutunut kotimaahan jonkun paluumuuttajan matka-arkussa.

Kirjoittaja omistaa kirjan työtovereilleen kirjoittaen näin: "Jos minun täten osaltani hiukankaan onnistuu auttaa Amerikassa olevia meikäläisiä tyttöjä asemansa ja palkkojensa parantamisessa, on tämän kirjan tarkoitus saavutettu." Jotenkin minulle tulee tästä mieleen paljon puhuttu ja kehuttu Kathryn Stockettin Piiat -romaani. Tietysti kirjat liikkuvat ihan eri sfääreissä, mutta silti.


Joka resepti on ladottu rinnakkain suomeksi ja englanniksi. Lisäksi kirja antaa vähän yleisiä ohjeita ruoka-aineiden käsittelystä. Tuohon aikaan suomalaislikkoja oli paljon piikomassa valtameren takana ja tuollainen teos oli varmaan tosi hyödyllinen. Monet hedelmät ja äyriäiset ainakin olivat outoja tavallisille suomitytöille, mutta eivätpä niiden nimet Mina Wallillekaan olleet itsestään selviä.

Kirja on metkaa luettavaa. Englannin sanasto varmaan oli suurin piirtein sellainen kuin nykyäänkin, ainakin nopean lukaisun perusteella. Sen sijaan suomen keittiökieli oli uutta ja osittain vasta kehittymässä ja monet ruoka-aineetkin outoja. Piparuutilla maustettiin lihakastiketta. Vormussa paistettiin kakkua. Ja niin edelleen. Jos suomenkielistä sanaa ei löytynyt, ei sekään haitannut. Sitten vaan ameriikkaa, kuten esimerkiksi Sitruuna pain ohjeessa, jossa 3 tablespoonfuls of corn starch on suomeksi 3 ruokalus. cornstarchia. Nyt reseptissä lukisi maissitärkkelys.

Entä sitten Paistettu hominy, englanniksi Fried Hominy?  Tämä merkillinen hominy on sanakirjan mukaan nyt samaa kuin maissiryynit. Kirjan mukaan keitettynä hominy jäähdytetään vuoassa ja leikataan puolen tuuman paloiksi, jotka kastellaan munassa ja korppujauhoissa ja paistetaan. (Minulle tulee mieleen italialainen polenta, jolla venetsialainen komisario Brunetti herkuttelee Donna Leonin kirjoissa.)

Yksi ruoka-aineen nimi oli niin outo, että vain päättelemällä tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että sillä tarkoitettiin kateenkorvaa. Tarkistin vielä englannin kielisen termin ja kyllä, sweetbreads tosiaan on kateenkorva. Vaikka, harva kai nykyään tietää miltä kateenkorva maistuu. Mahtaako sitä saada edes kauppahallistakaan? Ainakin ennen tätä pidettiin oikein herrojen herkkuna ja kai minäkin olen sitä joskus maistanut.

Mutta se kateenkorvan suomenkielinen nimi tuohon aikaan, se oli "mahasylkirauhanen"!!!! Mahasylkirauhasreseptejä löytyi vaikka miten monta hyytelöstä kotletteihin, mykyihin ja palleroihin, mutta tässä semmoinen hienompi ruokaohje, vaikka viikonloppuna kokeiltavaksi ;-)

Mahasylkirauhanen tomaattisoosin kera
Keitä mahasylkirauhanen ja pane painon alle vähäksi aikaa. Leikkaa kahtia pitkittäin, aseta pannuun pieni silavanviipale jokaisen päälle. Leikkele vähän kasviksia pannuun ja kaada lihalientä päälle, että pohja peittyy; anna hiljalleen paistua uunissa usein valellen noin 15 min. Valele päältä tomaatti- tai allemandesoosilla, asettele riisijalustalle keitettyjä artisokkia, pane niiden päälle mahasylkirauhaset. Tarjoa sienikastekkeen kanssa, pantuna jalustan keskelle, ympärille pieniä viheriäisiä herneitä.

 Niin sitä kieli muuttuu sadassa vuodessa, mutta herkut ovat herkkuja. Vaikka hassulta kuulostavat sanat naurattavat, niin ohjeet ovat ihan asiallisia, ajan tavan mukaan munia, kermaa ja voita säästelemättä.


keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kärpässieniä

Kappas vaan, tänä vuonna kärpässienet ovat levittäytyneet pihaan asti. Harmi, ettei syötäviä sieniä ole näkynyt pihassa niin paljon, että viitsisin niitä kerätä ja keittää.

Viime viikolla söimme sienikastiketta neljänä päivänä peräkkäin, joten viikon D-vitamiiniannos tuli ainakin saatua. Itse syön tosin pillerin päivässä kesät talvet, mutta miestä en ole vielä saanut vitamiinipurkille. Emme itse ole olleet sienessä, kun hyviä sienimetsiä ei ole tiedossa tässä lähimaisemissa eikä meidän kintuilla oikein metsässäkään kävellä ja kumarrella. Ostin kantarelleja ja suppilovahveroita. Viime mainitut kuivatin uunissa, mutta jo niistäkin on kaksi kastiketta tehty. Suppiksia oli iso pussillinen, kantarelleja pienempi. Kantarellit menivät jo samana iltana parempiin suihin kastikkeena.

Tänään on Lennin nimipäivä. Vaarini yksi serkku ja hyvä ystävä oli nimeltään Lenni. Selvitin muutama päivä sitten itselleni sen tiedon, että serkukset suomensivat sukunimensä suurena nimenmuuttopäivänä, Snellmanin syntymäpäivänä 12.5.1906. Leonardista tuli samalla Lenni, joksi häntä oli jo aikaisemmin kutsuttu. Tämä oli minulle uusi tieto, kuten sekin, että nämä plus vielä kolmas serkus asuivat tuohon aikaan Helsingissä. Myös kotona asuvat sisarukset ja serkut muuttivat nimensä samana päivänä. Vanhukset sen sijaan säilyttivät suvun vanhan nimen. Suku on tietääkseni ollut suomalainen, vaikka juuri ja juuri kielirajalla, joten esi-isät ja äidit ovat varmaan olleet sujuvasti kaksikielisiä. Uusia sukunimiä tuli nyt kertaheitolla kolme. Yksi serkku otti itselleen talon nimen, muut valikoidusti kahta, luultavasti itse keksimäänsä nimeä. Olisin laittanut linkin, mutta nyt en yhtään muista, mitä kautta pääsin vanhan virallisen lehden näille sivuille. Jos se löytyy, niin palaan asiaan. Jäi vielä tarkistamatta sekin, muuttivatko tämän talon silloiset haltijat nimensä samana päivänä, kuten otaksun.

Lisäys: Sehän on tietysti Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtikirjasto ja sielläSuomalainen Wirallinen Lehti. Numerossa 109 12.5.1906 on liuta nimenmuutoksia, vaarini mukaan luettuna. Meidän talomme isäntä sisaruksineen muutti nimensä vasta 11 päivää myöhemmin.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Vaihteeksi taustanvaihtoa

Aina se tyttöä piristää, kun saa uudet vaatteet. Kiitos Itkupillille blogipohjasta! Muistin väärin, että minulla olisi ollut kärpässieniä omassa kuvavalikoimassani, mutta eipä ollut tai en ainakaan löytänyt. Linnut langalla saavat kelvata tällä kertaa teeman mukaiseksi hederiksi, ellei muuta löydy.

Miten nämä päivät hurahtavatkin näin nopeasti? Oikeastaan en ole tänäänkään saanut aikaiseksi yhtään mitään enkä edes sure sitä. Muutaman kerroksen olen sentään kutonut lapsenlapsen kinnasta ja päättänyt ruveta Vaaka-yhdistyksen jäseneksi ja sukankutojaksi. Tämän vuoden hyväntekeväisyyskohteena ovat mm. vähävaraiset kotimaiset lapsiperheet, joille voi neuloa sukkia, pipoja, tumppuja ja kaulaliinoja.

Tänään olen myös vaivannut päätäni miettimällä, millaisen talviverhon laittaisin tänne työhuoneeseen. Jostain syystä vanhat verhovarastot ovat huvenneet, vaikka luulin, että niitä olisi jäljellä ainakin yksi hyllyllinen entisistä asunnoista ja ehkä tästä nykyisestäkin. Mies sulki aamulla talon kaikki avoimet ikkunat ja siirsi lämmityksen talviasentoon. Muoniossa on tänään tullut jo lunta, joten kai se talvi tänne eteläänkin rupeaa tulemaan jossain vaiheessa.

Huomenna on meno lääkärin puheille. Yritän houkutella miestä myös vaatekauppaan, sillä hänen pitäisi saada puku tai vähintään tumma irtotakki. Häätakki ei kuulemma mahdu enää kiinni ja kun lähiviikkoina on tumma puku-tilaisuus, niin siihen on syytä varautua. Ja pitäisi kai miehellä yksi puku sentään olla. Omakin vastaava juhlavaatteeni on vielä hakusessa, mutta hätätilanteessa selviän tummilla housuilla ja mustalla neulejakulla. Sanotaan, että tässä iässä pitäisi aina olla hautajaisvaate prässissä, mutta kun ei ole niin ei ole. Housuissa tosin on monta prässiä rinnakkain ja siitä pulmasta en ole millään selviytynyt: aina tulee yksi uusi prässi lisää, vaikka miten huolellisesti yritän toimia. Kotona pärjää kaikenlaisissa college-housuissa ja yksillä farkuilla, kun elättelen toivoa laihtumisesta. Kaapissa nimittäin olisi monenmoista vaatetta, jos vain mahtuisin niiden sisään.


sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Hauskoja luontoilmiöitä

Olin ystäväni kanssa sunnuntaikävelyllä ja maailmaa parantamassa. Parannettavaa löytyikin vaikka miten paljon ja hauskaa oli muutenkin, mutta jalkapohjissani tunnen jostain syystä varmaan vieläkin kaikki lenkkitiellä olleet kivet.

Otin kameran mukaan sitä silmällä pitäen, että matkalla olisi ruskaa kuvattavana. Kohtasin kaksikin eläinkunta-kategoriaan liittyvää hauskaa asiaa. Matkan varrella on vanha maitolaituri, jota orava näköjään käyttää talvisäilönä siitä päätellen, että tammenterhoja on jäänyt portaillekin. On ainakin tarpeeksi tilava varasto pitkänkin talven eväille! Tammia ei mielestäni ole aivan laiturin lähelläkään, joten oravan on täytynyt kantaa terhot suussaan kauempaa, esimerkiksi meidän pihasta.

Tämä toisen kuvan pieni mannekiini on ilmeisesti päästäinen, kun sen nokka oli pitkä ja terävä. Otus juoksenteli edessämme tien laidassa pitkän aikaa ennen kuin livahti ojaan.

Pyöreää palleroa ei yhtään haitannut päästä valokuvaan. Kovin lähelle en kuitenkaan arvannut mennä, joten kuvakin on epäselvä.

Varsinaisia ruskakuvia en saanut otettua, ellei sellaiseksi lasketa tätä aronia-pensasaitaa:


Tällaista olemme vähän ajatelleet omaankin pihaan, mutta suunnitelma saa hautua odottamaan ensi vuotta. Tälle vuodelle on kasaantunut jo riittävästi hankkeita.

Tässä tämä sunnuntaipäivä onkin taas jo hurahtanut iltapuolelle. Ohjelmastamme voi mainita vielä sen, että mies kipaisi ostamassa jyskin tarjouslehtisessä mainostaman porrasjakkaran. Se oli laatikossa osina tietenkin, mutta näytti sopivalta meidän keittiöömme. Ennakoimme jo esteetöntä pääsyä uusien keittiönkaappien ylähyllyille. Jakkara ei saa olla liian korkea eikä liian matala ja se pitää voida potkaista kätevästi pois tieltä... - Hyvä kun kävi ostamassa, sillä esite tuli tänään ja jakkarakauppa on kuulemma käynyt hyvin. Mikäs, "jakku" maksoi tasan kaksi kymppiä, jos en väärin muista, eli hintakin oli hyvin sopiva.

Hauskaa iltaa muillekin ja hyvää uutta viikkoa!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Valitettavasti harmaata päivää

Voi vitsi, taas oli pakko todeta, että harmaana päivänä ei pistellä ristipistoja yhtä vähän kuin ripustetaan lakanoita ulos kuivumaan. Molempia oli tarkoitus tehdä tänään. Saunan lämmöillä onneksi lakanat kuivuvat niin  että varmaan pistän vielä yhden koneellisen pyörimään.

Tarkka käsityö on hankalampi juttu. En ole vielä keksinyt, miten, minne ja millaiset lamput viritän käsitöitäni varten. Varakäsityönä on nyt onneksi kintaat, jotka lupasin tehdä lapsenlapselle. Vaihteeksi on kiva kutoa muutakin kuin sukkaa!

Tänään on satanutkin moneen kertaan, mutta kuvat ovat eiliseltä. 



Kävimme eilen morjenstamassa isääni. Menomatkalla kuvasin nämä muhkeat pilvet, jotka sitten satoivatkin oikein viimeisen päälle kunnolla. Onneksi kotimatkalla aurinko taas pilkahteli pilvien raosta ja sain kuvattua esimerkiksi tämän muuttomatkaa suunnittelevan lintuparven. Olisivatkohan olleet kottaraisia? Vanhan auton ikkunasta oli paljon helpompi ottaa kuvia kuin tässä nykyisessä, jossa on isommat peruutuspeilit. Ne näyttävät olevan tiellä kaiken aikaa. Ehkä tarkoitus ei ole harrastaa valokuvausta auton ikkunasta.

Isän kanssa juotiin hyvät munkkikahvit ja istuttiin pitkään rupattelemassa. Ikävää ja yksinäistähän hänellä tietysti on, mutta onneksi ei vaikuttanut erityisen masentuneelta. Hän arveli ehtivänsä vielä pariin kertaan äitiä katsomaan ennen omaa kuntoukseen lähtöään ja me lupasimme ainakin omalta osaltamme myös käydä terveyskeskuksessa.

Eilen pistettiin myös nimet remonttisopimukseen. Marraskuun alkupuolella meille pitäisi tulla uudet keittiökalusteet eikä vain tulla taloon, vaan mennä myös paikoilleen. Vanhojen romppeiden jatkokäytöstä sovin tänään velimiehen kanssa. Hän lupasi tulla myös purkamaan kaappeja ja kantamaan avuksemme paria itselle jäävää kaappia. Sekä meillä että veljellä on aina käyttöä varasto- tai työkalukaapeille. Ja sen, mikä mahdollisesti ei kelpaa kummallekaan, vievät remonttireiskat mennessään.

Nyt meillä on onneksi monta viikkoa hyvää aikaa tyhjentää kaappeja. Ajattelimme ostaa muuttolaatikoita, joista tulee ensi kesänä siihen tulevaan kasvihuoneeseemme ja ehkä kasvilavaankin hyviä kasvulaatikoita (jaakko-vaakko-vapaita). Ne ovat turvallisen tukevia nyt ensi alkuun astialaatikoina. Osa astioista ehkä päätyy varastoon ja osa saa ehkä lähteä Fidaan tai kierrätyskeskukseen. Tytärkin lupasi ottaa jotain.

Jauhokaappi pitää tietysti myös raivata ja tutkia pussien ja purnukoiden sisältö perusteellisesti. Kelvollinen jää, kelvoton menee kompostiin. Sikälli tällainen remontti tekee hyvää, että tulee tosiaan tehtyä inventaariota. Takahyllyiltä voi löytyä ties mitä, hiirenpapanoita myöten. Isällä on menossa samanlainen tyhjennysoperaatio, sillä antoi meille evääksi kassillisen jauhoja, pastoja ja ryynejä. Hän arveli, ettei aio keittää enää riisipuuroa eikä leipoa pullaa. Kaurapuuron hän on ainakin tähän asti keittänyt joka aamu.

Sanoinko jo aikaisemmin, että nyt tulee kaappien tilalle mahdollisimman paljon vetolaatikoita. Korkea kuivakaappikin on varustettu laatikoilla, joten pian meillä ei enää ole takahyllyjä!

Voi että, aurinko paistaa niin upeasti, että nyt on äkkiä mentävä kameran kanssa ulos!

torstai 22. syyskuuta 2011

Kiitos taas kerran mukana kulkemisesta. Te ootte ihania! En lähde kommentoimaan edellisen postauksen kommentteja yksitellen, mutta kiitän ymmärryksestä ja lämmöstänne, rakkaat blogikaverit. Lähetän teille myös lämpimät halit ja voimia omiin asioihinne.

Endless summer jaksaa aina vaan kukkia pihassa, kun se vihdoin tänä kesänä sai tarpeeksi ravintoa ja ylipäätään rupesi kukkimaan. Yritin saada kaikki kolme kasvia samaan kuvaan kaikkine värisävyineen. Ihmeellisen vahvaa sinistä on tullut kuvaan mukaan. Nuo punertavat kukat ovat varmaan vain niin vanhoja, että jo haalistuvat. Toinen uuttera kukkija, joka ei näy kuvassa, on tämän puskan takana oleva äitienpäiväruusu. Se lykkää vielä uutta nuppua.

Isä soitti jo aamupäivällä ja kertoi, että nyt äidin asia on nytkähtänyt eteenpäin. Hän on ainakin jo jonossa. Pitkässä jonossa, jonka pituutta ei kukaan tietysti uskalla arvioida. Se tuli jo eilen selväksi, että äidin "pisteet" riittävät jonoon pääsemiseksi eikä häntä enää laiteta kotiin. Isä, joka on urhoollinen sotaveteraani ja -invalidi, ei helpolla valita, mutta nyt hän sanoi suoraan, ettei enää jaksa hoitaa vaimoa kotona. Ja näkiväthän he, ettei rollaattoria lykkäävä äijä enää nosta vaimoa ylös sängystä. 

Tämä hetki ei vielä ole oikea ruveta painostamaan isää mieltään muuttamaan yksityisen hoitolaitoksen suuntaan, jonne kaiketi pääsisi nopeammin. Meidän mukana olleiden mielipide tuli joka tapauksessa jo eilen selväksi. Katsotaan nyt mitä ja milloin seuraava liikku tapahtuu ja kuten jo eilen kuulimme, ei "sikaa osteta säkissä", vaan paikan voi käydä etukäteen katsastamassa. Jos lyhyt käynti nyt sitten oikeasti mitään kertoo todellisuudesta. Niukkuus ja ankara kilpailutus hallitsevat varmasti joka puolella toimintoja, mutta ihmismäistä kohtelua ja asiallista hoitoa soisi jokaisen vanhuksen saavan vielä viimeisinä aikoinaan.
 
On tämä ihmisen elämä jännä juttu, kuin raiteellaan kulkeva juna. Kun yksi asia nytkähtää eteenpäin, niin seuraava tulee tilalle tai ehkä oikeammin niin, että huolet tulevat yksitellen. Taakka on vain sen kokoinen, että sen kanssa pärjää. Mies sanoi, että olin jo pari päivää aika hermostunut äidin asiasta, vaikken ehkä itse sitä tajunnutkaan. Tämä uusi juttu koskee omaa terveyttäni. Tilasin jo lääkärin ensi viikolle ja sitten asiat varmaan lähtevät rullaamaan. Luullakseni edessä on sairaalareissu, tutkimuksiin ainakin.

Kummahan se olisi, ellei sairaalamatkoja tämän ikäisille ihmisille tulisi. Mieskin on rampannut jo muutaman vuoden ajan aluesairaalassa parillakin klinikalla. Vaivani liikkuu asteikolla "ei hättää mittää --- vakavaa ja nyt on tosi kyseessä" eli ei kannata ruveta murehtimaan etukäteen. Mulla on hyvä taipumus dramatisoida vaivojani, mutta nyt on niin selviä oireita, ettei edes rakas mieheni puhunut "oireettomasta malariasta", jolla hän joskus vinoilee vaivoistani. Ei tässä sentään pillit vinkuen sairaalaan olla menossa. Toivottavasti. Juu. Niin.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Pehmeät sukat ja bebet tekevät hyvää

Kuten  Sukkasadon puolella mainostin, sain aamulla jalkaani uus-vanhat sukat eli TOFUsilk-langasta toiseen kertaan kutomani ihanan pehmeät nilkkasukat. Kudoin ne ensimmäiseen kertaan joskus keväällä ja tarkoitus oli tehdä tarpeeksi väljät kesäsukat, etteivät hankaa mistään. Tuli niin väljät, etteivät pysyneet jalassa, joten nyt purin sukat melkein alkutekijöihinsä ja kudoin pienemmiksi. Lanka osoittautui mahdottomaksi tällaiseen uusiokäyttäöön, vaikka miten varovasti yritin purkaa sukkia. Sukista tuli sopivan kokoiset ja olivat tänään enemmän kuin paikallaan jalanlämmittiminä. Kestävät minkä kestävät ja onneksi lankaa jäi pienet kerät parsinlangaksikin.


Päivä on ollut aika jännittävä ja väsyttäväkin, sillä mehän olimme äidin sijoituspaikka-palaverissa. Asiat eivät tietenkään tulleet siltä istumalta valmiiksi, mutta hakemus on nyt täytetty ja kuulemma huomenna pitäisi olla palaveri, jonka jälkeen olemme hiukkapikkasen viisaampia. Opiskelin eilen terminologiaa: RAVA-indeksiä, SAS-työryhmää ja sen sellaista.

Palaverin henki oli hyvä ja ainakin paikalla olleet tädit ymmärsivät isälle raskaan kotitilanteen. Tiijä sitten, miten laaja ymmärrys on huomisella porukalla, sillä kuulemma hoitopaikat pullistelevat väkeä, jonot ovat pitkät ja paikkoja vapautuu lähinnä hautuumaan kautta. Indeksien pitäisi kaiken järjen mukaan riittää hoitopaikkaan, mutta ei jonottamatta. Isä esitti jyrkästi epäluulonsa yksityisistä hoitoloista kunnan ostamia palveluita kohtaan, eikä muuttanut ainakaan vielä mielipidettään, vaikka miten yritimme taivutella häntä olemaan lyömättä mitään ovia kiinni ennen aikojaan. Sen hän kyllä hyvin käsittää, että yksityisen ja kunnallisen hintataso on sama, mutta miettii varmaan lukemiaan kauhujuttuja esimerkiksi insuliinipiikittäjistä ja kielitaidottomista kiinalaishoitajista.


Äiti oli nukkumassa eikä jaksanut herätä juttelemaan, vaikka isä yritti häntä herätellä. Niinpä lähdimme matkoihimme ja purimme tilaisuuden antia kahvikupposen ääressä. Kahvilassa oli isän lempiherkkuja, bebe-leivoksia ja hyviä olivatkin.


tiistai 20. syyskuuta 2011

Huomista odotellessa...

Vähän minua huominen neuvonpito jännittää. Systerikin soitti ja evästi minut niin perinpohjin, että melkein sain sätkyn ja puhelun jälkeisissä tunnelmissa olen vieläkin. En nyt tietenkään ehdoin tahdoin jätä oikeita kysymyksiä esittämättä ja on meitä aika monta ihmistäkin paikalla. Palaveri olisi kuitenkin saanut olla alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vasta isän kuntoutusjakson jälkeen, että hän olisi saanut rauhassa hoidella asioitaan ja levätä. Jo tuon aikataulutuksen takia jotenkin niskavillani ovat pystyssä. No, huomenna olemme ehkä asioiden suhteen viisaampia. Toivottavasti äitiä ei kiskota petistä neuvotteluun mukaan.

Flunssamme on tosi sitkeää laatua. Minä yskin edelleen ajoittain ja mies valitti tänään silmätulehdusta, jonka hän saa aina flunssan yhteydessä.Yskästä tosin oli etuakin - heh, systerin kanssa jutellessa, vaikka puhelu siitä huolimatta kesti ja kesti.

Meidän piha on täynnä sieniä. En ole mikään sienivirtuoosi, mutta suurin osa näyttää eri tavoin syömäkelvottomilta. Joitakin haapasieniä ja haperoita on näkynyt, mutta niin vähän ettei niistä edes pientä kastiketta syntyisi. Postilaatikolla on yksi komea tatti, jota etana on jo nakertanut ja luultavasti kaikki naapuruston koirat ohimennessään marinoineet. Mutta huomenna saan ison satsin suppiksia ja kantarelleja. Mies toi jo kermaa valmiiksi kastiketta varten. Suppilovahverot taidan kuivata.

Kun paasasin naapurin puintihitaudesta, niin noinkohan viiskymppinen isäntämies lukee blogiani kun tulla tupsahti eilen puimaan kaurapeltoaan? Vettä tuli juuri silloin lähes taivaan täydeltä. Otin kuvan puimurista, mutten tohdi panna sitä tänne esille, kun hyvä kamera kuvasi isännänkin oikein terävästi. Tänään ei tietenkään ole satanut, vaikka taivas on ollut pilvessä heti sen jälkeen kun toiveikkaana pistin lakanapyykin koneeseen. Aamulla nimittäin aurinko paistoi oikein lupaavasti. Kamera on taaskin väärässä paikassa, sillä ikkunasta näkyvän vaahteran lehdet olisivat juuri nyt erittäin  kuvauksellisia. Täytyy muistaa seuraavan auringonpaisteen aikana käydä kuvaamassa.



maanantai 19. syyskuuta 2011

Tää on tämmöinen päivä

Onneksi on kutimet käsillä. Hermo lepää helpossa käsityössä. Sain eilen valmiiksi lapsenlapselle lupaamani, tai siis äidilleen lupaamani sukat. Nämä:

Tämä tyylilaji ja väritys puhuttelee varmaan 13-vuotiasta nuorukaista paremmin kuin edellisen postauksen omat riemunkirjavat sukkani. Otin heti seuraavan työn käsittelyyn: keväällä kutomani ohuet sukat olivat liian suuret, joten purin ne puoliväliin ja teritän nyt uudestaan. Lanka ei tykännyt purkamisesta, joten saa nähdä mitä niistä tulee ja kauanko kestävät käyttöä.

Taannoiset arvontapalkintoni ovat työn alla, mutta jotenkin en ole saanut itseäni tässä harmaudessa ristipistoille alttiiksi. Yskäkin vaivaa aina vaan, mutta kaikesta päätellen olemme voittaneet pahimman flunssan.

Eilisen päivän päällä oli veljeni syntymäpäivä, jonka unohdin kokonaan. Lähetin vasta puolenyön aikoihin onnitteluviestin. Siihen mennessä oli tytärvierailu ohi ja me miettineet kumpikin hissukseen tytön kuulumisia. Ei kovin hyviä, mutta eipä niistä sen enempää. Asiat mietityttävät edelleen, vaikkemme voi mitään muuta tehdä kuin antaa vähän tukea ja sympatiaa. Mitäs, aikuisen ihmisen asioille.

Tämän päivän ensimmäinen puhelinsoitto oli isältä. Isä oli saanut kutsun neuvonpitoon äidin hoidosta. Tilaisuuden piti olla vasta ensi kuun puolivälin paikkeilla, mutta ilmeisesti terveyskeskus haluaa kipata muorin muualle heti kun kunto on vähänkin kohentunut. Me lähdemme mukaan tukijoukoiksi, kun ei ole aavistustakaan siitä, mikä on vastassa.

Alkaneella viikolla pitäisi olla sentään hyvääkin odotettavissa, mutta tämä apea alku sopii hyvin yhteen harmaan syyspäivän kanssa. Onneksi juuri sillä hetkellä ei satanut, kun rahtasin sanomalehtiä lehtiroskikseen ja kompostiastiaa kompostorille. Suurempia töitä en varmaan tänään teekään. Onneksi on se kudin ja pino lukemattomia kirjoja.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Sadetta ja aurinkoa

Harmaat ja sateiset päivät jatkuvat, mikä merkitsee sitä, että ristipistoja ei näe tehdä eikä pyykkiä uskalla kantaa ulos kuivumaan. Näin pyhäpäivänä en muutenkaan pese pyykkiä ilman pakottavaa syytä, mutta käsityöpuolellakin on ollut pakko keskittyä sukankutimeen. - Mutta kas, nyt kun istun tietokoneella, alkoikin aurinko yllättäen paistaa. Pitää vaihtaa äkkiä otsikkoa!


Nämä sain valmiiksi tällä viikolla  Sukkasatoon ja jos oikein aherran, niin ehkä saan vielä seuraavankin parin mukaan viikon laskelmaan. Nämä erikoisen näköiset tassunlämmittimet ovat tulevan talven unisukkani ja kuten kuvasta näkyy, tehty langanjämistä, pääasiassa à la Nalle. Junasukkien resorivarsi on osoittautunut hyväksi ideaksi nimenomaan yösukissa, sillä ne tuntuvat pysyvän hyvin jalassa. Tavalliset sukat potkin yleensä yöllä pois jalasta.

Otin pari päivää sitten kuvan naapurin kaurapellosta. Olemme jo hyvän aikaa odottaneet pellolle puimuria, mutta kaikesta päätellen sitä ei tule. Tämä on se sama pelto, jonka isäntä kylvi jo niin aikaisin, että maa oli vielä osittain jäässä ja varjopaikoissa lumenkin peitossa. Joka aikaisin kylvää, se myöhään niittää, vai miten se meni?

Häveliäisyyssyistä jätin pellon likaruohokasvustot kuvaamatta, mutta jo tästä voi ennustaa, että ensi talvena meidän pihassa mellastaa ennätyslauma harakoita, naakkoja ja variksia. Tämän isäni EU-kauraksi kutsuman viljan olisi kaiketi voinut puida jo monta viikkoa sitten, jos olisi halunnut nimittäin.

Toinen tytär tulee illalla syömään ja lähdenkin pikapuoliin valmistelemaan uunikasleria uuniin. Viiltoja selkään ja viiltoihin tuorejuustoa - siinä se. Lisäksi uuniperunoita ja sekasalaattia. Tämä on kätevää tarjottavaa sikälikin, että lopuista on helppo tehdä lapselle eväspaketti alkuviikon ruoaksi. Osa varmaan jää meille huomisen varalle. Tytöllä on monenlaista murhetta mm. terveyteen liittyen, joten äitipuoli tässä vähän jännittää kuulumisia, isänsä tietysti vieläkin enemmän. Lapset pysyvät aina lapsina, huoh.

Nyt emme ole muutamaan päivään käyneet äitiä katsomassa eikä isääkään ole haastateltu. Viimeksi isä kertoi, että äiti oli ollut aika virkeä ja jutellutkin. Olikohan häntä taas yritetty nostaa seisomaankin petin pohjasta? Lupasimme käyttää isän alkuviikolla terveyskeskuksessa.  Samalla vien hänelle ostamamme valkoisen paidan. Ei, isä ei tilannut hautajaispaitaa, vaan paidan tulevaan juhlaan, jossa häntä muistetaan merkittävällä kunnianosoituksella. Tumma puku ja ansiomerkit -juhla. Mekin olemme menossa tilaisuuteen ja pohdimme tässä omaakin vaatetustamme. Ansiomerkeistä meidän ei tarvitse kantaa huolta. Niitä ei kummallakaan ole.

Hyvää tulevaa viikkoa kaikille!





torstai 15. syyskuuta 2011

Pari päivää aherrusta

Sain juuri käsistäni 36-sivuisen valokuvakirjan, jossa on 135 kuvaa. Tai siis näpytin kirjan matkaan ifolorille. Näpertelin sitä parina päivänä, en siis putkeen sentään kahta päivää, mutta aika ahkerasti kuitenkin. Meillähän oli tosi mukava kurssikokous ja lupasin tehdä siitä kuvakirjan, kun näitä olen aikaisemminkin tehnyt aika monta. Sain kuvia muiltakin kuin omasta kamerastani, mutta enpä tietenkään muistanut merkitä minkäänlaisia tekijätietoja, en edes omiani. Jonkinlaisen kopiraitin olisi voinut siihen laittaa edes omaksi ilokseen. - Urakka tuntuu kyllä nyt hartioissa.

On tässä tapahtunut yhtä ja toista muutakin, ei onneksi mitään dramaattista kuitenkaan. Mies vain yllätti eilen: kertoi leikkauttavansa "taiteilijatukkansa" lyhyeksi ja alkavansa kasvattaa partaa, ellei vaimolla ole mitään tätä vastaan. Ei suinkaan ja niin mies saman tien kävi tilaamassa ajan parturilleen. Nyt hän on kuin ilmetty poikansa ja ilmetty isoisänsä. Sitä paitsi, jos mulla olisi noin kaunis kallo, leikkaisin minäkin itselleni kahden sentin sängen. Kuvaa en kuitenkaan saanut ottaa.

Saimme eilen myös suunnitelman uudesta keittiöstä tai siis tuvan peräseinän kalustuksesta. Se oli lähes yks-yhteen oman ehdotukseni kanssa, mutta olinkin fundeerannut rajallisen tilan käyttöä aika perusteellisesti eikä tämä ollut muutenkaan ensimmäinen itselleni suunnittelemani keittiö. Ensi viikolla keittiösuunnittelija tulee vielä tekemään tarkistusmittaukset ja sitten vaan nimet paperiin!

Tarkoitus olisi saada kyökki valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Sitten voin esitelläkin sitä tarkemmin, ihan vielä en uskalla. Yläkaapeista kuitenkin tulee vaaleat ja alakaapeista tummat, työtaso on kiveä ja altaita tulee yksi kappale ja sekin sen verran tumma, ettei lika turhan päiten näy... Nyt vain toivotaan, että vanhat kaapit eivät romahda ennen aikojaan.Värit valittiin mahdollisimman neutraaleiksi, jotta ne sopivat vanhan tuvan muuhun sisustukseen.

Tämmöinen maisema näkyy samaisen tuvan ikkunasta tällä hetkellä. Olisikohan orava aloittanut talvisäilön rakentamisen vanhaan lintulautaan?


tiistai 13. syyskuuta 2011

Väsy ja sadepäivä

Myrskyä ennustetaan vasta huomiselle, mutta saimme esimakua jo tänäänkin. Sähkötkin olivat poissa melkein tunnin ja se on meidän kulmilla tosi pitkä sähkökatkos, syy tuntematon. Iltapäivän mittaan satoi moneen kertaan ja ihmettelimme taivaalta roikkuvia paksuja, tummanpuhuvia pilviä. Ajelimme edestakaisin pitkin pitäjiä, jolloin olisi ollut aikaa ottaa hyviä pilvikuvia, jos olisi kamera ollut framilla.

Sadetta tässä on saatu monena päivänä. Minullakin oli toiveikkaasti pyykit narulla pari päivää ottamassa lisähuuhteluita, mutta lopulta ne oli pakko hakea sisään kuivumaan. Tässä varmaan olikin tämän kesäkauden ulkokuivatukset kuivatettu.


Kävimme isän kanssa äitiä tervehtimässä ja tulihan siinä kilometrejäkin, mutta se oli ennen kaikkea henkisesti väsyttävä matka. Ensin isää hakemaan ja sitten yhdessä terveyskeskukseen, pieni maakunta-ajelu ja isä takaisin kotiin. Tulomatkalla olimme jo niin uuvuksissa, että menimme vain pika-pikaa kauppaan ostamaan leipää ja valmiit keittoannokset illaksi ja sitten kotiin. Mies meni ensin pötkölleen ja minä sen jälkeen samaan sohvaan, valmiiksi lämmitettyjen peittojen alle. Sohva on sopivan levyinen, että siinä voi hyvin ottaa yhden hengen nokoset ja suurin etu on siinä, ettei tarvitse kavuta yläkertaan oikeaan sänkyyn päikkäreille.

Me emme tämän viheliäisen taudin takia ole aikaisemmin uskaltaneet lähestyäkään terveyskeskusta, mutta nyt ajattelimme taudin olevan jo siinä vaiheessa, ettei se enää tartu. Käynnit ovat isälle raskaita, mutta kuten hän sanoi, niin silti mieli tekee käydä. Yksinäisyys vaivaa häntä tietysti kotona. Vaikkei äidistä paljon juttuseuraa ole ollut, niin olipa toinen, hengittävä ihminen paikalla. Nyt isä vielä oli satuttanut kätensä eilisellä käynnillä: hän ei päässyt rollaattoreineen tarpeeksi nopeasti terveyskeskuksen automaattiovesta, joka tuli päälle ja ovenkahva nirhaisi palan kämmenselästä. Kotipalvelu oli käynyt aamulla vaihtamassa siteen, mutta verta oli tullut vielä uudenkin siteen läpi. Sormetkin olivat menneet ihan sinisiksi.

Äiti katsoi minua kuin tunteakseen, mutta en loppujen lopuksi ole varma, tunsiko. Kättä hän kuitenkin antoi silittää. Isän hän kyllä tunsi ja he kuuluivat juttelevankin, kun me odottelimme käytävässä. Kun kerroin terveisiä äidin serkulta, niin hänet äiti muistikin, mutta näinhän se on, että vanhat asiat ovat tuoreina mielessä ja tämmöiset vasta 63-vuotiaat tyttäret eivät muistu mieleen. Se vain on hyväksyttävä. Mieheni on jo pitkään ollut "Se tuvan penkin päässä istuva mies".  Sama mies lähti äsken soittoharkkoihin. Eiliset harjoitukset jäivät häneltä kokonaan väliin ja sunnuntaisetkin puoliksi tämän yhteisen flunssatautimme takia.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Puikot heiluivat eilen niin että sain toisen Sukkasato-parini kuvattua ja esiteltyä. Nämä on ihan peruskamaa, sillä en viitsi ruveta kilpailemaan Todellisten Taitureiden kanssa.

Tai sanoisinko rehellisesti, että en osaa enkä katso tarpeelliseksi opetellakaan monimutkaisia kuvioita, vaikka innostun ostamaankin vaikka miten hienoja pitsisukkakirjoja. Kuvia on kiva katsella.

Seuraavaksi kudon itselleni unisukat langanjämistä. Sukista tulee varmaan aika mielenkiintoiset, ehkä suorastaan riemunkirjavat.

Flunssa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Nyt se on jo tarttunut mieheenkin. Hän lähti tänäänkin urheasti soittokunnan viikonloppuleirille, joka alkoi jo perjantaina. Minulla on hyvää aikaa tehdä käsitöitä, sairastaa kotona ja tuhlata rahaa nettikaupassa. Ostin kasan vanhoja posti- ja taidekortteja huutonetistä. -
Toivottavasti tauti pian hellittää, sillä lupasimme kyyditä isän viikolla äitiä katsomaan. Ei olisi kiva tartuttaa tautia vanhoihin ihmisiin, joilla on muutenkin tekemistä olemisensa kanssa.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Paikalla taas!

Hengissä ollaan, vaikkei muutamaan päivään ole ollut aikaa tai oikeastaan voimia raportoida kuulumisia. Flunssa pitää sitkeästi pintansa ja nyt sen on tietysti jo saanut rakas ukkelinikin. Tytär makasi iltapäivällä kotonaan kuumeessa ja lapsenlapsi sai viikko sitten lääkekuurin. Huoh. Tässä taudissa on erityisen ikävänä piirteenä yskä, joka melkein repii keuhkot ja sattuu kylkiin.

Sain jo monta päivää sitten iloiseksi yllätyksekseni hienon pokaalin Vanhan talon tarjah:lta.


Samalla sain tehtävän. Pitää kertoa kymmenen uutta asiaa itsestään. Tässä niitä tulee, asioita, joita en ole koskaan täällä kertonut ja tarinasta tulee pitkä

Sen jo kerroin, että vietin iki-ihanan viikonlopun -  tapasimme 25 kurssikaverin kanssa ja muistelimme opiskeluaikoja, valmistumistamme ja kaikkea sitä, mitä itse kukin näiden 40 vuoden aikana on puuhastellut.  Elämäkerrat olivat mitä moninaisimmat. Niihin mahtui iloa ja surua, terveyttä ja sairautta, työtä ja työttömyyttä, vaativia työtehtäviä ja hanttihommia, onnea ja murhetta, mutta päällimmäiseksi nousi ilo ja kiitollisuus kuluneista vuosista. Ja riemu tapaamisesta! Tunnistimme toisemme, vaikka meillä muutamalla oli takamus levinnyt tai naama rypistynyt. Harmaita hiuksia ei juuri näkynyt, kas kummaa!

Viikonloppu oli oikeasti voimaannuttava. Vaikka oppilaitoksemme ei ollut sisäoppilaitos, niin silti vietimme niin paljon ja tiiviisti aikaa yhdessä, myös vapaa-aikaa, että 40 vuotta ei ole aika eikä mikään etäännyttämään. Asiaa tietysti auttaa se, että olemme näiden vuosien mittaan tavanneet neljä tai ehkä viisikin kertaa, viimeksi 10 vuotta sitten. Kurssillamme aloitti 36 ja nyt meitä oli paikalla 25. Yksi on jo poissa, mutta ehkä seurasi riemukasta menoamme pilven reunalta. Iloinen nauru varmaan kuuluikin taivaaseen asti!

Siitä on tosiaan jo 40 vuotta,  kun me 35 hehkeää nuorta naista uusissa valkoisissa asuissamme, vakavina ja vähän tärkeän näköisinä astelimme hakemaan todistusta ja punaista ruusua rehtorin kädestä. Yksi meistä nimittäin oli jo ensimmäisen vuoden jälkeen joutunut jättäytymään seuraavalle vuosikurssille mammaloman takia, mutta niin vain hänkin osallistui 40-vuotistapaamiseemme.


Ajan muodin mukaan nipin napin polveen ulottuva "virkapuku" oli ensimmäistä ja ainakin minun tapauksessani myös viimeistä kertaa päällä. Rintapieleen saatiin kultainen neula, jonka kuvio symboloi tiedon valoa ja kotilieden lämpöä. Takana oli 3,5 vuoden tiiviit opinnot.

Aloitimme juhlapäivän "kotikirkossa" eli Alppilan kirkossa, jossa jumalanpalveluksen toimitti kirkkoherra Otso Kianto kanttori Ahti Kuorikosken avustamana. Valmistujaisjuhla oli opistolla, mutten enää muista ohjelmaa sen tarkemmin. Kaiketi siihen kuului rehtori Aune Saloheimon puhe ja ainakin musiikkia. Ehkä joku meistäkin puhui. Varmaan meillä oli myös kakkukahvit, kun kerran köksämaikoiksi valmistuimme. Nuorempi kurssi saatteli meidät lopulta ulos talosta harjanvarsi-kunniakujaa pitkin. Oppilaitos oli Helsingin Kotitalousopettajaopisto (Sturenkatu 2a)  ja me olimme laitoksesta valmistunut kurssi numero sata. Valmistumisvuonnamme 1971 oppilaitos vietti 80-vuotispäiviään ja ylioppilaskunta 20-vuotisjuhlaa.

Tänään tätä laitosta ei enää ole. Talo tosin on pystyssä ja muutaman häpeän vuoden jälkeen taas arvoisessaan käytössä, kun Museovirasto muutti sinne tänä syksynä. Arkkitehtien Erik ja Elma Lindroosin piirtämä rakennus on suojeltu ja nyt kunnostettu perinpohjin uuteen käyttötarkoitukseensa. Tuohon aikaan säätiömuotoisen oppilaitoksen ensimmäinen oma koulutalo nousi 1950-luvulla "keräämällä ja kerjäämällä", kuten olen jostain kuullut tai lukenut. Rakennus vihittiin käyttöönsä vuonna 1957.

Me opiskelimme opistotasoisessa oppilaitoksessa ja tiiviisti opiskelimmekin. Muistan lukeneeni, että sinä vuonna kun aloitimme, olisi lääkiksellekin päässyt helpommin kuin armaaseen opinahjoomme. Päivät olivat pitkiä, mutta teoria ja käytäntö vuorottelivat sujavasti. Pohjakoulunamme oli ylioppilastutkinnon lisäksi sadan päivän talouskoulu. Ensimmäisen puolen vuoden opintojen jälkeen oli vuoden mittainen harjoittelu neljässä kohteessa eli perheessä, kansanopistossa, sairaalassa ja ravintolassa, 3 kuukautta kussakin. Tuntien pitämistä opeteltiin kaupungin harjoituskouluissa ja omassa talossa sekä murrosikäisille että aikuisille.

Teoria-aineissa luimme aika laajat kurssit kasvatustiedettä ja psykologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja ravitsemustiedettä, kansantalouttakin oli ja tietysti ns. oman alan teoriaoppeja. Vielä silloin emme tenttineet mitään yliopistolla, mutta moni suoritti arvosanoja kesäyliopistossa, minäkin kasvatustieteen appron. Ja vaikka meistä tuli päteviä kansalaiskoulun opettajia, lähti moni vielä erikseen auskultoimaan silmällä pitäen tulevan peruskoulun lehtorin virkoja. Minun tavoitteenani ei ollut koulutyö. Nyt kun katselimme taaksepäin, totesimme koulutuksen antaneen hyvän ja laaja-alaisen pohjan monenlaisiin tehtäviin. Itse tähtäsin alun perin muualle kuin koulumaailmaan ja niinpä olenkin leipäni ansainnut neuvonnan, markkinoinnin ja viestinnän aloilla.

Me olemme sen ikäisiä, että suuri osa on jo eläkkeellä, osa jatkaa vielä työelämässä. Osa on toiminut opettajana, osa vallan muissa tehtävissä, korkeassakin asemassa.  Opettajienkin työsarka oli niin laaja kuin olla voi alkuopetuksesta ja erityiskouluista aina korkeakoulun lehtoreihin asti. Moni oli täydentänyt tutkintonsa nykyiseksi maisterin tutkinnoksi ja olipa joukossamme yksi väitellyt tohtorikin, tosin eri tiedekunnasta.

Opisto liitettiin muutamaa vuotta myöhemmin kiinteästi Helsingin yliopistoon. Sitten ala sai ensimmäisen professurinsa ja lopulta laitoksesta tuli Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kotitalous- ja käsityötieteen laitos ja seurasi muutto Alppilasta keskikaupungille. Viimeisessä yliopistomyllerryksessä laitos taisi taas menettää itsenäisyytensä enkä tiedä sen nykyistä statusta tai nimeäkään. Alan koulutus ei ole loppunut, mutta on kuulemani mukaan aika tavalla muuttunut.

Me olimme kuitenkin sturelaisia ja opimme tekemään valkokastikkeen ja juustokohokkaan monella tavalla vaikka silmät kiinni. Opisto oli turvallinen ja kodikas paikka varsinkin maalta tulleille opiskelijoille. Tiesi, milloin menee kouluun ja tiesi myös varmasti, milloin valmistuu. Tavallisia opiskelijoitahan me olimme, asuimme alivuokralaiskämpissä ja kävimme osakuntien tai oman ylioppilaskunnan hipoissa jos opiskelulta ehdimme ja jaksoimme, mutta seurustelimme paljon myös keskenämme vapaa-aikana. Poikakavereista tuli sulhasia ja monesta aviomiehiä jo opiskeluaikana. Siihen aikaan näet avioliittoja vielä karsastettiin. Kaikki tunsimme toisemme, luullakseni. Toiset paremmin, toiset huonommin, mutta ainakin nyt olimme kuin yhtä suurta perhettä. Sturen henki on ollut oma käsitteensä, josta kuulemma nykyopiskelijatkin ovat kuulleet. Jotain perää siinä on, mitä kai kuvaa hyvin tämä meidänkin tapaamisemmekin.

Valkoinen työtakki jäi minulta kokonaan käyttämättä. Olisinkohan leikannut sen joskus matonkuteeksi?

Olisikohan tässä jo yhdeksän kohtaa lueteltuna, kysyy Villiviini alias Auli Eho ja heittää haasteen Kaisalle, Outille ja Sirkulle. Ottakaapa pokaalinne ja vastatkaa kuten kai tarkoitus oli eli 1,2,3 jne eikä kirjoittamalla tällaista pienoisromaania...

Kaisa ja Outi ovat vanhimpia blogikavereitani. Teidän blogejanne on suuri ilo lukea ja kannustavat kommenttinne tekevät minut aina yhtä iloiseksi. Kummankin elämän punainen lanka on säilynyt haalistumatta vaikeuksienkin keskellä, näin olen ollut aavistelevinani. Sirkku on uudempia tuttavuuksia, mutta sitäkin arvokkaampi. Sinunkin elämänasenteesi ja rohkeutesi olla oma itsesi suuren perheen arjen pyörittäjänä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olette kaikki upeita naisia ja pokaalinne ansainneet!



keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Lyhyt raportti

Sain ensimmäiset Sukkasadon sukat vihdoin ja viimein valmiiksi ja kuvattua. Seuraavakin pari on jo vartailla eli puikoilla, vaikka tauti, tämä tavallinen syysflunssa melkein lannistaa minut. Kurkussa on tänäänkin se inhottavapiikkinen kaktus, yskittää, nokka vuotaa. Ei varmaan tarvitse tarkemmin kuvailla oloa?

Kudin on suhteellisen sopiva työ tässä tilassa. Vaativammat askareet, esimerkiksi pistiristeilyt eikun ristipistelyt saavat olla nyt omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, samoin ajatuksetkin arpajaispalkinnoista. Sorry.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla ja kaksi omenaa kaksi lääkäriä... toivottavasti. Hyvää loppuviikkoa ja terveyttä teille!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mun kurkkuuni tuli joku kaktus kai

Kurkku on niin kipeä, niin kipeä ja kuumettakin on -  juuri ja juuri päälle 37 astetta.  Villiviini-täti sairastui varmaan hermojännityksestä eli sen laukeamisesta. Nythän on tapahtunut muutaman päivän sisällä paljon asioita, sekä iloisia että ikäviä. Jostainhan se stressi tulee ulos ja tällä kertaa näköjään reitti kulki kurkun kautta. Kaulani on ympäröity paksulla punaisella kaulahuivilla.


Äiti on hengissä, mutta makaa edelleen terveyskeskuksen sairaalan petissä liikkumatta ja lähes puhumattomana. Luita ei ole poikki eikä aivoistakaan ole löytynyt uusia juttuja eli ei infarktia, kuten epäiltiin. Virtsatietulehdusta hoidetaan. Oma ennusteemme kuitenkin on, kuten myös isän arvio, että sinne jää. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Mummikin oli kaksi vuotta aikanaan samassa tilassa. Isä on kuitenkin sopeutunut ajatukseen ja vaikka varmasti ikävöi puolisoaan, ymmärtää hyvin, ettei enää jaksa hoitaa tätä kotona. Toivottavasti terveyskeskus on samaa mieltä.

Lääkkeillä vahvistetut nesteet tulevat ja menevät, joten se puoli ainakin on hoidossa. Ruoka maistuu paremmin kuin kotona. - Isäkin väitti syöneensä niin kuin pitää, kun eilen kävimme häntä morjenstamassa. Äiti kuulemma nukkuu paljon, mutta on tuntenut isän. Me emme ole erinäisistä syistä päässeet vielä katsomaan äitiä eikä tämän taudin kanssa ole hyväkään mennä, kun tilanne kuitenkin vaikuttaa aika vakaalta eikä käynnistä ole äidille mitään iloa. Itsellä tietysti on parempi olo, jos on käynyt.


Mitä muihin kuulumisiin tulee, niin viikonloppu oli huikea ja vei ikävät ajatukset hetkeksi mennessään. Palaan siihen erikseen. Kiitos tarjah Vanhassa talossa! Antamasi pokaali tulee käyttöön, mutta sen esittely sopii paremmin tulevaan, vähän iloisempaan postaukseen.

Kuvittelin saavani pyykit ulos, mutta ilmeisesti luulin väärin. Ensimmäiset sadepisarat ropisevat parhaillaan ikkunaan. - Pieni kaivinkone myllää pihassa ja taidanpa lähteä katsomaan, mitä menoa siellä pidetään...  Kolina ainakin on kova.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Punaisia ja harmaita raitoja

Otsikon raidat liittyvät menossa olevaan kutimeen: minulla on ensimmäinen Sukkasato-sukka puikoilla ja kuinka ollakaan, raidoituksesta löytyy kumpiakin värejä, iloisen punaisia ja surun tummia sävyjä. Varsinainen ilonaihe on huomisaamusta eteenpäin: viikonlopun kurssikokous, josta ehkä jokunen kuva irtoaa myöhemmin tännekin. Aivan kaikki 36 eivät ole paikalla, mutta yllättävänkin monta joka tapauksessa. Yksi meistä kurkistaa pilven reunalta ja varmaan heläyttää sieltä iloisen naurunsa meidät nähdessään. Vaikka tämän ystäväni kuolemasta on jo monta vuotta, niin ikävöin häntä edelleen. Tänään muuten onkin hänen syntymäpäivänsä, ellen väärin muista. Pitääpä tarkistaa ja samalla varmistaa, olisi se ollut  65-vuotispäivä.



Ikäviä uutisia kuuluu kotiin, siis koti-kotiin. Äiti kopsahti muutama päivä sitten taas kerran nurin ja vietiin ambulanssikyydillä tutkittavaksi. Terveyskeskuksen sairaalassa epäiltiin lievää aivoinfarktia, kun mummeli ei oikein ollut tänään ollut tolkuissaan, ei puhunut, ei syönyt. Luita ei kuitenkaan ole poikki. Tänään äiti oli viety aluesairaalan neurologian polille tarkempiin tutkimuksiin. Kaatumiseen saattoi  olla muukin syy kuin pelkkä kepittä hiippailu. Nyt tässä vain ollaan ja mietitään itse kukin hiljaa, mahtaako äiti enää palata kotiin. 89 v. on mittarissa.

torstai 1. syyskuuta 2011

Laskurissa 17777 ja nyt arvotaan palkinnot

Näin metka numero osui tälle yölle kävijälaskuriin ihan minulle itselleni. Tein jo aikaisemmin arpalipukkeet valmiiksi, tarkistin vain viimeiset tiedot ja nyt on arvonnan vuoro. Simmut kiinni ja ensin nostetaan voittaja: JaanaElina Aika on taikaa-blogista! Onnea oikein paljon! Saat pellavatabletit tai lautasliinat, mitä lie, jahka ehdin kirjailla ne valmiiksi. Ensimmäinen on työn alla eli tässä voi mennä jonkun verran aikaa, mutta tulossa ovat.

Ja sitten lohdutuspalkinto: nyt nousi marken arpalipuke d-malli-blogista. Onnea!  Palkinto on toistaiseksi vielä ylläri. -  Ilmoitelkaahan molemmat yhteystietonne sähköpostiini villiviini55@gmail.com.

Ja tuhannet kiitokset kaikille osallistuneille ja meitä onnitelleille. Kuvaan palkinnot sitten aikanaan, kun ensin saan ne lähetyskuntoon.

Hyvää syyskuuta ja nyt makeita unia kaikille!