Kun kerran inostuin, jatkoin leipomista tänäänkin. Kerroin siitä jo facebookissa, mutta pannaanpa resepti tännekin, niin pysyy omassakin muistissa. Selailin ikivanhaa Elin Sjöströmin Kasvisruokaa kaikille -keittokijraa. Ensimmäinen painos on vuodelta 1913, ellen väärin muista, ja toinen vuodelta 1919. Siinä oli sota ja nälänhätä välissä ja niinpä Elin-rouva mainitsee muokanneensa vähän reseptejä. Kermaa, sokeria ja munia on vähennetty, mutta moni ohje näyttää käypäiseltä tänäänkin.
Kun piimäjuustostani jäi sopivasti piimää, tekaisin maailman helpoimman piimäkakun. Tämän päivän makumieltymysten mukaan se lähinnä on leipä ja niinpä nakertelin sitä äsken iltapalaksi levitteen ja juuston kanssa.
Maku on oikein jouluinen, sillä ainekset ovat tämmöiset:
3 dl piimää
1 dl siirappia
1/2 rkl jauh. pomeranssinkuorta
1 tl neilikota
1/2 rkl soodaa
5 dl vehnäjauhoja (alkuperäisessä grahamjauhoja)
Suolaa käskettiin laittaa 1/2 rkl ja sen jätin pois, mutta lisäsin lorauksen rypsiöljyä.
Ainekset vain sekoitetaan ja paistetaan 1,5 litran voidellussa ja jauhotetussa vuoassa 175 asteessa noin tunnin verran. Itse käytin suorareunaista leipävuokaa.
Tämän tekaisin illalla, mutta sitä ennen piti taloa koristella adventin aikaan. Seimiasetelma jäi vielä laittamatta ja pihavalojenkin kanssa kävi köpelösti. Meillä on vuodesta toiseen ollut pihakivellä valoverkko, joka onnistuu aina vuoden mittaan sotkeutumaan oikein perusteellisesti. Kun sen vihdoin ja viimein sain levitettyä kivella ja vietyä pistotulpan rasiaan, niin eihän tämä mokoma syttynytkään. Se on nyt uuden valon hankinta edessä.
Jotain kivaa kuitenkin tapahtui siinä, kun verkonsotkuja selvittelin terassilla. Tolpan takaa kurkisti ihan uusi tuttavuus, tikka, jollaista en ole aikaisemmin tavannut meidän pihassa. Kirjaa tutkittuamme totesimme, että se oli pikkutikka, noin rastaan kokoinen tai ehkä vähän pienempikin, mutta muuten ulkonäöltään pihan tutun vierailijan käpytikan näköinen. Päälaella oli punainen lakki ja selässä mustia täpliä. Maha oli vihertävän vaalea. Lintu oli yllättävän kesy, sillä se ensin vähän tarkkaili puuhiani ja rupesi sitten kaikessa rauhassa nakertamaan talipötköä. Tätä on lintukirjan mukaan vain 5 - 6000 paria, joten toivottavasti saamme siitä vakituisen ruokavieraan. Lintu tykkää lahoista puista ja sen takia nimenomaan meidän pihaan on jätetty muutamia, toivottavasti tätäkin lintua kiinnostavia puunraatoja.
lauantai 28. marraskuuta 2015
perjantai 27. marraskuuta 2015
Innostuin leipomaan
On erityisen huomionarvoista, jos meikäläinen leipoo. Taitoa ja osaamista kyllä pitäisi vanhastaan olla, mutta viimeisen vuoden aikana ei ole ollut inspiraatiota, ei pienintäkään. Nyt nukuin päiväunet ja sen jälkeen ei muuta kuin kakkua vääntämään. Olin jo pari päivää sitten tilannut tarvikkeet mieheltä, meidän kauppalopoltamme ja niinpä kotona oli tummaa suklaata, viikunoita ja saksanpähkinöitä, joita kakkuun tarvittiin. Ohje on Kotivinkin toissa numerosta ja ulkomuistista se meni näin:
200 (= 1 pss) viikunoita (kuiv.)
100 g tummaa suklaata
1 dl saksanpähkinöitä
Nämä pilkotaan sormenpään kokoisiksi paloiksi, siis ei ihan silpuksi. Viikunoista tietysti leikataan ensin kanta pois.
Mukaan sekoitetaan
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta (oli loppu, käytin soodaa, jota oli maustelaatikossa peräti neljässä purkissa plus yksi iso siivoustarkoituksiin hankittu)
Vispataan vaaleaksi vaahdoksi
3 kananmunaa
2 dl sokeria
Sekoitetaan munavaahto ja muut ainekset keskenään ja lisätään vielä
1 prk maitorahkaa hyvin sekoittaen.
Paistetaan 175 asteessa n. 50 min. Itse käytin suorareunaista 1,5 litran leipävuokaa, jolloin kakusta saa nättiä viipaleita.
Paistoaika piti paikkansa ja kakku onnistui erinomaisesti. Makuakin voin kehua oikein hyväksi. Kun höystepalat olivat aika suuria, löytyy kakusta kivasti rakennetta ja mukavasti sulaneita suklaakohtia. Nam-nam.
Tästä tuli ensin meidän pikkujoulukakkumme ja sitten myös joulukakku. Onneksi en viikonvaihteeseen mennessä ehdi syödä tätä kokonaan... Noin muuten tämä kuulostaa hyvin säilyvältä kakulta, Jossain vaiheessa taidan kokeilla viikunoiden tilalla vaikka aprikooseja tai ehkä luumujakin. Sikälikin tämä on kiva resepti, ettei siihen lisätä yhtään ylimääräistä rasvaa eikä sokeria. Tietysti noista höysteistä tulee makua ja makeutta aika paljon, mutta monessa reseptissä rasva-sokerimäärä on siitä huolimatta hulvaton. Suosittelen tätä!
Muuten päivä kului pikkuista joululahjaa näperrellen ja kun se tuli valmiiksi, niin rupesin illalla kutomaan keltaista sukkaa. Ei ihan toteutunut periaate "sukka päivässä", mutta kiilakavennusten yli ehdin joka tapauksessa.
Ruokapuolella oli torstain tapaan yksinkertainen iltaruoka. Miehelle silliä ja suolakurkkua sekä grillimakkara, minulle yksi paistettu makkara (ja kaksi palaa tuota mainiota kakkua). Makkara-annoksesta puolet jäi tulevaan päivään, ellei mies ole jo ottanut niitä yöpalakseen.
Kun isäntä tulee illalla umpiväsyneenä soittotunniltaan, niin kuulemma on kiva istua takkahuoneen nojatuolissa ja nakertaa vain pientä suolapalaa. Jos joku kauhistelee sitä, ettei ateriaan kuulu esimerkiksi vihanneksia, niin voin kertoa nauttivani tarvittavat puolisen kiloa jo aamiaislounaallani: tomaattia, avokadoa, valkosipulinkynsiä yms. Tänään tosin korvasin tomaatit persimonilla. Ja tietysti aamupalaan kuuluu huiskaus siemenenlajitelmapurkista.
Huominen ja ylihuominenkin ruoka on jo suunniteltu. Mies paistoi eilen suuren kinkkumunakkaan ja siitä säästimme puolet huomiseksi. Keitän ehkä herneitä tai papuja lisäksi. Lauantaina sitten herkutellaan. Mies toi jo karitsan potkia ja huomenna hankkii hapankaalia ja jotain vahvan makuista jouluolutta. Niistä haudutetaan oikein pitkään uuniruoka, joka ei muuta kaipaa. Ja kun kerran haudutetaan, niin sitä ruokaa varmaan syödään vielä toisenakin päivänä, sillä lihaisia potkia on neljä kappaletta,
Alkuruoaksi teen jo huomenna valmiiksi piimäjuuston, kun on piimää jäänyt roikkumaan jääkaappiin. Toivottavasti se ei ole homeessa, hapantunutta saa ollakin, jolloin juusto onnistuu paremmin. Ja ehdottomasti punaisesta maidosta, ei mistään eilasta, jota kyllä muuten juon rasvattomana. Jotain se mies ehdotteli alkuruoaksikin, taitaa leikkauttaa minulla pari päivää sitten tuomastaan kylmäsavulohesta muutamat viipaleet.
Potkapadastakin piti olla viime vuotinen kuva, vaan eipä löytynyt. Pitää muistaa kuvata lauantaina, samoin kakusta näytepala. Kotijuuston kuva on tylsä, mutta olkoon. Muistan hyvin tämän version, joka onnistui erityisen hyvin. Nämä ovat sellaisia vähän arvaamattomia. Samalla reseptillä tulee joskus iso juusto ja toisella kerralla pieni litteä kittana. Ei siinä auta puolen vuosisadan kokemuskaan.
En viitsinyt sanoa, että saapi nähdä, pystyykö rouva syömään alku- ja pääruokaa, sillä mahaa on ruvennut koskemaan usein, aika säännöllisestikin syömisen jälkeen. Särkylääke on tepsinyt ja oli mitä oli, en jouluamme aio sillä pilata enkä varsinkaan jouluglögiämme. Ellei nyt sitten tule pakkolähtöä tutkimuksiin, mutta se on sen ajan murhe, Jos siellä jotain on, niin tuskinpa se murehtimisella ainakaan parantuu. Ja jos se on tosivakavaa, niin vielä vähemmän kannattaa murehtia. Se haima aina välillä askarruttaa mieltäni, mutta sehän on seurannassa.
200 (= 1 pss) viikunoita (kuiv.)
100 g tummaa suklaata
1 dl saksanpähkinöitä
Nämä pilkotaan sormenpään kokoisiksi paloiksi, siis ei ihan silpuksi. Viikunoista tietysti leikataan ensin kanta pois.
Mukaan sekoitetaan
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta (oli loppu, käytin soodaa, jota oli maustelaatikossa peräti neljässä purkissa plus yksi iso siivoustarkoituksiin hankittu)
Vispataan vaaleaksi vaahdoksi
3 kananmunaa
2 dl sokeria
Sekoitetaan munavaahto ja muut ainekset keskenään ja lisätään vielä
1 prk maitorahkaa hyvin sekoittaen.
Paistetaan 175 asteessa n. 50 min. Itse käytin suorareunaista 1,5 litran leipävuokaa, jolloin kakusta saa nättiä viipaleita.
Paistoaika piti paikkansa ja kakku onnistui erinomaisesti. Makuakin voin kehua oikein hyväksi. Kun höystepalat olivat aika suuria, löytyy kakusta kivasti rakennetta ja mukavasti sulaneita suklaakohtia. Nam-nam.
Tästä tuli ensin meidän pikkujoulukakkumme ja sitten myös joulukakku. Onneksi en viikonvaihteeseen mennessä ehdi syödä tätä kokonaan... Noin muuten tämä kuulostaa hyvin säilyvältä kakulta, Jossain vaiheessa taidan kokeilla viikunoiden tilalla vaikka aprikooseja tai ehkä luumujakin. Sikälikin tämä on kiva resepti, ettei siihen lisätä yhtään ylimääräistä rasvaa eikä sokeria. Tietysti noista höysteistä tulee makua ja makeutta aika paljon, mutta monessa reseptissä rasva-sokerimäärä on siitä huolimatta hulvaton. Suosittelen tätä!
Muuten päivä kului pikkuista joululahjaa näperrellen ja kun se tuli valmiiksi, niin rupesin illalla kutomaan keltaista sukkaa. Ei ihan toteutunut periaate "sukka päivässä", mutta kiilakavennusten yli ehdin joka tapauksessa.
Ruokapuolella oli torstain tapaan yksinkertainen iltaruoka. Miehelle silliä ja suolakurkkua sekä grillimakkara, minulle yksi paistettu makkara (ja kaksi palaa tuota mainiota kakkua). Makkara-annoksesta puolet jäi tulevaan päivään, ellei mies ole jo ottanut niitä yöpalakseen.
Kun isäntä tulee illalla umpiväsyneenä soittotunniltaan, niin kuulemma on kiva istua takkahuoneen nojatuolissa ja nakertaa vain pientä suolapalaa. Jos joku kauhistelee sitä, ettei ateriaan kuulu esimerkiksi vihanneksia, niin voin kertoa nauttivani tarvittavat puolisen kiloa jo aamiaislounaallani: tomaattia, avokadoa, valkosipulinkynsiä yms. Tänään tosin korvasin tomaatit persimonilla. Ja tietysti aamupalaan kuuluu huiskaus siemenenlajitelmapurkista.
Huominen ja ylihuominenkin ruoka on jo suunniteltu. Mies paistoi eilen suuren kinkkumunakkaan ja siitä säästimme puolet huomiseksi. Keitän ehkä herneitä tai papuja lisäksi. Lauantaina sitten herkutellaan. Mies toi jo karitsan potkia ja huomenna hankkii hapankaalia ja jotain vahvan makuista jouluolutta. Niistä haudutetaan oikein pitkään uuniruoka, joka ei muuta kaipaa. Ja kun kerran haudutetaan, niin sitä ruokaa varmaan syödään vielä toisenakin päivänä, sillä lihaisia potkia on neljä kappaletta,
Alkuruoaksi teen jo huomenna valmiiksi piimäjuuston, kun on piimää jäänyt roikkumaan jääkaappiin. Toivottavasti se ei ole homeessa, hapantunutta saa ollakin, jolloin juusto onnistuu paremmin. Ja ehdottomasti punaisesta maidosta, ei mistään eilasta, jota kyllä muuten juon rasvattomana. Jotain se mies ehdotteli alkuruoaksikin, taitaa leikkauttaa minulla pari päivää sitten tuomastaan kylmäsavulohesta muutamat viipaleet.
Potkapadastakin piti olla viime vuotinen kuva, vaan eipä löytynyt. Pitää muistaa kuvata lauantaina, samoin kakusta näytepala. Kotijuuston kuva on tylsä, mutta olkoon. Muistan hyvin tämän version, joka onnistui erityisen hyvin. Nämä ovat sellaisia vähän arvaamattomia. Samalla reseptillä tulee joskus iso juusto ja toisella kerralla pieni litteä kittana. Ei siinä auta puolen vuosisadan kokemuskaan.
En viitsinyt sanoa, että saapi nähdä, pystyykö rouva syömään alku- ja pääruokaa, sillä mahaa on ruvennut koskemaan usein, aika säännöllisestikin syömisen jälkeen. Särkylääke on tepsinyt ja oli mitä oli, en jouluamme aio sillä pilata enkä varsinkaan jouluglögiämme. Ellei nyt sitten tule pakkolähtöä tutkimuksiin, mutta se on sen ajan murhe, Jos siellä jotain on, niin tuskinpa se murehtimisella ainakaan parantuu. Ja jos se on tosivakavaa, niin vielä vähemmän kannattaa murehtia. Se haima aina välillä askarruttaa mieltäni, mutta sehän on seurannassa.
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Matkailu avarsi
Matkaiu avarsi, vaikkei se suuntaudu lähipitäjää kauemmas. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta Nurmijärven kylästä kuin Karhunkorpi, jonka läpi pieni maalaistie kiemurteli. Takaisin tulimme eri kautta. Kuvittelin ehkä näkeväni edes vilauksen talomme entisen omistajaperheen vanhasta kotipaikasta, mutta tien varren oli varustettu tehdaskiinteistöillä ja uudemmilla omakotitaloilla ja rivitaloilla.
Itse silmänpohjakuvaus sujui hetkessä. Tipat silmiin, pieni odotus ja kuvattavasti. Se operaatio kesti noin minuutin. Kun astelin takaisin aulaan, niin ystäväni, koulukaverini oli juuri astunut ovesta sisälle. Tunsimme toisemme, sillä eihän edellisestä tapaamisesta ole kuin 15 vuotta. Paljon on vettä virrannut Palojoessa sen jälkeen. Hän on jäänyt leskeksi, muuttanut toiseen kylään erinäisten ikävienkin vaiheiden jälkeen, mutta elää nyt ilmeisen tyytyväistä elämää. No, minun kuulumiset te tiedättekin: töiden loppuminen ja uusien alkaminen, niiden loppuminen ja lopulta onnellisesti eläkkeelle. Uuden kumppanin löytyminen, avioliiitto, sairastuminen. Monet vaivoistani ovat takuuvarmasti perua ankarasta työstressistä. Paljo työ ei sitä vaiheuta, vaan se ettei saa työhönsä tukea. Loppujen lopuksi vain haukut palkaksi ja nekin tuplaten. Mutta nyt kaikki on hyvin. Vain silmät viiraavat edelleen. Nyt lukulasitkaan eivät oikein riitä. Ehkä kuvaus tuo lisätietoa.
Lupasin näyttää joulukorttini. Naapurin lasten ihastelema pihatonttu se siinä seisoo lumihangessa. Postimerkissä on sama kuva, mutta taitaapa merkit jäädä käyttämättä. Hölmöyttäni merkkasin vielä vuodenkin kutsuun, kun ajattelin, että myöhemmin ei tarvitse arvuutella, milloin kortti on lähetetty. Osa menee tietysti nyrkkipostissa, mutta vaikka lakko loppuisikin, niin kukapa sen tietää, millaiset postiröykiöt ovat odottamassa lajittelua. Aamulla kyllä oli eilisen päiväpostia laatikossa. Iltapäivällä en muistanut käydä katsomassa.
Kortin teksti on sisäpuolella, mutta tämä on vähän hassusti taitettu. Olen itse tyytyväinen korttiin, mutta mies ei tuntunut kovin ihastuneelta. Sen takia en sitä etukäteen esitellytkään hänelle.
Itse silmänpohjakuvaus sujui hetkessä. Tipat silmiin, pieni odotus ja kuvattavasti. Se operaatio kesti noin minuutin. Kun astelin takaisin aulaan, niin ystäväni, koulukaverini oli juuri astunut ovesta sisälle. Tunsimme toisemme, sillä eihän edellisestä tapaamisesta ole kuin 15 vuotta. Paljon on vettä virrannut Palojoessa sen jälkeen. Hän on jäänyt leskeksi, muuttanut toiseen kylään erinäisten ikävienkin vaiheiden jälkeen, mutta elää nyt ilmeisen tyytyväistä elämää. No, minun kuulumiset te tiedättekin: töiden loppuminen ja uusien alkaminen, niiden loppuminen ja lopulta onnellisesti eläkkeelle. Uuden kumppanin löytyminen, avioliiitto, sairastuminen. Monet vaivoistani ovat takuuvarmasti perua ankarasta työstressistä. Paljo työ ei sitä vaiheuta, vaan se ettei saa työhönsä tukea. Loppujen lopuksi vain haukut palkaksi ja nekin tuplaten. Mutta nyt kaikki on hyvin. Vain silmät viiraavat edelleen. Nyt lukulasitkaan eivät oikein riitä. Ehkä kuvaus tuo lisätietoa.
Lupasin näyttää joulukorttini. Naapurin lasten ihastelema pihatonttu se siinä seisoo lumihangessa. Postimerkissä on sama kuva, mutta taitaapa merkit jäädä käyttämättä. Hölmöyttäni merkkasin vielä vuodenkin kutsuun, kun ajattelin, että myöhemmin ei tarvitse arvuutella, milloin kortti on lähetetty. Osa menee tietysti nyrkkipostissa, mutta vaikka lakko loppuisikin, niin kukapa sen tietää, millaiset postiröykiöt ovat odottamassa lajittelua. Aamulla kyllä oli eilisen päiväpostia laatikossa. Iltapäivällä en muistanut käydä katsomassa.
Kortin teksti on sisäpuolella, mutta tämä on vähän hassusti taitettu. Olen itse tyytyväinen korttiin, mutta mies ei tuntunut kovin ihastuneelta. Sen takia en sitä etukäteen esitellytkään hänelle.
Adventtia odotellessa mennään.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Koko viikko on mennyt kaikenlaisessa tohinassa, joten sopivaa rakosta käydä tervehtimässä vaaria ei millään löytynyt. Ei ennen kuin tänään, vaikkemme yleensä lauantaisin käykään siellä kahvittelemassa. Ja kun vaarin kuulo on olematon, en pidä tapanani soittaakaan. Siellä kotonahan hän kuitenkin on. Vaan ei tänään. Kaivoin avaimen esille ja avasin ulko-oven. Ihmettelin jo sitäkin, kun tavallisesti kiinni oleva välikön ovi oli auki. Vielä enemmän ihmettelin, kun sekä rollaattori että pyörätuoli oli parkkeerattu sievästi rinnakkain keittiöön. Kierros ympäri: vaaria ei näy missään. Olin likimain kauhuissani: mitä on tapahtunut?
Yritin soittaa ensin veljelleni, mutta hän oli kyntämässä, eikä kuullut puhelinta. Soitin kälylle, eikä hänellä ollut hajuakaan mistään menemisistä. Yleensä vaari sitä paitsi ilmoittaakin, jos lähtee johonkin, lääkäriin tai veteraanitilaisuuteen tai jonnekin. Olimme sydän syrjällämme, sillä ainoa asia, jonka keksimme, oli että kodinhoitaja oli joutunut kiireesti toimittamaan vaarin terveyskeskukseen. Sovimme, että lähdemme kotiin, kun emme muutakaan voi ja käly soittaa heti, kun kuulee jotain.
Olimme jo ulko-ovella menossa, kun taksi kurvasi pihaan. Vaari oli käynyt kaupassa, mikä ei ollenkaan ole tietojeni mukaan hänen lauantaiohjelmaansa, vaan yleensä hän käy alkuviikosta kauppareissulla luottotaksinsa kanssa. Nyt ehkä Kaunialasta paluu oli sekoittanut aikataulun ja siivoojatkin olivat eilen käyneet. Mutta arvaatte, että huokaisimme syvään ja päiväkahvitkin maistuivat tämän jälkeen tosi hyvältä. Aika rankan kauppareissun jälkeen - ei edes rollaattori ollut mukana - vaari oli ihmeen reipas vielä kahvipöydässä, mutta kömpi varmaan heti sen jälkeen päiväunille.
Hän oli käynyt alkuviikolla yksityisellä korvalääkärillä, joka oli todennut sen, että kuuloa ei paljon ole ja että kuulolaite on mallia kivi ja kirves. Näin olin itsekin arvellut.Varmaan kunta kustantaa ikivanhaa halpismallistoa vanhuksilleen. Nyt asiat lähtevät etenemään, mutta siihen, että uusi kuulolaite on korvassa, menee vielä jokunen tovi. Paperit on tilattu aluesairaalasta ja ne tulevat kokemusteni mukaan ihan omaa tahtiaan. Mutta hyvä, että asia on hoidossa eikä faari tuntunut murehtivan kustannuksiakaan, niin kuin ei pidäkään.
Kuten näkyy, vaihdoin blogin hederin. Meillä ei vielä viritellä jouluvaloja, mutta tonttu on jo lasten iloksi porraspielessä. Sen sijaan kaupunki on sytyttänyt tänäkin vuonna nämä ihanat valopuut ja vielä lisännytkin niitä kaupunkilaisten iloksi. Jälleen kerran sanon, että tässä ei mene verorahat hukkaan. Leipää ja sirkushuvia tarvitaan. Kuva on useamman vuoden takaa, mutta puu on sama, valot samat.
Torin joulukuustakin pystytettiin tänään, mutta valot sytytetään vasta jouluavajaisissa. Olisikohan adventtilauantaina? En ole seurannut ja mistäs paljon nyt seuraatkaan, kun ei posti kulje. Nettilehdet sentään vilkaisen, mutta pikkupalikat tahtovat jäädä lukematta.
Meidän jouluvaloja pitäisi ensi viikolla jo ruveta vähitellen testailemaan ja tarvittaessa vaihtaa lamppuja ja sen sellaista. Pihakivelle ajattelin virittää valoverkon vähintään valmiiksi, etenkin jos tässä rupeamme saamaan lunta niskaamme. Aamulla olin näkevinäni lumimöykyn pihassa ja ainakin naapurien katot olivat valkoiset. Lunta tai kuuraa? Pari kukkapyttyä pitäisi kipata nurin portailta niiden viereen, ei edes sen kauemmas, mutta jotenkin en ole uskaltanut ryhtyä siihen. Nämä neuropaattiset tassut, sekä etu- että takatassut, pitävät vähän varovaisena. Jumppaliikkeistä ja kutomisesta huolimatta tuntuu kuin vaiva lisääntyisi ja laajenisi. Toivottavasti B-vitamiinivalmiste rupeaa pian auttamaan. Lääkäri tosin totesi, että se auttaa tai on auttamatta, mutta kannattaa kokeilla.
Yksi ilon aihe vielä. Maanantaina menen silmänpohjakuvaukseen Nurmijärvelle. Se ei ole se varsinainen ilo, hyvä juttu kuitenkin, mutta tapaan vanhan koulukaverini, jonka olen tavannut lakkiaisten jälkeen vain pari kertaa, viimeksi luokkakokouksessa joskus varmaan parikymmentä vuotta sitten. Koulussa olimme hyviä kavereita, mutta sitten se ystävyys vain hiipui, tuli perheet ja muut kuviot. Luulisi, että puhumista ainakin riittäisi.
Nyt ei muuta kuin hyvää pyhää ja iloa alkavaan viikkoon. .
Yritin soittaa ensin veljelleni, mutta hän oli kyntämässä, eikä kuullut puhelinta. Soitin kälylle, eikä hänellä ollut hajuakaan mistään menemisistä. Yleensä vaari sitä paitsi ilmoittaakin, jos lähtee johonkin, lääkäriin tai veteraanitilaisuuteen tai jonnekin. Olimme sydän syrjällämme, sillä ainoa asia, jonka keksimme, oli että kodinhoitaja oli joutunut kiireesti toimittamaan vaarin terveyskeskukseen. Sovimme, että lähdemme kotiin, kun emme muutakaan voi ja käly soittaa heti, kun kuulee jotain.
Olimme jo ulko-ovella menossa, kun taksi kurvasi pihaan. Vaari oli käynyt kaupassa, mikä ei ollenkaan ole tietojeni mukaan hänen lauantaiohjelmaansa, vaan yleensä hän käy alkuviikosta kauppareissulla luottotaksinsa kanssa. Nyt ehkä Kaunialasta paluu oli sekoittanut aikataulun ja siivoojatkin olivat eilen käyneet. Mutta arvaatte, että huokaisimme syvään ja päiväkahvitkin maistuivat tämän jälkeen tosi hyvältä. Aika rankan kauppareissun jälkeen - ei edes rollaattori ollut mukana - vaari oli ihmeen reipas vielä kahvipöydässä, mutta kömpi varmaan heti sen jälkeen päiväunille.
Hän oli käynyt alkuviikolla yksityisellä korvalääkärillä, joka oli todennut sen, että kuuloa ei paljon ole ja että kuulolaite on mallia kivi ja kirves. Näin olin itsekin arvellut.Varmaan kunta kustantaa ikivanhaa halpismallistoa vanhuksilleen. Nyt asiat lähtevät etenemään, mutta siihen, että uusi kuulolaite on korvassa, menee vielä jokunen tovi. Paperit on tilattu aluesairaalasta ja ne tulevat kokemusteni mukaan ihan omaa tahtiaan. Mutta hyvä, että asia on hoidossa eikä faari tuntunut murehtivan kustannuksiakaan, niin kuin ei pidäkään.
Kuten näkyy, vaihdoin blogin hederin. Meillä ei vielä viritellä jouluvaloja, mutta tonttu on jo lasten iloksi porraspielessä. Sen sijaan kaupunki on sytyttänyt tänäkin vuonna nämä ihanat valopuut ja vielä lisännytkin niitä kaupunkilaisten iloksi. Jälleen kerran sanon, että tässä ei mene verorahat hukkaan. Leipää ja sirkushuvia tarvitaan. Kuva on useamman vuoden takaa, mutta puu on sama, valot samat.
Meidän jouluvaloja pitäisi ensi viikolla jo ruveta vähitellen testailemaan ja tarvittaessa vaihtaa lamppuja ja sen sellaista. Pihakivelle ajattelin virittää valoverkon vähintään valmiiksi, etenkin jos tässä rupeamme saamaan lunta niskaamme. Aamulla olin näkevinäni lumimöykyn pihassa ja ainakin naapurien katot olivat valkoiset. Lunta tai kuuraa? Pari kukkapyttyä pitäisi kipata nurin portailta niiden viereen, ei edes sen kauemmas, mutta jotenkin en ole uskaltanut ryhtyä siihen. Nämä neuropaattiset tassut, sekä etu- että takatassut, pitävät vähän varovaisena. Jumppaliikkeistä ja kutomisesta huolimatta tuntuu kuin vaiva lisääntyisi ja laajenisi. Toivottavasti B-vitamiinivalmiste rupeaa pian auttamaan. Lääkäri tosin totesi, että se auttaa tai on auttamatta, mutta kannattaa kokeilla.
Yksi ilon aihe vielä. Maanantaina menen silmänpohjakuvaukseen Nurmijärvelle. Se ei ole se varsinainen ilo, hyvä juttu kuitenkin, mutta tapaan vanhan koulukaverini, jonka olen tavannut lakkiaisten jälkeen vain pari kertaa, viimeksi luokkakokouksessa joskus varmaan parikymmentä vuotta sitten. Koulussa olimme hyviä kavereita, mutta sitten se ystävyys vain hiipui, tuli perheet ja muut kuviot. Luulisi, että puhumista ainakin riittäisi.
Nyt ei muuta kuin hyvää pyhää ja iloa alkavaan viikkoon. .
lauantai 21. marraskuuta 2015
Mukava päivä takana
Olin tänään kahden marttayhdistyksen yhteisessä tilaisuudessa Lottaopistolla ja peräti lottien muonituskurssilla. No, ehkä entiseen aikaan muonituskurssit kestivät vähän kauemmin kuin tunnin, mutta mainio tapaus tämä oli. Luullakseni me kaikki olimme tyytyväisiä. "Kurssin" aluksi opettelimme sitomaan lottahuivin päähämme. Sitten opimme laskemaan pataljoomakeiton tarvikemäärät 180 hengelle ja kuulimme mm. sen, mitä ajokoira teki. Sitten kävimme kanttiinissa ihanalla lihasopalla ja kahvilla ja lopuksi oli mahdollisuus tutustua museon näyttelyihin.
Tilaisuus oli keskellä päivää ja se tietysti verotti osallistujia. mutta mukava oli tavata jokunen tuttu ja saada uusiakin. Kaikkein mukavinta oli nähdä ihan livenä netti- ja sähköpostiystävä ensimmäistä kertaa.
Vähän minua väsytti iltapäivällä, mutta ei suinkaan niin paljon, että olisin saanut päiväunista kiinni.
Ostin vähän asiaan liittyvää lukemista ja siinä loppupäivä ja ilta menikin mukavasti.
Vähän minua väsytti iltapäivällä, mutta ei suinkaan niin paljon, että olisin saanut päiväunista kiinni.
Ostin vähän asiaan liittyvää lukemista ja siinä loppupäivä ja ilta menikin mukavasti.
torstai 19. marraskuuta 2015
Kone käy vielä
Vaikka kello on jo vaikka mitä, en malta lähnteä edes yrittämään nukkumista. Luin nimittäin äsken parisen tuntia tekstiä ja kone käy viel' liika kiivaasti. En omaa tekstiä, tai oli siinä sitäkin, vaan kyläkirjaan tulevaa. Teksti ehkä tuli jo aikaisemmin, mutten malttanut lähteä ajoissa yäkertaan. Söimmekin illallisen vasta kahdeksalta, kuten tapa on talossa.
Iltaruokana oli todellista tähtiruokaa: kolmantena päivänä peräkkäin herkullista ossobucoa porosta. Meillä ei juuri pakasteta ruoanjämiä, vaan syödään pois. Varsinkaan tällaista namia ei sovi haudata pakastimen uumeniin. Tosin saimme kesällä, tai koska se nyt olikaan, pienen pakastekaapin alakertaan. Jäätelölle ynnä muulle pienelle, jottei tarvitse kiivetä yläkertaan hakemaan. Nytkin otin jälkiruoaksi annoksen kinuski-Ainoa. Olisi tehnyt mieli lisääkin, mutta tuli sitten diabetes mieleen. Ja painonpudotus miiunus 12 kiloa kesästä lähtien.
Siitä siirrynkin kätevän aasinsillan kautta pauhaamaan toiseen asiaan. Olin viime viikolla labrassa ja diabeteshoitajan piti tänään soittaa tulokset. Partioin kotona ihan koko päivän, vaan eipä tullut puhelua. Ei muuten harmittaisikaan niin paljon, mutta tämä oli ainoa päivä viikolla, jolloin olisimme voineet piipahtaa vaaria tervehtimässä. Edes kännykkään ei ole kiva puhua tuollaisia yksityisasioita reissussa eikä varsinkaan autossa. Samalla olisi hyvin voitu käydä hakemassa muutamat postilähetykset. Onneksi ne ovat tulleet automaattiin ja toinen R-kiskalle, joten alkava lakkokaan ei estä noutoa. Olihan sillä hoitajalla varmaan ihan hyvä syy olla soittamatta, mutta edes tekstarin lähettäminen sattuneesta esteestä ei olisi vienyt montaa minuuttia.
Nyt niitä paketteja tuleekin, jos posti suo, varmaan useampi peräkkäin; harvoin kuitenkaan ilmoitusta saman päivän päälle. Joku ihme siinäkin on, että ilmoitus tulee useimmiten juuri silloin, kun mies on tullut kauppa-, apteekki- ja postireissulta, riisunut kylähousut ja kengät ja asettunut hengähtämään. Valmistaudun jouluun eli olen tilannut vähän lahjoja ja itsellemme uusia lakanoita. Minun piti ostaa itse asiassa alilakanoita, mutta vasta kassalla oli ilmoitus, että juuri ne olivat lopussa. En viitsinyt peruuttaa pussilakanoita, vaikkei niiden hankinta olisi ollut ihan niin kiireinen asia. Tyynyliinojakin olisin tilannut, mutta kas, eivät mokomat kumpikaan nettikauppa myynyt niitä muuten kuin lakanan kanssa. Katsotaan nyt, tuleeko pussilakanat kotiin vai menevätkö pukinkonttiin.
Iltaruokana oli todellista tähtiruokaa: kolmantena päivänä peräkkäin herkullista ossobucoa porosta. Meillä ei juuri pakasteta ruoanjämiä, vaan syödään pois. Varsinkaan tällaista namia ei sovi haudata pakastimen uumeniin. Tosin saimme kesällä, tai koska se nyt olikaan, pienen pakastekaapin alakertaan. Jäätelölle ynnä muulle pienelle, jottei tarvitse kiivetä yläkertaan hakemaan. Nytkin otin jälkiruoaksi annoksen kinuski-Ainoa. Olisi tehnyt mieli lisääkin, mutta tuli sitten diabetes mieleen. Ja painonpudotus miiunus 12 kiloa kesästä lähtien.
Siitä siirrynkin kätevän aasinsillan kautta pauhaamaan toiseen asiaan. Olin viime viikolla labrassa ja diabeteshoitajan piti tänään soittaa tulokset. Partioin kotona ihan koko päivän, vaan eipä tullut puhelua. Ei muuten harmittaisikaan niin paljon, mutta tämä oli ainoa päivä viikolla, jolloin olisimme voineet piipahtaa vaaria tervehtimässä. Edes kännykkään ei ole kiva puhua tuollaisia yksityisasioita reissussa eikä varsinkaan autossa. Samalla olisi hyvin voitu käydä hakemassa muutamat postilähetykset. Onneksi ne ovat tulleet automaattiin ja toinen R-kiskalle, joten alkava lakkokaan ei estä noutoa. Olihan sillä hoitajalla varmaan ihan hyvä syy olla soittamatta, mutta edes tekstarin lähettäminen sattuneesta esteestä ei olisi vienyt montaa minuuttia.
Nyt niitä paketteja tuleekin, jos posti suo, varmaan useampi peräkkäin; harvoin kuitenkaan ilmoitusta saman päivän päälle. Joku ihme siinäkin on, että ilmoitus tulee useimmiten juuri silloin, kun mies on tullut kauppa-, apteekki- ja postireissulta, riisunut kylähousut ja kengät ja asettunut hengähtämään. Valmistaudun jouluun eli olen tilannut vähän lahjoja ja itsellemme uusia lakanoita. Minun piti ostaa itse asiassa alilakanoita, mutta vasta kassalla oli ilmoitus, että juuri ne olivat lopussa. En viitsinyt peruuttaa pussilakanoita, vaikkei niiden hankinta olisi ollut ihan niin kiireinen asia. Tyynyliinojakin olisin tilannut, mutta kas, eivät mokomat kumpikaan nettikauppa myynyt niitä muuten kuin lakanan kanssa. Katsotaan nyt, tuleeko pussilakanat kotiin vai menevätkö pukinkonttiin.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Lääkäri- ja postipäivä
Meillä molemmilla oli lääkäripäivä ja molemmilla reissu onnistui hyvin. Mies sai uutta päänsärkylääkettä, mutta lääkäri arveli, että kipu johtuu jostain ei-henkeä-vievästä, esimerkiksi huonosta selästä tai monien lääkkeiden vaikutuksesta. Seuraamme tilannetta.
Minulla vaiva oikeastaan oli jo mennyt ohi, tai ainakin melkein omahoidolla viikonlopun aikana ohi, mutta oli sentään vähän kysyttävää ja tutkittavaakin. Siirryin nyt saman tohtorin potilaaksi, jota mieskin on jo muutaman vuoden ajan kehunut eli päivitin viimeisen vuoden kuulumiset ja vein hänelle lääkelistan ja diagnoosit. Tämä yksityisen terveysaseman lääkäri oli hyvin perillä sýövästäni, mutta kun on näitä muita kremppoja, niin ei koskaan tiedä, milloin apua tarvitaan. Isommat asiat tietysti hoidetaan isommissa laitoksissa, mutta jos joskus tarvitsee äkkiä apua eikä terveyskeskuksen jono kiinnosta, on hyvä tietää, kenen luo pääsee vähintään muutaman päivän sisällä. Ei ilmaista, ei varsinkaan kun maksoin samalla kortilla kummankin laskun, mutta tuskin näitä käyntejä montaa kertaa vuodessa tulee. Labratkin hoituvat syöpäsairaalan lähetteellä. Keskiviikkona kuulen viimeiset labrakuulumiset.
Lääkärin vastaanottohuoneessa ollessani ja lääkärin juuri tutkiessa soi puhelimeni. Se soi ja soi ja soi varmaan monta minuuttia. En voinut siinä tilanteessa liikahtaakaan, saati vastata. Numero oli outo tai en ole ainakaan tallentanut sitä kännykkääni ja nyt vaivaa, kun en tiedä kuka soitti. Eipä soittanut uudestaan ainakaan tänään, mutta jos on asiaa, niin kaipa kuulen sen myöhemmin. Tarkistin kuitenkin heti, ettei se ainakaan isä ollut eikä tytärkään.
Mies toi postista painavan kirjalaatikon tai oikeastaan kaksikin kirjapakettia ja joulukortit kolmantena. Voisi sanoa, että kannettuaan niitä selkä vääränä ei ollut erityisen iloinen. Divarin laatikossa oli taas kerran juuri niitä kirjoja, joista arvelen olevan hyötyä kirjoitushommissa. Jos ei muuta niin tuomaan ajankuvaa ja perspektiiviä.
Yleensä noissa kirjaostoksissa aina joku on helmi, joku huti. Nyt ei oikeastaan ole kuin yksi melkein huti. Hain historiatietoa yhdestä koulusta, mutta siinä olikin lähinnä muutaman vuosikymmenen takaista eli minun tarkoituksiini aivan liian tuoretta tietoa. Mutta ei se mitään, se oli kuitenkin äitini käymä koulu.
Yksi uusi, tosi haastava kirja oli kässäkirja, joka opettaa kutomaan villapaidat kaulasta alaspäin. Ehkä opin, ehkä en. Joskus kuitenkin täytyy yrittää muutakin kuin näitä tumppuja ja sukkia. Onneksi kirjassa neuvottiin ensin neulomaan nuken kokoa oleva mallipaita.
Minulla vaiva oikeastaan oli jo mennyt ohi, tai ainakin melkein omahoidolla viikonlopun aikana ohi, mutta oli sentään vähän kysyttävää ja tutkittavaakin. Siirryin nyt saman tohtorin potilaaksi, jota mieskin on jo muutaman vuoden ajan kehunut eli päivitin viimeisen vuoden kuulumiset ja vein hänelle lääkelistan ja diagnoosit. Tämä yksityisen terveysaseman lääkäri oli hyvin perillä sýövästäni, mutta kun on näitä muita kremppoja, niin ei koskaan tiedä, milloin apua tarvitaan. Isommat asiat tietysti hoidetaan isommissa laitoksissa, mutta jos joskus tarvitsee äkkiä apua eikä terveyskeskuksen jono kiinnosta, on hyvä tietää, kenen luo pääsee vähintään muutaman päivän sisällä. Ei ilmaista, ei varsinkaan kun maksoin samalla kortilla kummankin laskun, mutta tuskin näitä käyntejä montaa kertaa vuodessa tulee. Labratkin hoituvat syöpäsairaalan lähetteellä. Keskiviikkona kuulen viimeiset labrakuulumiset.
Lääkärin vastaanottohuoneessa ollessani ja lääkärin juuri tutkiessa soi puhelimeni. Se soi ja soi ja soi varmaan monta minuuttia. En voinut siinä tilanteessa liikahtaakaan, saati vastata. Numero oli outo tai en ole ainakaan tallentanut sitä kännykkääni ja nyt vaivaa, kun en tiedä kuka soitti. Eipä soittanut uudestaan ainakaan tänään, mutta jos on asiaa, niin kaipa kuulen sen myöhemmin. Tarkistin kuitenkin heti, ettei se ainakaan isä ollut eikä tytärkään.
Mies toi postista painavan kirjalaatikon tai oikeastaan kaksikin kirjapakettia ja joulukortit kolmantena. Voisi sanoa, että kannettuaan niitä selkä vääränä ei ollut erityisen iloinen. Divarin laatikossa oli taas kerran juuri niitä kirjoja, joista arvelen olevan hyötyä kirjoitushommissa. Jos ei muuta niin tuomaan ajankuvaa ja perspektiiviä.
Yleensä noissa kirjaostoksissa aina joku on helmi, joku huti. Nyt ei oikeastaan ole kuin yksi melkein huti. Hain historiatietoa yhdestä koulusta, mutta siinä olikin lähinnä muutaman vuosikymmenen takaista eli minun tarkoituksiini aivan liian tuoretta tietoa. Mutta ei se mitään, se oli kuitenkin äitini käymä koulu.
Yksi uusi, tosi haastava kirja oli kässäkirja, joka opettaa kutomaan villapaidat kaulasta alaspäin. Ehkä opin, ehkä en. Joskus kuitenkin täytyy yrittää muutakin kuin näitä tumppuja ja sukkia. Onneksi kirjassa neuvottiin ensin neulomaan nuken kokoa oleva mallipaita.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Ikävä uutispäivä
Sytytin jo viime yönä tänne kynttilän, kun kännykkä pimputti ikävän uutisen terroristien tekemistä kauheuksista. Ajatukseni ovat pitkin päivää käyneet Pariisissa. Kai minä olen sitten vähän herkkä, kun tämä niin kosketti, mutta fb:ssä huomasin monen muunkin reagoineen samalla tavalla. Ehkä se onkin hyvä, kun tuntee ja reagoi, vaikka tuska ja pelko eivät onneksi vielä asu meillä täällä.
Monen ahdistuneen oloa toivottavasti helpotti, kun sekä presidentti, pääministeri että sisäministeri rauhoittavilla puheillaan tulivat esille. Niin varmasti tekivät monet muutkin johtajat, meillä ja muualla. Pelkoa ei kannata päästää ovesta sisälle. Toivottavasti en säikäyttänyt teitä? Tuli vain niin paha olo, etten saanut kirjoitettua sanaakaan, kun arvelin uutiskanavien kyllä kertovan mistä on kysymys.
Mitään henkilökohtaisia kauheuksia siis ei ole tapahtunut. Oma oloni on ennallaan. Sukulaiset ovat hengissä ja tiettävästi terveitä. Itse kuulen viikolla labrakokeiden tuloksia. Viimeksi asiat olivat ihan kohdallaan, mutta nyt otettiin iso määrä uusia kokeita, kun näitä ei ole erikseen otettu ties koska. Ehkä sen takia, kun on ollut isompiakin murheita tutkittavana. Tällä kertaa tarkastelussa olivat niin sokerit kuin kolesterolitkin sekä kilpirauhasen toiminta. Viikon päästä kuvataan silmänpohjat.
Monen ahdistuneen oloa toivottavasti helpotti, kun sekä presidentti, pääministeri että sisäministeri rauhoittavilla puheillaan tulivat esille. Niin varmasti tekivät monet muutkin johtajat, meillä ja muualla. Pelkoa ei kannata päästää ovesta sisälle. Toivottavasti en säikäyttänyt teitä? Tuli vain niin paha olo, etten saanut kirjoitettua sanaakaan, kun arvelin uutiskanavien kyllä kertovan mistä on kysymys.
Mitään henkilökohtaisia kauheuksia siis ei ole tapahtunut. Oma oloni on ennallaan. Sukulaiset ovat hengissä ja tiettävästi terveitä. Itse kuulen viikolla labrakokeiden tuloksia. Viimeksi asiat olivat ihan kohdallaan, mutta nyt otettiin iso määrä uusia kokeita, kun näitä ei ole erikseen otettu ties koska. Ehkä sen takia, kun on ollut isompiakin murheita tutkittavana. Tällä kertaa tarkastelussa olivat niin sokerit kuin kolesterolitkin sekä kilpirauhasen toiminta. Viikon päästä kuvataan silmänpohjat.
lauantai 14. marraskuuta 2015
torstai 12. marraskuuta 2015
Käyty pääkaupungissa
Kävin syöpäsairaalassa esittelemässä jalkani ja saamassa jatko-ohjeita. Turvotus on melkein laskenut muualta paitsi nilkoista. Se oli hyvä uutinen. Huonompi oli se, että tukisukkia on siitä huolimatta käytettävä tästä eteenpäin loppuikäni. Vastuu vain siirtyy nyt omalle terkkarille Helsingin tosi mukavalta fysioterapeutilta. Hän antoi myös venyttely- ja jumppaohjeita niin varpaille, sormille kuin niskallekin. Sukat on uusittava puolen vuoden välein. Saa sitten nähdä, miten tämäkin asia priorisoidaan, kun esimerkiksi diabetestarvikkeiden jakelua on kuulemma vähennetty. Vuosi loppuu, määrärahat loppuu.
Aamu oli todella sumuinen, kuten tässäkin kuvassa, joka on otettu kai joskus kuukausi sitten. Ei meillä sentään enää ole lehti puussa, mutta kun ei nyt ajankohtaisempaakaan kuvaa ole sumuisesta aamusta. Kotimatkalla Helsingissä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta mitä lähemmäs Järvenpäätä pääsimme, sitä harmaammaksi taivas muuttui. Ihan ei sentään satanut, vaikkei paljon puuttunut.
Kuljin kelakyydillä. Menomatkalla oli kaksi muutakin samaan paikkaan menijää kyydissä. Kun odottelin autoa sairaalan eteisessä, tuli toinen heistä viereeni istumaan. Hän oli odottanut autoa 45 minuuttia plus 10 minuuttia sen jälkeen kun kuski oli soittanut tilannetiedotuksen. Minä jäin katsomaan auton perävaloja, kun rouvan auto kurvasti kohti yhteistä kotikyläämme. Odotin 40 minuuttia auton tuloa, vaikka sairaalan edessä oli takseja jonoksi asti, järvenpääläisiäkin kuulemma kolme kappaletta, kertoi kuski. Että se siitä kyytien koordinoinnista.
Omaan kyytiini haettiin vielä herra, joka matkasi Puistolaan eli teimme aikamoisen kurvin, mutta tulipa nähtyä ennestään vieras asuntoalue. Kelakeskus ilmoittaa lähtöajan 45 minuutin tarkkuudella kotimatkalle, joka näköjään tarkoittaa sitä, että auto ei tulee juuri aikaisemmin. Menomatkalla toleranssia on 15 min. Aikataulut sitäpaitsi tehdään tosi tiukoiksi, niin että varsinkin ruuhka-aikaan on syytä itse pitää huolta riittävän aikaisesta lähdöstä. Nytkin minulle ehdotettiin ensin 35 minuuttia, missä ajassa ei mitenkään olisi ehtinyt perille. Tyttöset katsovat vain kartasta kilometrimäärän miettimättä yhtään keliä tai ruuhkaliikennettä. Sitäpaitsi ennen vastaanotolle menoa on kiva vähän hengähtää, pakko ilmoittautua ja jopa käydä vessassa.
Iloa tuotti, oikein runsaasti tuottikin se, kun tapasin ystävän sairaalan kahviossa. Meillä oli tietysti sovittu tapaaminen ja tunnissa ehdimme selvittää tärkeimmät kuulumiset oikein hyvin. Hän oli varautunut treffeihin ja toi tuliaiseksi aikuisten värityskirjan. Minä en niihin ole hurahtanut, siis aikaisemmin, mutta huomasinpa heti joutuneeni koukkuun. Ihan höpsö harrastus, mutta tekee ehkä sekin hyvää kipeille sormilleni. Toinen hyvää tekevä harjoitus tietysti on tämä harrastamani puikkojen heiluttelu. Uudesta sukkasatsista on nyt kolmas sukka, siis toisen parin toinen sukka menossa. Kaksi muutakin käsityötä on menossa. Toisesta tulee kesäjakku, toisesta ehkä kaulahuivi, ehkä pari tiskirättiä riippuen langan määrästä. Fysioterapeutti kehui myös näppäinten näpyttelyän hyvää vaikutusta, kun kerroin kirjoittamisestani. Nuo oheistoiminnat vievät kylläkin aikaa tältä tärkeämmältä.
P.S. Tilasin joulukortit viime yönä. Nyt oli sähköpostissa jo ilmoitus, että kortit ovat valmiit ja lähdössä postiin. Ei sen nopeammin voisi toimia. Tai sitten on pulaa töistä, mutta minä kiitän.
Aamu oli todella sumuinen, kuten tässäkin kuvassa, joka on otettu kai joskus kuukausi sitten. Ei meillä sentään enää ole lehti puussa, mutta kun ei nyt ajankohtaisempaakaan kuvaa ole sumuisesta aamusta. Kotimatkalla Helsingissä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta mitä lähemmäs Järvenpäätä pääsimme, sitä harmaammaksi taivas muuttui. Ihan ei sentään satanut, vaikkei paljon puuttunut.
Kuljin kelakyydillä. Menomatkalla oli kaksi muutakin samaan paikkaan menijää kyydissä. Kun odottelin autoa sairaalan eteisessä, tuli toinen heistä viereeni istumaan. Hän oli odottanut autoa 45 minuuttia plus 10 minuuttia sen jälkeen kun kuski oli soittanut tilannetiedotuksen. Minä jäin katsomaan auton perävaloja, kun rouvan auto kurvasti kohti yhteistä kotikyläämme. Odotin 40 minuuttia auton tuloa, vaikka sairaalan edessä oli takseja jonoksi asti, järvenpääläisiäkin kuulemma kolme kappaletta, kertoi kuski. Että se siitä kyytien koordinoinnista.
Omaan kyytiini haettiin vielä herra, joka matkasi Puistolaan eli teimme aikamoisen kurvin, mutta tulipa nähtyä ennestään vieras asuntoalue. Kelakeskus ilmoittaa lähtöajan 45 minuutin tarkkuudella kotimatkalle, joka näköjään tarkoittaa sitä, että auto ei tulee juuri aikaisemmin. Menomatkalla toleranssia on 15 min. Aikataulut sitäpaitsi tehdään tosi tiukoiksi, niin että varsinkin ruuhka-aikaan on syytä itse pitää huolta riittävän aikaisesta lähdöstä. Nytkin minulle ehdotettiin ensin 35 minuuttia, missä ajassa ei mitenkään olisi ehtinyt perille. Tyttöset katsovat vain kartasta kilometrimäärän miettimättä yhtään keliä tai ruuhkaliikennettä. Sitäpaitsi ennen vastaanotolle menoa on kiva vähän hengähtää, pakko ilmoittautua ja jopa käydä vessassa.
Iloa tuotti, oikein runsaasti tuottikin se, kun tapasin ystävän sairaalan kahviossa. Meillä oli tietysti sovittu tapaaminen ja tunnissa ehdimme selvittää tärkeimmät kuulumiset oikein hyvin. Hän oli varautunut treffeihin ja toi tuliaiseksi aikuisten värityskirjan. Minä en niihin ole hurahtanut, siis aikaisemmin, mutta huomasinpa heti joutuneeni koukkuun. Ihan höpsö harrastus, mutta tekee ehkä sekin hyvää kipeille sormilleni. Toinen hyvää tekevä harjoitus tietysti on tämä harrastamani puikkojen heiluttelu. Uudesta sukkasatsista on nyt kolmas sukka, siis toisen parin toinen sukka menossa. Kaksi muutakin käsityötä on menossa. Toisesta tulee kesäjakku, toisesta ehkä kaulahuivi, ehkä pari tiskirättiä riippuen langan määrästä. Fysioterapeutti kehui myös näppäinten näpyttelyän hyvää vaikutusta, kun kerroin kirjoittamisestani. Nuo oheistoiminnat vievät kylläkin aikaa tältä tärkeämmältä.
P.S. Tilasin joulukortit viime yönä. Nyt oli sähköpostissa jo ilmoitus, että kortit ovat valmiit ja lähdössä postiin. Ei sen nopeammin voisi toimia. Tai sitten on pulaa töistä, mutta minä kiitän.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Jouluvalmistelut alkoivat
Minä en ole mikään jouluihminen, joka hehkuttelisi joulua kuukausikaupalla etukäteen. Nautin kyllä joulusta, nostan ikkunavalot kohtsillään paikoilleen ja adventtina seimiasetelmat ja niin edelleen, mutta siinä se. Tähän asti olen hankkinut joululahjoja lasten perheille, mutta nyt siinä joku tökkii. Ehkä se, että en käy juuri nykyisin kaupoilla, vaan olen postimyyntiliikkeiden varassa ja toisaalta perheen nuorimmainenkin on jo käynyt rippikoulun, joten sileä seteli alkaa hänellekin
luullakseni olla mieluisin lahja. Lukiolaispojalle ainakin.
Mutta yhdestä asiasta meillä pidetään kiinni. Pidimme viime vuonna, kun tukattomana oli kuljettava myssy päässä ja pidämme tänäkin vuonna, kun tukkakin on taas päässä. Meidän jouluglögimme ja konserttimme on ja pysyy niin kauan kun henki pihisee, sanoi armas mieheni, jonka syntymäpäivää juhlistamme silloin, muutamaa päivää ennen aattoa. Siitä alkaa meidän oma joulumme. Hoksasin muutama päivä sitten, että olisi jo korkea aika tilata kortit. Kun ei tiedä, mitä työnseisauksia ja hidastuksia joulun alla tulee ja senkin takia ajoissa, että sukulaisemme ja ystävämme tietävät varata illan, jos haluavat tulla.
Äsken tilasin ifolorilta nipun kortteja, joita tänä vuonna koristaa ihan erilainen kuva kuin aikaisemmin. Törsäsin ja tilasin vielä omakuvapostimerkitkin samalla kuvalla. Yritin etsiä kuvaa jostain edellisvuotisesta kortista, mutta eihän semmoinen tähän hätään mistään kuva-arkistosta löytynyt. Jonain vuonna kuvassa on ollut talomme nyt, toisena taas talomme sata vuotta sitten. Jonain vuonna olen kuvannut erilaisia kynttiläasetelmia. Nyt oli kaksi vahvaa vaihtoehtoa: seimiasetelma tai pihatonttu. Tonttu voitti, sen takia kun naapurin ipanat rupeavat näihin aikoihin jo tarkkailemaan pihaamme, jotta joko tonttu on tullut.
Näytän sitten, kun kortit tulevat. - Nämäkin tontut olivat ehdolla. Tekijä on Vekki.
luullakseni olla mieluisin lahja. Lukiolaispojalle ainakin.
Mutta yhdestä asiasta meillä pidetään kiinni. Pidimme viime vuonna, kun tukattomana oli kuljettava myssy päässä ja pidämme tänäkin vuonna, kun tukkakin on taas päässä. Meidän jouluglögimme ja konserttimme on ja pysyy niin kauan kun henki pihisee, sanoi armas mieheni, jonka syntymäpäivää juhlistamme silloin, muutamaa päivää ennen aattoa. Siitä alkaa meidän oma joulumme. Hoksasin muutama päivä sitten, että olisi jo korkea aika tilata kortit. Kun ei tiedä, mitä työnseisauksia ja hidastuksia joulun alla tulee ja senkin takia ajoissa, että sukulaisemme ja ystävämme tietävät varata illan, jos haluavat tulla.
Äsken tilasin ifolorilta nipun kortteja, joita tänä vuonna koristaa ihan erilainen kuva kuin aikaisemmin. Törsäsin ja tilasin vielä omakuvapostimerkitkin samalla kuvalla. Yritin etsiä kuvaa jostain edellisvuotisesta kortista, mutta eihän semmoinen tähän hätään mistään kuva-arkistosta löytynyt. Jonain vuonna kuvassa on ollut talomme nyt, toisena taas talomme sata vuotta sitten. Jonain vuonna olen kuvannut erilaisia kynttiläasetelmia. Nyt oli kaksi vahvaa vaihtoehtoa: seimiasetelma tai pihatonttu. Tonttu voitti, sen takia kun naapurin ipanat rupeavat näihin aikoihin jo tarkkailemaan pihaamme, jotta joko tonttu on tullut.
Näytän sitten, kun kortit tulevat. - Nämäkin tontut olivat ehdolla. Tekijä on Vekki.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Labra-aamu vastassa
Menemme labraan puoli kymmeneksi ja sitä ennen ei ruokaa, ei juomaa, vain aamulääkkeet paitsi ei tyroksinia eikä sattuneesta syystä nesteenpoistolääkettä. Sen sijaan olemassa olevat nesteet lähtevät mukanani. Mies haki terkkarista ison kanikan, johon pitää kerätä yöpissat. Arvelisin kuitenkin, että astia ei ehkä tule ihan täyteen; on se niin iso. Kun syömäkieltokin alkoi jo tänä iltana, tankkasin varmuuden vuoksi syömällä eilisen voileipäkakun loppupalan. Varsinaiseksi iltauoaksi meillä oli lauantain häntiä eli possunpihvi kummallekin, muutama uuniperuna ja tuoreena artikkelina keitetyt pavut. Labran jälkeen menemme tietysti aamiaiselle.
Nämä pihapadan miljoonakellot puhkesivat uudestaan kukkaan. Nyt ne jo ovat saaneet sen verran kylmää, etteivät enää ole näin hehkeitä. Mutta loka-marraskuun taitteessa! En ollut uskoa silmiäni. Joku oli nähnyt puissakin jo uusia silmuja. On tämä maailma mennyt kummalliseksi, sanoisi joku vanha ihminen.
Olen säästellyt yhtä, nyt jo reikäistä villasaalia, jonka äiti kutoi minulle joskus ehkä 60-luvulla. Ajatus oli leikata siitä jokunen pala vaikka pannumyssyksi tai patalapuiksi, mutta kun saali unohtui pihatuoliin, olivat oravat ottaneet sen pehmukkeekseen ja viime yönä vielä kiskoneet terassin lattialle. Reikiä oli tullut jo niin paljon, että toivotin saalille hyvää matkaa roska-astiaan. Vaikka olen kova tyttö säilömään rojua, niin siinä kulki raja. Ei sentään oravanpissimää, reikäistä peittoa tuoda edes pesukoneeseen.
Oravat ovat kunnostautuneet muutenkin. Iso terassin kukkalaatikko on myllätty enkä oikein keksi, miten sen peittäisin, sillä laatikko on täynnä murattia ja perennoja ja taitaapa siinä olla muutama kukkasipulikin. Hallaharson ne veijarit varmaan repivät alta aikayksikön. Jätin painavimman amppelin paikalleen ja eikös orava ollut keinotellut laidalle istumaan ja nähdäkseni syömään aikaisemmin piilottamiaan auringonkukan siemeniä. Ehkä meidän uusi auringonkukkaviljelmä on nyt terassin amppelissa.
Nämä pihapadan miljoonakellot puhkesivat uudestaan kukkaan. Nyt ne jo ovat saaneet sen verran kylmää, etteivät enää ole näin hehkeitä. Mutta loka-marraskuun taitteessa! En ollut uskoa silmiäni. Joku oli nähnyt puissakin jo uusia silmuja. On tämä maailma mennyt kummalliseksi, sanoisi joku vanha ihminen.
Olen säästellyt yhtä, nyt jo reikäistä villasaalia, jonka äiti kutoi minulle joskus ehkä 60-luvulla. Ajatus oli leikata siitä jokunen pala vaikka pannumyssyksi tai patalapuiksi, mutta kun saali unohtui pihatuoliin, olivat oravat ottaneet sen pehmukkeekseen ja viime yönä vielä kiskoneet terassin lattialle. Reikiä oli tullut jo niin paljon, että toivotin saalille hyvää matkaa roska-astiaan. Vaikka olen kova tyttö säilömään rojua, niin siinä kulki raja. Ei sentään oravanpissimää, reikäistä peittoa tuoda edes pesukoneeseen.
Oravat ovat kunnostautuneet muutenkin. Iso terassin kukkalaatikko on myllätty enkä oikein keksi, miten sen peittäisin, sillä laatikko on täynnä murattia ja perennoja ja taitaapa siinä olla muutama kukkasipulikin. Hallaharson ne veijarit varmaan repivät alta aikayksikön. Jätin painavimman amppelin paikalleen ja eikös orava ollut keinotellut laidalle istumaan ja nähdäkseni syömään aikaisemmin piilottamiaan auringonkukan siemeniä. Ehkä meidän uusi auringonkukkaviljelmä on nyt terassin amppelissa.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Kakkukahvit juotu, sukat pakattu
Isänpäiväkahveille ehti yksi lapsista, kuten vähän arvelinkin. Mutta ei se mitään, puhelin pirisi ja jopa Saksantytär soitti ja onnitteli isiään. Poro-voileipäkakku ja mustaherukkainen juustokakku tekivät kauppansa oikein hyvin meille kolmellekin hengelle. Kuvat vain vähän epäonnistuivat.
Kun päivänsankari lähti illaksi harkkoihinsa pasuuna kainalossa, vietin minä iltaa kutimen kanssa. Kinnas illassa, kaksi parhaassa. Toinenkin on jo melkein valmis, mutta niin kävi, että lanka loppui ennen peukkuja ja jo kärkikavennukseen tarvitsin pätkän muuta lankaa. Peukaloista tulee nyt possunpunaiset,, kun sopivampaa väriä ei löytynyt. Tämä ikivanha Nalle-lanka on pyörinyt nurkissa, sillä se on tosi rumaa. Kuvassa salama näyttää tämän paljon oikeaa nätimpänä. Tosin kinnaslankana tämä on jotenkin siedettävän näköistä. Kerästä tein jo yhdet pakolaissukat, kun ajattelin että lämpö on tärkeämpää kuin visuaalinen ilme tai väritys. Tämä oli niitä entisaikuisia 150 gramman keriä.
Pakkasin tänään pussillisen pakolaissukkia lähtemään SPR:n toimistolle ja sieltä sitten eteenpäin vastaanottokeskuksiin. Niitä oli 14 paria isompia ja pienempiä eli pääasiassa naisten ja miesten kokoja. Ihan pikkulasten sukkia en tehnyt, sillä arvelin niitä kertyvän muutenkin. Yhdet sukat tein kyllä itselleni eli kokonaissaldo syksyltä on 15 paria tähän mennessä. Uusia lankoja tuli vastaavan kokoinen pussillinen - se sama, jonka täytin ääriään myöten näillä.
Minulla on yksi keltainen kesäneule kesken ja sen kuvioneuletta yritän kutoa muutaman kerroksen kerrallaan. Mutta välillä rupesi mieli tekemään tuota lapasten kutomista, kun ne syntyvät niin paljón nopeamminkin. Värien puolesta punakirjavat tumput sopivat mustan takkini kanssa.
Sukkahanke jatkuu. Minun sukkani ovat pelkkiä perussukkia ilman koristeita ja kruusauksia. Käsitöiden tekeminen tunnetusti tekee päälle hyvää ja varsinkin tässä hetki sitten, kun ei ollut varmuutta mahavaivojen vakavuudesta, oli kutominen todellista terapiaa, mutta kärsivällisyyteni ei riitä palmikoiden ynnä muiden väkertämiseen. Eli se, mitä en osaa, sitä en tee.
Meillä siis kudotaan, ei neulota. Sitä paitsi arvelisin kutomisen tekevän hyvää myös sormilleni. Sormenpäiden neuropatia on hellittänyt, mutta nyt parin sormen alanivelten välit ovat olleet jo viikkoja kipeät ja turvoksissa eikä sormet tahdo oikein mennä nyrkkiin varsinkaan aamulla. Kaikenlaista vaivaa sitä pitää ihmiselle tulla. Jos ei isoa, niin sitten näitä pienempiä.
Diabeteshoitaja arveli, että syynä sormivaivaan voisi olla kilpirauhasen vajaatoiminta, joka aiheuttaa turvotusta taikka sokerikin, vaikka toisaalta sokeritasapainossa ei tällä hetkellä ole mitään vikaa. Säikähdin talvella niiden tähtitieteellisiä lukemia. Luulin jo mittarinkin hajonneen, mutta syynä olivat kaiketi sytostaatit tai kortisoni tai molemmat. Seuraavan kerran säikähdin kesällä, mutta sairaalassa hoitaja seisoi vieressä vahtimassa, että varmasti laskin hiilihydraatit oikein. Aikaisemmin olin toki noudattanut ohjetta, joka ei perustunut yksittäisen aterian hh-määrään. Pitkäaikaisinsuliinikin vaihdettiin samalla reissulla toiseen. Nyt asiat ovat mallillaan, varsinkin silloin kun muistan tökätä neulan sormeen ja mitata sokerin... Kilpirauhaskoetta ei ole vähään aikaan otettu, mutta sen takia menenkin tiistaina labraan.
Toinen kiusallinen vaiva, joka aina vaan jatkuu ja jatkuu, on tämä näköongelma. Sen takia menenkin silmänpohjakuvaukseen. Se on sitten arvuutettavissa, milloin joukkokuvauksen tulokset tulevat. Näön olisi jo pitänyt kohentua. Oudointa on se, kun näkö heittelee, mutta hyvä tietysti kun ei ole kokonaan kadonnut. Miehellä on näöstä hävinnyt ainakin kolmannes toisesta silmästä ja toista hoidetaan kertomallani pistossarjalla, ettei siinä kävisi samoin. Vika ei ole sama molemmissa silmissä.
Mutta henki pihisee oikein hyvin ja siitä olen tosi kiitollinen. Painokin on pudonnut toistakymmentä kiloa (kuten oli laita silloinkin kun sain syöpädiagnoosin---). Punnitus on tehty ennen isänpäiväkakkuja.
Hyvää alkanutta viikkoa!
Kun päivänsankari lähti illaksi harkkoihinsa pasuuna kainalossa, vietin minä iltaa kutimen kanssa. Kinnas illassa, kaksi parhaassa. Toinenkin on jo melkein valmis, mutta niin kävi, että lanka loppui ennen peukkuja ja jo kärkikavennukseen tarvitsin pätkän muuta lankaa. Peukaloista tulee nyt possunpunaiset,, kun sopivampaa väriä ei löytynyt. Tämä ikivanha Nalle-lanka on pyörinyt nurkissa, sillä se on tosi rumaa. Kuvassa salama näyttää tämän paljon oikeaa nätimpänä. Tosin kinnaslankana tämä on jotenkin siedettävän näköistä. Kerästä tein jo yhdet pakolaissukat, kun ajattelin että lämpö on tärkeämpää kuin visuaalinen ilme tai väritys. Tämä oli niitä entisaikuisia 150 gramman keriä.
Pakkasin tänään pussillisen pakolaissukkia lähtemään SPR:n toimistolle ja sieltä sitten eteenpäin vastaanottokeskuksiin. Niitä oli 14 paria isompia ja pienempiä eli pääasiassa naisten ja miesten kokoja. Ihan pikkulasten sukkia en tehnyt, sillä arvelin niitä kertyvän muutenkin. Yhdet sukat tein kyllä itselleni eli kokonaissaldo syksyltä on 15 paria tähän mennessä. Uusia lankoja tuli vastaavan kokoinen pussillinen - se sama, jonka täytin ääriään myöten näillä.
Minulla on yksi keltainen kesäneule kesken ja sen kuvioneuletta yritän kutoa muutaman kerroksen kerrallaan. Mutta välillä rupesi mieli tekemään tuota lapasten kutomista, kun ne syntyvät niin paljón nopeamminkin. Värien puolesta punakirjavat tumput sopivat mustan takkini kanssa.
Sukkahanke jatkuu. Minun sukkani ovat pelkkiä perussukkia ilman koristeita ja kruusauksia. Käsitöiden tekeminen tunnetusti tekee päälle hyvää ja varsinkin tässä hetki sitten, kun ei ollut varmuutta mahavaivojen vakavuudesta, oli kutominen todellista terapiaa, mutta kärsivällisyyteni ei riitä palmikoiden ynnä muiden väkertämiseen. Eli se, mitä en osaa, sitä en tee.
Meillä siis kudotaan, ei neulota. Sitä paitsi arvelisin kutomisen tekevän hyvää myös sormilleni. Sormenpäiden neuropatia on hellittänyt, mutta nyt parin sormen alanivelten välit ovat olleet jo viikkoja kipeät ja turvoksissa eikä sormet tahdo oikein mennä nyrkkiin varsinkaan aamulla. Kaikenlaista vaivaa sitä pitää ihmiselle tulla. Jos ei isoa, niin sitten näitä pienempiä.
Diabeteshoitaja arveli, että syynä sormivaivaan voisi olla kilpirauhasen vajaatoiminta, joka aiheuttaa turvotusta taikka sokerikin, vaikka toisaalta sokeritasapainossa ei tällä hetkellä ole mitään vikaa. Säikähdin talvella niiden tähtitieteellisiä lukemia. Luulin jo mittarinkin hajonneen, mutta syynä olivat kaiketi sytostaatit tai kortisoni tai molemmat. Seuraavan kerran säikähdin kesällä, mutta sairaalassa hoitaja seisoi vieressä vahtimassa, että varmasti laskin hiilihydraatit oikein. Aikaisemmin olin toki noudattanut ohjetta, joka ei perustunut yksittäisen aterian hh-määrään. Pitkäaikaisinsuliinikin vaihdettiin samalla reissulla toiseen. Nyt asiat ovat mallillaan, varsinkin silloin kun muistan tökätä neulan sormeen ja mitata sokerin... Kilpirauhaskoetta ei ole vähään aikaan otettu, mutta sen takia menenkin tiistaina labraan.
Toinen kiusallinen vaiva, joka aina vaan jatkuu ja jatkuu, on tämä näköongelma. Sen takia menenkin silmänpohjakuvaukseen. Se on sitten arvuutettavissa, milloin joukkokuvauksen tulokset tulevat. Näön olisi jo pitänyt kohentua. Oudointa on se, kun näkö heittelee, mutta hyvä tietysti kun ei ole kokonaan kadonnut. Miehellä on näöstä hävinnyt ainakin kolmannes toisesta silmästä ja toista hoidetaan kertomallani pistossarjalla, ettei siinä kävisi samoin. Vika ei ole sama molemmissa silmissä.
Mutta henki pihisee oikein hyvin ja siitä olen tosi kiitollinen. Painokin on pudonnut toistakymmentä kiloa (kuten oli laita silloinkin kun sain syöpädiagnoosin---). Punnitus on tehty ennen isänpäiväkakkuja.
Hyvää alkanutta viikkoa!
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Hyvää isänpäivää, isien tyttäret!
Ja pojat myös, vaikken usko, että tätä kovin moni poika lukee. - Isänpäivä on vasta alkuvaiheessa, joten juhlinta ei vielä ole alkanut. Edes kuvia ei ole tarjoilusta eli kakuistakaan. Mies kävi hakemassa ne tänään leipomosta, mutta kakut lepäävät vielä laatikoissaan. Me päätimme törsätä oikein kunnolla ja ostaa sekä voileipä- että makiakakut valmiina. Sanoin miehelle, että se on nyt minun isänpäivälahjani, vaikkei hän isäni olekaan. Siinä vaiheessa, kun tilasimme kakut, en ollut vielä kuullut tutkimusten tuloksia ja oli pieni pelko siitä, ettei kaikki olekaan hyvin. Jos niin olisi ollut, en ainakaan olisi jaksanut leipoa yhtään mitään.
Tämmöistä, suussa sulavaa kakkua me söimme, kun tässä taannoin, runsas viikko sitten tapasin kaksi ex-työkaveriani, Ritvan ja Päivin ja olimme pitkällä lounaalla. Vähän saman tapaista juustokakkua on nytkin odottamassa, mutta päällä on mustaherukkahyytelöä. Voileipäkakku on porokakku. Mielenkiinnolla odotamme, paljonko siinä sitä poroa on.
Toistaiseksi on epäselvää, miten moni lapsistamme (iältään 51 v. ja siitä alaspäin) joutavat tulla isäänsä tai isäpuoltaan onnittelemaan. Yksi tulee varmasti ja toinenkin jos matkaltaan ehtii. Saksantytär ei ainakaan tule...
Ensi viikko on taas touhuviikko: labraa, fysioterapeuttia, ystävän tapaamista normaalien viikkorutiinien eli miehen soittotuntien ja harkojen lisäksi. Eli ohjelmaa näyttää olevan suunnilleen joka päivälle.
Seuraavalla viikolla, jos en erehdy, minulla on silmänpohjakuvaus naapuripitäjässä, kun oman pitäjän kuvaukset olivat ja menivät ilman kutsukirjettä. Vai onkohan se vasta seuraavalla viikolla? Joku oli joka tapauksessa möhlinyt ja nyt on mentävä sinne, mistä aika löytyi. Ei niin ikävää, ettei jotain hyvääkin. Samalla reissulla tarkoitus olisi tavata vanha oppikouluaikainen ystävä, jonka olen viimeksi tavannut ehkä jotain 15-20 vuotta sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Hän on jäänyt leskeksi, saanut lapsenlapsia ja on tietysti minullakin paljon kerrottavaa omista edesottamuksistani. Facebookista löysimme toisemme.
Tämmöistä, suussa sulavaa kakkua me söimme, kun tässä taannoin, runsas viikko sitten tapasin kaksi ex-työkaveriani, Ritvan ja Päivin ja olimme pitkällä lounaalla. Vähän saman tapaista juustokakkua on nytkin odottamassa, mutta päällä on mustaherukkahyytelöä. Voileipäkakku on porokakku. Mielenkiinnolla odotamme, paljonko siinä sitä poroa on.
Toistaiseksi on epäselvää, miten moni lapsistamme (iältään 51 v. ja siitä alaspäin) joutavat tulla isäänsä tai isäpuoltaan onnittelemaan. Yksi tulee varmasti ja toinenkin jos matkaltaan ehtii. Saksantytär ei ainakaan tule...
Ensi viikko on taas touhuviikko: labraa, fysioterapeuttia, ystävän tapaamista normaalien viikkorutiinien eli miehen soittotuntien ja harkojen lisäksi. Eli ohjelmaa näyttää olevan suunnilleen joka päivälle.
Seuraavalla viikolla, jos en erehdy, minulla on silmänpohjakuvaus naapuripitäjässä, kun oman pitäjän kuvaukset olivat ja menivät ilman kutsukirjettä. Vai onkohan se vasta seuraavalla viikolla? Joku oli joka tapauksessa möhlinyt ja nyt on mentävä sinne, mistä aika löytyi. Ei niin ikävää, ettei jotain hyvääkin. Samalla reissulla tarkoitus olisi tavata vanha oppikouluaikainen ystävä, jonka olen viimeksi tavannut ehkä jotain 15-20 vuotta sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Hän on jäänyt leskeksi, saanut lapsenlapsia ja on tietysti minullakin paljon kerrottavaa omista edesottamuksistani. Facebookista löysimme toisemme.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Iloinen ilta
Sain odottaa lääkärin soittoa melkein virka-ajan loppuun asti, joten oikein mitään ei tullut tehtyä koko päivänä. Uutiset olivat kuitenkin mukavia eli kannatti odottaa! TT-kuvissa ei ollut mitään epäilyttävää eli ei näkynyt syöpää. Kipu haiman kohdalla oli mitä oli, sillä siellä oleva möykky oli entisellään, ei siis kasvanut, jos ei pienentynytkään. Sitä seurataan ja kuvataan seuraavan kerran neljän kuukauden päästä. Ei epäilystäkään, etteikö mieli olisi iloinen ja kiitollinen.
Lääkäri ei oikein osannut arvuutella vatsakipujen syytä, mutta seuraavaksi teen kotitestin eli jätän rautapillerit hyllylle pariksi viikoksi ja senkin jälkeen otan vain joka toinen päivä. Veriarvot olivat sen verran kohentuneet, vaikka kuulemma punasolut olivat viekö aika pieniä, mitä se sitten tarkoittaakaan muuta kuin että ne olivat pieniä. Ei tullut mieleenikään, että se voisi olla kipuilun syy. Tietysti jos kivut jatkuvat ja varsinkin pahenevat, niin sitten ruvetaan tutkimaan. Helpotuksen huokausta! Jouduin silti ottamaan särkylääkkeen, mutta eihän rautakuurikaan vielä ehtinyt loppua, vasta huomenaamulla.
Illansuussa kävimme ottamassa influenssarokotuksen ja terveysasemalla oli ennen meitä noin 50 ihmistä. Nyt se kuitenkin on hoidettu "alta pois". Mies lähtee aamulla silmäklinikalle. Toivottavasti piikitys nyt tällä kerralla onnistuu. Viimeksihän sitä ei tehty luomitulehduksen takia.
Aamulla olisin saanut mainion kuvan, jos siis olisi ollut kamera kourassa. Tinttu istui ikkunan poikkipuulla pitkkän ja katseli pää kallellaan sisälle. Joku isompi lintu kävi koputtelemassa toisen ikkunan takana, mutta lehahti tiehensä niin nopeasti, etten edes tajunnut mistä oli kysymys. Yhtenä vuonna haukka istui ikkunan takana olevalla vanhalla lintulaudalla.
Otin eilen kuvan uudelleen kukkimaan alkaneesta miljoonakellosta, mutten viitsinyt sitä yhtä ainokaista siirtää tänne. Aamulla kukat tosin jo näyttivät aika paleltuneilta, joten olikin ainoa hetki kuvata ne. Pellolla ja pihamaalla oli kuuraa vielä iltapäivälläkin, joten talvea kohti mennään, näistä melkein enäätyslämpötiloista huolimatta.
Lääkäri ei oikein osannut arvuutella vatsakipujen syytä, mutta seuraavaksi teen kotitestin eli jätän rautapillerit hyllylle pariksi viikoksi ja senkin jälkeen otan vain joka toinen päivä. Veriarvot olivat sen verran kohentuneet, vaikka kuulemma punasolut olivat viekö aika pieniä, mitä se sitten tarkoittaakaan muuta kuin että ne olivat pieniä. Ei tullut mieleenikään, että se voisi olla kipuilun syy. Tietysti jos kivut jatkuvat ja varsinkin pahenevat, niin sitten ruvetaan tutkimaan. Helpotuksen huokausta! Jouduin silti ottamaan särkylääkkeen, mutta eihän rautakuurikaan vielä ehtinyt loppua, vasta huomenaamulla.
Illansuussa kävimme ottamassa influenssarokotuksen ja terveysasemalla oli ennen meitä noin 50 ihmistä. Nyt se kuitenkin on hoidettu "alta pois". Mies lähtee aamulla silmäklinikalle. Toivottavasti piikitys nyt tällä kerralla onnistuu. Viimeksihän sitä ei tehty luomitulehduksen takia.
Aamulla olisin saanut mainion kuvan, jos siis olisi ollut kamera kourassa. Tinttu istui ikkunan poikkipuulla pitkkän ja katseli pää kallellaan sisälle. Joku isompi lintu kävi koputtelemassa toisen ikkunan takana, mutta lehahti tiehensä niin nopeasti, etten edes tajunnut mistä oli kysymys. Yhtenä vuonna haukka istui ikkunan takana olevalla vanhalla lintulaudalla.
Otin eilen kuvan uudelleen kukkimaan alkaneesta miljoonakellosta, mutten viitsinyt sitä yhtä ainokaista siirtää tänne. Aamulla kukat tosin jo näyttivät aika paleltuneilta, joten olikin ainoa hetki kuvata ne. Pellolla ja pihamaalla oli kuuraa vielä iltapäivälläkin, joten talvea kohti mennään, näistä melkein enäätyslämpötiloista huolimatta.
torstai 5. marraskuuta 2015
Aikataulutusta
Viime talvi meni almanakan selailussa ja sama tuntuu olevan tahti nytkin, kun meitä on kaksi lääkärissä ynnä muualla ramppaajaa. Kaikki ei tietenkään ole sairauksia, vaan miehen elämää raamittaa yksi soittotunti torstaisin ja harkat sunnuntaisin. Nyt hänellä on vielä ainakin kaksi käyntiä silmäklinikalla. Seuraavaksi luultavasti alkaa tuntemattoman, mutta pitkään jatkuvaan päänsäryn selvittely.
Minä itse asiassa en vielä tiedä omasta tilanteestani, sillä lääkäri soittaa vasta päivällä johonkin aikaan. Kun maanantaina olin hammaskiveä poistattamassa, niin siitä ei ole pitkän aikaan vaivaa eli puoleen vuoteen. Samoin tämän päivän diabeteshoitajan vastaanotto oli hyvä, paitsi että sen seurauksena on silmänpohjakuvaus ja labra: kahden päivän ohjelmanumeron sovittelu. Viime mainittu saataava ensi viikolle, mutta vielä tänään en uskaltanut tilata aikaa. Kaikki riippuu siitä, mitä kuulen päivemmällä. Mutta on uutinen mikä tahansa, niin tuskin kuitenkin ihan näiltä jaloilta kuolen, Kun on se kirjakin kirjoitettava. Varmaan edessä on toimenpiteitä tai lisäkokeita. Jotain siellä on, kun harva se ilta olen joutunut ottamaan särkylääkkeen. Eilen lääkitsin lasillisella rommia, tänään en tarvinnut kumpaakaan. Huomisilta on sitten toinen juttu.
Silmänpohjakuvauksen piti olla kotinurkilla, mutta joku oli tyrinyt enkä saanut koskaan kutsua. Diabeteshoitaja tarttui heti luuriin ja rupesi etsimään kuvauspaikkaa. Sana syöpälääkäri oli avainsana. Ensin tarjottiin Kirkkonummea ja Puolarmetsää, mutta seuraavaksi sentään Nurmijärveä. Matka ei ole mahdoton kilmometreinä, mutta tuskinpa sinne yhtään bussia kulkee. Taksi kulkee.
Ettei kävisi liian yksinkertaiseksi, niin muutakin toimitettavaa on kuin pelkästään vaivoihin liittyvää. Jostain pitäisi saada avustaja, joka kävisi hakemassa huoltaseman pihasta paketin tiettynä kellonlyömänä, joka tosin vielä on auki, mutta huomenna tai ylihuomenna taikka ensi viikolla. Tilasimme poroa, josta erästämme osan innokas kauppias myi vielä innokkaammille ostajille. Tietysti hän lupasi toimittaa pikaisesti uudet paahtopaistipakasteet. Luulimme, että liha tulisi näppärästi vaikka K-kaupan pakastevarastoon, jos ei suorastaan kotipihaan, mutta ei. Eikä tule kotipihaankaan. Saa nähdä, kohtaammeko toisemme, sillä tarjolla olevat päivät tuntuvat jo ennestään aika täysiltä sekä meidän että kuljetusliikkeen ukon almanakoissa. Mutta jos ne paahtopaistit tulevat, niin ne ovat maailman parasta lihaa.
Sen verran optimisteja olimme, että kävimme tilaamassa isänpäiväksi sekä voileipäkakun että täytekakun. Toivottavasti edes joku jälkikasvusta ehtii käymään tai sitten me syömme ne itse. Ei se sen kummempaa ole.
Minä itse asiassa en vielä tiedä omasta tilanteestani, sillä lääkäri soittaa vasta päivällä johonkin aikaan. Kun maanantaina olin hammaskiveä poistattamassa, niin siitä ei ole pitkän aikaan vaivaa eli puoleen vuoteen. Samoin tämän päivän diabeteshoitajan vastaanotto oli hyvä, paitsi että sen seurauksena on silmänpohjakuvaus ja labra: kahden päivän ohjelmanumeron sovittelu. Viime mainittu saataava ensi viikolle, mutta vielä tänään en uskaltanut tilata aikaa. Kaikki riippuu siitä, mitä kuulen päivemmällä. Mutta on uutinen mikä tahansa, niin tuskin kuitenkin ihan näiltä jaloilta kuolen, Kun on se kirjakin kirjoitettava. Varmaan edessä on toimenpiteitä tai lisäkokeita. Jotain siellä on, kun harva se ilta olen joutunut ottamaan särkylääkkeen. Eilen lääkitsin lasillisella rommia, tänään en tarvinnut kumpaakaan. Huomisilta on sitten toinen juttu.
Silmänpohjakuvauksen piti olla kotinurkilla, mutta joku oli tyrinyt enkä saanut koskaan kutsua. Diabeteshoitaja tarttui heti luuriin ja rupesi etsimään kuvauspaikkaa. Sana syöpälääkäri oli avainsana. Ensin tarjottiin Kirkkonummea ja Puolarmetsää, mutta seuraavaksi sentään Nurmijärveä. Matka ei ole mahdoton kilmometreinä, mutta tuskinpa sinne yhtään bussia kulkee. Taksi kulkee.
Ettei kävisi liian yksinkertaiseksi, niin muutakin toimitettavaa on kuin pelkästään vaivoihin liittyvää. Jostain pitäisi saada avustaja, joka kävisi hakemassa huoltaseman pihasta paketin tiettynä kellonlyömänä, joka tosin vielä on auki, mutta huomenna tai ylihuomenna taikka ensi viikolla. Tilasimme poroa, josta erästämme osan innokas kauppias myi vielä innokkaammille ostajille. Tietysti hän lupasi toimittaa pikaisesti uudet paahtopaistipakasteet. Luulimme, että liha tulisi näppärästi vaikka K-kaupan pakastevarastoon, jos ei suorastaan kotipihaan, mutta ei. Eikä tule kotipihaankaan. Saa nähdä, kohtaammeko toisemme, sillä tarjolla olevat päivät tuntuvat jo ennestään aika täysiltä sekä meidän että kuljetusliikkeen ukon almanakoissa. Mutta jos ne paahtopaistit tulevat, niin ne ovat maailman parasta lihaa.
Sen verran optimisteja olimme, että kävimme tilaamassa isänpäiväksi sekä voileipäkakun että täytekakun. Toivottavasti edes joku jälkikasvusta ehtii käymään tai sitten me syömme ne itse. Ei se sen kummempaa ole.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Kaikenlaista, iloa ja apeutta
Kuten viimeksi kai mainostinkin, niin tällä viikolla ohjelmaa riittää. Eilen oli hammaskiven poisto. Se on tärkeä toimenpide tämmöisellä monisairaalla ihmisellä ja sovimmekin tapaavamme taas puolen vuoden päästä, kuten hammaslääkärini suosittelee. Satanen ja kerta ja siitäkin ensi vuoden alussa kelakorvaus pienenee.
Nyt kaikki oli suussa kunnossa, mutta kuuleman mukaan reikiintymisen vaara on suuri. Sen, siis hampaiden rapsutuksen takia, jouduin ottamaan peräti neljän pillerin antibioottisatsin ennen toimenpidettä. Nyt melkein unohdin lääkityksen, mutta viime tipassa asia tuli mieleen ja nappasin lääkkeet laukkuuni. Kuulemma sekin riittää, ja niin nielaisin pillerit ennen kuin istuin mukavan suuhygienistini tuoliin.
Tänään oli vapaapäivä eikä mitään erityistä tullut tehtyäkään. Tutkin vähän kirjani henkilökaartia ja tein käsityötä, siinä se päivä menikin nopeasti. Mies pyörähti kaupassa ja toi kirjolohifileen ja creme fraiche -kastiketta ja ranskiksia eli söimme helpon iltaruoan.
Huomenna minulla on aika diabeteshoitajalle ja torstaina sitten istun tiiviisti odottamassa lääkärin soittoa. Torstaina alkavat täällä myös influenssarokotukset ja jos vain aikataulu sallii, niin riennämme ottamaan piikin. Ei ole muuta estettä kuin se lääkärin soitto johonkin aikaan ja miehen soittotunti iltapäivällä. Jos ehdimme, käymme leipomossa tutkimassa isänpäivän kakkutarjontaa. Itse asiassa ajattelimme tilata pienen voileipäkakakun ja pienen täytekakun siltä varalta, että lapset tulevat isäänsä onnittelemaan. Minun isäni on Kaunialassa, mutta saa juhlia ilman meitä. Ehkä joku lähempänä asuva piipahtaa tervehtimään vaaria.
Lupasin kuvata martta-vaasini kauniimmassa miljöössä, mutta se oli aika vaikea tehtävä. Maljakko on koristeltu marttojen logolla ja tuo raita takana on tuolin karmi. Vaasi on yksivärinen, harmaanvihreä ja muodoltaan yksi kauneimmista minun mielestäni. Asiantuntijani tiesi, että suunnittelija on Saara Hopea (1925 - 84) ja vaasi on jostain 1960-luvulta. Tarkemmin hänkään ei muistanut vuotta, mutta tiesi, että tämä on suunniteltu nimenomaan Marttaliitolle. Korkeutta on vähän toistakymmentä senttiä. Tämä on aarre, josta maksoin vain kolmekymppiä. Melkein en kehdannut ostaa sillä hinnalla.
Nämä kotimaisen teollisuuden kotimaassa valmistetut esineet alkavat pian olla todellisia keräilyharvinaisuuksia. Tästä saankin oikein kunnon aasinsillan aiheesta, joka eilen melkein enemmän särki sydäntäni kuin oma syöpä tai muu mahdollinen sairaus, joka mahaani korventaa.
Apea mieleni johtuu siitä, kun kotimainen tuote toisensa perään ja usein koko tuotanto siirtyy muille maille. Missä on vastuu suomalaisesta työstä? Ennen tehtaanpatruunat perustivat lastentarhoja, kouluja ja sairaaloita enkä usko, etteivät he laskutikkua silloinkin käyttäneet. Heillä vain oli suuri vastuu alaisistaan, jos kohta työolosuhteissa saattoi olla paljon parantamistakin.
Sen ymmärrän hyvin, että tuotannon on oltava kannattavaa, mutta jos firma tekee hyvää tulosta ja silti lopettaa valmistuksen Suomessa, niin sitä en käsitä. On ihan höpöpuhetta, että tuotteet tehdään uudessa kotimaassa tarkan valvonnan alla, jopa suomalaisten johdolla. Toki tilaaja esittää piirustukset ja valvoo tuotantoakin viimeistään silloin, kun tavarakontti kopsahtaa logistiikkakeskukseen tai kun asiakas rupeaa reklamoimaan.
Halpismaissa on omat työehtonsa, joita noudatetaan taikka ei noudateta. Useimmiten kai matalapalkkaiset naiset, jos ei vallan pikkutytöt, uurastavat pitkiä viikkoja kurjissa olosuhteissa ja surkealla palkalla. Nyt en erityisesti osoita ketään sormellani, mutta olenpa lukenut muutaman kirjan joka on valaissut asiaa, viimeksi Marimekon tarinan, joka on parhaillaan tieto-Finlandia -ehdokkaana.
Kotimainen taloustavarateollisuus on hyvin sydäntäni lähellä, kun olen sitä lähes koko työurani, viimeisiä vuosia ennen eläköitymistä lukuunottamatta, palvellut eri firmoissa. Siksi sydäntä särki, kun Nuutajärven yli 200-vuotias tehdas lakkautettiin. Iittalassa tehdään jotain, mutta osa lasista tulee sinnekin ulkoa. Jostain luin, että värilasi tehdään itse, kun sitä eivät muut osaa... Sorsakosken aterintehdas lopetettiin 2000-luvulla. Kattilatehtaalla kai sentään jotain vielä tehdään. Luulisin. Nämä kaikki ovat olleet osa kansallista identiteettiä, kansan rakastamia. Kuka rakastaa made in China -posliinikuppia yhtä hartaasti? Oi, tiedän kyllä puheet kansainvälistymisestä. Skandinaavinen muotoilu on tiemmä nousussa maailmallakin, mutta missä ovat nuoret suomalaiset muotoilijat tällä alalla? Muotoilijat, ei koristelijat.
Viimeinen häpeäpilkku on se, kun eilen ilmoitettiin että kruununjalokivi Arabian tehdas lakkautetaan. Isännän, Fiskarsin, ääni on puhunut. Ruotsin vastaava jalokivi Rörstrandin tehdas ajettiin alas jo monta vuotta sitten, saman isännän toimesta sekin. Usko pelkän brändin voimaan ilman syvempää sisältöä on vahva, mutta aika näyttää, ovatko nämä päätökset olleet oikeita vai vääriä. Lähes surkuhupaisaa on se, kun Arabian nimi häivytettiin muistaakseni jo viime vuonna ja tehtaasta tuli komeasti Helsingin keramiikka- vai olisko posliinitehdas.
Moni varmaan luulee edelleen ostavansa suomalaista posliinia, kun hankkii vaikkapa Muumi-mukin. Viime vuosina lähinnä lautasia on valmistettu Suomessa, muut tulevat ilmeisesti mikä mistäkin, Kiinasta, Thaimaasta ainakin, ehkä Virostakin sopimusvalmistajilta kuulemma. Kun tehtaan 140 viimeisestä työntekijästä kenkää saa 120, niin onpa mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi tuotekehitys, laadunvalvonta ja markkinointi sitten hoituvat niillä resursseilla. Ja mitä tapahtuu entiselle yhdeksännen kerroksen taideosastolle, jos ei enää ole tehtaan taitavia osaajia apuna tai vaikkapa polttouuneja kuumana.
Mutta ei tämä tietenkään ole pelkästään Fiskarsin asia. Mietityttää, uskaltaako sitä ostaa muuta kuin ennen 2000-lukua valmistettuja esineitä tai pienten pajojen tuotteita. Kerman Savi lopetti. Pentikistä en tiedä. Monet suomalaiselta kuulostavat tavaramerkit ovat kaikkea muuta kuin kotimaisia. Jos johonkin uskon, niin Sinituotteen tavaroista kai ainakin suurin osa sentään tehdään Kokemäellä. Kerran omistaja jossain lehtihaastattelussa totesi maksavansa mieluummin suomalaisille ja ruotsalaisille tekijöille kuin pienille kiinalaisille. Toivottavasti sana pitää edelleen.
Helpotti kun sai pauhata.
Nyt kaikki oli suussa kunnossa, mutta kuuleman mukaan reikiintymisen vaara on suuri. Sen, siis hampaiden rapsutuksen takia, jouduin ottamaan peräti neljän pillerin antibioottisatsin ennen toimenpidettä. Nyt melkein unohdin lääkityksen, mutta viime tipassa asia tuli mieleen ja nappasin lääkkeet laukkuuni. Kuulemma sekin riittää, ja niin nielaisin pillerit ennen kuin istuin mukavan suuhygienistini tuoliin.
Tänään oli vapaapäivä eikä mitään erityistä tullut tehtyäkään. Tutkin vähän kirjani henkilökaartia ja tein käsityötä, siinä se päivä menikin nopeasti. Mies pyörähti kaupassa ja toi kirjolohifileen ja creme fraiche -kastiketta ja ranskiksia eli söimme helpon iltaruoan.
Huomenna minulla on aika diabeteshoitajalle ja torstaina sitten istun tiiviisti odottamassa lääkärin soittoa. Torstaina alkavat täällä myös influenssarokotukset ja jos vain aikataulu sallii, niin riennämme ottamaan piikin. Ei ole muuta estettä kuin se lääkärin soitto johonkin aikaan ja miehen soittotunti iltapäivällä. Jos ehdimme, käymme leipomossa tutkimassa isänpäivän kakkutarjontaa. Itse asiassa ajattelimme tilata pienen voileipäkakakun ja pienen täytekakun siltä varalta, että lapset tulevat isäänsä onnittelemaan. Minun isäni on Kaunialassa, mutta saa juhlia ilman meitä. Ehkä joku lähempänä asuva piipahtaa tervehtimään vaaria.
Lupasin kuvata martta-vaasini kauniimmassa miljöössä, mutta se oli aika vaikea tehtävä. Maljakko on koristeltu marttojen logolla ja tuo raita takana on tuolin karmi. Vaasi on yksivärinen, harmaanvihreä ja muodoltaan yksi kauneimmista minun mielestäni. Asiantuntijani tiesi, että suunnittelija on Saara Hopea (1925 - 84) ja vaasi on jostain 1960-luvulta. Tarkemmin hänkään ei muistanut vuotta, mutta tiesi, että tämä on suunniteltu nimenomaan Marttaliitolle. Korkeutta on vähän toistakymmentä senttiä. Tämä on aarre, josta maksoin vain kolmekymppiä. Melkein en kehdannut ostaa sillä hinnalla.
Nämä kotimaisen teollisuuden kotimaassa valmistetut esineet alkavat pian olla todellisia keräilyharvinaisuuksia. Tästä saankin oikein kunnon aasinsillan aiheesta, joka eilen melkein enemmän särki sydäntäni kuin oma syöpä tai muu mahdollinen sairaus, joka mahaani korventaa.
Apea mieleni johtuu siitä, kun kotimainen tuote toisensa perään ja usein koko tuotanto siirtyy muille maille. Missä on vastuu suomalaisesta työstä? Ennen tehtaanpatruunat perustivat lastentarhoja, kouluja ja sairaaloita enkä usko, etteivät he laskutikkua silloinkin käyttäneet. Heillä vain oli suuri vastuu alaisistaan, jos kohta työolosuhteissa saattoi olla paljon parantamistakin.
Sen ymmärrän hyvin, että tuotannon on oltava kannattavaa, mutta jos firma tekee hyvää tulosta ja silti lopettaa valmistuksen Suomessa, niin sitä en käsitä. On ihan höpöpuhetta, että tuotteet tehdään uudessa kotimaassa tarkan valvonnan alla, jopa suomalaisten johdolla. Toki tilaaja esittää piirustukset ja valvoo tuotantoakin viimeistään silloin, kun tavarakontti kopsahtaa logistiikkakeskukseen tai kun asiakas rupeaa reklamoimaan.
Halpismaissa on omat työehtonsa, joita noudatetaan taikka ei noudateta. Useimmiten kai matalapalkkaiset naiset, jos ei vallan pikkutytöt, uurastavat pitkiä viikkoja kurjissa olosuhteissa ja surkealla palkalla. Nyt en erityisesti osoita ketään sormellani, mutta olenpa lukenut muutaman kirjan joka on valaissut asiaa, viimeksi Marimekon tarinan, joka on parhaillaan tieto-Finlandia -ehdokkaana.
Kotimainen taloustavarateollisuus on hyvin sydäntäni lähellä, kun olen sitä lähes koko työurani, viimeisiä vuosia ennen eläköitymistä lukuunottamatta, palvellut eri firmoissa. Siksi sydäntä särki, kun Nuutajärven yli 200-vuotias tehdas lakkautettiin. Iittalassa tehdään jotain, mutta osa lasista tulee sinnekin ulkoa. Jostain luin, että värilasi tehdään itse, kun sitä eivät muut osaa... Sorsakosken aterintehdas lopetettiin 2000-luvulla. Kattilatehtaalla kai sentään jotain vielä tehdään. Luulisin. Nämä kaikki ovat olleet osa kansallista identiteettiä, kansan rakastamia. Kuka rakastaa made in China -posliinikuppia yhtä hartaasti? Oi, tiedän kyllä puheet kansainvälistymisestä. Skandinaavinen muotoilu on tiemmä nousussa maailmallakin, mutta missä ovat nuoret suomalaiset muotoilijat tällä alalla? Muotoilijat, ei koristelijat.
Viimeinen häpeäpilkku on se, kun eilen ilmoitettiin että kruununjalokivi Arabian tehdas lakkautetaan. Isännän, Fiskarsin, ääni on puhunut. Ruotsin vastaava jalokivi Rörstrandin tehdas ajettiin alas jo monta vuotta sitten, saman isännän toimesta sekin. Usko pelkän brändin voimaan ilman syvempää sisältöä on vahva, mutta aika näyttää, ovatko nämä päätökset olleet oikeita vai vääriä. Lähes surkuhupaisaa on se, kun Arabian nimi häivytettiin muistaakseni jo viime vuonna ja tehtaasta tuli komeasti Helsingin keramiikka- vai olisko posliinitehdas.
Moni varmaan luulee edelleen ostavansa suomalaista posliinia, kun hankkii vaikkapa Muumi-mukin. Viime vuosina lähinnä lautasia on valmistettu Suomessa, muut tulevat ilmeisesti mikä mistäkin, Kiinasta, Thaimaasta ainakin, ehkä Virostakin sopimusvalmistajilta kuulemma. Kun tehtaan 140 viimeisestä työntekijästä kenkää saa 120, niin onpa mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi tuotekehitys, laadunvalvonta ja markkinointi sitten hoituvat niillä resursseilla. Ja mitä tapahtuu entiselle yhdeksännen kerroksen taideosastolle, jos ei enää ole tehtaan taitavia osaajia apuna tai vaikkapa polttouuneja kuumana.
Mutta ei tämä tietenkään ole pelkästään Fiskarsin asia. Mietityttää, uskaltaako sitä ostaa muuta kuin ennen 2000-lukua valmistettuja esineitä tai pienten pajojen tuotteita. Kerman Savi lopetti. Pentikistä en tiedä. Monet suomalaiselta kuulostavat tavaramerkit ovat kaikkea muuta kuin kotimaisia. Jos johonkin uskon, niin Sinituotteen tavaroista kai ainakin suurin osa sentään tehdään Kokemäellä. Kerran omistaja jossain lehtihaastattelussa totesi maksavansa mieluummin suomalaisille ja ruotsalaisille tekijöille kuin pienille kiinalaisille. Toivottavasti sana pitää edelleen.
Helpotti kun sai pauhata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)