sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Yhtä ja toista laskiaissunnuntain aikaan

Viimeksi ihastelin lapsuudenystävän soittoa. Sen jälkeen soitti ex-työkaveri vuosikymmenten takaa ja ilmoittautui kylään ohikulkumatkallaan. "Välivuosilla" ei ollut mitään merkitystä eli juttua piisasi! Eikä kahta ilman kolmannetta. Fb:ssä olemme viritelleen muutaman abiluokkakaverin kanssa yhteyksiä. Siitä näet on tasan puoli vuosisataa kun kirjoitimme ylioppilaiksi. Kaikkia ei yhteydenpito kiinnosta eivätkä jotkut valitettavasti olleet ihastuneita edes yhteydenotosta. Siinä vaiheessa minulta kylläkin into jatkaa laimeni kovasti. Se on selvää, että kaikki eivät ole naamakirjan käyttäjiä, mutta voisi silti nätisti tai edes kohteliaasti ilmoittaa, jos ei enää halua kuullakaan vanhoista luokkakavereista. No, se siitä, mutta sanonpa vain, että mukava on jakaa kuulumisia niiden kanssa, joita se kiinnostaa.


Tällä alkavalla viikolla minulla on jännät hetket, kun odotan perjantaita ja syöpälääkärin vastaanottoa. Sitä ennen on tietysti labra ja maanantaina kampaaja. Viime mainittu ei tietysti liity lääkärireissuun, mutta hyvähän on olla siistin näköinen... Hiukset ovatkin päässeet kasvamaan, sillä viimeksi niitä on leikattu joulukuun alussa, kuten kalenteri kertoi. Joka päivälle on jommalla kummalla jotain ohjelmaa eli kiirusta pitää, kuten eläkeläisillä tuppaa olemaan.

Minulta pyydettiin käsikirjoitusta yhteen vähän isompaan juttuun, jota takaraivossa jo vähitellen rupean miettimään ja faktojakin keräämään. Ensin tosin pitäisi saada rahoitusta hankkeeseen. Ja toivoa olevansa terve!

 - Hyvää viikkoa!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ystävyys on kuin pikkuinen ukko

... jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen.

Tämä on sellainen viikko: ensin ystävä Hollannista soitti ihan yllättäen. Viimeksi olemme puhuneet ehkä vuosi sitten, tavanneet monta vuotta sitten. Tänään soitti toinen ystävä, kollega, jonka kanssa olemme tavannet ties miten monta vuotta sitten, viime vuosikymmenellä joskus. Hän piipahtaa loppuviikolla, kun on Helsingistä matkalla kotiin Itä-Suomeen ja minä osun matkan varrelle. Nämä puhelut ovat ilahduttaneet valtavasti. Samoin ne hyvät yhteydet vanhoihin luokkakavereihin, joiden kanssa on saatu viritettyä yhteyksiä ja vaihdettu kuulumisia naamakirjassa. Pinestä sitä ihminen ilahtuu, vaikka ystävyys ei todellakaan ole mikään pikkujuttu.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Vuosi onkin jo hyvässä vauhdissa

Tässä on taas niin monenlaisia asioita mielessä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Hyvistä kuulumisista olenkin jo kirjoittanut facebookiin, kun se jotenkin on ketterämpi. Kaikista suunnitelmista en tohdi vielä edes kirjoittaan, kun mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Eilen kuitenkin oli aika mukava päivä. Pidin meillä kotona tunnin esityksen Anna Olsoni -kirjastani hyvin otolliselle kuulijakunnalle. Kuuntelijoita oli peräti viisi henkeä, mutta tunnelma taisi olla aika mukava. Ainakin itselleni jäi tosi hyvä maku illasta. Voi olla, että yhtä intiimiä tunnelmaa ei olisi isommalla joukolla syntynytkään.

Tilaisuus oli tarkoitettu paikallisille martoille, mutta sunnuntai-ilta ei houkutellut. Tai oli muuta ohjelmaa taikka sitten porukat eivät olleet kiinnostuneet kuuntelemaan historian siipien havinaa... Kahvin kanssa oli kinkkupiirakkaa, maustekakkua, lusikkaleipiä ja luumukräämiä. Kaikki onnistui melkein yli odotusten, leipomukset myös.


Tammikuun lopulla isä täytti 95 vuotta. Nyt hän on taas Kaunialassa ja kotiutuu viikon päästä. Kestit oli kotona ja ihan perhepiirissä. Yksi serkku vaimoineen tuli onnisttelemaan suvun vanhinta ja minusta ainakin se oli kovin hienosti tehty. Tarjottavat oli tilattu paikalliselta uudelta kahvilanpitäjältä ja hyviä olivat! Saman tien tilasin meille lusikkaleivät, muut eiliset tarjottavat olivat kotitekoisia. Ja lusikkaleivätkin maistuivat ihan kotona tehdyiltä. Isän lempikakku on kinuskikakku ja sitä tietysti tarjottiin synttärisankarille. kuten mehevää voileipäkakkuakin.


Ne olivat ne iloiset asiat. Iloisen luulin olevan senkin, kun rupesin keräämään tietoja meistä riemuylioppilaista, jotka kirjoitimme tasan 50 vuotta sitten. Perustin oman ryhmän facebookiin ja löysin siihen muutaman jäsenenkin ihan vaan kuulumisten vaihtamista varteen. Sitten tuli lunta tupaan, mitä suuresti ihmettelen. Kaikkihan eivät halua olla naamakirjassa ja siihen jokaisella on oikeutensa, mutta jotkut kommentit - suoraan ja mutkan kautta - olivat sitä luokkaa, että on parasta, että jäävät vallan omaan arvoonsa. Ryhmän jäsenistä ei tietenkään ole kysymys.

Kaukainen sukulainen viettää ilmeisesti viimeisiä elonpäiviään ja vaimonsa pyysi meitä ystäviä ja tuttuja pistämään kädet ristiin. Sama tilanne voi meilläkin olla isän suhteen milloin tahansa, sillä hän on jo tosi vanha, vaikka suht. skarppi edelleen. Kuulo on heikentynyt talven aikana ja sanojen hakeminen on joskus aika vaikeaa. Mutta onhan ikäkin jo korkea.