keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Ei karattu

Ei karattu, vaikka pidettiin karkauspäivää. Hamekangastakaan ei enää voi toivoa, kun ollaan tukevasti naimisissa. Hyvä kuitenkin, ettei ole pelkoa enää joutumisesta Kyöpelinvuorellekaan. Onhan meillä kyllä lähisuvussa kaksi vanhaapiikaa, nämä molemmat tyttäret.

Tämä karkauspäivä sanana on peräisin - tietysti siteeraten taas kerran Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa, vanhasta suomalaisesta ajanlaskun apuneuvosta. Se oli levy tai sauva, jossa oli reikä kutakin kuukauden tai viikon päivää varten. Tikkua siirtämällä oli tiedossa, mikä päivä oli kuukaudesta oli menossa. Paitsi karkauspäivänä, jolloin tikku nostettiin ylös ja pistettiin takaisin samaan reikään. Se siis hyppäsi tai hypähti, toisin sanoen karkasi.

Päivä oli ihanan aurinkoinen, jopa niin että eräs nuori neitokainen oli jo ottanut polkupyörän talviteloiltaan ja uurasti ahkerasti työntäessään sitä lähes umpihangessa päästäkseen edes joten kuten auratulle kävelytielle. Kevätkausi on nyt avattu!


maanantai 27. helmikuuta 2012

Tikit tallessa

Tänään piti olla tikkienpoistopäivä, mutta tulikin antibioottikuuri ja uusi aika. Haava rupesi eilen jostain syystä märkimään tai ainakin huomasin sen eilen. Nyt ei muuta kuin pilleriä naamaan ja suihkutusta haavaan. Onneksi kuumetta ei ole, sillä huomenna olisi vähän iltamenoa ja tällekin päivälle suunnittelen vielä erilaista tekemistä. Kirjoittamista ja sen sellaista.


Uusia esiteltäviä kuvia ei ole. En muista onko tämä jänisten ruokintapaikka jo esitelty, ehkä on. Maisema ei ole muuttunut miksikään, puput käyvät ahkerasti joka yö napostelemassa kauroja ja tuoreet polut kulkevat täsmälleen samoja raiteita edelleen.

Olimme viime viikolla tyttären syntymäpäiväkahveilla ja sieltä tietysti on muutama kuva. Saimme kotitekoista, tosi maukasta kakkua. En kuitenkaan tohdi esitellä edes kakkua, saati sankaritarta julkisesti. Viikonloppuna kuulemma oli ystäväbileet. Ystäväbileitä on varmaan ollut toisellakin tyttärellä, jonka muuttopäivä lähestyy lähestymistään. Isänsä varsinkin on haikea ja haikealta se minustakin tuntuu, vaikkei toinen mihinkään Kiinaan ole muuttamassa.

Kiinasta puheen ollen, lapsenlapsi on valinnut ensi vuoden valinnaisaineita. Kolme ensimmäistä on ihan hyviä ja järkeviä valintoja, mutta se neljäs vara-aine naurattaa mummia vieläkin: kiinan kieli. Ei mikään pöllö valinta. Olen aina tiennyt, että nuorukaisella on itseluottamusta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Arvonta täällä

Hei kaikki kaverit, nyt täällä olisi tarjolla arvontaa. Sinä, joka osut olemaan kävijä numero 30.000, olet voittaja! Arvonta päättyy heti, kun voittaja ilmoittautuu.


Palkinnoksi saat Suloiset sukat -nimisen  sukkakirjan tai jos sinulla jo sellainen on hyllyssä, niin lähetän jotain muuta. Tervetuloa arvontaan!

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Mukava päivä

Tänään olen oikein tyytyväinen sekä päivään että itseeni. Menossa on Hildan nimipäivä ja Hilda liittyy ainakin jollain tavalla menossa olevaan kirjoitusaskareeseeni. Hilda, vaarini isosisko, oli kaunis nainen vielä vanhanakin, joskaan en ole häntä koskaan tavannut, en edes Hildan tytärtä ja tyttärentyttäretkin pääasiassa valokuvissa. Mutta samaa sukua olemme - en toki ollenkaan ulkonäöltä Hildan tasoa enkä näe meissä mitään yhteisiä piirteitäkään.

Tapasin viimeksi isän luona käydessämme erään puolitutun naishenkilön. Kun kahvipöydässä istuimme naamat vastakkain, hän rupesi yhtäkkiä kertomaan, miten saman oloinen olen pikkuserkkuni kanssa. En tiennyt heidän olevan tuttuja enkä ole pikkuserkkuakaan tavannut kuin ehkä viimeksi 70-luvulla. Yllätys oli siis melkoinen. Eniten minua kosketti se, että tämä suku, jota parhaillaan pöyhin, on todella minun sukuni tässäkin mielessä. En ole aikaisemmin itse nähnyt itsessäni enempää isän kuin äidinkään suvun näköä. Itsepäisyys on kyllä selvästi peräisin samasta isän suvusta.


Tässä nurkassa sitä aherretaan nytkin. Kirjoittaminen etenee mukavasti, varsinkin kun sain työni ohjaajalta ensimmäisen, vallan itsetuntoani hivelevän arvion. Kritiikkikin oli esitetty niin nätisti, etten voinut muuta kuin olla samaa mieltä ja yrittää ottaa opiksi. Kohennettavaa löytyy, se on selvä, mutta työ onkin vasta alussa. Kuulemma pitää varautua tekstin kolmeen tai useampaankin kertaan kirjoittamiseen. Sivussa kulkeva toinen kirjoitushommakin on edistynyt: sain eilen toisen menossa olevan tekstin valmiiksi ja toinenkin odottaa vain joitain yksityiskohtien tarkistusta.

Tuosta moneen kertaan kirjoittamisesta juolahti mieleeni taannoinen ex-kollega, jonka kanssa emme olleet ihan ylimpiä ystävyksiä. Koin saaneeni muutamankin kerran puukkoja selkääni. Erään kerran hän kysyi, osaanko oikolukea kirjoittamani tekstit samalla kun kirjoitan. Hän kuulemma osasi sen hyvän taidon. Olin vallan ihmeissäni, sillä olin tottunut siihen, että jutut pitää joskus kirjoittaa useampaan kertaan ja vähintäänkin lukea ja korjata lyöntivirheitä. Eli en ollut yhtä taitava tyyppi kirjoittajana, vaikka sellaista leikinkin tämän kollegan mielestä!

Ulkomittari näytti päivällä nollaa ja lunta on tuiskuttanut pulleat kinokset pihoille ja katoille. Naapuri on tehnyt pihaansa komean lumiukon. Kuva epäonnistui, kun edessä oli liikaa risukkoa. En tosin sitäkään äsken löytänyt tiedostostani. Varmaan olen tallentanut sen jollain muulla nimellä kuin 2lumikko". Ukolla on joka tapauksessa komea hattu päässä ja turvaliivit päällä niin että ensin luulin naapurien tyhjentävän kattoaan lumikuormasta. Toisella naapurilla oli se urakka myöhään toissa iltana. Ihmettelimme häikäiseviä valoja pihassa ja syy selvisi: ainakin kaksi ukkoa oli katolla lapioita heiluttamassa.

Kolmannelta naapurilta lumet olivat valuneet tänään omia aikojaan ja tietysti melkein tien tukkeeksi. Meillä lumet ovat katolla ja sulavat sitten kun sulavat. Mineriittilevyt ovat niin karheita, ettei lumi lähde helposti liukumaan alas. Kuulemma katto ei ole ennenkään romahtanut, joten ei sitä nytkään tarvitse pelätä.


maanantai 20. helmikuuta 2012

Näpertelyä

Viikonloppu meni nukkekotihommissa. Viimeistelyä vaille valmista tuli Rintamamiestalon keittiöön ja eteiseen.


Nukkisblogissa olevassa kuvassa käytin salamaa, tässä en. Ruokakaapin väri on tässä enempi oikea. Ruoat onkin jo valmiina - ostin ne huutonetistä. Jos olisi isompi talo, siis nukketalo, niin tekisin ehkä oikein ison  ruokakonttoorin. Tämä on vain sinne suuntaan. Pohjana on pahvinen lääkepurkin suojapakkaus, jonka päällystin tapetilla.

Tässähän tuo laskiaissunnuntai hurahtikin melko rattoisasti. Tässä tuiskussa ei tehnyt mieli edes käväistä ulkona. Mies katsoi ulos ikkunasta ja totesi, että lumitöihin ehtii huomennakin. Systeri sai syntymäpäiväonnittelut ja kertoi oman ukkonsa lapioineen lunta koko päivän.Uusi viikko, uudet kujeet edessä. Toivottavasti ei kuitenkaan koko viikkoa lumitöitä.

torstai 16. helmikuuta 2012

Tikattu akka

Sanonpa taas kerran, että lääkärikuluissa ei pidä nuukailla, vaan mennä erikoislääkärille silloin kun on aihetta. Minä kävin näyttämässä erilaisia iholle tulleita ilmiöitä, joista mukava yleislääkäri ei osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta kehotti onneksi kääntymään ihotautilääkärin puoleen.

Ne röpöliäiset luomet, joiden pelkäsin olevan melanoomaa, eivät olleetkaan vaarallisia, ei ainakaan vielä. Ai että  tieto helpotti. Ne läiskät, joita olen jo ainakin vuoden päivät katsellut nahassani, aiheuttivatkin pikavauhdilla koepalan oton. Kiirettä ei aiheuttanut kuolettava tauti, vaan se, että saadaan nopsaan tulokset samalle aluesairaalan lääkärille, joka parhaillaan mietiskelee mielessään mitä minulle siellä pitäisi tehdä.

Koepala otettiin ja reikä tikattiin kiinni kahdella tikillä.  Erikoislääkäri luetteli joitakin oireita, joilla ei ole mitään tekemistä ihon kanssa ja jokaiseen kysymykseen vastasin joo. Kun luin lisää nettilääkärin palstoilta, niin joo-vastaukset sen kuin vain lisääntyivät. Koepala tietysti vasta kertoo totuuden, mutta kummasti kaikki epämääräiset vaivani ja oireilut osoittavat yhteen ja samaan suuntaan. Sen lääkäri jo totesi, että lääkkeillä selvitään, jos mainittu tauti pitää minussa majaansa.


Nyt odotan kaikessa rauhassa laiskotellen, rupeaako kinttua särkemään sitten kun puudutuksen vaikutus lakkaa. Eihän tikattua paikkaa pidä mitenkään rasittaa, vaan noudattaa tarkasti hoito-ohjeita. Astuin kyllä aika varomattomasti autoon, joten saa nähdä, ovatko kaikki kaksi tikkiä vielä kiinni. Tilasin jo kauppaan lähtevältä mieheltä jotain herkkua lohdutukseksi päivän rasituksista, heh-heh.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Vähän töitä takana ja vähän edessä

Kirjoitin päivällä aikamoisen pätkän tekstiä. Se ei tule omaan juttuuni, vaan erääseen projektiin, johon puolivahingossa jouduin. Ihan valmiiksi asti en sitä saanut, sillä odotan vielä vähän lisätietoja paikkaamaan omaa sivistystäni asiassa. Silti olen taputtanut itseäni olkapäälle ja sanonut: "Hyvä minä".

'
Yritän jatkaa vielä tänään saman asian kimpussa, jotta pääsen sen toisen kimppuun. Luku kaksi on siihen jo kirjoitettu, seuraavaksi varmaan tulee luku kolme. En tosin muista, mitä siihen ajattelin raapustaa, mutta sehän selviää helpostikin kun on tarkka sisällysluettelo eli synopsis tehtynä.

Aamulla meillä oli kelloherätys, sillä taloon oli tulossa hellanpaikkaaja tai oikeammin muurinpaikkaaja. Työ sujui nopeasti: vähän tulenkestävää laastia ja reikä oli ummessa. Nyt, tai siis parin päivän päästä, tulkoot pakkaset ja vaikka mitkä myräkät. Meidän hellaa uskaltaa taas lämmittää. Viime pakkasten aikaan täällä olikin aika viileää, kun tuvan kolmesta patterista yksi oli pimeänä eikä hellaan arvannut virittää tulta.

Ehdimme käydä katsastamassa tänään vaarinkin kuntoa. Hän oli aika reippaalla mielellä ja oikein innostui, kun rupesimme juttelemaan kuntaliitosasioista. Vanha kaverinsakin oli yllättäen soittanut aamulla ja sitä ällistelimme, miten näppärästi tämä vanha herra oli saanut vanhainkotipaikan. Tai niin ainakin meistä tuntui, kun kateuden mato selvästikin nipisti. Epäluuloisina ihmisinä arvelimme myös poliitikkolapsella olleen sormensa pelissä. Velimies oli myös paikalla, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun ehdotin ehdokkuutta syksyn kuntavaaleissa.

Kotimatkalla tie oli poikki ja poliisi ohjasi meidät ajamaan sivuteitä pitkin. Olin näkevinäni pinossa ison nipun autoja katkaistulla tieosuudella, mutta ehken ehtinyt tehdä kunnon havaintoja. Huomenna varmaan luemme paikallisesta aviisista, mitä oli tapahtunut. Mies kuitenkin ehti hyvin hammaslääkäriin, joka löysi kolottavan takahampaan vian. Kuollut kuin kivi. Pitää ottaa pois. Tämä operaatio on joskus myöhemmin keväällä.

--- Voi Pirs-Katti! Tietokone elää nyt ihan omaa elämäänsä, rupesi kesken kaiken päivittämään ja sammuttamaan itseään. Onneksi olin juuri ehtinyt tallentamaan.  Paras lopettaa, kun taas se herjasi jotain. Heippa!

maanantai 13. helmikuuta 2012

Hyvää viikkoa kaikille!

Toivottavasti tästä tulee hyvä viikko. Huomenna on ystävänpäivä ja vaikka vielä eilen epäilin, että tilaamani äspeeärrän kortit eivät ehdi ajoissa, niin tulivatpa tämän päivän postissa. Kortit ovat iki-ihania Inge Löökin Mummo-kortteja. Kirjoitin ne heti kuudelle ystävälle ja ystävät saavat ne ystävänpäivänä tai sen jälkeen. Blogiystävät saavat tyytyä iloisiin ystävänpäivän toivotuksiin vain virtuaalisesti.


Tämän  kuvan pupunjäljet on otettu aurinkoisena päivänä eli ei tänään. Nyt en keksinyt mitään erityistä kuvattavaa kun en mummo-korttiakaan tohtinut tähän kopioida.

Päivä on Sulon nimipäivä. Koiravainaani oli nimeltään Sulo. Ärhäkkä, tomera beagle, joka johdatteli minut nykyisen rakkaan aviomieheni kanssa yksiin.

Mummoa käytiin eilen katsomassa ja sen jälkeen vaaria. Äiti nukkui tukevasti, mutta hoitajan kertoman mukaan oli ollut virkeä, syönyt ja seurannut jopa telkkariakin. Hyvä niin. Tippakin oli otettu pois.
Vaari oli väsynyt, mutta istui kuitenkin telkkaria katsomassa. Käyntimme päätteeksi hän tosin oli jo niin uupunut, että kömpi päivänokosille. 

Mukanani oli kamera ja otin muutaman kuvan vanhoista jutuista, esimerkiksi ikivanhasta puhelinkoneesta, joka on tietääkseni vuodelta 1899. Katselin myös vanhoja kirjoja ja kuvasin lähinnä niiden omistuskirjoituksia, sillä kirjat olivat jo aika huonokuntoisia. Oman vaarini ja hänen vanhempiensa kirjallisuutta löytyi, katekismuksia, virsikirjoja ja joitakin koulukirjoja 1800-luvun loppuvuosikymmeniltä. Tiesin toki, että vaarini äiti oli Sipoon ruotsalaisia. Se näkyi, sillä hän luki ruotsinkielistä hartauskirjaa, vaikka olikin naitu suomalaiseen sukuun eli kuten isäni sanoi: hänen molemmat vaarinsa tekivät suomalaisuustyötä. Varmaan Sofia opetti lapsilleenkin ruotsia, sillä tuskin vaari muuten olisi nuorena miehenä päässyt Helsingin rautatieasemalle töihin.


Pääni tai ehkä itse kamera pääsi vahingossa myös kuvaan. Kirjat jäivät paikoilleen, mutta ehkä joudun kuvaamaan ne paremmalla ajalla ja etenkin lämpimämpään vuodenaikaan. Nyt vinttikamarissa oli aika viileää, etten sanoisi kylmää.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Sätky toisensa perään

Tässä on tänäpänä tullut muutama sätky. Ensimmäinen taisi olla aamulla, kun katsoin sekä sisä- että ulkolämpömittaria. Ulkona miinus 25, sisällä plus 16. Se jo sai tutkimaan pattereita ja niinhän yksi tuvan pattereista oli jääkylmä. Mies lähti melkein saman tien tuttuun sähköliikkeeseen ja tuli hetken päästä uusi patteri kainalossa. Tuttu sähkömies tuli vähän myöhemmin ja nyt tuvassa on kolme toimivaa patteria. Emme enää ihmettele, miksi talossa oli niin kylmä.


Eilinen kuu oli uskomattoman keltainen. Kuva on otettu sisältä, joten sille en voinut mitään että kuun edessä oli joku pihapuu, mikä lie.

Oikeastaan ensimmäinen sätky tuli jo illalla, kun nuorempi systeri soitti ja kysyi tiedänkö mitään faijan kotiuttamisesta. Tämä oli kertonut lähtevänsä tänään kotiin, mitä kumpikin pidimme utopistisena ajatuksena eli asiasta en mitään tiennyt. Mielestäni hän ei todellakaan tuntunut edellisenä päivänä kotiuttamiskuntoiselta ja koholla olleiden tulehdusarvojen syytäkään ei silloin ollut kukaan keksinyt. Tänään suunnittelimme tervehdyskäyntiä sairaalaan, mutta onneksi soitin ensin. Se oli seuraava sätky.  Faija nimittäin kertoi istuvansa toisen systerin autossa kotipaikan s-kaupan edessä. Täytyyhän sitä ruokaa saada viikonlopuksi, selvä se, kun on viikkokaupalla ollut poissa kotoa.

Se siitä lupauksesta, että sairaalasta soitetaan minulle tai veljelleni ennen kotiuttamista. Toivottavasti edes kotipalvelu on informoitu, sillä velimieskään ei ollut kuullut asiasta mitään ja hän sentään on lähin "turvamies". Onneksi ei nyt ole satanut lunta, joten vaarin pihatie oli ainakin auki. Mitäpä sitä nyt kaikille tarvitsee moisesta pikkuasiasta ilmoittaa.

Istuimme juuri teepöydässä sähkömiehen kanssa kun tuli seuraava sätky. Kännykkä piippasi: "Hätä! Soita takaisin!" ja kun viesti vielä tuli isän kännykästä, niin minulta meni tovi ennen kuin löysin oikean numeron ja sain soitettua ääni vapisten veljelleni. No, hätää ei ollut, vaan menossa oli seniorikännykän turvanapin opettelu ja testaus. Hyvä niin, vaikka tietysti olisi ollut kivempi, jos herrat olisivat huomanneet etukäteen varoittaa turhasta hälystä. Luultavasti he eivät edes tienneet tai ainakaan muistaneet, että samalla kun puhelin soi veljelläni, niin meistä kaksi muuta saa tekstiviestin.

Vieläkin sydän pompottaa. Se taitaa olla melko varmaa, että lähiaikoina näitä viestejä pitää varautua ottamaan vastaan ihan tositilanteessakin. Toinen asia kokonaan on se, muistaako faija pitää kännykkää taskussa, vaikka on hänellä kyllä turvarannekekin kädessä. Varmistusta on varmistuksen päälle, kun kotipalvelu rupeaa tihentämään käyntejään ja tietysti me kaikki olemme varuillamme, velimies eniten. Tämä älytön systeemi tarkoittaa sitä, että vanhainkodin jonoonkaan ei pääse ennen kuin noita kotipalvelukäyntejä on maksimimäärä vuorokaudessa. Se jää nähtäväksi, ehtiikö isäparka edes jonoon asti tai kaatuuko pihatiellä postinhakureissullaan vai kolhiiko itsensä pöydänkulmaan. Sanomattakin selvää on, että hänen ei pitäisi astua askeltakaan ulko-oven ulkopuolelle. Ei pitäisi niin.

Mutta kaiken kurjuuden lopuksi sentään jotain nättiäkin, joka piristää ainakin omaa mieltäni. Mies toi postista paketin, jossa oli tämä Paratiisi-lautasen proto, käsin maalattu kaksi vuotta ennen sarjatuotannon alkamista:


En ole ikinä pitänyt Paratiisi-astioiden muodoista, mutta tämähän oli pakko saada. Värit ovat hivenen haaleammat, jotenkin pehmeämät kuin siirtokuvilla toteutetuissa lautasissa. Nyt pitää vielä löytää jostain "henkselit", jotta saan tämän seinälle.

Viikonloppuja, mukavia sellaisia!

torstai 9. helmikuuta 2012

Mä kirjan luin

Olen ennenkin kertonut kuuluvani Pieneen esikoiskirjakerhoon, josta tulee tasaista tahtia muistaakseni kuutisen esikoisteosta per vuosi. Näin löydän sellaisia teoksia, joita en muuten ehkä heti keksisi lukeakaan.

Muutama päivä sitten sain käteeni tämän vuoden ensimmäisen, Satu Grönroosin Lumen sylin. Se on arvioitu ja hyväksi havaittu jo monessa blogissa. Liityn kehujien joukkoon! Kustantaja on Atena ja täältä löytyy lisää tekstiä kirjasta. Kirjailija on vaasalainen 50-vuotias toimittaja, joka on lapsuudessaan asunut Jyväskylässä. Lumen sylikin asettuu Jyväskylän maisemiin.

Kirja kertoo 7-vuotiaan Helmin ja hänen perheensä riipaisevan tarinan. Eletään 1960-luvun loppua. En kerro enempää, mutta suosittelen. Tämä kannattaa lukea! En pystynyt eilen laskemaan kirjaa kädestäni ennen kuin pääsin viimeiseen pisteeseen. Hieno, koskettava teos!



Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi ihastuttavan kauniiseen kanteen. Se on kaunis, Nina Leinon käsialaa.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Iloa ja surua tänäänkin

Jos silmäni oikein erottavat seinäkalenterista, niin nyt on täysikuu. Ainakin Rikun nimipäivää vietetään ja eduskunta tuli joululomalta töihin. Pahkiainen, kun unohdin katsoa avajaiset, vaikka sitä suunnittelin. Tämän piti myös olla se päivä, jolloin meidän vaari kotiutuu sairaalasta, mutta aina ei käy niin kuin Strömsössä. Ennen, silloin kun hän oli voimissaan, olisi reippaasti tokaissut jotain siihen tapaan kuin että sika söi eväät. Nyt olivat vitsit vähissä ja äänikin puhelimessa kovin väsynyt.

Tulehdusarvot olivat taas nousseet ja vaari itsekin todennut, että ei jaksa lähteä kotiin, vaikka matkavaatteetkin oli jo päällä. Parempi näin, sillä eiköhän hänet olisi lähes paluukyydillä tuotu takaisin terveyskeskukseen, jos olisi oman tahtonsa mukaisesti päässyt lähtemään. Lääkäri olisi alun perin pitänyt häntä sisällä vielä huomisen, mutta nyt kotiutumiseen on vähintään pari päivää. Jos edes riittää, epäilenpä vain. Isä on hyvin, hyvin uupunut. Päätimme, että emme tänään mene käymään, että hän saisi levätä.

Nyt on taas aika muistaa kantaa puhelinta koko ajan mukana. Se nimittäin tahtoo minulta unohtua milloin mihinkin ja vaikka kuulen pirinän esimerkiksi yläkertaan, en yleensä pääse niin nopeasti alas, että ehtisin vastaamaan.

Onneksi surun ja luopumisen lisäksi on ilonpisaroitakin. Toinen tytär todella sai uuden työpaikan ja muuttaa lähiaikoina Turkuun. Asuntokin on järjestynyt hienosti ja työt alkavat maaliskuun alussa. Oma haikeutensa siinäkin, tietysti, mutta onneksi tuo sivistyksen kehto ei ole ihan maanäärissä ;-). Muistutin myös miestä siitä, että emmepä itsekään aikoinamme kysyneet omilta vanhemmilta muuttolupia.

Eläinkuntakin ilahdutti taas aamulla. Mustarastas oli kaiteella napostelemassa rusinoita. Pienempiäkin lintuja oli laudalla, mutten ehtinyt erottaa, minkä lajin tinteistä oli kysymys. Mustarastas on ilmeisesti se leski, jonka puoliso ilmeisesti jäi auton alle (onneksi ei meidän) ja joka on vuosikaudet, kesät talvet, asustellut meidän pihassa. Viime vuoden rakennustyöt naapurissa saivat lintuparan elämän sekaisin, mutta kiva, kun kotipiha on taas löytynyt. Ihan oikeasti olen jostain lukenut, että nämä ovat hyvin paikka- ja pariuskollisia lintuja.

Käpytikka oli myös aamulla talven ensimmäistä kertaa talipötköllä. Tai ainakin niin, että ehdin sen huomata ja kuvata. Nyt taas ilmat kylmenevät, joten rusinoita, kauroja ja siemeniä kannetaan kaksi- ja nelijalkaisille ystävillemme.



sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Runebergin ja kynttilän ja äänestyksen päivä

Tälle päivälle kertyikin paljon juhlittavaa. Me juhlimme yleensä ruoan merkeissä. Kaksi Runebergin torttua on vielä syömättä, mutta vaalikahvit ja  iso korvapuusti on syöty ja äänestämässä on käyty.  Paikallinen kauppias tarjosi vaalikahvit ilmaiseksi ja tällä pakkasella ne maistuivatkin tosi hyviltä, vaikkemme montaa kymmentä metriä edes kävelleet ulkona. Kylmää on. Minä kuorsasin vielä siihen aikaan, kun Tytär oli jo katsonut omalla kulmallaan kylän toisella laidalla lämpömittarista lähes 30 pakkasasteen lukemat.Se on täällä kyllä tämän talven ennätys.

Hätä keinot keksii ja niinpä linnut ovat keksineet hyvän talvipesän. Varmasti täällä lumi-iglussa on paljon lämpimämpää kuin hatarassa linnunpöntössä tai kuusen oksalla. Keväällä tästä kuoriutuu esille rododendronimme.

Ilokseni ystävämme mustarastaskin on ilmestynyt pihaan. Ruokin sitä rusinoilla, mutta näyttää sille auringonkukankin siemenet kelpaavan, jos muuta ei ole tarjolla. Olen vienyt jouluisia manteleitakin terassin kaiteelle, josta ne häviävät alta aikayksikön, en tiedä kenen suuhun. Ainakin kaksi harakkaa lämmittelee ja ilmeisesti nukkuukin aitan katoksessa. Kissoja emme ole nähneet pihassa, mutta aitanpolkua pitkin oli tassuteltu suoraan kissanluukusta aittaan. Joskus kissat (naapurin) pitävät tapanaan nukkua terassin tuolissa, josta on kätevä rynnätä pienen lintupaistin hankintaan. Myös jänikset illallistavat meidän pihassamme. Lähdenkin pian viemään niille kauhallisen kauroja. Sitten  rupean itse virittäytymään vaalivalvojaisiin, ehkä Runebergin torttua mutustellen.


Aika kauniilta nuo siniristiliput näyttivät tällaisena kuulaana pakkaspäivänä, vaikkei tässä kuvassa olekaan kehumista.



Nyt ei valitettavasti löytynyt parempaa kuvaa, kun en kuljettanut kameraa äänestyspaikalle, mutta tulipa todistettua, että naapuri ainakin liputti. Meillä ei valitettavasti liputeta, sillä pihasta ei oikein luontevasti löydy lipputangon paikkaa. Kun sitä pahoittelen, niin mies aina kysyy, että minäkö rämpisin aamuvarhaisella hankien läpi lippua virittämään. Siihen keskustelu päättyykin sitten nopeasti. Mutta on meillä sisällä pieni keramiikkainen lipputanko siniristilippuineen.

Isä soitti päivällä ja kertoi, miten poikki oli ollut käveltyään äitiä katsomaan. Pappa-raasu oli jäänyt matkalle, mutta onneksi sitten systeri oli tulossa vierailulle ja lykkäsi sitten isän rollaattorissa takaisin omalle osastolle. Hoitajia oli kyllä viuhtonut pitkin käytävää, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan uupunutta vanhaa miestä. Tämähän on heidän käsityksensä mukaan hyvin liikuntakykyinen. Isän ääni oli kovin uupunut, kun hän kertoi tästä episodista ja huomenna odottavasta "tuomion hetkestä", jolloin hänet ilmeisesti määrätään kotiin. Lisäksi masennusta lisäsi kuolinilmoitus, jonka isä oli aamulla lukenut. Vuosikymmenten takainen hyvä tuttu, isää lähes kymmenen vuotta nuorempi isäntä oli kuollut. Lupasin huomenna hankkia adressin.

Päivään on jo tähän mennessä mahtunut kaikenlaista, mutta sitähän tämä elämä on. 

perjantai 3. helmikuuta 2012

Ei uutta auringon alla

Tänne ei tänään kuulu mitään uutta, ei ainakaan hyviä uutisia. Jos alat tympääntyä murehtivaan V-viiniin, niin käännä sivua. En minä nytkään osaa muusta kirjoittaa kuin vanhan miehen kiusaamisesta.



Tai ehkä vähän ensin iloisempia juttuja: ovikello soi ja fb-kaveri oli oven takana. Osallistuin eilen hänen haasteeseensa, jossa luvattiin jotain itse tehtyä. Tänään se jo tuli: omin käsin leivottu reikäleipä. Happamuus oli just minun suuhuni sopiva ja ai että se muutenkin maistui hyvältä. Sillee aidolta hapanleivältä! Nam-nam. Pitäisiköhän yrittää elvyttää omat hapanleivän tekotaitoni, jotka ovat nukkuneet ainakin viimeiset neljä vuosikymmentä?

Postitytölläkin oli mukavaa tuomista. Ostin huutonetistä ihania nukkekotiruokia. Ihastuttavia, suloisia ruoka-annoksia, joista otin kuvankin, mutten muistanut laittaa sitä tietokoneelle. Suomeksi sanottuna kamera on alakerrassa. Kuva varmaan ilmestyy lähipäivinä nukkisblogiini. Sitä en lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut osaakin väkertää niin pieniä ja niin hurmaavia juttuja. Mulla on niin sanotusti vähän krouvimpi ote tähän nukkekoteiluun,

Mies toi kassillisen perjantai-illan herkkuja ruokakaupasta. Luultavasti herkut riittävät koko viikonlopun ruoiksi. On savusilakoita ja muutakin savukalaa, savustettu kieli, marinoitu lampaanfile kummallekin, katkarapusalaattia, kaikkea siis sopiva määrä. Ei liikaa eikä liian vähän. Ehkä näistä jää vähän vielä vaalivalvojaisiinkin?

Odotin kauppamatkalla viipyvää miestä jo vähän peloissanikin, kun satuin huomaamaan nettiuutiset Uudenmaan tämän päivän kamalista liikenneoloista ja parista sadasta kolarista. Mies oli ajaa körötellyt rauhalliseen tapaansa liikenneolosuhteet huomioiden eikä ruuhkakaan ollut vielä alkanut. Hän vain oli piipahtanut appiukkoa tapaamassa ja viipyi sen takia.

Eilenhän isälle ei varsinaisesti luvattu mitään uutta tälle lopulle sairaala-ajalle. Keskustelimme tosin aika isoilla kirjaimilla siitä, miksi häneltä oli viety pyörätuoli, jota hän käytti vain käydessään puolisoa tapaamassa piiitkän käytävän toisessa päässä. Eilen hän oli saanut tuolin takaisin, mutta jo taas tänään se oli viety pois. Niinpä isä oli rollaattoria lykkien hiippaillut päivällä tapaamaan äitiä, mutta ollut sen jälkeen tosi väsynyt. Väsynyt ja masentunut, sehän on selvä. Ei isällä ole tarkoituksena jäädä pyörätuoliin istumaan, mutta pitäisi nyt sekin ymmärtää, miten tärkeää on päästä katsomaan dementoitunutta vaimoa. Kun sitä ei koskaan tiedä, milloin on viimeinen tapaaminen. Vai sitäkö tässä ajetaankin takaa? Tuntuu kuin vanhan miehen kiusaamisessa ei olisi määrää eikä mittaa. Kovat otteet vain naamioidaan kuntouttamiseksi. Tällaista loppuelämää eivät kumpikaan vanhemmistani varmaan ajatelleet toimiessaan mm. tämän saman kotikuntansa vanhusneuvostossa ja monessa muussa vanhus- ja veteraaniasiaa ajavassa yhteisössä.

Oletko jo käynyt äänestämässä? Minä en, sillä säästin ääneni varsinaiselle vaalipäivälle. Tähän mennessä en ole kertaakaan jättänyt äänestämättä missään vaaleissa. Sehän on kansalaisoikeus, ei velvollisuus.


torstai 2. helmikuuta 2012

Timantteja hangella

Aamulla mittari näytti - 22 astetta. Hrrr! Kylmältä näytti ja kylmää oli, kun kävin pika-pikaa laittamassa auringonkukansiemeniä oraville ja linnuille ja hakemassa postin laatikosta. Kuvan otin jo sisältä käsin.



Paria tuntia myöhemmin aurinko paistoi ihanasti siniseltä taivaalta ja hangella kimalsivat kymmenet timantit.


Niille timanteille olisi nyt käyttöä. Saisimme isän vaikka minkälaiseen hoitolaitokseen tai vaikka pienen osaston hoitajia kotiin. Niinhän siinä kävi, että isä on muka aikaisemmin ollut liian hyväkuntoinen eli käyttänyt liian vähän kunnan kotipalvelua päästäkseen nyt edes hoitokokouksen esityslistaan pykäläksi. Passitus kotiin tulee ilmeisesti ensi viikolla ja toki silloin kotipalveluiden määrä lisääntyy huomattavasti, mutta silti tuntuu pahalta, melkein kuin surman suuhun hänet joutuisi laskemaan.

- Ennen kuin kukaan ihmettelee, niin kyllä me lapset mahdollisuuksien mukaan käymme isää katsomassa, muttemme voi olla siellä koko aikaa eikä joka päivä. Kaikkein kovimmilla on lähimpänä asuva veljeni, jonka on oltava oikeastaan koko ajan varuillaan. Turvarannekekin on, mutta viimeksi isä sai odotella sen tuomaa apua kaksi tuntia lattialla maaten ja verta vuotaen. Ranneke oli aikaisemmin yhdistetty suoraan veljelleni, mutta arvelimme tämän olevan varmempi ratkaisu, sillä veli ei suinkaan ole aina ihan kotinurkilla. Päinvastoin kävi. Nyt ostimme isälle uuden seniorikännykän, jonka käyttöä hän opettelee. Siinä on SOS-painike, mutta siihen asti ei vielä opinnot ole edenneet. Eikä kännykkä tietysti ole silloin käsilläkään, kun seuraava haaveri sattuu. Ja sehän tulee.

Kaikkemme teimme, mutta hävisimme tänään. Isäkin mokoma on niin umpirehellinen mies, ettei voinut yhtään suurennella vaivojaan ja liikkumisongelmiaan isossa talossa, kuten me kaksi sisarusta ja yksi vävy olisimme ketterästi voineet tehdä ja hänen puolestaan yritimme todistellakin. Päinvastoin, isä varmaan jatkossakin aikoo itsepäisesti kulkea keittiönoven kautta hankalia rappusia ja mennä keikuttaa rollaattoreineen liukkaalla pihatiellä postilaatikolle. Veikkaan, että näin tapahtuu aina niin kauan kun jalat kantavat. Kaatumisista on runsaasti kokemuksia, muttei näköjään vieläkään tarpeeksi, jotta olisi ottanut opikseen. Tai viehän se ambulanssi sitten taas samaan huusholliin, josta ensi viikolla passitetaan ulos.

Ei silti, jos perusteluiksi kunnalle eivät riitä tietokoneen luettelemat hyvin lukuisat sairaudet ja vaivat, sotainvaliditeetti ja huomattavan korkea ikä, niin miten enää puhekaan auttaisi? Kunnan tantit tietysti noudattavat saamiaan direktiivejä, mutta silti tuntuu pahalta, ettei sitä noteerata, jos vanhus sanoo, ettei enää pärjää eikä haluakaan olla kotona. Sitäkään ei näemmä noteerattu, että tietenkin kotihoito tarkisti myös isän kunnon silloin kun kävi äitiä hoitamassa, vaikkei sitä kirjattukaan. Tuntui kuin silläkään ei olisi ollut merkitystä, mitkä avut isä on saanut tuon sotavammansa takia valtiokonttorilta.

Printtasin eilen sen listan, jonka mukaan näitä arviointeja tänäänkin tehtiin. Henkisen puolen arviointia siinä ei ole kai lähes ollenkaan. Se kyllä kartoitetaan tarkkaan, osaako pestä hampaansa, pyyhkiä pyllynsä tai vaihtaa vaippansa. Ne onkin helpommin mitattavia suureita kuin pelko, yksinäisyys tai ikävä.

Systerin kanssa vaihdoimme pari sanaa ja mietimme, mitä sitten meille aikanaan tehdään, kun vanhusten hoiva on jo nyt näin vaikeaa. Sisko veikkasi kuljetusta keskelle järvenjäätä, minun arvaukseni on vienti saunan taakse. - Sen isä on monet kerrat sanonut, että on saanut elää hyvän elämän, mutta kysyy heti perään, mitä pahaa hän on tehnyt kun tämän lopun pitää olla näin vaikeaa. Lohduta siinä sitten, kun ei itselläkään ole vastausta tähän kysymykseen.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Sihinää

Ei ehkä ole syytä huoleen, mutta sain kuitenkin lähetteen tarkempiin tutkimuksiin. Plus tietysti madonluvut siitä vanhasta vainoojasta, jonka sanotaan olevan ikuista: läskistä. Mikähän sen veisi?


Oma lääkärimatkani toisin sanoen oli onnistunut, nimenomaan siksi kun mitään ihan äkkikuolemaan viittaavaa ei EKG:ssä kuitenkaan ollut. Lääkäri oli miellyttävä uusi tuttavuus ja ah miten se muistuttikin yhtä mukavaa takavuosien ex-poikaystävää, hymykuoppakin taisi olla samassa poskessa ;-) . Mutta komensi laihtumaan. Sehän se tässä sujuukin kuin leikki. Se kaiketi parantaa kaikki vaivat.

Joku kikkakakkonen tietysti pitäisi keksiä. Ehkä rupean taas pitämään ruokapäiväkirjaa, jonka tiedän hyväksi konstiksi PAITSI että se ei laihduta. Mutta toisaalta kun menen sairaalaan joskus sitten kun kutsu käy, niin on ainakin syömisdokumentit olemassa.

Usko ja luottamus koko sairaalalaitokseen on tässä viimeisten viikkojen aikana hapertunut aika heikoksi. Melkein arvaan, kun isä soittaa, että taas on jotain ikävää sattunut. Masennus on ainakin pahentunut eikä pelko vähentynyt. Jos ei kotona ollut helppoa ja turvallista yksin, niin eipä näytä sairaala oloa kohentavan. Milloin tiputuspotilasta pelotellaan kotiuttamisella, milloin milläkin lähes kiusanteolta vaikuttavalla temppuilulla.

Tänään vanhalta mieheltä, joka on kulkenut jo monta vuotta kotonakin pääasiassa rollaattorin kanssa, otettiin rollaattori pois, kiellettiin jyrkästi pyörätuolilla käynti pitkän käytävän päässä toisella osastolla makaavaa puolisoa katsomassa ja olipa nokkamukitkin muutettu tavallisiksi laseiksi, että vain olisi elämä mahdollisimman hankalaa.  "Viisaus" oli ehkä peräisin fysioterapeutin päästä, joka kuulemma kehtasi väittää nähneensä isän kävelevän itsekseenkin. Siitä vaan, niin vaimoa katsomaan kuin ruokasaliinkin! Kas kun faija itse ei ole tätä ihmeparantumistaan huomannut. Vävy kävi appeaan tervehtimässä ja sen käynnin aikana oli rollaattori sentään saatu takaisin, mutta toinen asia on, onko se huoneessa enää aamulla.

Mitähän huominen tuo tullessaan?  Itkettää ja pelottaakin jo etukäteen. Käsiä saisi nyt vähän laittaa ristiinkin, että kaikki kääntyisi parhain päin ja molempien vanhusten loppuaika olisi heitä kunnioittava ja arvostava. Ja että huomisessa palaverissa olisi järjen ja rahan lisäksi mukana tunnetta ja lämpöä muillakin kuin itkua tuhertavalla tyttärellä. Tai voi olla sekin mahdollista, että sihisen ja puhisen.