lauantai 28. helmikuuta 2015

Täällä ollaan!

Kiitos teille kaikille muistamisista, rukouksista ja tsemppauksesta! Ne ovat tosiaan kantaneet.
Kotiuduin eilenillalla aika myöhään, kuume kun rupesi illalla sairaalassa nousemaan. Vähän olen nytkin illalla kuumeillut, mutta ei hätää. Se kuulemma kuuluu hoitoihin. Vasta jos se nousee yli 38,5:n, pitää lähteä kohti aluesairaalaa.

Rankin sytostaattihoito on on nyt ohi ainakin imusolmukesyövän osalta, se josta lääkäri tokaisi että kuolet tai paranet.  Paraneminen olisi tavoitteena, mutta ehkä tämä eniten näistä kuureista on väsyttänyt.

Vielä on tietymättämissä se, mikä mahassa tai tarkemmin sanottuna haimassa jyllää. Lääkäri tosin arveli, että jos se olisi haimasyöpää, niin olisin jo kovien kipujen kourissa tai arkussa. Tuloksia piti tulla jo eilen tai tänään, muttei tullutkaan. Ensi viikolla viimeistään omalääkäri soittaa syöpäklinikalta, jos siellä nyt sellaisia edes onkaan, omalääkäriä nimittäin. Hyviä he kaikki ovat olleet, ei silti. Kaikessa tapauksessa tietoa ja hoitosuunitelmakin jatkosta selvinnee silloin.

Tänään oli täydellinen toipilaspäivä eli nukuin käytännöllisesti koko päivän ja niinpä nyt keinun ja kukun täällä ylhäällä. Piti katsoa naamakirjan kuulumiset, piti perata sähköpostia, piti tilailla siivoojaa ja vastata muutamaan viestiinkin. Mutta nyt alkaa jo väsynys käydä käpäälään.

 - Anteeksi muuten kirjoitusvirheet, niitä tuppaa tulemaan nykyisin aika paljon, eikä kaikkia huomaa.


Nämä ihastuttavat kukkaset, ruusut ja freesiat, sain jo viime sunnuntaina, kun ystäväni K. oli miehensä kanssa kakkukahveilla. Tarjottavat oli hankittu lapsen ja hänen tuoreen avomiehensä kunniaksi ja kun niitä riitti, niin oli mukava saada lisää syöjiä.

Syömisen ongelmia ei tosiaankaan ole ollut minullakaan. Tein tänään ison padallisen poro-ossobucoa ja ai jee, että siitä tuli hyvää. Juomaa pitää nauttia runsaasti ja sitä myöten rampata koko ajan vessassa. Viiniä ei tee edes mieli, mutta veteen rupesin jo sekoittamaan jaffaa ja jopa kaivoin joululta jääneen kokispullonkin esille, kun pelkkä vesi rupesi tympimään.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Pikkuinen blogihiljaisuus

Kuten olen moneen kertaan mainostanut, jatkuvat syöpähoidot aamulla. Se tarkoittaa sitä, että alkaa myös muutaman päivän blogihiljaisuus. Sillä aikaa, ottakaapa pala suklaakakkua. Jos oikein arvaan, on tässä ystävävänpäiväleivos muutaman talven takaa.

Tänä vuonna herkuttelimme laskiaissunnuntaina appelsiinikakulla. Ystävänpäiväkakut jäivät ostamatta, saati leipomatta tällä kertaa. Sen sijaan laskiaistiistaina tein hernesopan tuoreesta possun etuselästä. Noin kymmenen litran annoksen, jota olemme hyvin ahkerasti syöneetkin. Se oli niin hyvää, ettei tullut mieleenkään pakastaa edes pienintä osaa keitosta. Tänään kuitenkin kaavin loput kompostiastiaan, kun arvaaan , ettei ukko-kulta sitä kuitenkaan lämmitä itselleen. Ja olihan se sentään jo viikon vanhaa.


Sairaalakassi on pakattu, enkeli, parit kutimet ja kirja mukaan lukien. Viivyn siellä kaksi - kolme päivää ja innolla odotan ystäviä, jotka ovat luvanneet tulla tervehtimään. Vähemmän innokkaasti odotan, mitä lääkärin on mahani magneettikuvasta löytänyt. Ja mitä siitä sitten seuraa.

Sairaala-ajat ovat onnekseni olleet lyhytiä. Kahdeksan päivää taitaa olla pisin reissu. Hoito on ollut hyvää, hoitajat iloisia ja osaavia ja olo kaikin puolin miellyttävää ollakseen sairaalassa makaamista. Joskus kaikki ei kuitenkaan mene ihan putkeen. Edelliseltä käynniltä jäi kaksi ikävää muistoa. Yksi samassa huoneessa majaillut eukko kehtasi puhua isoon ääneen, kaverilleen ilmeisesti, että samassa huoneessa on vanha, lihava nainen, joka on niin hermostunut, että se kutoo koko ajan sukkaa. Jeps, niinhän se meni, vaikken kutonutkaan hermostuneisuuttani. Eikä tuntunut kivalta olla se vanha lihava nainen. Samasta naisihmisestä olisi toinenkin tarina, mutta sitä en taida kertoa. Toivottavasti en nyt saa häntä huonetoveriksi. Yleensä he ovat olleet ihania ihmisiä, joiden kanssa on avoimesti juteltu sairauksesta ja kaikenlaisesta muustakin ja oltu hiljaa, jos ei ole huvittanut puhua.

Toinen töksäyttelijä on aamulla labrassa, asiakas siis. Päälläni on turkoosi pellavamekko. (Pellavasydämen Mervi, tiedät mistä on kysymys, vaikken nyt onnistunut saamaan linkkiä toimimaan.) Rollaattoria lykkäävä muori tulkitsi sen yöpaidaksi ja kehtasi myös ääneen sen lausua.

Nyt voisitte esittää toivomuksia, siitä millainen palkinto olisi paikallaan, kun pian blogilleni tulee tasalukumerkkipäivää. Otan mielelläni ehdotuksia vastaan.

Mukavaa loppuviikkoa!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Suunnitelmia ja toteutuksia

Sain kuin sainkin nätit teekupit täydentämään Illusia-astiastoani. Kahdeksan kuppiparia ihan kohtuuhintaan ja kotiinkuljetuksella. Harmi, etteivät nämä pysyneet pitkään Arabian tuotannossa. Ei silti, minun astiastoni on nyt tässä. Ellei sitten Tea or two -kuppeja satu tulemaan edullisesti vastaan... Niitä on nyt kolme kuppia ja neljä tassia kotona.


Nämä ovat siitä kivan malliset, että niitä voi hyvin käyttää myös kahvikuppeina, jos haluaa kattaa isommat kupit, muttei mukeja.

Unohdin ottaa kuvan kauniista Aino S-lapasista ennen kuin ne lähtivät tyttären mukana hänelle synttärilahjaksi. Toinen pari on nyt puikoilla ja ne pitää muistaa kuvata. Malli on kaunis ja helppo, lanka aitoa suomenlammasta. Lankapaketteja myy Lentävä lapanen, tämä meidän kylän ihana neulekahvila.

Olin tänään Helsingissä fysioterapeutilla, huomenna menen labraan ja keskiviikkona sitten matkaan syöpähoitoon. Kotiudun sieltä kai aikaisintaan torstaina taikka perjantaina. Kahdet ystävät ovat tulossa sairasvuoteen äärelle ja se virkistää jo etukäteen. Fysioterapeutin kanssa juteltiin ongelmallisista tukisukista ja saan häneltä vielä postissa varvasjumppaohjeita. Tämä neuropatia kun vaivaa sekä sormia että varpaita. Neulominen tekee sormille hyvää, kuten varmaan myös tietokoneen näpyttely. Helsingin reissut aina nostavat vähän kuumetta, niin nytkin, muttei onneksi paljon yli kolmeseiskan.

Torstaina kuulen sitten myös viime viikon magneettikuvauksen tulokset ja hoitosuunnitelmat sille, mikä lie siellä onkaan. Jännä, että lääkärillä on soittoaika, vaikka makaan saman sairaalan luultavasti samassa kerroksessakin tai ainakin samassa pihapiirissä. No, sen ymmärtää, ettei eri rakennuksesta ole aikaa tarpoa joka potilaan vuoteen vierelle.

Suunnitelmani ovat suuret tälle keväälle, joten ne liikekannalle pannut enkeliarmeijat toivottavasti ovat hereillä ja virkeinä. Tavoitteena ja toiveena on järjestää meille kotiin yksi tilaisuus, matinean tapainen, johon saan muitakin kuin taivaallisia apujoukkoja: ihania naapurin rouvia. Muutenhan en mitään kekkereitä jaksaisi järjestääkään.

Kirjasuunnitelma nytkähtää myös ihan väistämättä eteenpäin, kun sain kontaktin tulevan päähenkilöni lapsenlapseen. Hän, äänestä päätellen jo vanhempi rouva, lupasi näyttää ja antaa materiaalia, jota on kuulemma mappikaupalla. Aika huikea juttu!

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hiihtolomaviikko ja seuraavat

Minuahan ei hiihtoloma kosketa, mutta saimme kahdet mieluista lomalaiset loppuviikolla. Tytär ja poikansa olivat päiväseltään torstaina ja Toinen tytär perjantaina. Tilauksessa oli runsaasti tehtäviä, Tyttäreille, joista tärkein olisi ollut jalkahoito. Sehän tietysti unohtui, mutta he kävivät kompostorilla ja roskalaatikoilla ja taisivat tehdä yhtä, toista muutakin. Harmin paikka, kun tärkein unohtui. En polvieni takia pääse itse poistamaan vanhoja varvaslakkoja ja uudestaan lakkaamaan olemattoman kokoisia kynsiäni. Kantapäiden raspauskin on vähän siinä ja tässä. Ennen syöpäsairautta investoin jalkahoitoon, mutta nyt en ole uskaltanut mennä jalkahoitaja Leenalle, etteivät jalkapohjat ohene liikaa. Jalkahierontakin on valitettavasti kiellettyä.

Toinen tytär tuli oikein "eväiden" kanssa eli esitteli tuoreen saksalaisen avokkinsa. Oi, miten miellyttävä nuorimies, komeakin vielä. Ei muuta kuin runsaasti heille onnea ja rakkautta. Toivottavasti tyttärestä tulee maatilan emäntä ja siihenhän hänellä on virallinen koulutuskin. Me isännän kanssa puhuimme töks-töks-saksaa ja töks-töks-englantia. Olisihan se kieli siitä vetreytynyt ja sanoja ruvennut löytymään, jos kieliä olisi useammin tarvis käyttää, mutta nuoret viipyivät juuri ja juuri teehetken verran ja jatkoivat sitten muualle. Hyvä niinkin.

Me olemme tarvinneet kumpaakin kieltä viimeksi tosi monta vuotta sitten. Mies muisteli, miten hyvältä tuntui, kun hän rohkaisui soittamaan nuoruuden ystävänsä leskelle surunvalittelut. Meidän ikäluokalla on tosi vahva koulupohja kielessä kuin kielessä, joten sen tiedän kokemuksesta, että se ei ole mistään kadonnut. Meitä vain ei opetettu puhumaan ja tietysti sanatkin ovat unohtuneet. Vävykokelas oli niinkin fiksu, että kehui meidän kummankin kielitaitoa ja otti jo siitäkin lisäpisteitä.

Ystävät lupasivat tulla lopettelemaan perjantailta jääneitä tarjoomuksia. Siinä kolmas ilon aihe.

Tässä vielä livenä komeat mustelmani, jotka syntyivät viime magneeettikuvauksessa. Kuva on armollinen, sillä kädenselän turvotus on jo pääosin laskenut ja mustelmatkin haalistuneet paitsi komeat sormimustelmat. Erityisesti sormusten alla väri on lähinnä musta.


Oikein kunnon isoja mustelmia on pitkin käsivarsia ja lisää tulee ensi viikolla. Tiistaista eteenpäin on arviolta neljät verikokeet plus tietysti kanyyli, mihin sen tipan sitten saakaan lykättyä, kun mustelmia on joka puolella. Vaikka en kai minä todellakaan ole ainoa "ongelmapotilas" ja aina on paikka löytynyt.

Tukkakin on kasvanut niin, että Tytär joutui jo leikkaamaan pisimpiä niskavilloja. Ne kai olivat sitä alkuperäistä kasvustoa. Mies kehui, että hiusväri ei olekaan harmaa, kuten luulin, vaan tumma.No, onhan siellä paljon harmaata mukana eikä lopullisesta hiuksistosta tietysti vielä ole tietoa. Helppo tämä ainakin on hoitaa. Kammata ei tavitse ja pestyt karvat kuivuvat ihan hetkessä.


Enkeleille on tilausta ensi viikolle. Toinen raju tiputus alkaa keskiviikkona ja jatkuu kai ainakin torstain ehkä perjantaillekin asti 12 tunnin välein. Se on se, mistä lääkäri ennusti äkkikuolemaa tai ihmeparantumista, jos näin saan sanoa, Onneksi kaksikin ystävää on luvannut tulla sairaalaan tervehdyskäynnillä. Se aina virkistää, ellen satu ole tokkurassa nukkumisesta. - Kotona jatkuvat rankat valkosolupiikitykset. Edellinen loppui maanantaina ja kesti yhdeksän päivää. Väsystä en ole vieläkään toipunut.

Toinen väsymyksen aiheuttaja voi olla se, mikä tuolla mahassa on ja jota kuvattiin. Lääkäri soittaa torstaina ja hän se passitti minut saman tien yksiin ylimääräisiin verikokeisiin. Jotainhan siellä on, se on selvä. Saa sitten nähdä, olenko kahden kuolemantuomion nainen vai onko jotain helpompaa tiedossa. Olen minä edelleen toiveikas ja luottavainen, mutta kieltämättä tulosten odottelu vähän pelottaa, varsinkin kun hengenahdistuskin on äkkiä pahentunut.

Mutta kuten blogiystävä Sesse sanoo: On ilo elää.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Yhtä reissaamista

Tämä elämä on nyt tällaista reissaamista, sanoisinko laskiaisajelua. Viime viikolla olin neljä kertaa labrassa, tällä viikolla vain kerran eli tänään. Huomenna on uusi yritys magneettikuvaukseen. Ensi maanantaina on fysioterapeutti ja keskiviikosta eteenpäin myrkkykuuri. Pääsen kotiin kai torstaina tai perjantaina. Se kyllä sitten onkin viimeinen kuuri, jonka jälkeen on vain seurantaa, tarkkailua, labraa, lääkäriä ja mitä lie. Jatkuva reissaaminen, onneksi sentään taksikyydillä, alkaa väsyttää. Kuume yleensä nouseekin joka Helsingin keikan jälkeen ainakin vähän päälle 37:n.

Mutta henki pihisee eikä olo ole erityisen huonokaan, vaikka sitä henkeä kyllä ahdistaa enemmän kuin varmaan kuuluisi. Onneksi valkosolukuuri päättyi eilen. Juuri eilen kuulin tai itse asiassa luin, että yksi vanha koulukaveri oli jäänyt leskeksi. Vaimo kuoli syöpään ja tämä itsekin sairastaa samaa tautia. Meillä isäntä lähtee torstaina tutkimuksiin, mutta ennakkoarvelun mukaan kyse ei ole syövästä. Minua jännittää nyt enemmän kuin tarpeeksi sekä miehen että omat tutkimukset.

Jos olen kuvauksen jälkeen jotenkin tolkuissani, menemme tervehtimään isääni. Mies jo suunnitteli viemiseksi oikeat herkkutuliaiset oman makunsa mukaan. Torstaina on sukulaisvierailu meille, samoin perjantaina. Viikonloppuna vissiin saan ne tilaamani teekupit ihan kotiinkuljetuksella. Hyvä kun on muutakin ohjelmaa kuin tätä sairauteen liittyvää. Tytär lupasi tuoda herkkuja tullessaan, mutta perjantaille pitäisi keksiä jotain kivaa.

Tänään päätimme labran jälkeen mennä kovasti kehuttuun paikkaan aamukahville. Siellä ei tarjoiltu varsinaista aamiaista, mutta tilasimme myyjättären suosittelemat broileri-aurajuustopiirakat. Eivät maistuneet miltään, eikä jälkiruoaksi ostamani kanelipulla ollut juuri sen kummempi. No, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta siinä paikassa. Eihän kaikesta tarvitse tykätä. Tarjolla oli kyllä herkullisen näköisiä kakkuja, muttta me emme olleet kakkukahveilla.

Laskiaisen kunniaksi mies toi kaksi muhevaa laskiaispullaa ja jo eilen ison kimpaleen tuoretta possun etuselkää ja kuivattuja herneitä eli tykötarpeet perinteiseen laskiaisruokaan. Ah miten hyvää olikaan pitkästä aikaa kotitekoinen hernesoppa. Tosin unohdin siitä kokonaan sipulin pois ja mies kielsi jo etukäteen ehdottomasti höystämästä keittoa esimerkiksi paprikalla tai porkkanalla, joista olisi tullut nättiä väriä. Eli mausteena oli vain suolaa ja mustapippureita, mutta hyvää oli silti. Soppaa on vielä ainakin yhdeksi tai kahdeksi ateriaksi.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Lempiastiastoni

Minun lempiastiastoni on Arabian Illusia. Muoto on Heikki Orvolan ja koristelu Fujiwo Ishimoton. Tässä kaikki on kohdallaan; koristelu, värit ja se, että koko astian pintaa ei peitetä kaikenkirjavilla krumeluureilla, vaan ruokakin pääsee oikeuksiinsa. Astiasto oli vain valitettavan lyhyen ajan tuotannossa. Nyt en huomannut tarkistaa, milloin se lopetettiin, mutta valmistus aloitettiin 1999. Tuo kuva on Arabian mainoskuvia.


Minulla onkin aika täydellinen Illusia-astiasto, sillä pyysin kippoja ja lautasia vielä häälahjaksikin 10 vuotta sitten. Tuo kahvikaadin puuttuu ja mahdollisesti kannellinen iso kulho ja teekupit. Niitä teekuppeja olen yrittänyt pyydystää ja jos onni on suopea, olen pikapuoliin kahdeksan kupin onnellinen ja rahaton omistaja. Kaadinta en ehkä tarvitse ja kulhonkin laita on niin ja näin, mutta teekuppeja olen todella kaivannut.

Minä olen niitä ihmisiä, joka kyllä juo arkikahvinsa mukista (joka ei ole muumi), mutta haluaa kattaa vieraskahvit oikeilla kahvikupeilla ja mieluiten salin pöytään. Sama koskee teetä. Minulla on paria, kolmeakin mallia teekuppeja, mutta vain kaksi tai neljä kutakin. Pyydystyslistallani on saada täydennystä myös Tea for Two -sarjaan, joita on vain kaksi paria. Olen tekemässä kauppoja yhden naisihmisen kanssa, mutta taisi sika syödä eväät, kun myyjästä, teekupeista puhumattakaan, ei ole moneen päivään kuulunut mitään. Jos näitä tulee vastaan eli haluat luopua omistasi, niin tehdäänpä  kaupat!

Nythän ei ollenkaan ole kysymys siitä, etteikö meillä olisi astioita. On mummin perintönä juhla-astiasto 1940-50-luvulta, mutta sitä en enää raaski käyttää. Sitten on Dorrit voi Fieandtin käsinmaalattu Palermo-astiasto, jonka katan silloin, kun syöjiä on noin kuutisen kappaletta. Muutamia lautasia on kaksin kappalein sitä varten, että joskus haluan pöytään muutakin kuin jokapäiväisiä ns. arkiastioita. Niitä on sekalainen seurakunta: muutama Rörstrandin 60-luvun fajanssilautanen ja kaksi tai kolme näitä Kati Tuominen-Niittylän koristelemia lautasia. Muoto taitaa olla Heikki Orvolan 14h. Ja sitten minulla on muutama Dorrit von Fieandtin Hubertus-lautasta.Kuva on itse ottamani ja todistaa, että on meillä niitä aamukahvimukejakin.




Arabian viime juhlavuoden lautasia en raaskinut ostaa kuin yhden ja sen pariksi katan toisen sinisen eli Oiva Toikan aikanaan Rörstrandille suunnitteleman lautasen. Kaikki nämä ovat ns. menneen talven lumia eli valmistus on lopetettu ajat sitten. Vain Illusia riittäää silloin, kun ja jos koko poppoo on syömässä. - Ette varmaankaan voi arvata, minkä firman palveluksessa olen aikanaan ollut?

Nykyisiä Arabian astioita en hanki. Lautaset kyllä valmistetaan Suomessa, mutta thai-kupeista en ole kiinnostunut. Eivätkä kuositkaan sovi minun makuuni. Onneksi, sillä miers jo varmaan repeää, kun kuulee kuppiostoksestani.

Mikä on sinun lempiastiastosi?

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Suojelusenkelini

Tässä se nyt on, suojelusenkelini ilmi elävänä:

Kiitokset Tarjalle!

Nyt on vielä mietinnässä, ripustanko hänet tietokoneen yläpuolelle, jossa voimme katsella sitä vai otanko käsilaukkuun.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Mukavaa ystävänpäivää!

Kauniit virtuaalikukkaset ja tukevat halit teille ystävät! Kesää ja puutarhakauppojen avautumista odotellessa:

Levisia
Suunnattomat kiitokset tarja-h yllätyskirjeestäsi, josta paljastui suloinen pikkuenkeli. Kiitos!!! Et arvaa, miten se ilahdutti. Tiedän myös olevani monen iltarukouksessa mukana. Kiitos siitä. Nyt tietysti unohdin kuvata tämän enkelin, mutta jospa huomenna saisin sen tehtyä ja vielä kuvankin siirrettyä tänne. Kiva kun te olette olemassa.


Oman pihan pioni teille kaikille. Pioni ja nokkoset, sitähän tämä elämäkin tuppaa olemaan.

Enkelit ovat nyt hyvään tarpeeseen. Veriarvot eivät olleet tänään kovin hyvät ja niinpä sunnuntaina on meno Helsinkiin verikokeisiin ja mahdolliseen -tankkauseen. Sehän hoituu hyvin, kun joka tapauksessa menen samaan kortteliin magneettikuvaukseen. Siitä ei ole tietoa, joudunko jäämään yön yli vai onko pelkkä päiväreissu, mutta ehkä se kännnykän laturi ja hammasharja on hyvä pakata laukkuun. Tällä viikolla olenkin jo ollut kolme kertaa verikokeessa. Kahden tulokset olivat kohtalaisen hyvät, mutta tänä aamuna eivät sitten olleetkaan.

Väsymys ja huippaus tietenkin saivat nyt selityksensä, vaikka muuten en tunne olevani huonossa kunnossa. Ja kun mulla on se kolmas kirjakin kirjoittamatta vielä, niin en oikein joutaisi kuolemaan. Ja olen luvannut tehdä yhtä ja toista meidän kyläkirjammekin eteen. Sitä äkkikuolemaahan se lääkäritäti minulle ennusti, jos hoidot eivät onnistu tai tulee infektioita tms. Turvallisempi vaihtoehto olisi ollut jatkaa vanhoilla sytostaateilla, kai, mutta valitsin kuitenkin tämän keskushermostoon vaikuttavan hoidon. Saavat nyt kaikki pikkuperkeleet toivottavasti kyytiä ja varsinkin kun eihän meillä kenelläkään ole tietoa päiviemme lukumäärästä. Jos ei kuole syöpään, voi kolauttaa päänsä vaikka postilaatikkomatkalla tai jäädä auton alle.

torstai 12. helmikuuta 2015

Labraviikko jatkuu

Tänään, ei kun siis eilen tietysti, oli viikon toinen labrakäynti ja hip-hei, arvot olivat hyvät nytkin. Tai no, hemoglobiini juuri yli sadan, joten ei ihme, jos välillä vähän huippaa. Tänään en ole tarvinnut edes pahoinvointi- tai särkypillereitä. Ne monien tilaamat enkelilaumat ovat kissavieköön olleet töissä. Ja niitä tässä tarvitaan edelleenkin. Sunnuntain magneettikuvaus vähän pelottaakin, mutta onneksi olen oppinut sulkemaan pelot ja pahat ajatukset pois mielestä. Jos siellä jotain on, ja onhan siellä, niin murehditaan sitä sitten aikanaan. Ainakaan tätä saman sortin syöpää se ei kuulemma ole.

Viikon viimeiset verikokeet otetaan perjantaina ja sitten onkin vapaaviikko. Seuraavalla, jos en väärin katsonut almanakasta, on menoa useampana päivänä, on fysioterapeutin vastaanotto, on labrakäynti, syöpähoito ja sen sellaista. Olin jo melkein unohtanut, että hoitohan on taas 2-3 päivän periodi sairaalassa eli iso sairaalakassini pääsee reissuun. Viime viikolla tosin otin kassista suunnilleen vain aamutossut ja hammasharjan, mutta sen olen oppinut, että mieluummin liikaa kuin liian vähän tavaraa.

Olen ollut aika väsynyt ja väsymys tietysti jatkuu vähintään ensi tiistaille asti, jolloin tämä valkosolujen kasvatusviikko on jo ohi. Aamuisen labrareissun jälkeen kävimme makoisalla aamupalalla "ulkona" ja sitten kotona jo sohvannurkka kutsuikin. Nukuin varmaan pari tuntia ja toisen kerran illalla tuon piikityksen jälkeen. Siksipä onkin hyvä valvoa täällä melkein kukonlauluun asti! Toisaalta, maailma on valmis ja kun kerran olen sairas, niin saapi tässä sairastellakin ihan vapaasti. Tietysti pelkään keuhkokuumetta ja mitä kaikkea madonlukua siellä sairaalassa luettikaan, mutta päivä kerrallaan mennään.

Ruokahalua ei edes syöpä näemmä vie. Eilen pistelimme hyvällä ruokahalulla Italian malliin pastaa, gorgonzola-kastiketta, juustoraastetta ja tuoretta basilikaa. Kastike oli suoraan purkista.


Mieheni äiti, johon en koskaan päässyt tutustumaan, oli rakastanut Italiaa, joten heillä syötiin usein pastaa ja nimenomaan näin syvältä lautaselta ja pelkällä haarukalla. Mio bimbo piccolo oli kuopuksensa hellittelynimi.

Päivään on mahtunut monta pientä hyvää asiaa, joista ei tuo ruokahalu ehkä sittenkään ole huonoimmasta päästä. Kaksi ystävää muisti tekstarilla kysellä kuulumisia, kun en itse ole muistanut raportoida. Täytyy huomenna lähetellä sähköpostia, kun almanakka on vieressä. Varmuuden vuoksi tarkistan sairaalapäivämääriä, jos vaikka saan sairasvuoteen äärelle vierailijoita...

Sain yhden sukkaparin valmiiksi ja aloittelin ihanien Aino´s lapasten tekoa. Niistähän jo aikaisemmin kirjoitin. Paikallinen Lentävä Lapanen - maailman ihanin lankakauppa-kahvila - kehitteli mallin Aino Sibeliuksen kintaiden perusteella yhdessä Ainolan museon kanssa ja myy nyt tarvikepakettia hintaan 22 euroa (= lanka ja työohje). Kun pääsen kutomuksessani vähän pitemmälle, niin nappaanpa kuvan tänne. Neulominen tekee uskoakseni hyvää neuropaattisille sormilleni. Tänään ei suontakaan vetänyt mistään.

Päivään sisältyi vielä pari mukavaa omiin kirjoihini tai niiden sisältöön liittyvää juttua, joita parhaillaan kehitellään. Eli ei yhtään pöhkömpi päivä, ei lainkaan.


tiistai 10. helmikuuta 2015

Tässä mennään

Aamulla ajaa huristelimme aluesairaalan labraan. Lähempää ei löytynyt ajanvarausaikaa. Vähän se harmitti, kun jonossa oli laskujeni mukaan noin 25 ihmistä, osa ajanvarauksella, osa jonottamalla eli koko odustushuone oli täynnä väkeä. Maanantait ovat kuulemma kiireisiä, mutta rivakasta jonot etenivät. Joimme aamukahvit sairaalan kanttiinissa ja kumpikin taisimme tehdä virhevalinnan sämpylöitä ostaessamme. Aina ei voi onnistua, mutta keskiviikkona kokeilemme jotain muuta aamupalapaikkaa. Ihan jo vaihteenkin vuoksi.

Minulla on taas muutama uusi mustelma kädenselässä. Kyynärtaipeesta ei ole aikoihin edes yritetty ottaa verta, mutta kun nyt tälläkin viikolla on kolmena päivänä mentävä kokeisiin, niin ehkä taas pitää sitäkin paikkaa kokeilla. Suoneni ovat aika juonikkaat, sillä vaikka ne näyttävät ihan hyviltä, niin ihon alla katsovat asiakseen ruveta kiemurtelemaan mikä minnekin.

Kun iltapäivällä soitin syöpäsairaalaan, olivat tulokset jo siellä ja kaikki oli kunnossa. Tai siis olosuhteisiin nähden hyvin. Hemoglobiini yli sadan ja niin edelleen. Tänään oloni oli kuitenkin sen verran omituinen, että otin illalla yhden pahoinvointipillerin, mutta sitä vartenhan niitä on minulle määrätty.

Kliivia tekee parhaillaan nuppuja. Tämä kuva on toissavuodelta, kun en ole vielä tänä vuonna muistanut kuvata nuppuja. Ihmeellinen kasvi, joka vuodesta toiseen jaksaa uskollisesti näihin aikoihin talvesta ruveta kehittelemään nuppuja. Hoito on aika olematonta: vettä silloin tällöin ja ehkä joskus vähän kukkaravinnetta.


Huomenna taidamme käydä vaaria tervehtimässä ja matkaamme sinne pullakaupan kautta. Jo perinteeksi on tullut omat eväät eli vimme tuliaiseksi täytetyt croissantit tai sämpylät ja vaarin ja minunkin herkku eli somat vaaleanpunaiset bebét. Täytyy muistaa tarkistaa, joka vaarin kliivia on nupuilla.


maanantai 9. helmikuuta 2015

Päivän pääasia: kahdet päikkärit

Olo on edelleen tosi hyvä. Hengästyttää, muttei aikaisempaa enempää. Kuumetta ei ole. Väsyttää, mutta muuten olo on mitä mainioin, seesteinen ja turvallinen paitsi silloin kun olen pahantuulinen... Miestä ehkä tämä rassaa enemmänkin, mutta hänhän joutuukin aika prässiin kun rahtaa minua labraan, hoitaa kauppa-asiat ja on huonokuntoinen itsekin. Kahden viikon päästä on hänen ensimmäinen aluesairaala-käyntinsä ja jännittäähän se tietysti häntäkin.

Kun tänään alkoi valkosolujen kasvatusohjelma eli piikki mahaan kerran päivässä, niin sen tiesin entuudestaan, että tämä nukuttaa. Tänään unet kestivät kymmentä minuuttia vaille kaksi tuntia illansuussa. Kun jo sitä ennen olin ottanut tunnin päiväunet ja nukkunut aamullakin pitkään, niin ei kai kukaan hämmästele, miksi istun täällä vielä tähän aikaan. Vaikka eipä sen pitäisi ketään häiritäkään lukuunottamatta sitä, että päiväni menee tosi nopeasti ilman että saan mitään aikaiseksi.

Piikeistä puheenollen vielä. Maha on kuin pakanamaan kartta eli pitkäkestoisilla, komeilla mustelmilla. Kun mahaa kiusataan kahdenb sorttisilla piikeillä, niin ei varmaan ole ihme, jos syntyy mustelmia. Kaikkihan eivät itse uskalla pistää, mutta sitä ongelmaa minulla ei ole. Ja jos en itse piikikiä pistäisi, niin kuka sitten? Enhän ole niin vaivainen, että pitäisi kotipalvelua víelä tänne vaivata.

Tänään kudoin muutaman kerroksen sukkaa ja luin yhtä mielenkiintoista vanhaa sotakirjaa. Ilma oli upea, mutten arvannut lähteä yksin uloskaan. Olen nyt muutamana päivänä todennut, että kyynässauva on poikaa sisälläkin. Siinä minulla ei ole jääpiikkiä, vaan tavallisessa kävelykepissä, jolla uskallan mennä postilaatikolle asti. Lääkityksen vaikutusta kai tuo huippaaminen on, kuten sekin, että naputtelen tavallista enemmän lyöntivirheitä tekstiini.

Lääkitys varmaan tekee senkin, että näen taas pitkästä aikaa monen moisia unia. Ne eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan  kertovat tavallisesta arkielämästä, joko omasta tai toisten. Ja mitään en enää aamulla muista.

Otin tosi nätin kuvan sinitiaisesta, mutten viitsinyt siirtää yhtä kuvaa kamerasta. Tässä sen sijaisena eilisen sinitintin kaveri talitiainen. Tuo rusetti linnun pyrstön takana on kaistele farkun punttia, jolla sidoin tuon kookosrasva-pähkinä-ym. tykötarpeista tekemäni kakkaran männyn katkenneeseen oksaan. Kuva suurenee klikkaamalla. Kiva kun eväät kelpaavat tirpoille!


Huomenna siis tänään, alkaa labrassa ravaaminen. Huomenna yhteen paikkaan, keskiviikkona toiseen ja perjantaina muistaakseni siihen toiseen, Sitten on taukoa ja muistaakseni vasta 24. päivänä löytyi aika kotikylän labrasta. Onneksi ei sentään Helsinkiin asti tarvitse lähteä. Jonottamalla pääsisin lähemmäksi, mutta se jono Marevan-potilaiden ruuhkan kanssa ei oikein viehätä. Ei silti, ajanvarauksellakin jouduin viime viikolla jonottamaan 20 minuuttia. Eikä sekä niin paha olisi, ellei näytteitä pitäisi saada määräaikaan mennessä eteenpäin, koska jo iltapäivällä on soittoaika syöpäsairaalaan kuulemaan tuloksia. Lauantai-aamuna anivarhain on magneettikuvaus, jonka kohteena on koko mahan alue.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ruokaa sisällä ja ulkona

Tervetuloa uudet seuraajat blogiini! Kiitos kommentoijille! Päivä on mennyt puoliksi nojatuolissa (nukkuen tai lukien) ja puoliksi kirjaston sohvassa nukkuen. Mitäs sitä nyt potilas muuta tekisi kuin lepäilisi. Kun en uskalla juuri nyt mennä saunaan, pesin kuitenkin olemattoman tukkani suihkussa. Ai-jai miten silkkiseltä se nyt tuntuu!

Kotitöitä edustivat lohifileen ja veneperunoiden paistaminen ruoaksi. Graavasin pätkän lohen häntäpäästä ja samalla suolautui toinenkin pää. Uuniin se sai päälleen creme fraiche -hunnun (chiliä ja paprikaa). Alkuruoaksi mies toi kokeeksi jotain espanjalaista äyriäissekoitusta ja pussin katkarapuja. Äyriäiset olivat pääasiassa mustekalaa ja maku mitätön. Avautin pullon valkoviiniä, kun nyt ennen vahvan valkosolupiikkikuurin alkua ajattelin uskaltavani lasillisen sitä nauttia. Ei maistunut hääviltä. Onneksi kala ja potut olivat sellaisia kuin kuuluukin eli hyviä. Takuuvarmaa ruokaa, jos ei muuta keksi ja sitä paitsi terveellistä. Kaikkia lajeja jäi maanantain ruoaksi. Sunnuntai on miehen soittoilta, jolloin syödään enempi jotain naposteltavaa.

Napostelua harrastaa kuvan sinitinttikin. Tämä kakkuvuokaan tekemäni linnunherkku on vihdoinkin löytänyt ystäviä. Yhdessä sinitiaisen kanssa oli talitiainenkin syömässä, mutten tietenkään saanut niitä samaan kuvaan. Kuvaa suurentamalla tintti löytyy herkun alapuolelta.


Nyt ennustellaan taas kovia myrskytuulia. Toivottavasti oksat pysyvät pihamännyissä. Näissä edellisissä tuulenkatkomissa on ihan tarpeeksi keväällä askaretta. Tämäkin oksa siis makaa edelleen maassa ja odottaa lumien sulamista.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Vielä tästä sairastamisesta

Oli pakko vielä näin yösydännä ruveta blogiakin kirjoittamaan. Lääkärin - arvovaltaisen, vähän päällikön näköisen, lausahdus ei kaatanut maailmaani. Siitä kirjoitin edellisessä postauksessa. Olenhan siihen jo ajat sitten varautunut, että jonain päivänä täältä lähtö tulee. Tosin toivottavasti ei ihan pian, sillä elän hyvää elämää rakkaan mieheni kanssa. Olen nähnyt elämää ja maailmaa, saanut tehdä mieluisaa työtä, vaikka parit inhottavat potkut melkein veivät uskon selviytymiseen ja luultavasti vähintään edesauttoivat näiden monien sairauksien kehittymistä. Kun sitä ihminen kuitenkin on aika tiukka paketti psykofyysista kokonaisuutta.

Olen myös kirjoittanut kaksi kirjaa ja haluan naputella vielä ainakin sen kolmannen. Tyttären ja lapsipuolien elämää, kuten lastenlastenkin kasvamista hauaisin seurata. Eikä ajatus siitä, että vanha isäni joutuisi tyttärensä hautaamaan, tunnu hyvältä sekään. Niin että on tässä erinäisiä syitä

Olo on tänään ollut mitä parhain, vähän väsynyt kylläkin. Ehkä ensi viikko on kriittinen, sillä labrat on määrätty joka toiseksi aamuksi ja puhelinsoitto sairaalaan samoina päivinä heti kun tulokset ovat valmistuneet. Tänään otin yhden pahoinvointipillerin ja pian alkaa taas valkoslujen kasvatus; sunnuntaina tai maanantaina. Sekin on nyt aikaisempaa pitempi jakso. Lääkärit pelkäävät keuhkokuumetta ja sen seurauksena keuhkopöhöä ja se se kai on se, mikä veisi hengen.

Mutta mitä sanoikaan vanha kiinalainen sananlasku: "Vaikka tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu". Minä istutin yrttitarhan. Tässä on sitruunamelissa ja rosmariini ja nyt kolmantena on surkea persilja, jonka löysin lähes kuolleena jääkaapista. Jos se rupeaa kasvamaan, niin silloin voin  kehua ja mainostaa tätä tosi loistavaksi kapineeksi. Pieni joulutonttu, jonka tuikkualusta hajosi jouloun tiimellyksessä, on tuo punainen pipopää kannen päällä istumassa. Yhtä hyvin siinä voisi istua nätti suojelusenkeli, mutta sellaista nyt ei satu olemaan, jonka tuohon haluaisin tällätä.


Toisaalta tämä elämä on niin arvaamatonta. Ystävä, tai oikeastaan hyvä tuttava ja kollega, siirtyi tästä maaimasta matkalle toiseen juuri näinä päivinä. Kiia oli lämmin, hyvä ihminen ja ammatissaan taitava. Minulla on ikävä häntä, vaikkemme ole edes tavanneet vuosiin, ties milloin.

Enemmän kuin  lääkärin töksäytys minua jäi harmittamaan sairaalassa huonekaveri, jota minun kuorsaamiseni kovasti kiusani. Myönnetään, myönnetään, mutta ei siitä niin isoa numeroa olisi tarvinnut tehdä eikä minua haukkua. Suosittelin korvatulppia, mutta eukko vain jatkoi ja jatkoi niin että lopulta kihahdin pitämään suunsa kiinni. Lisäksi eukko vaati itselleen huoneenvaihtoa. No, sitähän ei tippunut. Kun uusi huonekaveri myös kertoi kuorsaavansa oikein tomerasti - varoitin eukosta tämän ollessa muualla - niin enpä voinut välttyä pieneltä vahingonilolta. Enisimmäiset huonekaverit onneksi olivat mukavia ja meillä oli kivoja keskusteluja. Toinen opiskeli kuvataidetta ja teki  näpsän näköisiä harjoitustöitä petissä istuessaan.  Harmi, etten ottanut yhteystieteoja muistiin.

Kun lääkitys vaikuttaa keskushermostoon, niin seköhän mulla näitä lyöntivirheitä lykkää? Olern jom korjannut ties miten monta.   Vai uniko alkaa jo painaa. Hyvää yötä!

perjantai 6. helmikuuta 2015

Jo kotona

Pääsinkin kotiin päivää aikaisemmin kuin luulin. Se taas johtui siitä, että lääkärit eivät uskaltaneet antaa neljää myrkkysatsia vaan vain kolme. Siihen kylläkin on omat syynsä, nämä vanhat sairauteni. Lääkäri ei sanojaan kaunistellut, vaan totesi aika ykskantaan, että saan ihan  itse valita, otanko tämän keskushermostoon vaikuttavan kuurin vai jatkanko sillä edellisellä. Jos kaikki menee hyvin, saavat pienetkin perkeleet kyytiä, mutta, niin sanoi lääkäri, jos ei mene hyvin, niin kuolen. Että silleen se sanoi.

Toinen tohtori vieressä ei ihan silmiään pyöritellyt, mutta näin että hän olisi ehkä valinnut sanansa vähän sievemmin. Jos siis häviän blogistaniasta, niin tiedätte. Olo on kylläkin nyt mitä mainioin, mutta eniten lääkärit pelkäävät keuhkokuumetta ja sen jälkitauteja.


Ruusut sen kunniaksi! Kuva vain on vanha ja kuivat kukat lensivätkin tänään roskikseen. Senhän tiesin etukäteen, että tämä ja seuraava kuuri, jotka ovat hoidon viimeiset, ovat rankkoja. Päätin jatkaa tällä tiellä eteenpäin. Huomenna pitää ruveta soittelemaan labra- ja taksikyytiasioita. Jotenkin tänään en jaksanut, mutta ensi viikolla on labrat joka toinen päivä. Se ehkä on se kriittinen viikko?

Sairaala-ajasta olisi yhtä ja toistaa muutakin kerrottavaa, kaikenlaisista huonekavereista esimerkiksi, mutta olkoon nyt.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Uusi leikkikaluni

Huolimatta tästä valtavasta lumimäärästä, joka viime yön aikana putosi paikkakunnalle ja vielä enemmän naapuripitäjiin (se huomattiin kun ajelimme aamulla Hyvinkäälle labra-asioille), alkaa kevät kutkuttaa nenänpielessä. Vielä en sentään ole lähtenyt siemenkaupoille, mutta hullaannuin tämmöiseen vekottimeen:


Hän on Herbie. Herbie lupaa pitää kaupan yrttipurkit hengissä ja jopa kasvattaa niitä erikseen ostettavan vesiviljelyravinteen kanssa. Hän saapui eilen. Mies kantoi naama viurussa paketin postista eikä suostunut siihen, että hänet sijoitetaan luontevimmalle paikalleen eli tiski-/työpöydän perälle, johon se olisi hyvin mahtunut ja jossa huoltotoimet olisi kätevintä. No, nyt Herbie töröttää keskellä tuvan pöytää, johon ihan itse kannoin. Kuva on napatu maahantuojan nettisivuilta, jonka etsiminen oli oma operaationsa. Laatikossa, jossa kaikki osat tietysti olivat erillään, ei ollut kokoamisohjetta, ei hoito- tai käyttöohjetta eikä edes myyjän nimeä.

Herbien uumeniin mahtuu neljäkin kaupan purkissa myytävää yrttiä. Meillä siinä on nyt rosmariini ja sitruunamelissa. Mies ei ollenkaan noteerannut sitä, että laitteen ansiosa hänen ei nyt sairaalamatkanikaan aikana tarvitse kastella yrttejä. Tosin ei hän niitä ennenkään ole kastellut... Nyt muistin kastella kukat, kun viime sairaalareissulla pitsilehti melkein kuoli, samoin jouluruusu. Onneksi sain molemmat elvytettyä.

Kooltaan Herbie on 45 cm pitkä ja 20 cm  syvä. Korkeutta tulee rungon 22 sentin päälle tuosta valaisinosasta. Hinta ei ollut halpa ja senpä takia miehen nenä oli luultavasti vinossa. 109,90 €. Mutta paljonkohan olen heittänyt rahaa kompostiin yhdessä ennen aikojaan kuivuneiden yrttipurkkien kanssa? Viimeksi basilika kuoli käsiini. Kesällä ne tietenkin kasvavat kasvihuoneessa, josta tämän kuvan olen ottanut.


Tutkin markkinoilla olevia kilpailijoiden vastaavia vekottimia ja tämä tuntui meille tarkoituksenmukaisimmalta mm. muotonsa takia  ja sikäli myös hinta-laatusuhde näyti olevan kohdallaan. Tietysti sikäli mikäli tämä pitää lupauksensa. Näitä saa muualtakin kuin maahantuojan nettikaupasta. Ainakin Gigantin hinta näytti selvästi halvemmalta, mutta en hoksannut katsoa, tuleeko päälle rahtikulut. Kai näitä myydään monessa paikassa. Minun hätähousun vain pit saada uusi kaveri mahdollisimman pian kotiin.

Huomautan vielä, että tämä ei ole sponsoroitu tuote tai maksettu mainos. Koko hinta on ihan omalla rahalla maksettu ja mainoksia en blogiini ota. Ei kyllä houkuttelevia tarjouksiakaan ole tullut, ei silti.

Tänään vietetään Maailman syöpäpäivää. Saas nähdä, onko syöpäsairaalassa jotain erityisohjelmaa tai kakkua päiväkahvilla. No, pianhan se nähdään, mutta sitä ennen muutaman tunnin unet!

tiistai 3. helmikuuta 2015

Outoja asioita

Älähän säikähdä. Mitään pahaa ei ole tapahtunut eikä uusia sairauksia ilmennyt. Muuten vain on tullut esille outoja juttuja, joista tekee mieleni jaaritella.

Muutamat teistä tietävät, missä päin asun ja mistä olen kotoisin. Onpa muutama lukija isäni kotikunnan ja kukaties saman kylänkin asukkaita. Minä en siinä naapurikunnassa ole koskaan asunut, sillä kylä joutui osakuntaliitoksen uhriksi hetkeä sen jälkeen kun itse olin vaihtanut maisemaa eli lähtenyt opiskelemaan. Me, siis kotipaikkamme oli niin sanotusti väärällä puolella, joka liitettiin. Veljeni siellä viljelee kotitilaa ja isä asuu syytingillä piha-aidan toisella puolella.

No niin, ensimmäinen kummajainen: käly mursi jalkansa kaaduttuaan juuri ennen joulua. Kinttu kipsattiin polveen asti ja kun käly kysyi, mitä hänen seuraavaksi pitää tehdä, kehotti aluesairaala olemaan huolehtimatta. Paperit lähtevät kotikuntaan ja kyllä ne sieltä ottavat yhteyttä, sanottiin. Kun sen verran tietoa tihkui, että kipsi pitäisi ottaa kuukauden päästä pois, niin he rupesivat tässä päivänä muutamana miettimään, että nythän on jo kulunut enemmänkin aikaa. Ei muuta kuin soittamaan sairaalaan. Joo, kaikki paperit on toimitettu kotikuntaan ja sieltä olisi pitänyt tulla kutsu. Kunnasta ilmeni, että kaksikin kipsinpoistoaikaa on annettu ja lisäksi fysioterapiaakin määrätty. Kukaan vain ei hoksannut, että käly tai velimies, vaikka fiksuja ovatkin, eivät ole ihan niin fiksuja, että osaisivat lukea terveyskeskuksen ajatuksia. Kukaan siis ei näistä ilmoittanut. Ajat olivat ja menivät, fysioterapia mukaan lukien. Tänään kipsi kuitenkin on poistettu. Nyt tilanteen kehittymistä ja jalan parantumista seurataan tiiviisti, sanoi velimies.

Samaan kuntaan liittyy toinenkin kumma juttu. Veljeni viljelysmaat ulottuvat rautatiehen asti. Kunta, joka suinkaan ei ole aikeissa kaavoittaa veljeni tasaisia savimaita muuksi kuin tulevaisuuden ulkoilualueeksi, mutta uikuttaa kaiken aikaa tiukasta taloudellisesta tilanteesta, on ruvennut pyytämättä rakentamaan korkeaa ja kallista meluvallia radan pieleen. Siis paikkaan, jossa melu häiritsee korkeintaan veljeni kylvämää ja Luojan kasvattamaa viljaa tai ehkä satunnaisesti radan yli kapuavia jäniksiä, hirviä ja peuroja. Katselin tänään että korkean vallin takana viilettäviä pendoliinoja eikä hitaampiakaan junia ei sitten vaarin enää tarvitse ikkunastaan tarkkailla. Meni taas yksi harrastus yksinäiseltä vanhukselta. Rata on kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta, joten melu ei todellakaan häirinnyt ketään, saati että vallia olisi siihen pyydetty. Puolitoista miljoonaa euroa vedetään vessanpöntöstä. Sen se kuulemma maksaa.

Mutta meidän kylällä se on toista (heh-he, näkis vaan). Jottei mene koko yö vain marinaksi, niin on tässä jotain positiivistakin sentään lopuksi.

Jokunen aika sitten valmistui lapaspaketti Aino Sibeliuksen kunniaksi, Malli on ihanan lankakahvilamme Lentävän lapasen laatima yhdessä Ainola-säätiön kanssa eli taustalla on Ainon itsensä kutoma kinnaspari vähän muokattuna. Minulla on jo tarvikkeet kotoana ja kintaat tekemistä vaille valmiit. Malli on kaunis eikä näytä kovin vaikealtakaan. Tarvikepaketteja (luonnonvalkoinen kotimainen lampaanvillalanka + ohje) saa Lapasen nettikaupasta, jos ei vallan paikalle jouda. Sukkapuikot eivät kuulu pakettiin eikä tuo vahingossa kuvaan jäänyt punainen nauha. Eikä Sibeliuksen naama. Tarvikkeet on pakattu kuvassa näkyvään nättiin pussiin.


Kaikkihan se kai jo tietävät, että tänä vuonna vietetään Jean Sibeliuksen 150-vuotissyntymän merkkivuotta. Ja Ainola, jossa Sibelius asui puolisen vuosisataa, on täällä Järvenpäässä.  Juhlavuonna on valmisteilla monenlaista toimintaa ja oheistuotettakin, mm. tämä Sibeliuksen poluilla -esite, johon kerätty varmaan kaikki Suomen paikkakunnat, joiden kamaralle säveltäjä on jalkansa laskenut. Vaan ei ole saanut edes mainintaa Mattila, josta kirjoitin tuossa oikeassa laidassa olevan kirjan. Sibeliukset olivat sentään siellä vuokralla 1899 - 1902, vaikka asuivatkin pitkiä aikoja mm. Italiassa ja Virkkalassa. Kirjaa saa edelleen joko minulta tai kustantajalta, tilauksesta vaikka nettikirjakaupoista. Nih! Ostakaa pois!

Huomenna labra, keskiviikosta alkaen 2-3 päivän blogipaasto, kun olen Syöpäsairaalassa kaksi päivää tiputuksessa ja vielä kolmannen tarkkailussa. Pakkaan sairaalakassiin lukemista, lankaa ja puikkoja, värikynät ja piirustuspaperia. Ja suklaata. Ja kännykän laturin. Toivottavasti pääsen viikonlopuksi kotiin ja selviän ilman ihan hirveitä sivuoireita, joita vähän lupailtiin tällä kertaa.
Hyvää loppuviikkoa meille kaikille!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hyviä uutisia

Kuukausikin sitten vaihtui ja oikein iloisissa merkeissä. Tai siis hyvät uutiset kuulin jo viikolla, kun kävimme lääkärin juttusilla. Mies nimittäin oli mukana tukihenkilönä. Tälläkään kerralla röntgenkuvissa ei näkynyt syöpää! Hoidot jatkuvat, mutta kun aikaisemmin oli huomiselle määrätty sytostaatteja vain päiväseltään, niin nyt aika muutettiinkin keskiviikoksi ja kolmen päivän vierailuksi osastolla.

Lääkäri sanoi moneen kertaan ja painokkaasti, että tulevat hoidot ovat rankkoja. Myrkkyä tiputetaan 12 tunnin välein kahtena päivänä ja kolmantena tarkkaillaan. Tarvittaessa annetaan verta tms. Kukaan ei kuulemma kuitenkaan ole tähän hoitoon kuollut ainakaan lääkärin osastolla oloaikana. En tosin kysynyt, miten laaja tai pitkä kokemus hänellä tästä on. Sen verran napakasti hän kuitenkin suositteli juuri tätä hoitoa, etten asettanut ehdotusta kyseenalaiseksi. Olivat kuulemma kokoustaneet toisen tohtorin kanssa ja tulleet siihen tulokseen, etten ole vielä niin vanha, etteikö hoidettaisi tällä - millä lie myrkyllä. Kuulinhan minä nimet, mutten tietenkään enää muista enkä varmaan tiedolla mitään tee. Helpollahan minä olen päässyt, ei kipuja, ei oksetusta eikä juuri kuvotustakaan. Kuten tyttäreni sanoi, niin ei haittaa, jos nyt tuleekin sivuoireita, jos myrkyt kuitenkin tuhoavat mahdolliset piilossa vaanivat syöpäsolut. Vaikka eihän tästä sairaudesta koskaan tiedä, milloin ja mistä se putkahtaa. Seurantaakin on edessä monta vuotta. Taisi lääkäri puhua neljästä vuodesta.

Otin varmuuden vuoksi kuvan itsestäni, kun ei ollut puhetta, mitä tuleva hoito tekee uudelle tukalleni. Todistettavasti se siis lähti jo kasvamaan. Kun tänään kävin päiväsaunassa, tuntui tukanpesukin oikein mukavalta!


Huomenna ajattelimme piipahtaa vaaria katsomassa. Kiitos, vien terveisenne perille. Tiistaina pitää käydä labrassa. Toivottavasti saan ajan varattua ja jos se ei onnistu, niin sitten vaan aamulla jonottamaan.