torstai 29. huhtikuuta 2010

Kaikkea sitä kysytäänkin

Lueskelin äsken marttojen nettikeskusteluja. Yksi nimimerkki ihmetteli, onko väärin käyttää pitopalvelua laittamassa perhejuhlia. Huh-huh, kaikkea sitä ihmetelläänkin. Minusta tämä kysymyksenä kuuluu samaan sarjaan kuin "Olenko kunnon perheenemäntä, jos ostan Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa?"

Minä tosiaan jäin ihmettelemään, mitä väärää pitopalvelun tilaamisessa voisi olla. Tietysti sitä miettii, millaisen pitopalvelun palveluihin voi luottaa ja onko hinta-laatusuhde kohdallaan. Itse olen tilannut kahdet omat juhlat pitopalvelusta. Toisen tarjoilu ja tarjottavat osuivat vallan nappiin. Toinenkin oli periaatteessa o.k, vaikkakaan leivonnaiset eivät olleet juuri niin hyvin kuin etukäteen maistatetut koeleivonnaiset. Koska siinä oli käytetty opiskelijatyövoimaa, en reklamoinut.

Jos koko edellisen viikon siivonnut, leiponut ja paistanut emäntä yrittää ottaa aurinkoisesti hymyillen vieraita vastaan juhlapäivänä, niin ei varmasti onnistu, ei ainakaan enää se hymyily. Hyvä jos tolpillaan pysyy. Tietysti on sukuja, joiden nuoret rientävät apuun, suorastaan tarjoutuvat leipomaan, tarjoilemaan ja tiskaamaan. Meidän sukumme ei kuulu niihin.

Pientenkin juhlien valmistelu on aika raskasta. Sanon omasta kokemuksesta, että nykyisin jo tusinan verran ruokavieraita pöydässä alkaa olla melko paljon, vaikka nuorempana se ei olisi ollut mikään ongelma. Vain pitojen laittaja tietää, missä kulkee oman jaksamisen raja. Tai tietää ainakin kestien jälkeen.

Muistan oikein hyvin Raili-pitokokin, joka kiersi laittamassa varmaan kaikki meidän suvun kissanristiäiset ainakin 60-luvun lopulle asti, olivat ne häät, hautajaiset tai vaikka ylioppilasjuhlat. Päätyökseen hän työskenteli ravintolan keittiössä, joten valmiina oli hyvä verkosto, josta palkata itselleen apulaisia, tarjoilijoita ja tiskareita, omat tyttärensä mukaan lukien. Enempää äidin, mummin kuin tätienkään mieleen ei varmaan olisi edes juolahtanut se mahdollisuus, että kokkia ei tilattaisi. Kaikki he ovat olleet laatuisia emäntiä, joille ruoanlaitto ei ollut vierasta.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Onko mätä päivä vaiko ei?

Olen ollut koko päivän vähän hermostunut. On huomenna menoa ja koko iltapäivän yritin tilata itselleni taksia viemään junalta A paikkaan B ja hakemaan paikasta B junalle C. Huoh, vihdoinkin se onnistui. Kai vissiin, arveli taksikuski.

Hain valtavan divariostokseni postista ja kun tutkin hankintojani, niin eikös mies rientänyt paikalle huomauttamaan kasvavista kirjapinoista. Joo-joo, pinoissahan ne ovat, kun eivät hyllyihin mahdu JA kun haluan lukea tai ainakin selata niitä ennen kuin yritän tunkea jonnekin tuvan pöytää huomaamattomampaan nurkkaan. Mutta pääsipä sanomaan. Ehdinkin varmaan jo iloita päivän ilokiintiön täyteen.

No, kaksi kirjaa on jo ennestään hyllyssä. Toisen tilasin epähuomiossa eli se on pelkkä huti. Toisen kyllä ostin ihan tarkoituksella, kun siinä oli merkintä "omiste". Sehän ei ollutkaan kirjailijan kirjoittama omiste, jota himoitsin, vaan tuikituntemattoman muorin A toiselle tuntemattomalle muorille B kirjoittama tylsä tervehdys. Onneksi kumpikaan teos ei ollut kallis. Muut hankinnat olivat suunnilleen sitä, mitä tilasinkin.

Kaiken lisäksi se oikea ilopillerikin oli kirjakasassa. Se on sinänsä suhteellisen tylsä yrityshistoriikki, mutta siinä on muutama vanha kuva firman perustajan perheestä vuosisadan alkupuoliskolta, Yksi kuva on myös puolison sukulaisista. Mun sukulaisistani! Yritin katsella omaa vanhojen kuvien arkistoani, eikä siellä ilmeisesti ollut ennestään kuvaa yhdestäkään tämän sukuhaaran edustajasta eli näistä vaarin serkuista. Sitä olenkin ihmetellyt jo aikaisemmin.

Historiikki mainitsee jotain konkurssiin menneestä sukulaisesta ja takauksesta, mutta en sitä osaa vielä paikallistaa kehenkään. Vaari se ei ainakaan voinut olla. Tämä muuten on jo kolmas kerta, kun kuulen tai luen kommentin katkeruutta herättäneestä konkurssista ja/tai petollisesta perinnönjaosta nimeomaan tämän serkussarjan kohdalla. Tällaisesta ei kukaan ole hiiskunut sanaakaan aikaisemmin. En tiedä, onko vain meidän polveltamme tietoisesti pimitetty asioita, vai pimitettiinkö jo edelliseltä polvelta ja oliko isäkin aikanaan liian nuori ymmärtämään.

Kun yritin skannata näitä sukukuvia, niin skannerille päästäkseni pudotin ensin tästä käteni ulottuvilta tärkeän, jatkokäsittelyä odottavan lasku-, vihko- ja paperipinon lattialle. Niiden naaraaminen mm. hyllyn takaa oli oma operaationsa. Pisteenä iin päälle vielä oli se, kun skannerikin sitten kieltäytyi yhteistyöstä.

Lopputulos kuluneesta päivästä on kuitenkin ihan hyvä. Matka vähän ehkä jännittää. Eväät vaan pitää muistaa tehdä aamulla ja myös ottaa mukaan, sillä tämä noudattamani ruokavalio tuntuu ihan hyvältä. En aio pilata sitä rautateiden mahdollisesti myymillä sämpylöillä, vaikka leipää on ikävä niin että kuola melkein valuu suupielistä pelkästä ajatuksestakin. - Tänään meillä syödään jauhelihapihvejä ja kiinalaista vihannessekoitusta eli mikään nälkäkuuri tämä ei ole, vaikkei sokeria, pottuja tai viljatuotteita tähän sisällykään.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Kerran missi, aina missi?

Osui silmään jomman kumman iltapäivälehden nettilööppi, joka vei viihdeosastoon. Otsikkona oli kansanedustaja Karpelan nimitys toimitusjohtajaksi. Sehän piti käydä katsomassa ja kyseessä siis on hänen ja miehensä perustaman yrityksen toimitusjohtajuus. Minua rupesi nyppimään se, että uutinen on pantu viihdesivuille. Miksi? Onko niin, että missistä ei koskaan tule tai saa tulla muuta kuin missi?

Kyseinen henkilö on itsekin - tiettävästi ainakin - ollut jossain määrin julkisuushakuista lajia, mutta silti!  Käsitykseni mukaan hän on ammattikorkeakoulun suorittanut ja kaipa kansanedustajuuskin ja ministerin pesti vaikka väkisin pätevöittää ihmistä. Plus se, että jos joku on kirjoissa ja kansissa toimitusjohtajan nimikkeellä, niin toimitusjohtajan tittelin ja mahdollisen valllan lisäksi siihen sisältyy aikamoinen vastuu ainakin viranomaisiin päin, oli firma pieni tai iso. Paperisotaa ainakin riittää.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Harmituksen harmitusta

Harmitus näyttää olevan päivän muotisana. Suomen kielen sanakirjat eivät varmaan tunne sitä, ei ainakaan lhimpänä käsiä ollut teos. Nykysuomen sanakirjan kaikki kolme osaa asuvat toisessa hyllyssä. Ei taida maksaa vaivaa mennä tarkistamaan.

Itselläni kaikki on hyvin eikä mikään harmita, ei edes harmistuta. Silti ilmassa on kaikenlaista, muutakin kuin Pikkuprinsessan kihlauksen purku. Sekin on varmaan Pikkuprinsessalle onneksi, että Petturiprinssi sai lähtöpassit. Kävimme pikaisesti mummulassa, jossa kaikki hyvin, sanoi äiti. Isänkin mukaan periaatteessa kaikki hyvin, vaikkei tietysti häntä kovasti koettelee se, kun vaimo lähes 63 avioliittovuoden jälkeen ei muista asuvansa omassa kodissaan. Onneksi nyt ei esiintynyt pahempia kiukuttelukohtauksia, mutta tilannehan voi muuttua millä hetkellä tahansa. Esimerkiksi sen takia, ettei äiti kuullut, mistä juttelin isän kanssa. Kuuli vain sen, että juttelimme ja tietysti epäluulo nosti heti päätään.

Meillä viime yönä mies kolisteli niin että nousin jo katsomaan, mistä on kysymys. Sitä aina säikähtää, että mikä on vialla, sairauskohtaus vai mistä on kysymys. - Lamppu ei syttynyt ja sitä miehen piti tutkia, vaihtaa lamppua, vaihtaa sulaketta, testata kulkeeko sähkö johdossa. Onneksi hänellä on taikakynä, joka näyttää, missä virta kulkee, missä ei. Epäilys kohdistui lopulta isohampaiseen vierailijaan, joka mahdollisesti on purrut jossain piuhat poikki, sillä virta ei todella kulkenut lamppuun asti. Asiaa pitää vielä tutkia uudestaan ennen nukkumisaikaa, sillä piuhoihin pääsee käsiksi vasta sängyn siirtämisen jälkeen. Paha kyllä, se vanha lotja voi hajota, joten operaatiota ei voi jättää yömyöhälle. Tämä on vain pieniä, jokapäiväisiä harmeja, joita aina sattuu. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että joku rotanvonkale on tullut kiinteistölle ja mikä pahinta, asuu nyt seinän täytteissä. Lepakoita siellä kuulemma ainakin talvehtii.

Varsinainen harmitus syntyi, kun Toinen tytär pyyhälsi paikalle ja ehti olla juuri sen verran aikaa, että ehti riitaantua isänsä kanssa. Isänsä ei kestä kovaäänistä pauhaamista ja sen olisi luullut aikuisen lapsen jo tietävän. Eipä vaan muistanut, vaan poistui ovet paukkuen. Nämä kaksi temperamenttista eivät usein ota yhteen, mutta kun ottavat, niin silloin on parasta pysyä kaukana. - Lapsella oli useita oikeita syitä omaan harmiinsa, mutta kaikki olivat asioita, jotka eivät kiukuttelulla tai kiljumisella parane, eivätkä yksikään isäns´ä aiheuttamia. Minuakin harmittaa, sillä isänsä kuitenkin on yleensä aina se, joka lopulta joutuu selvittelemään solmut auki.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Kewätrakeita ja leiwän kaipuuta

Niin tämäkin perjantaipäivä hurahti taas iltaan ja iltasaunan odotteluun ilman suurempiakaan ponnisteluja. Dieetti pitää, vaikka tänään nälättääkin enemmän kuin eilen. Otin välipalaksi vähän juustoa ja ehkä täytän mahaani vedellä vielä ennen saunomista. Mut kun tekee niin mieli leipää!

Päivällä ripsotteli taivaalta vähän vettä ja jopa rakeitakin. Ne tulivat juuri silloin kun rupesin istuttamaan muutamia kukanjuurakoita uusiin saviruukkuihin ja ajatus oli jatkaa pihatöitä haravoinnilla. Ruukut saavat nyt lämmitellä ulkoeteisessä, sillä säätiedotuksen mukaan kylmää riittää vielä ensi viikollekin.

Pistin kuukalenterin tuohon sivulaatikkoon sillä ajatuksella, että osaisin tehdä istutustyöt oikeaan aikaan. Minulla on kirjakin aiheesta, mutta tunnustettava on, että ymmärrystä puuttuu. Anoppivainaa tunsi kuun merkit ja osasi istuttaa niin sisä- kuin ulkokasvitkin oikeaan aikaan.

Kevättä rinnassa näytti olevan fasaanipariskunnallakin, joka äsken juoksi peräkanaa kuusen alle piiloon niin nopeasti etten kuvaa ehtinyt heistä ottaa. Seksipuuhat oli selvästi mielessä. Toivottavasti näemme palleroisia linnunpoikasia kesällä pihassa ennen kuin pahat kissat tai muut pedot pistävät ne poskeensa. Nyt muuten ei kissoja ole näkynytkään pitkään aikaan pihassa. Viime kesänä löysin yhden ison, luultavasti juuri fasaanin munan pottumaani lehtikatteen alta.

Aloitin...taas kerran... sen, sen...

Juu, aloitin maanantaina laihiksen, jälleen kerran. Kun pääsiäisherkut on syöty eikä juhlaherkkuja ole muutamaan viikkoon tiedossa, niin pakko oli ryhdistäytyä nyt. Lääkäri on lukenut jo niin monet madonluvut, että en enää suorastaan uskaltanut olla ryhtymättä toimenpiteisiin. Tai toimenpiteissä olen ollut ainakin viimeiset kymmenen vuotta, syönyt kalliita laihdutuslääkkeitäkin. Tyhjän sai pyytämättäkin. Paino vain nousi ja nousi pelkästä ruoan ajattelemisestakin. Yksinkertaisesti syön liikaa ja rakastan leipää. Periaatteessa ja käytännössä myös ruokavalio on noudattanut virallista ohjeistusta ja lautasmallia. Ei karkkeja, ei limuja, ei herkkuja, vaan liikaa sitä terveellistä.

Olen jo kerran aikaisemmin kokeillut niukkahiilihydraattista dieettiä. Silloin se ei jostain syystä minulle sopinut, vaan hetkessä koko talo rupesi löyhkäämään asetonille. Lopetin, sillä en uskaltanut jatkaakaan ja sitä paitsi olo oli kummallinen.

Nyt tein sitten niin kuin ei kukaan asiantuntija suosittele, vaan päinvastoin pyörtyy järkytyksestä. Tilasin täältä Antti Heikkilän kirjan Diabeteksen hoito ruokavaliolla. Luin, vakuutuin ja aloitin saman tien. Katson olevani sen verran järkevä ihminen, että osaan lopettaa dieetin, jos se jostain syystä taas aiheuttaa pahaa oloa. Olen myös niin vanha, että muistan oikein hyvin vanhat ruokavalio-ohjeet, jotka ennen annettiin sokeritaudin hoitoon: sokerit, pullat ja limput pois! Nyt vasta viime vuosina sallivuus on lisääntynyt eikä juuri mikään ole ollut kiellettyä. Paitsi se syntinen aine, josta aina paasataan: voi.

Katsotaan mitä tapahtuu. Kolmen päivän jälkeen olo on hyvä, jotenkin tiiviimpi (!!!) ja kevyempi kilon verran.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Parittomat sukat vaivaavat

Tein tänään olosuhteisiin nähden pitkän kävelylenkin ystäväni kanssa. Olosuhteet tarkoittavat sitä, että aikaa kului, kilometrejä ei niinkään. Kävelimme, ihmettelimme maailman menoa yleisesti ja erikoisesti. Toisin sanoen juorusimme oikein sydämemme kyllyydestä kun ei pitkään aikaan ole tavattu. Juttutuokio oli varsinainen terapiakävely.

Saaliiksi sain tosi hyvän mielen ja sen lisäksi keljusti turvonneet nilkat. Jaloissa oli turvotustaipumuksen lisäksi turhan kireäsuiset nilkkasukat, kuten kotiin tultuani saatoin todeta. Tuntuu kuin lenkkaritkin olisivat talven mittaan kutistuneet varpaiden kohdalta. Olen jo pitkään pyrkinyt hankkimaan pehmeitä ja löysäsuisia sukkia, myös kalliita diabetes-sukkia, mutta tämän päivän kokemusten valossa koko sukkavarasto on lajiteltava uudestaan.

Tästä tietämättömänä aloitin lajittelun jo eilen. Keräsin kasan mustia sukkia pesuhuoneen koreista ja narulta. Niistä  löytyi 11 paritonta! Parillisia sain kasaan neljä settiä, mutta mihin himpskattiin voi kadota yhdentoista sukan kaveri? Maahiset vieneet? Yhtenä kylmänä talvena monta vuotta sitten maahinen, ehkä oikeammin joku nelijalkainen ei-ystävä oli yrittänyt vetää villasukkaani lattianraosta itselleen lämmikkeeksi. Onneksi rako ei sentään ollut niin leveä, että sukka olisi mennyt vaivatta läpi, joten sain sen pelastettua.

Olen kulkenut koko talven villasukissa, jotka ovat sujahtaneet kätevästi toppasaappaisiini, niihin mustiin Kuomiin. Vain erikoistapauksissa olen kiskonut ohuemmat nilkkurit jalkaan. Jalatkin ovat tottuneet paljaana oloon.

Vaikka meitä on vain kaksi ja olemme ajat sitten päättäneet hankkia taloon vain mustia nilkkasukkia.  Nyt kun kaikki 11 paritonta oli levitettynä eteeni, havaitsin että joka ikinen resori oli erilainen, joka ikinen  varsi oli eri pituinen ja mustan sävyjäkin totisesti on enemmän kuin yksi. talven pimeydessä en varmaan edes huomannut moista ilmiötä.

Edellisen postauksen kilpailujulistuksesta muistutus tässä (linkin tekeminen oli liian vaikeaa):


maanantai 19. huhtikuuta 2010

Ahkeruus kovankin onnen voittaa

No niin, nyt tässä blogissa on sivulaidat aivan kuten halusinkin. Kiitos Elegialle, tulen vielä erikseen kertomaan seikkailustani blogipohjien ihmeellisessä ja kummallisessa maailmassa. Tarkoitukseni ei ollut ottaa nimenomaisesti tätä pohjaa eikä ainakaan varustaa sitä omalla heinäpeltokuvalla. Mutta tein mitä hyvänsä eilen ja tänään, niin aina tuli pelkkää valkoista seinää eli perus-minimaa. Niin tapahtui vanhassa Varalla-blogissa ja niin tapahtui täällä uudessa Villiviinissä, vaikka juuri sen takia heitinkin hanskat nurkkaan vanhassa blogissa ja vaikka omasta mielestäni toimin niin kuin aina satakaksikymmentäkahdeksan kertaa aikaisemminkin.

Näistä lyhyttä pinnaani kovasti koetelleista vastoinkäymisistä päättelin, että kyse on omasta vanhasta tietokoneen käppyrästäni, ehkä sen minulle tuntemattomista asetuksista tai jostain. Sen olen oppinut vuosien varrella, että tietokone elää ihan omaa elämäänsä, eikä ainakaan ota minulta komentoja vastaan ellei niin halua. Viirus-pöpöjä en ihan heti usko täällä olevan, mutta eipä siitäkään koskaan voi olla ihan varma.

Niin tai näin, päätin niin sanotusti luoda oman pohjan. Luovuus oli samaa lajia, miten esimerkiksi mainostoimistot joskus harrastavat: valmista kauraa pakettiin. Somisteeksi siis kaivelin arkistostani tuon heinäpeltokuvan, johon olen erityisen tykästynyt. Sivulaitoja en toistaiseksi edes harkinnut osaavani tehdä, vaan olin ylen ylpeä heinänkorsistani. Luulen, että korret edustavat Alopecurus-kasvia, joka ei ole timotei. Näin ainakin hyvän luonnontieteen opettajan opissa ollut isä opetti aikanaan pienelle Villiviini-lapselleen.

Kuvan olen ottanut joitakin kesiä sitten omasta pihasta, riippumatossa maaten saa aina mukavia kuvakulmia. Vaikka kuva ei tekniseltä laadultaan todellakaan ole priima, niin pidän siitä tällaisena. Olen muutenkin pyrkinyt hankkimaan esimerkiksi keramiikka-alan tehtaanmyymälöistä mieluummin sekunda- ja raakkiesineitä kuin priimaa, jos vain mahdollista, koska niissä on joskus sitä jotakin. Ilmettä. Persoonaa.

Hederin heinäkorsien lisäksi tämä sivupalkin kommenttitoivotuskuva edustaa omaa valokuvatuotantoani.
Koko kuva on tämmöinen:



En muista, salliiko Elegia omien kuvien käytön sivupohjien otsikossa. Toivon sitä aika hartaasti, sillä nyt en vähään aikaan aio kajota pohjarakenteisiin. En uskalla.

Tämä kaikki tapahtui tänään myöhäisiltapäivän aikaan. Olin jo kiireesti ehtinyt perustaa uuden blogin, siis tämän. Sinänsä taitaa olla hölmöyden huipentuma pitää pian puolenkymmentä blogia, kun ei sanottavaa riitä kuin hädin tuskin yhteen ja sekin on satuilua nukkekotimaailmasta. Toivottavasti valinnanvara olisi myös orastava merkki siitä, että surkeaakin surkeampi itsetunto kohentuu vähitellen ennen siirtymistä taivaallisten blogistien joukkoon. Vaikka - oon mä kyllä aika maailmannapa, kun blogejakin on joka lähtöön.

Siinä vaiheessa pistin pillit pussiin ja lähdin keittämään illallisvihanneksia ja leikkaamaan graavilohta pöytään. Kun hetki sitten palasin koneen kimppuun, päätin kuin kokeeksi yrittää siirtää tänne valmista Elegian tekemän sivupohjaa. Onnistui! Sitten menin Varalle-blogiin ja mitä tapahtui? Itkupillin tekemän pohjan siirto onnistui! Talon maahiset, ne jotka varastavat miehen kaljapullon korkkeja, ovat kiivenneet työhuoneeseeni ja ilmeisesti valloittaneet tietokoneen.

Ongelma, joka odottaa ratkaisuaan

Nyt en sitten tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä. Oliskohan kysely ja palkintoarvonta paikallaan?  On se! Kerro mielipiteesi tämän postauksen kommenteissa vapunaattoon mennessä.

Jotain tällaista olen itse ajatellut tässä illan mittaan:

Nukkekotiblogi tarinoineen, tuherruksineen pysyy paikallaan, samoin ihan ensimmäinen blogini, vuodatuksessa oleva Villiviinin kattaukset, Sinne en ehkä jatkossa kirjoita päiväkirjaa, vaan kerron luontoilmiöistä ja kerään  itseäni kiinnostavaa tarinanpoikasta historiasta. Nythän siellä jo on mm. suomalaisten naisten koulutukseen ja työhän liittyvää juttua. Ne ovat blogissa omina sivu-sivuinaan. Päiväkirjamainen lörpötys ehkä siirtyy varmaan näihin bloggerin blogeihin, yhteen tai kahteen eli Varalla-blogiin tai tähän Villiviinin blogiin.

Mitä ajattelisitte siitä, että tästä toisesta tulisi salasanan taakse kätkeytyvä blogi, jolloin siitä voisi tulla varaventtiilin tapaista itselleni ja muille, eli siis kirjoittelun olisi pysyttävä luottamuksellisena puolin ja toisin? Ajattelisin siihen mm. sukututkimukseeni liittyvää juttua, jolloin mahdollisesti kirjoittaisin sitä omalla nimelläni. Lukijat voisivat kirjoittaa nimellä tai nimimerkillä, mutta antaisin salasanan vain nimeltä tutuille.

Yksi juttu vielä: Kattauksissa pyörivä vesiputkikampanja Afrikkaan jatkuu edelleen. Nyt kai ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laskea eri blogien laskurilukemat yhteen, mutta hallinnointi olisi vuodatuksen Villiviinin kattauksissa. Ideahan siinä on se, että kun tietty kävijämäärä on käynyt blogeissa, lupaan ostaa pätkän vesiputkea Afrikkaan. (Blogista löytyy tietoa lisää.) Lukijan tehtävä on vain vierailla usein blogeissa, mutta idean saa kopioida ihan vapaasti. Ja sitä saa mainostaa. Pian muuten taidamme ollakin seuraavassa tavoitteessa. Putkea ostan oman rahatilanteen mukaan, metrin ainakin.

Ohjeet

Lue Ongelma -kohdasta lähtien teksti uudestaan. Esitä mielipiteesi tämän ja vain tämän postauksen kommenttilaatikossa. Saat kommentoida kaksi kertaa, jos mainitset kyselystä omassa blogissasi! Kun tiedän, etten ole maailman napa, niin toivon mahdollisimman monen osallistuvan.

Jaa että mitä oli palkinnoksi? Enpä tiedä vielä, riippuu varmaan vähän voittajan harrastuksistakin. Mutta palkinto tulee, se on varmaa!

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Ensimmäinen koelähetys

Terve! Pulasin ja pulasin Varalla-blogini kanssa yrittäessäni vaihtaa blogipohjaa. Lopulta tympäännyin ja tässä tulos. uusi blogi! Tässä tarvitaan vielä pientä fiksausta, kuten linkitystä vanhoilta sivuilta tänne ja päinvastoin, mutta sanoisinko että uusi kevät, uusi blogi!

Tervetuloa kaikki entiset ja uudet ystävät! Toivottavasti löydätte tänne.