torstai 30. syyskuuta 2010

Ihana päivä...

Päivä on ollut oivallinen kompostorin tyhjennykseen, siis paskakuskin virkaan. Tyhjensin vasta toisen pöntön, sillä yhtäkkiä huomasin haisevani sille itselleen ja pian lähden tapaamaan mukavia ex-työkavereita! Suihkun kautta, mutta tukkaa en ehdi kuivattamaan, joten saavat leidit ehkä aidon tervehdyksen hamasta lapsuuden lantalasta. Kaksi ainakin on maalaistyttöjä ja kolmannellakin on varmaan kokemusta ainakin mökkihuussin tyhjentämisestä. Varmuuden vuoksi keräsin viimeisiä omenia puun alta viemisiksi ja lepytykseksi.

Kaikesta päätellen kompostori on ollut turhan märkä, mutta ehtiipä tuotos kuivua ja maatua ensi kevääseen mennessä jatkojalostuslaatikossa, jonne sen kärräsin. Kukkasipuleja en vielä arvannut istuttaa, kun nyt ainakin on ollut ihanan lämpimiä päiviä ja öitäkin. 

Näitä kavereita on todella kiva tavata. Yhden tapasin kesällä, toisen noin vuosi tai kaksi sitten, mutta kolmannen viimeksi vuonna 98, omilla synttäreilläni. Paljon meille varmaan on tapahtunut näinä vuosina, hyvin raskaita asioita, mutta toivottavasti myös iloa. Olimme työkavereita joskus 80-luvun lopussa, mutta vaikka harvakseltaan pidetään yhteyttä, niin se ohut ystävyyden lankakin on riittänyt.

Pöh!

Meni se homma sivu suun. Mitä piti harjoitella taittamista ja etsiä erilaisia taittoon kykeneviä ohjelmia. No, hyvä että ovat saaneet tekijän ja olen nyt sitten varalla, jos vaikka tämä säikähtää tai ei osaa. Muistin kyllä nyt luetella omat osaamiseni, mutta tosiasia on, että en juuri nyt saisi lehteä kasaan muuten kuin tavalla, jolla se edellinenkin tekijä oli lehdykäisen tehnyt: saksien ja liiman kanssa. Tosin ehkä sentään vähän laadukkaampana, vaikka itteäni kehunkin. Yksikin juttu oli tasan kaksi sivua pitkä pötkö ilman yhtään kappalejakoa, väliotsikoista puhumattakaan. Pisteissäkin oli säästelty, mutta mitäpä minä vanhaa ex-tekijää haukkumaan, kun itse jäin rannalle.


 Lupasin kuitenkin kirjoittaa heille juttuja, kun niin tästä kirjoittamisesta tykkään ja aiheitakin on vaikka miten paljon plakkarissa. Mikäs, ei tarvitse palkkioistakaan riidellä, kun eivät kuitenkaan maksa mitään, kuten ei lehden tekemisestäkään. Sikäli en siis veisi leipää kenenkään suusta. Ja ehkä jatkan kuitenkin sen taitonkin opettelua näillä surkeilla työkaluillani. Varmuuden vuoksi. Mutta lohtua oli haettava: jääkaapissa on ollut yksi vihreä heinäsirkkakaljapullo odottamassa vain tätä hetkeä. Se ja kasa yövoileipiä tekee nyt terää.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Kirjoitusterapiaa

Kun ei yksi työ suju, niin ryhdyin toiseen eli tulin tänne harjoittamaan kirjoitusterapiaa. Yritin sitkeästi opetella sitä vietävän omituista Scribus-taitto-ohjelmaa. Se ei vaan suju, mutta periksikään en haluaisi antaa. Lohduttelen itseäni sillä, että kun ei taitaisi pagemaker-oppikaan olla enää muistissa, niin paras vain on jatkaa ahertamista tämän kanssa. Myöhemmin. Minulla on yksi netistä printtaamani opaskin, mutten ymmärrä läheskään kaikkea mitä se yrittää selvittää. Tekisi mieli potkaista tietokonetta, vaikka minussa itsessänihän tämä vika on. Kun ei ole nörtti niin ei ole nörtti.

Kirjoitusterapian lisäksi illan ohjelmassa on varmaan vielä käsityöterapiaa. Postista tuli iso paketti tilaamiani sukkalankoja, joista osa on sen verran mukavan näköistä, että taidankin ruveta etsimään villapaitaohjeita. Siinä vain taas kerran on se haitta, että lankaa ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Jos tekisikin vaikka sellaisen "perinnepaidan", jossa hihat ja takapuoli ovat yhdellä ja etumus toisella langalla? Viime vuodelta on jäljellä yksiväristä seiskaveikan tapaista sukkalankaa, joka kuitenkin nyppyyntyi edellesessä villapaidassani säädyttömän nopeasti, joten sen käytän hyväntekeväisyyssukkiin. Saappaissa vanuminen ei varmaan haittaa, vaan lämmittääkin ehkä paremmin.

- Olimme miehen kanssa päivällä osteoporoosimittauksessa. Miehen lukema oli siinä ja siinä, minä puolestani sain kerrankin lisäetua läskeistä ja nilkkaluut ovat kuin nuorella tytöllä, vaikka muuten kroppa kronaakin. Hyvä kuitenkin kun tuli mentyä. D-vitamiinia vaan naamaan, kuului suositus ja sitähän me olemme jo etukäteen noudattaneet. Mies syö nyt myös kalkkitabletteja, sillä hän ei juo maitoa kuten minä olen ruvennut tekemään.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Aurinkoista viikonalkua!

Oi miten ihanasti ilta-aurinko nyt paistaa! Kamera on tietysti taas väärässä paikassa, mutta olisikohan tämä pari päivää sitten ottamani vaahteranlehti kuva tilanteeseen sopiva? Maisema ainakin on sama, vaikka tänään värit ovat vielä astetta lämpimämmät ja ihanammat.

Ehkä sittenkin pitää läheä kameraa etsimään... ellei aurinko ehdi laskea ennen kuin olen lopettanut tarinointini. Vaikka olen kevään lapsi, jonka vuodenaikakin on kaikin puolin kevät, niin joka vuosi tämä ruskan väriloisto ihan etelässäkin on yhtä ihana. Silloin vielä kun ajoin joka päivä 164 kilometriä työmatkaa, siis edestakaisin, niin muistan miten monta kertaa imin voimia sinisestä syystaivaasta ja peltojen takana loistavasta värien kirjosta.

--- Puhelin soi alakerrassa ja samalla retkellä nappasin kameran mukaan. Tässä tämän illan värit:


Päivä on huvennut iltaan lähes mitään tekemättä. No, tietokoneen kanssa olen sentään tuhertanut ja muun muassa yrittänyt opetella taitto-ohjelma Scribusta, ei kovin hyvällä menestyksellä toistaiseksi. Olen myös kutonut vähän sukkaa ja lukenut vähän kirjaa sekä kannustanut vähän niskakipujen ja katkenneiden kylkiluiden aiheuttamien vaivojen kourissa tuskailevaa miestä. Hänellä on huomenna hieroja. Itse suunnittelen myös lähteväni ottamaan jotain syksyä piristävää hoitoa, katsotaan nyt. Tänään täällä olisi ollut myös osteoporoosi-mittaus, mutta mies tuli sen verran uupuneena soittotunniltaan, että emme enää lähteneet. Katsotaan tilannetta huomenna.

Omien kutomusten ohessa olen vilpittömästi kadehtinut taitavia kanssasisaria, jotka osaavat tehdä toinen toistaan nätimpiä pitsi- ynnä muilla koristeilla kruusattuja sukkia. Minä teen vaan perussukkaa ja olen toisaalta tyytyväinen, kun edes sitä osaan. Ihania nuo valmiiksi kirjavat langat, joista saa nättiä jälkeä ilman langanvaihtoja.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Onni suosi

Postipoika toi ruusuisen kirjekuoren, jonka sisältä paljastui Hallattaren minulle arpoma palkinto, tämä suloinen pikkurasia ja Una-Hallattaren ikioma runoteos. Kiitokset vielä kertaalleen! Nautin suuresti Unan herkistä runoista ja luontokuvista.

Kuvaaja ei nyt valitettavasti oikein saanut tuotua esille rasian kauneutta. Sininen kuvausalusta on palkinnon mukana tullut kukkakortti. - Tämä on oikein miun maun mukainen palkinto!



Onni suosii myös kasvimaalla, jossa on vieläkin kesäkurpitsaa, tosin suurin osa parin sentin mittaisina nysinä. Otin suurimmat talteen, kun viikonlopuksi povataan kylmiä öitä eivätkä nuo lilliputit varmaan enää muutenkaan kovin paljon kasvaisi. Tomaatit hain jo alkuviikolla ulkoeteiseen.

Tänä vuonna pieni pihlajapuu kantaa suurta satoa. Aivan talon nurkalla oleva vanha pihlaja tekee kuolemaa, joten onkin hyvä kun uudet ovat kasvamassa tilalle, vaikkakaan ei yhtä viehättävästi ihan nurkkakivien vieressä kuten vanhus. Se pitäisikin muistaa vielä nyt raihnaisena käydä kuvaamassa ennen kuin syysmyrskyt tai rivakka metsuri käy sen kaatamassa. Taloon tulevat sähkö- ja puhelinlangat kulkevat oksiston läpi, joten sille on pian tehtävä jotain.

Onneksi satuin katsomaan ikkunasta ja kamerakin oli lähettyvillä kun valtava rastasparvi, etten sanoisi lauma, hyökkäsi tähän meidän pieneen pihapihlajaamme. Näin heillä on aikaisempinakin syksyinä ollut tapana tehdä. Kuvat ovat vähän kuin piilokuvia, sillä linnut vuorotellen syöksyivät sieppaamaan pihlajanmarjoja ja sitten taas viereiseen kuuseen. Napsauttamalla kuvat suurenevat ja sitten niistä ainakin löytyy lintuja... Tämä päivä ei ollut kovin hyvä ulkokuvaukseenkaan, mutta nämä on otettu ikkunan läpi.





Syksyn merkkejä on tämäkin lintuparvi, joka varmaan kävi tankkaamassa muuttomatkaansa valmistellessaan. Mies kertoi nähneensä toisen varman syksynmerkin eli närhen pari päivää sitten tammessa ja minäkin taisin kuulla tutun rääkäisyn, kun kävin hakemassa talteen viimeiset luumut ja vähän ruusunmarjoja. Perkasin niitä luumuhillon joukkoon lähinnä tunnesyistä, sillä sitä ruusuaitaa ei enää ensi kesänä ole. Tuskallista hommaa, mutta toivottavasti edes muutama vitamiini joutui hilloon asti.




torstai 23. syyskuuta 2010

Syyspäivän tasaus

Flunssa iski sittenkin ja matkani jäi tekemättä. Kävin eilen myymässä matkaliput takaisin VR:lle. Eilen rampattiin muutenkin pitkin kylää eli postin, aseman ja apteekin väliä. Mies kävi vielä hierojallakin ja kappas vaan, asettautuessaan pritsille makaamaan mursi kylkiluunsa ihan noin vaan. Eli ei muuta kuin lääkäriin! Lääkkeet olivat samat, joita jo haimme eilen omatoimisesti apteekista eli särkypillerien lisäksi kalkkitabletteja ja D-vitamiinia. Syy miehen hierojareissuun oli lähes kestämätön kipu selkälihaksessa, josta taisin jo aikaisemmin mainitakin. Siihen eivät edelliset särkylääkkeet tepsineet.

Teimme tänään pientä kotiseutukierrosta ja kuvasin maisemia auton ikkunasta. Aurinkukat kukkivat ihanasti eri puolilla pitäjää. Tämä on vain pieni pellonpläntti, mutta näimme myös hehtaarikaupalla pieniä, kukkivia aurinkoja. Päivä vain oli niin harmaa, ettei kuvista tullut oikein hyviä. Ei satanut, mutta tuulee tosi kylmästi.


Tänään oltiin pyynnöstä mummulassa, kun siellä vaivoja kartoittamassa ja tilannetta katsastamassa oli kunnan kotihoidon ihmisiä. Nämä tekivät kaiketi rutiininomaisen tarkastuskäynnin, mutta isä jännitti sitä kovasti etukäteen. Kunnan virkailijat saapuivat pyytämättä, joskaan eivät ihan yllättäen paikalle. Äidin naama oli hyvin kurtussa, vaikkei hän juuri mitään sanonut. Pahaa pelkään, että isä saa taas kuulla kunniansa nyt kun tilaisuus on ohi.

Äiti ei puhunut niin paljon, että olisi selvinnyt miten ajan tasalla hän oli tilanteesta. Viimeksi kun käytiin, hän piti vävypoikaansa kiertävänä kirjakauppiaana, joka ei ollut käynyt pitkiin aikoihin. Nimen hän kyllä muisti silloinkin. Toisaalta tilanne vaihtelee. Kun mieli ja aivot ovat kuin pitsiverhoa, niin joskus ajatus kulkee tukevissa solmukohdissa, joskus tyhjien silmukoiden kohdalla. Onneksi tässä taudissa potilaalla ei ole kipuja, mutta kukapa sen tietää, miten paljon sydäntä särkee?

Isäparkaa oli etukäteen jännittänyt kovasti ja erityisesti alituisena pelkona on äidin laitokseen laittaminen ja ehkä sekin, aiommeko me jälkeläiset kävellä hänen tahtonsa yli. En tiedä, uskooko isä vieläkään, että esimerkiksi minä en ollut näitä tarkastajia tilannut paikalle. Yritin kovasti vakuuttaa, että hoitokäyntien lisääminen olisi vain heidän parhaakseen ja erityisesti isän jaksamisen edistämiseksi. Laitospaikkaan taitaa olla vielä pitkä matka ja monta vuorokautista kodinhoitajien käyntiä edessä, ellei sitten tilanne dramaattisesti muutu. Nyt kuitenkin käyntejä sovittiin lisättäväksi.

Tilaisuus oli minun mielestäni asiallinen, keskustelu ystävällistä ja sympaattista, mutta silti minulle jäi paha mieli. Raskas olo. Kaikki muutokset tästäkin päivästä eteenpäin ovat muutoksia pahempaan suuntaan, menoa alaspäin. Identiteetin ja yksityisyyden riisumista. Syyspäivän tasaus tämän päivän päällä almanakassa sopii hyvin kuvaamaan tunnelmiani.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Kiitos yllätyksestä!

Tulin vielä kurkkaamaan kuulumisia ja täällä olikin iloinen yllätys Aili-mummon arkea -blogista. Kiitos ja toivotan myös Sinulle kaikkea hyvää, onnea ja menestystä. Tämä ihastuttava palkinto tuli jo toistamiseen.



Tällä kertaa en tee muuta kuin kiitän kauniista tunnustuspalkinnosta. Tämän saa ihan mielellään ottaa mukaansa ja jatkaa hän ken haluaa. Aili-mummolla ja minulla myös jossain tuolla taaempana on toimintaohjeet. Ei niin, ettenkö arvostaisi tätä, mutta olen juuri nyt alkavan  nuhan kourissa ja aprikoin, miten uskallan aamulla lähteä matkalle. Ei oikein  irtoa uutta ajatusta, mutta mukavaa viikkoa kaikille!


Kuvanäytteitä

Pyynnöstä esittelen luumumme.

Lajikkeesta ei ole tietoa. Miehen arvion mukaan tämä on jotain vanhaa maatiaisluumua, jonka taimen hän on kiikuttanut lapsuudenkotinsa pihasta. Maku on ihana, samoin hillo hyvää ja tämä yleensä kantaa hyvän sadon aina joka toinen vuosi. Otin kuvan juuri äsken, joten ihan kaikki eivät sentään pudonneet toissapäivän sateessa. Kuvan pitäisi suurentua klikkaamalla.

Muuta päivän kuvasatoa:



Villiviini on kiivennyt katolle asti. edessä kasvaa vielä aika vaatimattoman kokoisena auringonkukka, jonka orava on istuttanut vesikouruun. Tämä ei ihan taida ehtiä kukkia tänä vuonna?

Sadepäiviä

Jo perjantaina satoi hurjina kuuroina iltapäivästä alkaen. Kauppareissulla yritin kuvata sateenkaarta, vaikka vähän huonolla menestyksellä. Nelostiellä oli ollut pari kolaria ja arveltiin, että aiheuttaja olisi ollut kaksois-sateenkaari. Meillä näkyi vain yksinkertainen, joka ulottui koko kaupungin keskustan yli.



 Jos olisimme lähteneet kotoa hetkeä aikaisemmin, olisimme ehkä nähneet komeamman kaaren. Kuva on otettu liikkuvasta autosta, kuten lasissa olevista vesipisaroista voi arvatakin. Kun tulimme kaupan parkkihallista, ei enää ollut tietoakaan sateenkaaresta, vaan taivas oli harmaa, pilvet roikkuivat alhaalla ja satoi. Sadetta tuli voimakkaina kuuroina moneen kertaan ja vielä ainakin puolen yön aikaan kattoon ropisi niin voimakkaasti, että mies ihmetteli, miten lentokone enää siihen aikaan hyrrää niin matalalla.


Jos vesi hakkasi ikkunaan, niin hakkasi se luumutkin alas puusta. Nuo keltaiset ovat kultapalloja. Tänäänkin satoi, mutta sadekuurojen välillä kävin poimimassa ison kulhollisen luumuja talteen. Vielä olisi ainakin yksi kulhollinen kerättävää.

Tämän päivän ohjelmassa oli sitten luumuhillon keittoa. Jos olisin muistanut lukea kauppalistaa tarkemmin, olisin muistanut ostaa hillosokeriakin. Onneksi yksi paketti oli viime syksyltä tallessa ja keitinkin keräämistäni jo hilloa tai oikeastaan sosetta. Saalista tuli suunnilleen kahdeksan sillipurkin kokoista ja näköistä pikkupurkillista ja yksi isompi, erehdyttävästi herkkukurkkupurkkia muistuttava astiallinen mummulan aamupuuron höysteeksi. Muista tulee varmaan joululahjoja.

Mahdollisesti hilloaminen jatkuu pyhäpäivänä, jos joku viitsii ja jaksaa lähteä ostamaan sitä puuttuvaa tarviketta. Kun olen parin päivän matkalle lähdössä, niin en usko että pudokkaat ovat enää keskiviikkona priimakunnossa, olivat ne maassa tai jääkaapissa.

Vähän tuo matkalle lähteminen arveluttaa, sillä miehen niska- ja olkapäävaiva on ärtynyt niin pahaksi, että siitä piti ihan tosissaan puhua jo vaimollekin. Lääkäri oli pari viikkoa sitten suositellut hierojalle menemistä, mutta näin kauan kesti ennen kuin rupesi siitäkään puhumaan ja mistä sen nyt viikonloppuna nappaisi. Etsin valmiiksi varmaan kaikki kaupungin urheiluhierojien puhelinnumerot, jotta pääsee hommaamaan itselleen hoitoa heti maanantaina. Nyt sai tyytyä Hieromalaitos Vaimon palveluihin ja ne tuntuivat pikkuisen helpottavankin kipua. Ennen sitä mies näytti jo niin kurjalta, että rupesin puhumaan päivystykseen lähtemisestä. Vaikka mitäpä ne sielläkään olisivat tehneet. Yhtä vähän kuin minä pystyn auttamaan toiselta laidalta Suomea, Pohjanmaan ja Satakunnan suunnasta. Onneksi kotiudun viimeistään tiistai-iltana. Lähtö on maanantai-aamuna.

torstai 16. syyskuuta 2010

Laatikollinen luettavaa

Ensimmäiseksi kiitokset neuvoista, jotka sain eiliseen postaukseen. Asia on nyt vireillä eli rupean opiskelemaan Scriptus-ohjelmaa. Samalla latasin gimp-kuvankäsittelyohjelman. Saa nähdä opinko näitä käyttämään. Kuvia en ole koskaan oppinut käsittelemään muuta kuin Picasalla, joten haastetta on. Taitto-ohjelmakin pitää opiskella uudestaan alusta pitäen.

Sain luotetulta nettidivarikauppiaalta jälleen kerran tilaamiani kirjoja. Hain postista painavan laatikollisen kirjoja, sillä pitihän sitä ostaa, kun kerran halvalla sai. 3,95 per kirja eikä postikuluja! Niinpä laatikossa oli mm. kolmeosainen senaattori Yrjö-Koskisen elämäkerta ja yksi osa Johannes Virolaisen muistelmia, joita en ehkä muuten olisi mitenkään keksinyt haluta. Kulttuuria edustaa Seppo Heikinheimo-vainaan Mätämunan muistelmat ja se oli kyllä ihan harkittu ostos, samoin paikallishistoriaa käsittelevät teokset, joita laatikossa oli kolmen, neljän kunnan alueelta ainakin neljän kirjan verran. Niitä selatessani ehdin jo löytää tutun kuvan, josta tunnistin vaarini nuorena kunnallispoliitikkona. Tuttu kirja oli myös Vivamon historiikki, joka minulla on ennenkin ollut, mutta vuosien saatossa hävinnyt jonnekin.

Divariostoksissa on aina mahdollisuus monenlaisiin yllätyksiin. Muutaman kerran omistuskirjoitus on ollut sitä tasoa, että ihmettelen miten kirja on voinut edes joutua antikvariaattiin. Ainakin yhdelle elossa olevalle presidentinrouvalle lahjoitettu paksu nahkaselkäinen kirja on nyt hyllyssäni. Hutejakin voi tulla. Kerran tilasin kirjan, jonka omistuskirjoitukselta odotin suuria - terveisiä vaan Kaisalle - mutta ei siinä ollutkaan kirjailijan nimmaria, vaan joutava joulutervehdys suunnilleen Maijalta Liisalle tai jotain sellaista. Tällä kertaa kuitenkin onnisti. Sain tutun kollegan vuosikymmeniä sitten itse kirjailijalta saaman ja henkilökohtaisella omistuskirjoituksella varustaman amerikkalaisen keittokirjan. Satuin muistamaan kollegan tyttönimen, mutta kirjailijattaresta en ole koskaan kuullutkaan. - Näitä on kiva kerätä, vaikka nimmari tuppaa aina lisäämään hintaa.

Tässä vielä kaksi viime aikoina lukemaani kirjaa. Merete Mazzarella perehdytti minut kansallisrunoilijan puolison elämään ja porvoolaiseen elämänmenoon runsas sata vuotta sitten. Periaatteessa olin tiennyt, että Fredrika Runeberg oli kirjoittanut muutakin kuin reseptejä mustakantiseen vihkoon, mutta silti teos yllätti minut. Sen reseptivihkonkin näköispainos minulla muuten on ja ehkä palaan siihen jossain vaiheessa.



Tämä toinen teos oli upea löytö. Siinä on toistakymmentä piirrosta ja tarinaa vanhan Porvoon rakennuksista ja niiden asukkaista. Kirja on jostain 1950-luvun alusta, mutta historiassa mennään aina 1600- ja 1700-luvuille asti. Ihme kyllä, kannessa on vain kirjoittajan nimi. Nyt en muista kuvittajan nimeä, mutta hienoja kuvia joka tapauksessa ja tekstikin kiinnosti minua kovasti mm. tiettyjen muiden yhteyksien takia.

Ettei ihan muistelmateoksissa ja pölyisessä historiassa viivytä, niin tässä ihan uunituore kirja, joka kertoo työttömäksi ja työpaikkakiusaamisen uhriksi joutumisesta. Kirjoittaja, FM, kulttuuriantropologi Ilona Korhonen, kirjan Heidi, kirjoittaa omista kokemuksistaan kansalaisjärjestön palveluksessa. Kauhukertomuksen tarinaa ja henkilöitä on vähän muunneltu eikä juuri sen nimistä järjestöä ole olemassa, mutta asiat ovat totta. Silmätikuksi joutunutta syytetään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta eikä kiusaamisella ole rajoja.


Suosittelen, sillä kirja kertoo myös selviytymistarinan ja lopulta ilon uuden työpaikan löytymisestä kaiken tuskan ja kymmenien turhien hakemisten jälkeen. Murentuneesta ihmisestä syntyi taas kokonainen, ehyt Ilona, joka tällä hetkellä on julkishallinnon palveluksessa.

Oli natku päivä, onneksi se jo päättyi

Tuossa otsikossa tulikin jo tiivistelmä keskiviikon fiiliksistä. Käytiin mummua katsomassa. Jos ihan hirveästi referoin retkeä, niin alan vielä itkeä. Puheltiin hetki isän kanssa tilanteesta kahden kesken ja sillä aikaa mies seurusteli anopin kanssa. Äiti oli ollut kovin iloinen siitä, kun Laurikin nyt pitkästä aikaa tuli käymään. Nimen äiti muistaakin, kun aina kajautan sen jo ovella tullessamme varmuuden vuoksi. Mieheni on ollut mukana kaikilla käyntikerroilla, viimeksi viime viikolla. Äiti oli jatkanut reippaasti, asiallisesti ja sivistyneesti keskustelua vävyn kanssa ja ihan järkevistä aiheista. Sisältö vain oli ollut täyttä puuta heinää. Ei hän nytkään ollut kotona, vaan jossain muualla käymässä. Voi kun sen tietäisikin, mikä se hänen kaihoamansa koti on.



Väliin ihan positiivista asiaa. Sain hykerryttävän ehdotuksen, joka liittyy ja ei liity natkuun päivään. Päin vastoin se nosti itsetuntoa lattiasta muutaman kymmenen senttiä ylöspäin. Pyydettiin tekemään yhden pienen yhdistyksen pari kertaa vuodessa ilmestyvää jäsenlehteä, ihan paperille printattua (tai kopiolaitoksessa kopioitua) Tietysti ilman korvausta, selvä se, sehän on pieni ja köyhä pulju.

Heräsin ongelmaan, kun rupesin tutkimaan nykyisen tietokoneeni ohjelmatarjontaa. Wanhalla wöördillä ja sitäkin vanhemmalla olisin varmaan osannut lehdykäisen taittaa ja lisätä muutaman kuvan sinne tänne, mutta herttinen sentään, tämä uusi word 2007 on kammottava kaikkine hienoine ominaisuuksineen. Olen täysin pyörryksissä sen kanssa. Ainoa etu kai on se, että nyt tiedoston voi napsauttamalla tallentaa pdf-muotoon. Siis jos sen tiedoston osaa ensin tehdä. Minähän en ole juuri mitään tekstiä kirjoittanut muualle kuin tänne, joten tämän tietokoneen idioottimaisten ohjelmien opetteluun en ole viitsinyt paneutua. Kaiken maailman Livet sun muut siellä kummittelevat. Olisi pitänyt ostaa vanha taattu XP käyttöjärjestelmä eikä mitään uusia hullutuksia. Se tulikin ostettua puolivahingossa, kun en edes älynnyt kysyä, että mikä se semmoinen windows 7 on eikä meillä paljon nokka tuhissut, kun jo kone oli tilattu.

Mutta mitä mä nyt teen? Tämmöistä pientä hanketta varten minulla ei oikein ole varaa eikä haluakaan pistää rahoja ohjelmaostoksiin. Sekin vielä vähän auttaisi, jos työstä saisi edes pienen korvauksen, mutta eiköhän tämä menisi kokonaan talkoohommina, hyväs jos ei pääse itse maksamaan. Silti tekisi mieli yrittää.

Tietääkö kukaan, onko ilmaisia, joten kuten järkeviä taitto-ohjelmia saatavilla ja onko esim. open office writer mistään kotoisin? Vai pistävätkö ne vain minun ja kopiolaitoksen koneen sekaisin?

Päivään mahtui vielä huoli ystäväni voinnista. Pitäisi tässä tehdä alkuviikolla pieni matka osittain tämän ystävän kanssa, mutta matkakumppanille tuli paha tilanne ja hän odottaakin äkkilähtöä neurologisiin tutkimuksiin. Sekä ystävän tuntematon sairauskohtaus että epävarmuus matkasta saavat apeaksi, kun matkaliputkin pitäisi hankkia viimeistään perjantaina enkä tiedä, mihin junaan.

Mutta ehkä torstai on toivoa täynnä!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Päässä pyörii

Tälle viikolle näyttää kertyvän kaikenlaista eli päässä pyörii, kun monenlaiset ajatukset lentelevät sinne sun tänne. Muistaakseni tällä viikolla lähtee jättikokoisen kiinteistöveron ensimmäinen eräkin maksuun - naputtelin laskut jo ajat sitten nettipankkiin. Muutenkin tässä kuussa on isoja ylimääräisiä menoja, auton huolto kai veron jälkeen seuraavaksi suurin erä, sillä katsastus on tällä viikolla. Ja tytärpuoli aikoo maksattaa oman autonsa huollon yms. kuluja taas meillä, näin ymmärsin.



Tänään on miehen soittopäivä, hän kuuluu parhaillaan harjoittelevan ennen tunnille ja harjoituksiin lähtöä. Ohjelmaa näyttää meillä olevan joka päivälle - nuorempana sitä ihmetteli, miten vanhat ihmiset voivat olla niin kiireisiä! Keskiviikkona miehellä on hammaslääkäri, perjantaina katsastus, huomenna tulee paritkin ihmiset käymään. Vierailuista ei varsinaisesti ole kysymys. Tytärpuoli tulee käväisemään.  (Huoh, eikö se maksatus ikinä lopu?) Toinen tulija tulee myös paperinipun kanssa, mutta häntä odottelemme paljon positiivisemmalla mielellä ja jännitämme ehkä ihan vähän sitä, mitä papereista näemme. Onneksi ei pitäisi olla ainakaan laskuja mukana!

Puhelin herätti minut aamulla puoliunisesta loikoilusta. Asia koski äidin sairautta ja isänkin vointia. Siinäpä sitä taas on miettimistä kaiken muun aprikoinnin lisäksi. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, vaikken nyt juuri osaa asiasta tämän enempää kirjoittaakaan. En osaa, en voi, en jaksa. Olo tuntuu vähän apealta.

Piti jo eilen kirjoittaa piispanvihkimyksestä, kun taas itsessänikin kai heräsi pieni feministi. Onnea ja siunausta piispalle, vaikkei meidän hiippakunnan piispa olekaan. Tätä ovat monet kirkon palveluksessa olleet naiset jo kauan odottaneet, monet kaiketi myös pelänneet. Joka tapauksessa tilaisuus oli jatkumoa aikaisemmalle ja jotenkin hyvin lämmin ja kuitenkin harras tilaisuus jo televisionkin välityksellä. Kuva on telkkariruudusta otettu ja erityisesti huomioni kiinnittyi tuohon piispansauvaan. Enpä tiennytkään, että Helsingin piispansauva on noin kaunis.

En tunne uutta piispaa muuten kuin mitä olen lehdistä lukenut. Lämmin, kauniisti syttyvä hymy ja kuitenkin jämäkkä puhe olivat  jännä yhdistelmä. Piispa oli siinä Seurakuntaopiston ensimmäisten papiksi vihittävien naisten joukossa, joihin kuului myös kaksi tuttua, toinen oma vihkipappimme, toinen keväällä edesmennyt entisen kirkkoherran puoliso. Minun rakas lapsuuden ystäväni joutui lähtemään joitakin vuosia aikaisemmin ulkomaille saadakseen pappisvihkimyksen ja sille tielle jäi.


Hyvää viikkoa positiivisella mielialalla kaikille!

perjantai 10. syyskuuta 2010

Pihapäivää

Tänään ahersin ulkona melkein koko iltapäivän niin toimeliaasti, että nyt olen ihan poikkiväsynyt. Vähästä sitä nykyisin väsyykin. Käväisin jo sängylläkin, mutta onneksi ei sentään uni tullut. Sinänsä kipeän selän ja särkevien jalkojen lepuuttelu vaakasuorassa asennossa teki hyvää sen jälkeen kun olin kärrännyt kottikärryllisen reunakiviä tontin toisesta laidasta toiseen laitaan, kaivellut rikkaruohojen lisäksi kaksi perennaa kivikovasta maasta ja rahdannut nekin tontin päästä päähän, tosin samassa kottikärrykuormassa kivenmurikoiden kanssa.

Mies toi peräkärryssä toisen lastin kiviä ja multasäkin, mutta minulle riitti loppu-urakaksi se, että juuri ja juuri sain siirrettyä kivenmötikät pois peräkärrystä. En jaksanut enää edes avata multasäkkiä, vaan potkin vain vähän peittoa kasvien päälle. Kasvit siis ovat kuunlilja ja iiris, jotka oli pakko siirtää vanhoilta paikoiltaan. Iiristä siirsin jo vuosi sitten, mutta ei lisä pahaa tee uudessa penkissä. Vielä pitää tutkia löytyisikö vanhan kasvihuoneen laidalta sellaista vanhan pionin juurakkoa, jonka saan kaivettua maasta, siis jaksan kaivaa vattupuskien keskeltä. Pitää palata asiaan esimerkiksi huomenna, jos on poutapäivä. Tarkoitus on yrittää reunustaa kukkapenkin tekele näillä kivillä ja täyttää penkkiä vanhoilla "perinnekasveillamme". 

Kiertelin myös pitkin tonttia kameran kanssa ja otin kuvia kaikista mahdollisista kulmista. Kierroksellani "löysin" ojasta ihanian mustaherukoita. Tietenkään pensaiden olo siellä ei tullut yllätyksenä, mutta aikaisemmin en ole uskaltanut laskeutua penkalta ojan pohjalle marjaan. Nyt kai ojanpenkan ruoho on sen verran jo kulunutta ja ojakin niin kuiva, että hyvin onnistui. Marjat olivat makeita ja parempia kuin yhdessäkään muussa pensaassamme.

Tontin toisen pään kuvaamiselle on luonnolliset syynsä. Ensi vuonna tähän aikaan siinä luultavasti kävelee ihan eri ihmiset eikä se puoli tonttiakaan enää ole meidän marjatarhaamme. Toivottavasti saamme pensaita, joko vanhoja tai uusia, kasvamaan uuteen paikkaan, sinne pihan toiselle laidalle. Ja edes yhden omenapuun, joka kantaisi satoa.

torstai 9. syyskuuta 2010

Hyvää ja pahaa, vuoron perään kumpaakin

Löysin jo illalla netistä yhden aika jännän jutun, joka koskettaa vähän meitäkin. Kerroin siitä aamulla miehelle tietysti heti kun olin huomenet toivottanut. Ukko-kulta oli samaa mieltä. Uutinen oli hyvä. En kiusallakaan kerro siitä sen enempää, anonyymi kun olen.

Kuvassa on vasta kypsymisvaiheessa olevia luumuja. Nyt ne ovat jo paljon valmiimpia ja poiminkin lapsikullalle pikku ämpärillisen niitä ja ison ämpärillisen omenia, jotka veimme oven taakse odottamaan talon emännän kotiutumista.


Sitten ajoimme samaa kyytiä mummulaan. Ah ja voi taas kerran. Äidin sairaus etenee, kuten varmaan viimeksikin kirjoitin. Viimeinen "uutuus" on se, että hän on ollut heittämässä isää pihalle ja oli jo poliisitoimillakin uhkaillut. Syytä en tullut isältä kysyneeksi, mutta eipä siinä paljon sytykkeitä varmaan ole tarvinnut ollakaan. Nyt äiti oli suhteellisen hyvällä tuulella ja tuli kahvillekin kanssamme. Edellisellä kerralla kahvittelu ei sopinut hänelle.


Tänään heillä oli ollut suihkutuspäivä ja kodinhoitaja oli ehdotellut, että isä pyytäisi meitä tyttäriä järjestelemään muorin garderoppia. Nyt kuulemma ei oikein kunnon vaatteita tahdo löytyä. Niitähän siellä kyllä on ja jos vaatekaapeista ei löydy, niin puoli vintilllistä on täynnä erilaista vaatekappaletta eikä ihan halpojakaan, vaikkei sitä uskoisi hänen nykyisestä pukeutumistyylistään. Minä ainakin jyrkästi kieltäydyn kajoamasta muorin vaatteisiin ja näin oli isäkin heti sanonut. On aivan eri asia, jos äiti itse pyytää vaikka avukseen järjestelemään kamppeita, mutta kynsille tulisi sille, joka edes avaisin hänen kaappejaan tai laatikoitaan. Jo se, kun käydessä pesaisen tiskit tai tyhjennän tiskikoneen on lähes tulkoon liikaa. Toisaalta voisin ehkä pyytää isältä lupaa heidän tulevan kuntoutusjaksonsa aikana käydä järjestelemässä kaappeja. Toisten tavaroihin kajoaminen tuntuu vain niin äärettömän vaikealta, liian intiimiltä toimelta.

Käsittääkseni Altzheimeriin liittyy myös tavaroiden piilottelu. Mistä tiedän, vaikka kaikki paremmat alus- ja päällivaatteetkin olisi pakattu lähtövalmiiksi? Astioita äiti ainakin pakkasi koreihin jo vuosi sitten ja se ehkä selittää senkin, miksi heidän päivittäiset astiansa ovat kummallisen sekalaista seurakuntaa ja osa pyhäkupeistakin on enemmän tai vähemmän lohjenneita ja paripuolia, edellisen sukupolven Myrna-kuppeja ja muita. Lakanoiden suhteen epäilin samaa kätkemisvimmaa, mutta se ei isän mielestä pitänyt paikkaansa. Mutta tietääkö hänkaan kaikkea, mitä suljetun oven takana tapahtuu?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Mököttäjä tuli ja meni

Tuntui kuin päivä menisi kokonaan erään mököttäjän seurassa, mutta onneksi se ainakin väliaikaisesti poistui talosta. Näin se meni:
- Mentäiskö teatteriin, siellä olis ensi-ilta tulossa? - Yhm.
- Käytäiskö rautakaupassa, pitäisi kysyä onko niillä jiiri- eli listasaksia? - Yhm.
- No käytkö sitten yksin kaupassa? - Yhm.
- Mitä tekisi mieli syödä illalla? - Yhm.
- Tuo sitten kaupasta mitä haluat. - Yhm.
- Onko mökin avaimista kuulunut mitään? - Yhm.
- No onko se poika edes soittanut? - Yhm.
- Onko kukaan soittanut? - Yhm.
- No tilaanko mä ne liput sinne teatteriin? EI!



Onneksi kiukkupussi lähti kauppaan ja toikin ihan mukavat iltaruoan ainekset ja mikä parasta, oli tullessaan puheliaampi ja muutenkin huomattavan paremmalla tuulella. Hyvä juttu! Silti tuntui hyvältä tulla tänne vähän "leyhyttelemään" ja katselemaan, onko blogitutuilla muita kuin sukankutomispuuhia.

Minä siis etsin edelleen niitä listasaksiani. Yhden maahantuojan löysin, mutta myyntierä on 5 kpl ja minulle riittäisi yhdetkin sakset. Tosin en ole saanut mentyä enempää lähirautakauppaan kuin Tarjoustaloonkaan kyselemään, kun ei ole ollut muuta asiaa enkä näemmä saa miestäkään asialle lämpenemään. Hänen mielestään nukkekodin listat voi hyvin leikata vanhoilla keittiösaksilla.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kiitos!

Sain tämän kauniin tunnustuksen Millanilta Kahden talon tarinoista. Oi kiitos! Kehut maittavat aina ja erityisesti nämä viehättävät muffinit maistuvat hyviltä laihduttajan suussa! Tunnustukseen liittyy kaksi tehtävää. Pitää kertoa kolmesta itselle rakkaasta asiasta ja sen lisäksi kuvailla rakas valokuva. Meniköhän se nyt oikein?

Rakkaita asioita ovat tietysti ensimmäisenä rakas aviomies, tämä jonka sain rinnalleni vasta ikäihmisenä. Minullahan oli takana yksi ajat sitten eroon päättynyt avioliitto, josta on tytär ja tyttärenpoika = se toinen  rakas asia, siis he molemmat, kuten myös miehen mukana tulleet kolme perillistä omine perillisineen. Kolmas rakas asia on tämä koti ja tyynen rauhallinen kotielämä kaiken hälyn, kiireen ja työpaineiden jälkeen.

Valokuva on vaikeampi juttu. Teen kuvistani nykyisin valokuvakirjoja, mutta raameissa on muutamia kuvia. Kehyksissä on mm. hääkuvamme, rakas edesmennyt koiramme ja tietysti meidän kummankin jälkeläisten lasten kuvia eri ikäisinä. Kaikkein rakkain ehkä on miehen 60-vuotispäivänä ihan ohimennen ovipielessä ottamani kuva, jossa hänen sylissään on pojantytär Oo. Kuva oikein tulvii ukin rakkautta. Siihen liittyy monia tunteita ja muistoja, sellaisiakin joista en julkisesti oikein voi edes kertoa.

Nyt enää nimeä ketään, kenelle tämän seuraavaksi osoitan. Ajattelin nimittäin tarjota tätä tunnustuspalkintoa teille, jotka luette blogiani, mutta olette itse salasanan takana. Tiedätte kyllä! Sen lisäksi te, jotka käytte ehkä satunnaisesti, mutta ette jätä puumerkkiänne, olkaa hyvät - ottakaa tämä vastaan ja tulkaa kernaasti toistekin.

torstai 2. syyskuuta 2010

Tuskalliset kalorit

Olen nyt suunnilleen pari viikkoa punninut gramman tarkkuudella syömiseni. Tuskallista touhua, sillä joka pisara ja nokare käy vaa´an kautta. Tai no, arvioin nesteet mukin ja lasin koon perusteella, mutta muut kaikki punnitsen. Luulisi, että maha tottuisi vähitellen vähempään syömiseen, mutta mitään oireita siihen suuntaan ei näy olevan. Paino onneksi on pudonnut viitisen kiloa, mutta viime päivinä ei ole tapahtunut siinäkään suhteessa mitään.

Arvelin tekeväni hyvin kevyen lounaan: paistoin kahden munan munakkaan, jonka höystin halloumi-juustolla ja kesäkurpitsalla. Ei kermaa, ei juustoraastetta lautasella, mutta kylläkin pari lusikallista punajuurisalaattia ja yksi tuore viikuna. Se nyt ainakin olisi pitänyt jättää pois enkä tiennyt hallouminkaan olevan todellinen kaloripommi. Aamupalan todellinen kaloripommi oli jälkiuunileipä, siis pelkkä leipä. Ei olisi uskonut! Tänäänkin siis kalorit paukkuvat iloisesti yli rajojen, sillä iltaruoaksi otin jo omasta maasta pottuja, joiden kanssa syödään graavikalaa.

Ilman tätä tarkkaa kirjanpitoa väittäisin syöneeni terveellisesti ja kaikkien suositusten mukaisesti, kaiken maailman lautasmalleja ynnä muita noudattaen. Näin olen tehnytkin, mutta selvästi liian paljon. Minähän en koskaan pistä suuhuni limuja, en chipsejä, en karkkeja, en jälkiruokia, tosin joskus tosi harvoin suklaata, lakua tai jotain makeaa kakkua. Nyt ne, kuten kaikki herkkujuustotkin menevät kiellettyjen listalle. Lääkäri käski syödä päivittäin banaania, mutta viikunat saavat jäädä kauppaan. Leipää on pakko saada, maun ja kuitujenkin takia.

Mutta vaikka kalorit saivat minut melkein pökertymään, niin onpa jotain hyvääkin. Suositeltu päivän puolen kilon annos vihanneksia ja hedelmiä on jo syöty: kesäkurpitsaa, kurkkua, tomaattia, omenaa, banaania, viikunaa, punajuurta. Olisikohan sittenkin masu vähän tiivistynyt? Ihan vähän.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Avaan syyskauden - nyt!

Vähän myöhästyin sekä kuunvaihteesta että Sukkasadon alkajaisista, sillä kello on hm-hm, juuri nyt tasan 00:20. Onneksi olen keskimäärin keskiyössä:

Tämä nyt on se suurella ennakkomainonnalla esittelemäni seinäkello, josta tuli tämmöinen railakkaan värinen. Lisäilin ja lisäilin värejä, vaikka aloitin melko rauhallisesta valko-sinisestä pohjasta. Se oli niin halju, niin halju,  joten ei muuta kuin lisää väriä sutiin. Kello ei selvästikään miellyttänyt Herra Aviomiestäni, joten katselen sitä nyt toistaiseksi tässä työpöydän takana kirjahyllystä roikkumassa enkä alakerran vessan seinällä, kuten oli tarkoitus. Mies valitti vatsavaivoja, joten menköön sen tiliin.

- Kelloa ei tarvitse kehua. Sitä paitsi, mitä se kellekään kuuluu, millaisia kelloja minä värittelen tai mitä tyylisuuntaa taideteokseni edustavat, leikkikoulun piirustustyyliä vaiko sekopäiden päiväkerhon tuotoksia.

Tässähän mulla oli malli kellotauluun. Oravat ovat kuljetelleet valtavan määrän siemeniä eri puolille pihaa ja varsinkin kaikkiin kukkaruukkuihin.En edes muista, mitä tässä alun perin oli tarkoitus kasvaa. Nyt on kuitenkin kasvanut pelkästään auringonkukka ja lehdistä päätellen mahdollisesti muutama ringeblomma, jotka eivät kuki ainakaan  tänä kesänä.


Yritin siirtää tänne ihania kuvia kypsyvistä luumuista, joita tänään kuvasin. Niitä tulee valtavasti, jos saavat puussa pysyä. Kuva ei siirtynyt, kuten ei kuva kultapalloistakaan. Bloggerilla oli nyt jotain kuviani vastaan. Unohdin tänään kuvata omenapuun, joka myös kantaa melkein itselleen liian suurta satoa.