Kadonnut kuva

Kirjoitin tämän jo facebookiin, mutten malta olla tarinoimatta siitä tässäkin. Minähän olen eri yhteyksissä kertonut kaipaavani kuvaa talomme navetasta, joka on hävitetty joskus kai 70-luvun alkupuolella. Kunta oli ilmoittanut, että navetta on joko korjattava tai purettava. Silloinen omistaja, kenraali Talvela (Vai perikuntako se jo? En jaksa tarkistaa Talvelan kuolinvuotta) puratti rakennuksen. Se oli rakennusmestari, talon entisen isäntä Perttilän suunnittelema ja mieheni muistaa, että se oli erikoinen, hieno pytinki ainakin ulkopuolelta katsottuna. Sisältä varmaan navetta oli kuin mikä tahansa tarkoituksenmukainen karjarakennus. Ehkä kuitenkin aikansa moderneja ratkaisuja noudattava, sillä rakennusmestari Perttilän sisar oli Orisbergin karjakkokoulun opinkäynyt karjakko ja toimi Uudenmaan maanviljelysseuran kiertävänä lääninkarjakkona.

Kerroksia oli tietenkin kaksi ja ajosillan kautta noustiin heinävintille, josta heinät pudotettiin suoraan lehmien ruokintapöydille. Kukaties siellä oli kotitarvemylly ja jauhokamari sekä kanala, kuten 30-luvulla vaarini rakentamassa navetassa?

Rakennuksessa oli mielenkiintoisia ulokkeita, olisiko ollut peräti parvekkeitakin ja päädyssä sauna. Mieheni sanoi, että jos hän olisi ollut rikas, olisi korjauttanut navetasta komean rivitalon. Rivitaloahan entinen kaupunginarkkitehti-vainaa kaavaili ja piirsikin tontille, mutta vanhan talomme paikalle. Tosin siinä vaiheessa, kun miehestäni tuli talonomistaja, oli navetta jo ajat sitten purettu ja rahansakin menivät romukuntoon päässeen päärakennuksen peruskorjaukseen.

Samainen kaupunginarkkitehti teki vielä yhden kolttosen: kun olemme asemakaava-alueen laidalla, piirsi mokoma rajalinjan tonttimme halki niin, että ikivanhat marjapensaamme ovat naapurin puolella. Näin hän tylysti rikkoi yli satavuotiaan maalaistalon luonnollisen pihapiirin rajan. Idea oli ollut rakentaa suora tie halki oman kunnan ja vielä kahden naapurikunnankin salaojitettujen viljapeltojen läpi, kävelyreitiksi näet jo poistetulle Kytömaan seisakkeelle. Tiesuunnitelma on haudattu ajat sitten, mutta meidän rajamme valitettavasti on ja pysyy. Vanhoista puista näkee luonnollisen pihanrajan. Olemme yrittäneet saada aikaan keskustelua nykyisen naapurin kanssa pienestä tonttikaupasta, mutta ilman suurempaa vastakaikua.

Meillä on ainoastaan pihapiiri, sillä tilan pellot oli jo paljon aikaisemmin myyty eri tahoille. Mutta talo ja aittarakennukseet on siirretty jo n. 1893 nykyiselle paikalleen. Senpä vuoksi haimme niille suojelun asemakaavalla, ettei ainakaan kukaan näppärä tuleva kaupunginarkkitehti rupea piirtämään meidän aikanamme rivitaloja tupamme päälle.

Taisin talostamme kertovassa kirjassanikin peräänkuuluttaa kuvia, mutta kukaan ei tunnustanut omistavansa tällaista aarretta. Entiseen aikaan kai kuvattiin enemmän ihmisiä, muttei rakennuksia.

Tänään sitten puhelin soi. Lankapuhelin, johon yleensä soittavat vain puhelinmyyjät. Sen takia soittajan nimikin meni minulta ohi ja ehkä olin hieman lyhytsanainen, kunnes rouva aloitti tarinansa. Hän oli saanut kirjani joululahjaksi ja etsinyt puhelinnumeroni soittaakseen ja kertoakseen, että hänelläpä on tällainen valokuva jostain 60-luvulta, jolloin hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat talossa alivuokralaisina. Päävuokralainen perheineen asui talon toisessa päässä ja tämä monilapsinen perhe toisessa päässä. Siihen aikaan talossa oli kaksi sisäänkäyntiä, joten ilmeisesti nykyinen eteisen ovi ja mahdolliset muut ovet oli suljettu. Alivuokralaiset kulkivat porstuan ovesta ja heillä oli käytössään keittiö, tupa ja ilmeisesti yksi kamari.

Perhe oli viihtynyt talossa hyvin, mutta päävuokralainen, joka siis ei ollut Talvelan perhettä, oli korottanut roimasti vuokraa ja niin nämä hakeutuivat muualle asumaan. Rouva itse oli jo perheellinen ja asui kauppalan toisella laidalla, mutta kertoi mielellään lykänneensä lapset vaunuissa ehkä neljän kilometrin matkan.

Hänellä oli mukavia juttuja kerrottavana. Yhtenäkin juhannuksena päävuokralainen, ilmeisesti vähän viinaan menevä ja ehkä kiljuakin tehnyt miekkonen oli innostunut tanssittamaan kesäpossu-Loviisaan navetan edessä. Harva possu valssia tanssii, sanoi rouva!

Kun mieheni osti talon, ei vanhaa tavaraa ollut jäljellä muuta kuin kaksi lasten pikkutuolia; toinen pottatuoli ja toinen muistaakseni jonkun Helsingin lastenseimen leimalla varustettu. Ne entisöitin muutama vuosi sitten. Sitten jostain löytyi yksi aika krovi metallinen kynttilänjalka ja toinen, hivenen sievempi kynttelikkö. Ei muuta. Soittajarouva kertoi, että avovintillä oli lukittu komero tai ehkä kesähuone, josta oli raoista kurkkimalla näkynyt kenraalin asepuku.

Vanha pottatuoli entisöitynä

Nyt sitten vain odottelen vanhaa valokuvaa navetan nurkasta.

Korttiostoksilla

Innostuin eilen etsimään vanhoja kuvakortteja huutonetistä ja löytyihän niitä! Joulu- ja pääsiäiskortit ynnä onnittelukortit jätin suosiolla syrjään, sillä etsin vanhoja maisemakuvia paikkakunnalta. Olisi se aika juttu, jos vielä löytäisin kortin meidän talostamme; se se olisi oikea aarre. Nyt on myös jännä nähdä, ovatko kortit niin sanotusti kulkeneet ja onko lähettäjä tai vastaanottaja mahdollisesti tuttu nimi. Ensi viikolla varmaan saan postia.

Talostamme on aikanaan tehty useitakin kuvakortteja ja minullakin on niitä skannattuna, mutta olisi kiva saada aidot käsin hiplattavaksi.

Nyt on taas pidettävä taukoa ostosten teossa. Mieskin pyysi jo tarkistamaan oman pankkitilinsä, sillä auto oli tänään huollossa ja katsastuksessa ja eilen hän sai uudet rillit. Minunkin pitäisi käydä tarkistuttamassa silmälasini, sillä kun etsin tänään isälle yhtä puhelinnumeroa vanhasta puhelinluettelosta, en meinannut saada mitään tolkkua numeroista. Ettei vaan iriitti olisi uusimassa? Viime kesä meni jo ihan pyllylleen sen takia.

Piit-kä matkakertomus

Enhän nyt malta olla kertomatta pikkuisesta matkastamme, joka suuntautui Turkuun. Kiitos kysymästä, matka oli antoisa ja mukava.

Mies sanoi jo etukäteen, että eniten häntä jännittää junamatka, kun ei miesmuistiin ole junaan astunut. Toiseksi eniten jännitti se, miten hän ylipäätään selviää koko matkasta siitä huolimatta, että kyynärkeppi oli mukana. Ja kolmanneksi se, miten minä selviän. Hyvin meni, loppujen lopuksi!

Ennen junan tuloa huomasin napsaista kuvan kotikaupungin pian entisestä maamerkistä, näistä myllyn siiloista, joita parhaillaan puretaan.

Kävimme asemalla ostamassa liput paria päivää aikaisemmin ja totesimme, että kyllä vaan eläkeläisten on edullista reissata. Olisimme jopa voineet ostaa paikat ekasta luokasta, mutta käsittämätöntä kyllä, kaikki paikat oli varattuja. Tosin junassa totuus oli toisen näköinen. Mutta mukava asemantäti neuvoi meitä ottamaan kahden hengen hyttipaikat ja sehän olikin mainio ratkaisu. Kukaan ei kälättänyt kännykkäänsä eikä moni edes kulkenut hyttimme ohi, paitsi nätisti hymyilevä kahvikärryn tyttö.

Menomatkalla nukuin hyvän tovin, sillä maisemat olivat yllättävän yksitoikkoisia. Se kiinnitti huomiota, että monien vanhojen maalaistalojen pihapiirit oli jo 60- tai 70-luvulla pilattu lättänöillä, aikanaan moderneilla laatikon mallisilla päärakennuksilla. Muistini mukaan Turun maantien varressa näkyi vauraita maalaistaloja komeine päärakennuksineen ainakin siihen aikaan, kun sitä aika useinkin käytin.

Sen verran pökerryksissä olin junasta noustessamme, etten huomannut lompakon luikahtamista laukusta lattialle.

Olimme juuri menossa tänne, kun toinen ystävällinen junavirkailija eli konnari soitti ja kertoi siivoojan löytäneen lompsani junan lattialta. Sen saisi noutaa asemalta. Pienen turistikierroksen jälkeen ajoimmekin takaisin asemalle hakemaan kadotettua lammastani. Mikäs meidän oli ollessa, kun Toinen Tytör oli kuskina.

Turun linna tuli nähtyä. Totesimme, että meidän jaloillamme ei pitkää kierrosta tehdä ja ajattelimme katsella vain museon tilat. Epäystävällisiä oppaita oli liikenteessä emmekä käytännössä nähneet juuri mitään. Kas, keskellä turistisesonkia pitää näyttelyitä uusia, joten huoneet ammottivat tyhjyyttään.

Tännekään ei saanut mennä, vaan lähellä seissyt opas komensi kääntymään toiseen suuntaan. Häijyyttäni napsaisin kuvan ennen kuin likka ehti kieltää.

Seuraavaksi kävimme pienessä rantakahvilassa päiväkahvilla. Hirmuinen rankkasade alkoi juuri kun astelimme katon alle ja lakkasi yhtä nopeasti silloin, kun taas palasimme autoon. Tarkoitus oli ohimennen piipahtaa Mikaelin kirkossa, jossa kukaan meistä ei ollut ennen käynyt, mutta korkeat ja kaiteettomat raput näyttivät liian hankalilta eikä kuski löytänyt reittiä, joka olisi vienyt suoraan kirkon ovelle. No, ei sitten.

Menimme Tuomiokirkkoon, jossa oli juuri alkamassa kesäkonsertti. Urkuri-mieheni sai musiikista varmaan paljon enemmän irti kuin me kaksi maallikkoa, mutta kivahan siellä oli katsella komeaa kirkkoa ja kuunnella vaikeaakin urkumusiikkia. Aika modernia, sanoi asiantuntijamme.

Pieni kävelykierros tehtiin kirkossa, jossa sytytin tuohuksen äidilleni, mutta nyt emme jaksaneet syventyä kovin perusteellisesti kauniisiin lasimaalauksiin tai hienoihin sarkofageihin.

Seuraava kohteemme oli tutustuminen tyttären pikku yksiöön. Mukava kämppä, johon hän kertoi kotiutuneensa oikein hyvin. Me saimme lepuuttaa hetken jalkojamme ja rapsutella iloista koiraveitikkaa.

Sieltä jatkoimme Käsityöläismuseoon, johon tutustuimme yhtä vähän perinpohjaisesti kuin muihinkin paikkoihin. Kurkimme muutaman talon ovesta sisälle, mutta mies sentään käväisi tupakkakaupassa, vaikkei mitään tarvinnut ostaakaan. Nuorena sitä jaksoi eri tavalla rampata paikasta toiseen. Nyt nautimme vähintään yhtä paljon näistä erilaisista pienistä asioista, kuten vanhojen rakennusten erilaisista katoista.

Meille oli tilattu pieni päivällisristeily. Lähdimme hyvissä ajoin rantaan, jossa laiva jo odottikin. Odotti, vaan ei lähtenyt minnekään. Tytär kävi lopulta kysymässä hiljaiseloa viettävän paatin edessä jotain rapsuttavalta mieheltä, aikooko laiva tänään lähteä. Ei aio. Kas kun pöytävaraus oli kuitenkin otettu vastaan.

Olisi ollut kiva tehdä pieni saaristoristeily, mutta nyt vaihdoimme suunnitelmaa. Laivan kohdalla oli ravintola, tämä Stefan´s Steak house. 

Pääruoaksi söimme miehen kanssa grillissä karamellisoitua ylikypsää karitsan niskaa, jonka kanssa oli aprikoosilla maustettua couscousia ja kylmää minttu-korianterikastiketta. En huomannut ottaa siitä kuvaa, mutta hyvää oli! Jälkiruokani oli taivaallista:

kookos-pannacottaa, jonka kanssa oli ananas-carpacciota ja pistaasiamantelia. Tytär soi pääruoakseen possuburgerin ja jälkkäriksi suklaakakkua vaniljajäätelän kanssa. Hyviä kuulemma olivat nekin. Jos jostain asiasta haluaa huomauttaa, niin henkilökunnan vähyydestä eli palvelua sai vähän odottaa, mutta meillähän ei ollut kiire mihinkään. Hintataso ei tietysti ollut nakkikioskitasoa, mutta vertasimme näitä hintoja kotipaikan muutamaan ravintolalaskuun, joita olemme saaneet tehtyä viime vuosien aikana. Stafanin hinnat jäivät jopa alle ja taso oli huikeasti korkeampi.

Sitten ei enää muuta kuin aseman kellon alle odottamaan junaa. Tai melkein alle.  Kuva ei ole edukseen, mutta kello näyttää tosi vanhalta punnuksineen kaikkineen.

Kotimatkalla oli omat kommelluksensa. Menomatkalla jo totesimme, että meidän paikallisjunamme pysähtyi Helsingin asemalla yhteen paikkaan, josta ravasimme asemahalliin katsomaan mistä Turun juna lähtisi ja sitten ravasimme sille laiturille, lähes toiselle puolelle asema-aluetta. Paluumatkalla sama juttu, mutta vain päinvastaisessa järjestyksessä. Laiturilla meitä odotti kaksikin junanrunkoa ja kaveri, joka kertoi, että ne menevät varikolle. Ilmeisesti sähköjohtimissakin oli jotain vikaa, kun junat yrittivät moneen kertaan päästä liikkeelle.

Aikanaan ehjä junamme tuli - tietysti uudelle laiturille eli taas ravattiin. Pasilassa juna seisahtui pitkäksi aikaa, sillä joku, ehkä EM-kisoja täysin siemauksin nauttinut herrasmies oli poistettava kesken kotimatkansa. Kun itse aikanaan olimme nousemassa junasta, oli eteisessä virkailija varoittamassa, että ei kannata astua oksennukseen. Emme astuneet ja muutenkin selvisimme ehjin nahoin, tosi väsyneinä mutta tyytyväisinä kotiin.

Ällistyttävä muodonmuutos

Satuin kurkistamaan myynnissä olevia asuntoja, ihan vain huvin vuoksi. Sieltä hyppäsi ensimmäiseksi silmiini oma vanha koti! Ei vaan olisi kodiksi tuntenut, sillä kuluneiden kahdentoista vuoden aikana kahdet tai ehkä jo kolmetkin omistajat ovat Suorittaneet Täydellisen Muodonmuutoksen asunnolle.

Kaksi vanhaa omenapuuta näyttivät olevan ainoat muistomerkit minun ajaltani.Ja sama ruma kuusiaita. Ihanat vanhat ruusupensaat ovat ainakin kadonneet, samoin parit kukkapenkit ja tiiligrilli muuttunut peltipömpeliksi.

 On se vaan jännä tirkistellä toisten koteja, varsinkin kun on aikanaan itse sanoakseni rakkaudella sen rempannut. Mikään ei siitä näemmä miellyttänyt myöhempiä emäntiä ja isäntiä, mutta näinhän maailman kuuluukin mennä. Vaikkeen minä sitä omaksi kodikseni enää tuntisi, niin muutokset ovat kylläkin tehty hienosti ja kämppä on varsin tyylikäs.

Olen moneen kertaan harmitellut, etten kaivanut enempää omia kasvejani muuttokuormaan. Voi tietysti olla, ettei kämppä olisi mennyt kaupaksi, jos piha olisi ollut mustalla mullalla, vaikka uudet omistajat sen tekivätkin jo seuraavalla viikolla.

En nyt kuitenkaan laita enempää kuvia enkä edes linkkiä, kun en saa myyntiprovisiotakaan.... Tämäkin on tarkkaan rajattu isommasta kuvasta.

Se vähän harmittaa, kun en kovin paljon kuvannut kämppää siihen aikaan tai en ainakaan nyt tähän hätään löydä kuvia mistään, jos jotain kuvasinkin. Muistot kuitenkin jäivät. Siinä kodissa vietettiin tyttären ylioppilasjuhlat ja vietettiin myös ihania viikonloppuja tämän nykyisen aviomiehen kanssa.

Ei karattu

Ei karattu, vaikka pidettiin karkauspäivää. Hamekangastakaan ei enää voi toivoa, kun ollaan tukevasti naimisissa. Hyvä kuitenkin, ettei ole pelkoa enää joutumisesta Kyöpelinvuorellekaan. Onhan meillä kyllä lähisuvussa kaksi vanhaapiikaa, nämä molemmat tyttäret.

Tämä karkauspäivä sanana on peräisin - tietysti siteeraten taas kerran Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa, vanhasta suomalaisesta ajanlaskun apuneuvosta. Se oli levy tai sauva, jossa oli reikä kutakin kuukauden tai viikon päivää varten. Tikkua siirtämällä oli tiedossa, mikä päivä oli kuukaudesta oli menossa. Paitsi karkauspäivänä, jolloin tikku nostettiin ylös ja pistettiin takaisin samaan reikään. Se siis hyppäsi tai hypähti, toisin sanoen karkasi.

Päivä oli ihanan aurinkoinen, jopa niin että eräs nuori neitokainen oli jo ottanut polkupyörän talviteloiltaan ja uurasti ahkerasti työntäessään sitä lähes umpihangessa päästäkseen edes joten kuten auratulle kävelytielle. Kevätkausi on nyt avattu!

Satokausi avattu Runon ja suven päivänä

Meidän tiluksiltamme ei tänä vuonna ole paljon mitään korjattavaa. Entinen kasvihuonevattu meni juurineen päivineen kasvihuoneen mukana varmaan kaatopaikalle, samoin mustaherukkapensaat. Kumpaakin suren, mutta ei voi mitään. Punaiset viinimarjapensaat ovat tallessa ja tekevät kyllä satoa. Vettä tosin nekin kaipaavat.

Mutta satokausi avattiin tänä suven päivänä. Mies toi kaupasta kesälahtelaisia mansikoita, jotka viipaloin pakkaseen ja osan suuhuni. Osa oli makeita, osa ihmeen happamia. Lisään aina vähän sokeria pakastettaviin, sillä ilman sitä niistä tulee tosi happamia.

Ehkä ensi kesänä meillä on taas kasvihuone ja uudet lavat, joista korjataan satoa. Tämä on remonttikesä eikä samaan kesään voi kaikkea tekemistä ahnehtia. Nuorena me kai kumpikin olimme aika vikkeliä käänteissämme, nyt kaikki käy hitaammin. Onneksi on tekijöitä ja niinpä remonttimme etenee jo kohti loppua. Mies käväisi hetki sitten raportoimassa, että hienolta näyttää. Peltisepät tulevat vielä huomenna uudestaan, mutta sekä talo että ulkorakennus ovat viimeistelyä vaille valmiit. Maanantaina lähtee kaatopaikkakuorma, edellyttäen että saamme siihen mennessä eroteltua rojut tarpeellisesta tavarasta.

Niin, tämä päivä on runon ja suven päivä, Eino Leinon päivä. Eino Leino eli viimeiset vuotensa näissä maisemissa ja kuoli Riitahuhdassa, joka on muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Minulla on yksi aika jännä lapsuudenmuisto, jonka paikkansapitävyydestä en ole aivan varma, mutta silti olen aina yhdistänyt sen tuohon nimenomaiseen paikkaan ja Eino Leinoon. Vanhempani ja isovanhempani tunsivat ilmeisesti kohtuullisen hyvin muun muassa sen toimittajapariskunnan ja heidän perheensä, jonka huomassa Leino oli viimeiset hetkensä. - Itse olin ihan pikkutyttö eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että Leinosta puhuttaessa tämä oli kuollut jo ainakin 20 vuotta aikaisemmin. Leino, kuten muutkin aikansa taiteilijat, oli myytti, josta kylillä puhuttiin vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Joka uudenvuoden aattona meillä oli radio auki ja kuunneltiin Hymyilevä Apollo.

Niin se muistikuvani: olen reessä, lumi tuiskuaa ympärillä, hevosen harja hulmuaa, ehkä aisakellokin kilkattaa, ajamme peltojen halki jotain talvitietä. Leinosta on puhetta. Menemmekö Riitahuhtaan tai jonnekin sen lähellä olevaan kyläpaikkaan?

Kokemuksia

Kyllä nämä viikot hurahtavat äkkiä ja taas ollaan maanantaissa. Tämä on se viikko, jolloin tontilta katoaa ikuisiksi ajoiksi mökki, jonka uumenissa on ollut pala noin vuonna 1900 rakennetun tai ehkä vanhemmankin savusaunan seinää. Se tuli esille, kun mies aikanaan remontoi mökkeröistä asumiskuntoon. Tai oli siinä asukkaita ennenkin ollut, mutta kuulemma hyvin alkeellisissa oloissa. Pikku talossa ei ollut sellaisia arvoja, että se olisi ansainnut säilyttämistä, saati suojelua, vaikka se onkin miehen omin käsin kunnostama perheenjäsenten asumukseksi. Purkutyöt ovat käynnistyneet tänään. Joudun käymään vielä kompostorilla, josta mahdollisesti näkyy purkutyömaalle. En ehkä kaipaisi sitä kokemusta. Mieluummin näkisin tontin vasta sitten, kun se on tasoitettu.

Kompostorista puheen ollen, näillä pakkasilla se tai oikeastaan ne ovat tietysti umpijäässä. Kurjinta on se, että lumihanki on noussut niin korkealle, että hädin tuskin olen lyömättä päätäni kompostin yläpuolella keikkuvissa alumiinitikkaissa olevaan sarveen. Tikkaat ovat sinänsä oikealla paikalla, turvallisesti vaakatasossa yhden kopperoisen päällä. Ja tukevasti niin umpijäässä, ettei niitä saa siirrettyä kauemmas pääparastani. Eikä tässä kaikki. Kompostorin kansikin on yhtä tukevasti jäässä saranakohdalta, joten jönnitän joka kerta, vieläkö se avautuu niin paljon, että saan ujutettua kompostiämpärin sisällön odottamaan kevättä ja kompostoitumista.

Mieluisampia kokemusta tuli toisesta jutusta: pesupähkinöistä. Ostin paketin kokeeksi, itse asiassa olen jo pitkään suunnitellut tätä. Kokemuksia on kertynyt vasta kahdesta pyykkikoneellisesta ja ne ovat ihan hyvät. Miten mahtaa pitemmän päälle käydä?

Päättyi joulu vaikkei kenkään sois...

Tätä meidän äiti aina ennen lauloi, kun joulukuusta kuskattiin ulos. Itse ihmettelin noita sanoja, vaikka olenkin sen ikäpolven ihminen, ettei sanojen merkitys ollut epäselvä. Mahtavatko nuoremmat niitä ymmärtääkään? Siis kenkään = kukaan, soisi = haluaisi.

Keräsin tänään talon joulutontut, ikkunavalot ja seimen talteen, ensi joulua odottamaan. Ulkona oleva valosarja saa vielä jäädä, sillä johto on paksun kinoksen alla enkä ole innostunut kahlaamaan metrikaupalla kinoksessa valojenkaan luokse. Sama reissu muuten pitäisi tehdä kasvihuoneen kattoa puhdistamaan ja se houkuttelee yhtä vähän, niin tarpeellista kuin olisikin. 

Meillä oli vain kaksi pikkuista kuusta. Toinen koristi nukkekoti Mattilaa ja on aito muovikuusi. Toinen on valkoisella paksusti kuorrutettu pikkukuusi, jonka saimme ystäviltä joululahjaksi. Ei aavistustakaan, mikä kasvi on kuorrutuksen alla, enkä usko että paksun valkoisen tekolumen alla mikään enää on edes hengissä. Muut joulukukat ovat vielä kohtuullisen hyvissä voimissa.

Oikeastaan ajatukseni oli pitää joulua talossa vielä Nuutin päivään asti, mutta yksi kirja-alesta hankkimani teos antoi uudet ohjeet. Kirja on paksu "Vanhan kansan merkkipäivät" -niminen Kariston teos, jonka tekijät ovat Antto Laiho ja Jani Heikkinen. Tämä Antto L. on koonnut ensimmäisen painoksen jo vuonna 1912 ja Jani H. vähän laajentanut ja täydentänyt sitä vuonna 2005. Nyt on menossa neljäs painos. Alkuperäisen teoksen nimi on "Wanhan kansan merkkipäivät, elikkä, Esi-isiemme maatalouskalenteri". Oi, mikä aarreaitta, jota lainaan vielä monen monta kertaa!

 Tammikuun kuudes päivä on, kuten kaikki tietävät, nyky-loppiainen. Seitsemäs päivä eli viime perjantai oli Vanha Nuutti eli Hiiva-Nuutti, jolloin nuuttipukit kiersivät talosta taloon. Jos antimet eli jouluolusten loput olivat niukat, lausuivat pukit esimerkiksi seuraavan pilkkalorun:
"Rapa on sun tynnyrissäs / koko joulun ollu / enkä ole sun lihas murenaa / ja voitas nähdä saanu. / Kaikki hyvii taloi / ja yks on paska, / kunnes nyt tynnyrinpesijälle / ryyppii anna jaksa. / Et sinä minnuu ensi kesän elopellol näe." Ymmärsittekös tämän? En oikein saa kiinni murteen kotipaikasta, vaikka parin lukukerran jälkeen hahmotinkin tekstin sisällön.

Eilen oli Halla-Nuutti eli Nuutin-Nuutti ja tänään Nuutin-Nuppi ja huistuppi. Huomenna on Huistuppi, joka on täysi arkipäivä, jolloin ainakin kokemäkisten mukaan tuppi heiluu. Kolmastoista päivä, siis ensi torstai, on varsinainen Nuutin nimipäivä, jota on sanottu Uudeksi Nuutiksi. Almanakassa päivä on siirtynyt tälle paikalle jo vuonna 1708.  Tammikuun ensimmäisen viikon päivistä katsottiin alkaneen vuoden säätilaa. Huomatkaa tämän päivän keli: "Millaiset ilmat tänään, semmoiset syyskuussa".

Talon vanhoissa hirsissä on muutamia koloja, joiden varassa ehkä ennen muinoin on ollut hyllyjä. Tämä kolo on ainoa esillä oleva ja sekin peittyy, jahka saamme hankittua sen eteen uuden hyllyn. Viimeiset vuosikymmenet seinää vasten oli akvaario, mutta se sai ennen joulua kyydin kaatopaikalle. Lasit olivat niin pahasti kalkkiintuneet, ettei niitä enää saatu puhtaiksi ja muutenkin olimme lopen kyllästyneet kalankasvatukseen. Tonttutyttö olkoon nyt hyllyn tuloon asti edustamassa vaikka vanhan talon maahisia. Tulevan hyllyn alapuolella on matala kaapisto, jossa mies pitää omia yksityisiä juttujaan, joihin vaimo ei kajoa. Paitsi joskus puhelinluetteloon.