maanantai 29. helmikuuta 2016

Oli Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä, oli ja meni.

Kalevalaa en ehtinyt lukemaan, mutta suomalaista kulttuuria harrastin lukemalla muutamaa Viipurin historiaa käsittelevää paksua teosta. Huomasin kyllä nopeasti, että ne taisivat ollakin toinen toisensa kopioita, tai melkein ainakin. Tulevan kirjani maailma liikkuu Viipurin vilinässä ainakin aika suurelta osalta ja kun en ole käynyt kaupungissa kuin kerran lyhyesti Neuvostoliiton aikaan, niin nyt yritän hahmottaa paikkoja ja tunnelmaa ja tietysti hankkia tietoa vuosisadan vaihteesta talvisotaan.

Kun kirjoitustyö on loppusuoralla, on siinä silti vielä tekemistä. Juuri tätä tarkistamista ja täydentämistä riittää ja sitten hiomista ja fiilaamista. Jossain vaiheessa siihenkin on piste lykättävä, mutta vielä on muutamia aukkopaikkoja, joihin haen täydennystä. Täytyy sanoa, että tämä on oikeastaan aika kiva vaihe. Ajatukset alkavat jo pyöriä julkistamisessa ja markkinoinnissa ja sen sellaisessa, vaikka se on ihan hullua tässä vaiheessa.

Samalla mietin tietysti myös kuvitusta ja etenkin sitä, mistä saisin mahdollisimman edullisesti, mahdollisimman laadukkaita ja tarkoitukseensa hyviä kuvia. Tein jo tänään kuvaluetteloa ja aloitan ehkä jo huomenna metsästyksen. Yhdestä paikasta kysyin pari päivää sitten ja melkein pyörryin: käyttöoikeus 120 euroa, kiitos! No, katsotaan sanoi lääkäri. On minulla muutamia itsellänikin, mutta pahus vie, huonoakin tuuria. Tiedän omistavani kaksi aika kivaa ja tarpeellistakin kuvaa, mutta kävin eilen lähes kymmenen kuvalaatikkoa, turhaan. Jossainne tämän talon seinien siäpuolella ovat, vaikka kuvittelin, että kaikki kuvat olisivat joko albumeissa tai omissa kuorissaan yhdessä hyllykössä. Tässä nimenomaisessa kirjassa eivät ns. turhat kuvituskuvat tule kysymykseen. Esimerkikis ei tällainen, vihreä elämän merkki:


Suurin osa kuvista sattuneesta syystä onkin musta-valkoisia, mutta ehkä muutama värikuvakin voisi löytyä ja piristää kirjaa. Jos nyt sellaisia löytyy.

Perjantaina oli Syöpösairaalan röntgenosastolla tt-kuvauksessa. Olipa komea ja vielä kauniskin kone! Kun olen tottunut Kirran ja erinäisten tämänkin laitoksen vanhoihin värkkeihin, oli tämä silmiä hivelevä elämys. Ei mennyt kuin 10 minuuttia, kun taas olin vaatteet päällä oven ulkopuolella. Hoitaja sanoi, että siitä huolimatta kone otti valtavan määrän kuvia. Torstaina menen sitten kuulemaan tulokset. Mies sanoi, että perjantaina tai lauantaina menemme syömään kovin kehuttuun ruokapaikkaan, oli syynä riemu tai murhe. Jos tulokset ovat negatiiviset, niin silloin hoidot toivottavasti alkavat pian. Varoiksi pakkaankin ainakin laturin ja sukankutimen ja lukulasit mukaan, kun ne eivät paljon paina. Perjantain reissua piristi valtavasti ystävän tapaaminen.

Nyt hetki sitten rupesi kummasti päässä vippaamaan, siis huimaamaan, joka ehkäpä johtuu pienestä jännityksen poikasesta, vaikken sitä itse tiedostakaan, mutta ehkä se jossain tuolla sielun syövereiss kuitenkin hipsuttelee. Proosallisempikin vaihtoehto on. Iltasokereita näet en mitannut enkä taistaa muistaa insuliiniakaa. Siinä sitten voisin ottaa pienen namin yöpalaksi, vaikka jäätelöä.  Hyvä syy kömpiä vielä alakertaan se tekemään.

Hyvää viikkoa sinulle ja minulle!


perjantai 26. helmikuuta 2016

Vielä piipahdus

Olen istunut tässä niin tiiviisti, että kirjaimet jo menevät sekaisin, mutta ajattelin että piipahdus täällä rauhoittaa minut yöpuulle. Sain vihoviimeisen apurahahakemuksen valmiiksi ja sitten maksoin puntin laskuja. On tämän pirunmoista, kun ennen sai tasaiseen tahtiin saman summan sähkölaskua joka kuussa ja nyt sitten reaaliaikaisesti. En mainitsekaan Carunan korotuksesta, mutta kuin että nyt paukkaisi melkein tonnin lasku. No, oli pakkasia, mies ei halunnut polttaa taloa puulämmityksellä ja talo on iso, mutta silti. Vedin kyllä pulkallisen klapeja terassille, mutta en aio hermostuttaa ukkoa niistä enää mainitsemaan. Ymmärrän kyllä ongelman, kun moneen vuoteen ei hella ole ollut käytössä.


Voi olla, että olen vähän väsynyt siitäkin, kun rämmin lumihangessa ulkorakennukselle ja kompostille. Mies tilasi pari laatikkoa tallista ja arveli, että jos ensi viikolla pakastuu, niin tallin  (= entisen hevosen entinen koti) ovesta ei enää pääse läpi. Ei päässyt nytkään ja pieni lumivallin potkiminen tuntuu vieläkin. Lunta on siis täälläkin.


Aamulla on lähtö tt-kuvaukseen, josta sitten näkee, mitä syöpä tällä kertaa sanoo. Eilen olin labrassa ja sen jälkeen menimme Tango Cafe -nimiseen paikkaan, lemppariimme aamupalalle. Huomenna tapaan ystäväni Liisan syöpäsairaalan kahvilassa. Ihanaa! Ja viikon päästä on lääkäri.

torstai 25. helmikuuta 2016

Kukka minulle. En minä muuten, mutta kun tuli yhdestä apuraha-anomuksesta hylky. (Inhoan sanaa hylsy tässä yhteydessä.) Kolme koukkua on vielä vedessä ja yksi hakemus väsäämättäkin, joten pikkasen vielä on toivoa.


Mutta kun perusteena on mm. riittämätön kirjallinen tuotanto. Mielenkiintoista nähdä, monellako kirjalla apurahaa saa ja millainen painosten kuningatar pitäisi olla. Mutta nokka pystyyn!

Muuta ei nyt tällä kertaa kuin että tänään kävin labrassa. Aika monta verikoetta otettiin.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kaikenlaista

Suurin osa päivästä sujui piirustusten mukaisesti. Aamulla tukisukkien mittauksessa ja sitten apuvälinehenkilön luona, en nyt muista virallista nimikettä. Hyvät käynnit kumpikin ja sain vähän tuomisia kotiinkin.

Sitten piti mennä kahville. Ensin yritimme terveyskeskuksen vieressä olevaa kovasti kehuttua kahvilaa. Ei siinä muuta kuin liukkaan näköinen tie parkkipaikalta eli käänsimme noka takaisin kohti kaupunkia. Menomatkalla mies haki kirjapakettini Siwasta ja jatkoimme kohti uuden ratsastuskeskuksen kahvilaa. Pimeätä oli ja ehkä jossain oli lappu talvilomasa, ehkä ei. Taas käännös ympäri ja ajoimme Lottamuseoon. Lohipiirakkaa ja kahvia, evääksi siemennäkkäriä. Mies ei tykännyt paikasta eikä piirakasta. Minä en ollut ihan yhtä kriittinen. Sen sijaan lattiaa raapivat puutuolit olivat ikävät.

Nettidivarista tullut kirjapaketti oli hyvä ostos. Kaikkeen en ehtinyt tutustua, mutta yhdessä maakunta-a la carte -kirjassa oli valokuva, jonka muistelisin esittävän mummuni ex-sulhasta. Sitä herraa, josta ei koskaan puhuttu sanaakaan eikä varsinkaan sitä, että hän taisi olla erään oikein lähisukulaisen oikea isä.

Muuten kirjat ovat vielä lukuvaiheessa, mutta ollakseen n. 6-8 euroa kappale, tein oikein erinomaiset kaupat. Niihin palaan myöhemmin.

Tässä on pari kuvaa nukkekotinäyttelyssä olevasta talosta, kuvan otti Sirkka Vesterinen.



Huomenna on labra ja nyt uni painaa silmää niin että on paras panna kone kiinni. Hyvää yötä!

lauantai 20. helmikuuta 2016

Kirjoittelua ja aivastelua

Koko päivä meni nenän pyyhkimisessä ja aivastelussa. Päiväunetkaan eivät  tulleet tai oikeastaan sillä hetkellä, kun melkein nukahdin, kännykkä pirahti. Oli tullut joku jonninjoutava tekstiviesti. Vasta illalla kömmin tietokoneelle, kuten tapani ja aikatauluni on jo pitkään ollut. Se kirjoitusrauha näet. Tein kyllä ensin yhden nettiostoksen ja maksoin kasan huutonetin kirjoja. Osa niistä on taustamatskua kirjaani varten, esimerkiksi Viipurin matkailuopas karttoineen, mutta osa ihan vaan huvikseen ostettuja, kuten Urho Kekkosen ruokatavat. Kun halvalla saa, sanoi Sulo Vileenikin.

Kyllä perikunta aikanaan manaa. Kaunokirjallisuutta meillä on yksi huoneellinen. Ruokakirjallisuutta noin kolme metriä. Käsityö- ja nukkekotikirjoja vain muutama metri, kun noita edellisiä on suunnilleen lattiasta kattoon. Sitten on historia, kulttuuri, lasi ja keramiikka ynnä muut taidekirjallisuusosastot, historiikit ja pitäjänhistoriat, sukututkimus ynnä muu. Mutta harvaa kirjaa olen turhaan ostanut, mitä nyt hömppää, jota ei lasketa, mutta joka on ääretetömän tarpeellinen kirjallisuudenlaji. Tietokirjoja rakastan ja niista olen poiminut monet tiedonsirut milloin mihinkin tarkoitukseen. Esimerkiksi kun löysin hyllystä Alexandra Gripenbergin elämäkerran, huomasin hyvinkin tarvitsevani sen antamia tietoja uudessa kirjassani. Toinen hyödyllinen teos on ollut Cajsa Wargin kokbok, jonka lukeminen tosin käy työstä. Vanha fraktuura ja vanha ruotsin sanasto ovat melkein voittamaton yhdistelmä. Sitä luenkin korkeintaan sivun kerrallaan. Ymmärrän tai en ymmärrä.


Pieniä kirjakasoja on siellä sun täällä, kuten takkahuoneen ikkunan alla hyllyssä. Vessassa ei ole eikä eteisessä eikä salissa. Kaikissa muissa huoneissa taitaakin sitten olla.

Kaunosta osan voisi heittää poiskin, mutta ei roskikseen! Jonkin verran voisi tietysti aina sairaalareissuilla pakata mukaan, kun muistaisi. Divarit hädin tuskin huolivat edes uusiakaan kirjoja. Kun aikanaan muutimme Laurin kanssa yhteen, plokkasin rinnakkaiset kirjat eroon ja vein seitsemän muovikassillista diavariin. Ukko maksoi yhteensä sata markkaa koko saaliista. Ehkä jatkan kirjankansista laatikoiden ja rasioiden tekemistä, kun yhden jo osasin väsätä. Kuvaa en kuitenkaan ole muistanut siitä ottaa enkä keksiä vielä käyttötarkoitusta. Kannet kuitenkin ovat nätit.

Ensi viikolla meillä on ohjelmassa terveyttä ja sairautta neljänä päivänä. Miehellä on maanantaina hammaslääkäri, kun haukkasi "valkoisia hiiriä" niin, että kahdesta hampaasta lohkesi kulma. Tiedätkö, mikä on valkoinen hiiri? Joku sanoo sitä körttipastilliksikin. Tiistaina mulla on tukisukkien mittaus ja sen jälkeen apuneuvojen miettimispalaveri näihin surkeisiin neuropatiakäsiin, jotka ovat aamulla varsinkin ihan onnettomat. Jalat myös. Hyvä että saan paidan helmaa nostettua. Maailman paras twist off -kannen avaaja eli Savonia-lusikka ei oikein enää riitä. Myös leivän leikkuu tuottaa joskus enemmän, joskus vähemmän tuskaa. Ja niin edelleen.

Keskiviikkona on minulla labra ja perjantaina tietokonetomografia, joka sitten näyttää onko mulla muuta tautia kuin nuhatauti. Eli syöpälääkäri on siitä viikon päästä. Perjantaina mies menee silmäklinikalle. Toimenpide siirtyi, kun lääkäri huomasi silmässä tulehdusta. Torstai on kuitenkin vapaapäivä, kun miehen soitonopettajalla on talvi- ja hääloma. Jalkahoitajaakaan en uskalla tilata, kun on tätä ohjelmaa muutenkin turhan paljon. Eikä tietysti näin nuhaisena oikein viitsi lisäohjelmanumeroita enää keksiä, hyvä kun nämäkin saadaan hoidettua.


perjantai 19. helmikuuta 2016

Käsittämätöntä tautia

Olen jo monta viikkoa ruikuttanut nuhavaivoista. Se oli jo melkein poissa, mutta eilen taas petrasi kuin sika juoksuaan. Nenä vuotaa suunnilleen koko ajan, mutta kun ei ole kuumetta, ei varmaan paranekaan. Ilman kuumetta ja lihaskipuja päättelen, että tämä ei ole sikainfluenssaa. Kiusallista ja ikävää kuitenkin, kun nokka vuotaa norona. Eilen olisi ollut taidemuseolla upean näyttelyn avajaiset, joihin olin ihan tosissani menossa, kunnes olo tuntui semmoiselta, että ehkei ole viisasta lähteä muita tartuttamaan. Ja onhan se noloakin koko ajan niiskuttaa. - Ensi viikolla on labra ja tietokonekuvaus, jolloin myös miehellä on uusi reissu silmäklinikalle. Sitten seuraavalla viikolla minulla on syöpälääkärin aika. Yms. Ohjelmaa piisaa niin, ettei almanakkaan vaihteeksi muuta mahdukaan.

Mutta ilojakin on. Nukkekotini lähti tänään Tampereelle. Muutamat liimaukset olivat irronneet matkalla, mutta ilmeisesti kuitenkin kaikki mööpelit löysivät paikkansa. Näyttelystä tulee upea eli kaikki kynnelle kykenevät, kannattaa lähteä tutustumaan taitavien naisten ja vähän miestenkin kätten töihinVerkatehtaalle. Näyttely avautuu viikonvaihteessa. Tämä ei ole taloni, vaan kuvassa esiintyvän, katoksesta karanneen lehmän majapaikka.


Istun tietokoneella ja pitkään naputtelin kirjaani, kuinkas muuten. Sain uutta materiaalia ja jatkan vähän niiden pohjalta. Sairaus kai se tämäkin ---

torstai 11. helmikuuta 2016

Se oli semmoinen päivä

Kehuin niin itseäni edellisestä päivästä ja kuten mieheni tuppaa sanomaan, Jumala rankaisi heti. Eli tämä päivä olikin särkypäivä. Olin kolmeen kertaan päikkäreilläkin, tosin en nukahtanut kertaakaan, mutta lepäsin. En käsitä, mikä käsiäni nyt on ruvennut niin särkemään. Neuropatiaa - joo sormissa, mutta kun kädenselkiäkin särkee. Onneksi sain valmiiksi ihanan pehmoiset rannekkeet alpakkalangasta ja ne tosiaan lämmittävät. Eihän se kipu ihan hirveä ole, ei sinne päinkään, mutta kurjalta se pienikin särky tuntuu. Kun taas jo olin unohtanut.

Ennen mummut puhuivat reumatismista, joka rumalla ilmalla sai jäsenet kolottamaan. Sitä tosiaan oli tänään, kun piti postilaatikollekin talsia sateenvarjon kanssa. Pellon toisella puolella oli kaivinkone ja kuorma-auto kaivelemassa kai tukkiintunutta ojaa. Pelto näyttikin lainehtivan. Mies oli tosin sitä mieltä, että antaa poikien kaivaa, väärää paikkaa kuitenkin kaivelevat. Ehdotin, että jos voisi soittaa kaupungille, mutta mies arveli, ettei joka asiaa pidä sorkkia.

Hederikin oli pakko vaihtaa, kun ei maassa eikä puussa enää ole yhtään lunta. Jos talvi vielä yllättää, voin taas vaihtaa lumikuvan takaisin. Tulppaanit kylläkin joutuivat boikottiin, kun rupesin kovasti aivastelemaan. Tosin nuha jatkuu, vaikkei tulppaaneista ole enää tietoakaan.


Sain sentään jotain aikaiseksikin. Kuorrutin kakun, sen joka kuulemma on Kotitalousopettajan kakku, toiselta nimeltä Kentakilainen kahvikakku. En ollut aikaisemmin kuullutkaan tämmöisestä. Mainio ohje, mutta kakku pääsi vähän kuivumaan uunissa. Mies kokkasi iltaruokaa, enkä viitsinyt mennä tupaan sähläämään hänen jalkoihinsa. Tämä kun ei tykkää häiriköistä siinä vaiheessa. Pata, jonka hän teki, oli tosi maittava. Valmiisiin pata-aineksiin (joita hän rakastaa) possunlihaa, hillosipuleita, herkkusieniä (purkista, joita hän myös rakastaa), chili-valkosipulitahnaa ja papuja purkista nekin. Hyvää tuli! Hänen ostamansa Tefalin korkealaitainen paistokasari oli koekäytössä ja toimi tosi hyvin. Pinta on keraaminen ja ällistys oli suuri, kun tänään pataa lämmittäessäni se suorastaan luisteli pannun pohjalla. Ei enää ikinä teflonpannuja!

Sain myös valmiiksi tosi-ison ja tosileveän kassin, jolla nukkekotini matkustaa Tampereen nukkekotinäyttelyyn ensi viikolla. Uhrasin kassiin yhden ison froteepyyhkeen, sinänsä hyvän pyyhkeen, mutta se oli vähän liian iso ja ruman värinen. Henkselit tein vanhasta farkunlahkeesta ja somisteeksi ja tueksi käytin nättiä ja tukevaa kukkakangasta, joka oli jäänyt verhosta. Pitää kuvata tämä teos, joka ei kestä tarkempaa silmäilyä, mutta varmaan ajaa asiansa.

Vaikka aloitin ruikuttamalla, niin oikeasti päivä oli ihan hyvä.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Liukasta laskiaista!

Meillä piti olla pytyllinen sitä erinomaista hernekeittoa, jota keitin muutama viikko sitten. Laskiaisrokkaa näet, mutta eipä ollut enää yhtään jäljellä. Isäntä tuntui vähän pettyneeltä, mutta ehkä hän tyytyy purkkisoppaan tai hakee ainekset päivällä kaupasta.

Minun ajatukseni ovat olleet kovasti muissa asioissa. Huomasin näet eilen illalla, että parin päivän päästä pitää olla postitettuna yksi apurahahakemus. No, onneksi huomasin ja olihan mulla kaksi yötä ja yksi päivä aikaa miettiä sitä. Sähköinen versio lähti hetki sitten, paperinen huomenna. En ole koskaan saanut mistään en ensimmäistäkään apurahaa, paitsi oppikoulussa yhden kirjastipendin. Mutta mitään ei saa, jos ei edes yritä. Naurakoovat itsensä läkähdyksiin, jos niin katsovat oikeaksi. Tässä kuussa aion lähettää vielä muutaman muunkin nöyrimmän anomuksen. Harmi kun tuttavapiirissä ei ole yhtään miljonääriä...

Huomenna aion tapauksen kunniaksi, siis lähetetyn hakemuksen ja laskiaistiistain kunniaksi, paistaa pitkästä aikaa kakun. Resepti on etsittynä, mutta en ole vielä päättänyt, tuleeko siitä oikein torvivuokaan vai uunipannulle tehtävä. Enkä ole mainittua reseptiäkään ennen kokeillut, joten en tarkkaan tiedä, millainen sen oikeasti pitäisi olla ulkonäöltään.


Käsityöosastolla kyllästyin paksun villapaidan kutomiseen ja otin välityöksi rannekkeet, kun löysin kätköistäni alpakkalankaa. Neuropatia on pahentunut talvaen aikana ja kylläpä jo ensimmäinen ranneke lämmitti mukavasti särkevää kättä. Särky ei ole kamalaa, ehkä asteikolla 0-10 jossain korkeintaan nelosen paikkeilla. Ikävää joka tapauksessa. Ikävää on sekin, kun kädet ovat aamulla varsinkin kovasti turvoksissa eikä edes paidan helmaa tahdo saada nostettua. Tämä on varmaan jotain sytostaattien jälkiseuraamuksia tai sitten jotain muuta. Vanhan naisen reumatismia, kenties?

Liukasta laskiaista ei voi viettää enää edes meidän pihatiellä. Toissa-aamuna se oli niin liukas, että oli postilaatikollekin menoa varten kaivettava Potku-Peten peittonsa alta esille. Samalla reissulla kurvasin katokseen etsimään hiekoitussepeliä noin niin kuin varmuuden vuoksi. Sitten loput ja jäät jo sulivatkin.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Perjantain puolelle meni

Täällä sitä taas kukutaan. Kun sain kirjatekstini valmiiksi, niin nyt pidän siitä ihan pientä lomaa. Sitten taas voi uusin silmin katsella sitä ja tehdä täydennyksiä ja korjauksia. Nyt on myös se vaihe, jolloin haetaan niitä apurahoja. Voi, voi, yhdestä tuli jo hylky. Jo, jos hakijoita oli 6000, niin eihän ne kaikille voi rahaa myöntää, mutta pitäköövät rahansa. Kun yksi ovi napsahtaa kiinni, niin ehkäpä toinen on jo aukeamassa. Kun kirjaani tulee jonkin verran kuvia ja väitän, että sillä on muutenkin ihan oikeaa merkitystä, niin olisi kiva saada siitä paitsi hyvä, myös kaunis. Ja se maksa kans´.

Lepopäivän ratoksi ei ollut muuta ohjelmaa kuin laiskottelua, käsityötä ja lukemista. Näpertelin myös pikkasen eli värkkään nukketaloon rekeä tai kärryjä. Kun Tampereen Nukkekotinäyttelyssä taloni viettää itsenäisyyspäivää, on siinä ja siinä onko jo rekikeli. Verkarannan näyttelystä on tulossa huikea - menkää ihmeessä kaikki lähellä asuvat katsomaan. Se alkaa muistaakseni 22.2 tai niillä main.

- Lukupuolella on menossa jostain haalimani venäläinen dekkari, jossa oudot nimet tahtovat mennä sekaisin, mutta veipä ajatukset pois sairaalasta.


Isä nimittäin joutui toissapäivänä sairaalaan pudottuaan sängystä tai kaaduttuaan ylös noustessa. Siinä hädissään hän ei ollut hoksannut painaa turvanappiakaan, jos se nyt edes ranteessa olikaan, en tiedä. Kuumetta oli ollut yli 39 astetta. Eilen se oli jo laskenut 38:aan eikä tänään sitä edes mitattu! Tippakin oli otettu pois. Mykkä lääkäri oli käynyt huoneessa ja kai se oli keuhkoja kuunnellut, kun ensiepäily oli alkava keuhkokuume. Toisaalta voihan se olla tavallistakin, näitä influenssia sun muita tai kuume noussut siinä, kun hön ties miten kauan oli yrittänyt päästä ylös. Ei kuitenkaan yli kolema tuntia ja toivottavasti ei läheskään niin kauan. MInä olen sen verran vielä tuhissut ja nenä vuotaa, etten uskaltanut lähteä katsomaan, mutta mies oli ja vei mennessään pullon jaffaa.

Jalkoja ei mitattukaan, vaan uusi kutsu tulee myöhemmin alihankkijalta. Fysioterapeutti sanoi, että ilman muuta päätös on myönteinen ja niinhän alusairaalan lääkärikin kesällä sanoi, että näitä on käytettävä lopun ikääni. Ja auttaahan nämä, ei sitä voi kiistää. Jalkojen ja käsien neuropatia on talven aikana selvästi pahentunut. Aamulla varsinkin jo yöpaidan helman nostaminen on hankalaa. Sain uuden puhelinnumeron toimintaterapeutille, mutten vielä tilannut aikaa. Ei ennen kun näemme tuon isän tilanteen etenemisen. Jumppaohjeita mulla on, mutta terapeutilta kuulemma voi saada myös apuvälineitä. Niitä on jonkin verran hankittukin jo aikaisemmin ja taloon on laitettu kaiteita ja tukikahvoja. Muutama pitäisi vielä saada lisää. Hissi olisi ihana alakerrasta yläkertaan, mutta sitä tuskin eläkeläisille kustannetaan. Kysyähän aina voi. Ja kun kumpikaan ei käytä rollaattoria, ei kynnysremontteja tarvitse tehdä. Ulkoraput ovat myös tulevaisuudessa ongelma.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ihan pieni postaus

Pitäisi tämän mummun olla jo nukkumassa, kun aamulla pitää pirteänä olla mittauttamassa kinttuja uusia tukisukkia varten. On siinä kanssa yksi riesa. Tein aamulla sen virheen, että rasvasin jalkani, eikä sukkien kiskominen kai koskaan ole ollut niin vaikeaa.

Muuten tässä olen vain ollut, tehnyt käsityötä ja illalla lueskellut. Kun sain kirjan valmiiksi, tai siis valmiiksi ja valmiiksi, mutta ekan version kirjoitettua, on kaikkien hyvien ohjeiden mukaan aihetta pitää pieni tauko. Noudatan ohjetta, ainakin vähän.

Tämä on ikivanha kuva, nyt ei lunta enää ole nimeksikään. Sen verran kuitenkin, että aura ajoi meidän kujan ja kevyen liikenteen tien. Ja kiillotti vähän niitä muutamaa askelta, jotka on otettava roskikselta postilaatikolle. Tänä vuonna tietä on kyllä hoidettu esimerkillisesti, jopa hiekotettu.


Miehellä silmä vaivaa, mutta ei kuulemma ihan niin paljon, että pitäisi soittaa silmäsairaalaan. Parin viikon päästä hänellä on muutenkin sinne aika ja mikä mies se olisi, joka ei sinnittelisi. Vähän se minua huolettaa. Hänellä onkin kahtena peräkkäisenä päivänä sairaalareissut, ensin silmäklinikalle, sitten aluesairaalaan. Ja minulla seuraavalla, vai olikohan se sitä seuraavalla viikolla syöpäsairaalaan kaksi kertaa, viikon välein. Tuttu rouva, ketoi, että hänen miehellään alkoivat syöpähoidot eilen. Tuntuu kurjalta, vaikken miestä tunnekaan. Toisaalta tieto sairaudesta ja hoidot ja parempi kuin epätietoisuus. Silloin voi taistellakin.

Ruokana meillä oli porsaan potkaa ja hapankaalia, ruokaa josta mies on unelmoinut monta kuukautta. Nesteenä oli tummaa olutta ja ikivanhaa, pussin pohjalle jäänyttä valkoviiniä. Nämä muhivat uunissa jotain neljä ja puoli tuntia. Eisbein und Sauerkraut. Vastoin odotuksia se oli ihan hyvää, kun kuorin nahat ja läskit ensin lautasen laidalle. Mutta sen verran epäesteettisen näköistä, etten viitsinyt ottaa kuvaa. Samaa syödään varmaan huomennakin ja seuraavan kerran ensi tai seuraavalla viikolla. Mies tilasi neljä potkaa paloiteltuna ja sai 2,5 kiloa. Mutta eipä se paljon maksanutkaan. Kaupassa oli ollut ihanan näköisiä lampaanpotkia, mutta eihän sitä joka päivä voi potkaakaan syödä, vaikka onkin hyvää lihaa ennakkomaineesta huolimatta. Onneksi possun sorkat oli sentään poistettu ennen leikkaamista.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Se on jo helmikuu

Kyllä on kivaa, kun päivät pitenevät ja valkenevat. Kliivia, josta otin muutama päivä sitten tännekin kuvan, se  senkun pörhistyy. Kumma juttu, en ole hoitanut sitä mitenkään. Nyt tuotin supstraalia kaupasta, jos vaikka pitäisi ihan vähän häntä lannoittaa. Se on uskollisesti kukkinut joka vuosi.

Toinen uskomaton kaveri on tämä orkidea, jonka kukka on edelleen kaunis:


Kuva on otettu kännykän huonolla kameralla. Pitääkin muistaa ottaa parempi kuva niin kauan , kun on mitä kuvaa.

Tein viikko sitten ison annoksen linnunruokaa. Sulatin kookosrasvaa ja lisäsin siihen rusinoita ja monenlaisia siemeniä ja pähkinöitä. Ei kelpaa. Kukaan ei ole käynyt edes maistamassa sitä. Ohje oli Viherpihasta: rasva yms. kaadettiin kahvikuppiin, jonka ripustin yhteen amppeliin roikkumaan. Onneksi laitoin vain yhden kupin ulos; kaksi on jääkaapissa ilmeisesti odottamassa seuraavan talven lintuja. Sini- ja talitiaisia kyllä käy lintulaudalla ja mustarastas syö rusinoita, mutta tämä ei kelpaa kenellekään. Onneksi en ottanut kuvaa sittä...