maanantai 27. maaliskuuta 2017

Vähän harmaata

Päivällä kuuntelin kahden miehen duettoja ihan kotinojatuolista käsin. Harjoittelusta oli kysymys, mutta sopi oikein hyvin taustamusiikiksi, kun samalla kudoin sytomyssyä syöpäsairaalan keräykseen. Illalla vielä isäntä soitti parit Louis Armstrongin ja Count Basien levyt ja iltapalaksi söimme palat päivällistä kinkkupiirakkaa ja siilikakkua. - Sikäli päivä siis oli oikein mukava, vaikka Summertime jäikin soimaan pitkäksi aikaa päähäni.

Hyvä, että olikin iloisia ajatuksia, sillä muuten tässä on ollut vähän apeanharmaa mieli. Vaari joutui sairaalaan - johan hän on koko vuoden ollutkin sairastamatta. Tai siis joutumatta sairaalaan. Pelkäsimme jo pahinta, sillä niin uupunut ja melkein muissa maailmoissa hän oli kun viimeksi kävimme. Ei hän silloin puhunut mitään mahavaivoista, mutta niiden takia on nyt sisällä terveyskeskuksessa ja vielä eristyshuoneessa. Noro vai mitä mahtaakaan olla? Korkeassa 95 vuoden iässä tietysti kaikki voi olla vaarallista ja luultavasti nyt on kyse pöpöjen lisäksi ravinto- ja nestehukasta. Huomenna olemme varmaan vähän viisaampia. Sairaat kylläkin tyrkätään kotiin heti, kun vain se on mahdollista, mutta saapi nähdä, siirtyykö vaarin Kaunialaan lähtö. Ei ne sinnekään sairaita ota, kaikista vähiten ripulipotilaita.

Tuleva viikko on melkein vapaa ohjelmasta, joka onkin nyt hyvä juttu. Tiistaina viemme abipojan lounaalle, kun kirjoitukset ovat toivottavasti onnellisesti ohi. Ehkä poika kertoo mummille suunnitelmistaan, tai sitten ei. Armeijaan meno on kuitenkin vasta tammikuussa.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kevättä, kevättä


Tässä vähän somempi kuva ostamastani Lisa Larsonin ponista. Se pääsi pikkuisen lampaan kaveriksi tuvan hyllylle.

Otsikkokuva oli pakko vaihtaa tilapäisesti pihassa kukkiviin lumikelloihin. Eipä tuota lunta enää paljon ole, joten uusia kuvia pitää ottaa lähiakoina. Kevätpäivän tasaus oli alkuviikolla, olikohan se viime sunnuntaina? Ja kellot siirtyvät - yäk - kesäaikaan tänä viikonloppuna. Kevään merkkejä on sekin, kun fasaani ilmoittautui. Pian pääsee sitä varmaan kuvaamaan, kun komea koiras pörhistelee pihassa.

Muuten ei mitään kummempaa toistaiseksi. Isäntä sai nopean kutsun tutkimuksiin, joita tietysti molemmat jännitämme jo etukäteen. Silmähoitonsa jatkuvat, mutta minulla ei tällä hetkellä ole sen kummempia vaivoja. Onneksi vaivat vuorottelevat. - Ensi viikolla menemme lapsenlapsen, sen abin kanssa lounaalle, kun viimeinenkin ponnistus ylioppilaskirjoituksissa on ohi.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Odottelen postia

Olen tehnyt aika paljon lähdekirjahankintoja tulevaa projektiani varten siinä uskossa, että verottaja ne aikanaan hyväksyy menoiksi. Nettidivareista raaskii ostaa, kun halvalla saa eikä toisaalta tuollaisia 1900-luvun alkuvuosikymmenten oppikirjoja muuten mistään saisikaan kuin sattumoisin. Vitosen kappaleelta ja niin edelleen. Joskus hurahdan vähän suurempiinkin ostoksiin.Kun kaikenlaista rompetta keräilen, törmäsin  Kupittaan Saven puiseen Okki Laineen marttanukkeen. Minulla oli pienempi koko kotona jo olemassa, mutta tämä on vajaa parikymmentä senttiä korkea ja kokoonsa ja harvinaisuuteensa nähden edullinen ostos, jonka tein yhdestä nettidivarista, kuinkas muuten, yhdessä kirjojen kanssa. Toinen impulssiostos oli tämä pieni poni.



Otus on ihailemani ruotsalaisen keraamikko Lisa Larssonin teos, kooltaan vajaa kymmenen senttiä. Sitä odottelen vielä postista, kuten viimeistä kirjapakettiakin. Tämän kuvan olen napannut netistä, mutta kuvaan uutuudet sitten yhdessä. - Nyt pitää jarrutella ostoksia, varsinkin kun ei toistaiseksi ole tietoa miehelle mahdollisesti tulevista sairaalakäynneistä. Silmähoidot nyt ainakin jatkuvat, mutta pistokset muistaakseni vain kuuden viikon välein. Nyt pistetään kumpaankin silmään. Huomenna lääkäri soittaa niiden muiden vaivojen aiheuttamista toimenpiteistä ja ensimmäiseksi varmaan lähettää labraan. - Minähän en omien vaivojeni takia ole ajanut autoa moneen vuoteen, joten mies meillä tekee kauppa- ja postireissut. 

Kuvista puheenollen, olen viime aikoina raivannut ja järjestellyt työhuonetta ja kerännyt jätesäkillisen roinaa roskikseen vietäväksi. Onneksi avasin yhden hyllyn reunassa lojuneen kirjekuoren, joka oli melkein menossa jätesäkkiin. Siinä oli äidin serkun lähettämiä vanhoja valokuvista otettuja kopioita. Laatu on aika kehno, mutta täytyy kokeilla, saisiko ne jotenkin skannattua talteen. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Hyvää kuului

Painopiste sanalla kuului. Omalta osaltani olen ikionnellinen lääkärin sanoista: seuraavan kerran tavataan vasta ensi vuonna samaan aikaan eli syöpää ei näkynyt ja tämä lymfooma-asia on toivottavasti käsitelty loppuun. Mutta  kuten lääkärikin sanoi, aina voi tulla yllätyksiä jossain muodossa. Se toinen muoto - ei välttämättä syöpä eikä välttämättä vakava juttu - saattaa olla talon toisen asukkaan kohdalla. Mitään ei ole vielä tutkittu eikä tiedetä muuta kuin että mies aikoo torstaina tavoitella lääkäriä. Ei keskiviikkona, sillä ensin on meno silmäklinikalle kuulemaan jatketaanko hoitoja vai onko se jo lopputarkastus. Mutta jos ei ole vaivaa yläpäässä, niin sitten alapäässä ja päinvastoin. Me tietysti olemme siinä iässä, jolloin eletään melkein jo jatkoajalla. Osat alkavat olla loppuun käytettyjä, tunnustamme sen tai emme.

Sairautta on tuttava- ja ystäväpiirissä ollut vähän joka puolella. Uutta kirjaani varten otin yhteyttä ex-työkaveiin, jolta kyselin kolmannen kollegan kuulumisia. Eihän sitä nykyisin arvaa suin päin edes soittaakaan vanhoille ihmisille. Tämäkään rouva ei ole aikoihin ollut kotona, vaan makaa pitkkän kestäneen ja ankaran syövän kourissa hoitokodissa. Ystäväni lupasi välittää terveiset. Näen mielessäni aina aurinkoiset ja ystävälliset kasvot, jollaisena hänet tulen tietysti aina muistamaankin.

Joka tapauksessa perjantaina me juhlimme terveyttä. Kävimme kylän parhaassa ravintolassa Huvilassa. Chefin menyy oli herkullinen. Jo ensimmäiseksi pöytään kiikutettu leipä oli niin hyvää, että halusin ostaa sitä kotiinkin. Sitten oli graavia lohta erilaisten höystöjen ja mm. paahdetun maa-artisokan kanssa. Vai olikohan se sittenkin ihanan angus-pihvin ja kotimakkaran lisäkkeenä? Jälkiruokana oli paahtovanukasta. Pitkään aikaan ei ole tällaisia herkkuja syöty, ei kotona eikä muualla.


Kun nyt näin herkuteltiin, syötiin ja juotiin hyvin, niin lauantaina syötiinkin jo kolmantena päivänä melkein peräkkäin hernesoppaa ja tällä viikollakin on pistelty vähän vaatimattomampia ruokia. Tänään tein nyhtökaura-makaronilaatikon, jota syödään vielä ainakin kahtena päivänä. Mies oli vähän epäluuloinen nyhtiksen suhteen ja niin silppusin vuoan toiseen päähän eiliseltä jääneet grillimakkarat. Makaronilaatikosta en sentään ottanut kuvaa eivätkä nuo ravintolan ruoka-annokset oikein ole edukseen, kun kuvasin vähän vaivihkaa ne kännykällä.

Se on nyt sitten naisten päivä. Onnea, terveyttä ja voimia meille kaikille, tuli vaikka pieniä akkoja taivaalta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Yhtä ja toista laskiaissunnuntain aikaan

Viimeksi ihastelin lapsuudenystävän soittoa. Sen jälkeen soitti ex-työkaveri vuosikymmenten takaa ja ilmoittautui kylään ohikulkumatkallaan. "Välivuosilla" ei ollut mitään merkitystä eli juttua piisasi! Eikä kahta ilman kolmannetta. Fb:ssä olemme viritelleen muutaman abiluokkakaverin kanssa yhteyksiä. Siitä näet on tasan puoli vuosisataa kun kirjoitimme ylioppilaiksi. Kaikkia ei yhteydenpito kiinnosta eivätkä jotkut valitettavasti olleet ihastuneita edes yhteydenotosta. Siinä vaiheessa minulta kylläkin into jatkaa laimeni kovasti. Se on selvää, että kaikki eivät ole naamakirjan käyttäjiä, mutta voisi silti nätisti tai edes kohteliaasti ilmoittaa, jos ei enää halua kuullakaan vanhoista luokkakavereista. No, se siitä, mutta sanonpa vain, että mukava on jakaa kuulumisia niiden kanssa, joita se kiinnostaa.


Tällä alkavalla viikolla minulla on jännät hetket, kun odotan perjantaita ja syöpälääkärin vastaanottoa. Sitä ennen on tietysti labra ja maanantaina kampaaja. Viime mainittu ei tietysti liity lääkärireissuun, mutta hyvähän on olla siistin näköinen... Hiukset ovatkin päässeet kasvamaan, sillä viimeksi niitä on leikattu joulukuun alussa, kuten kalenteri kertoi. Joka päivälle on jommalla kummalla jotain ohjelmaa eli kiirusta pitää, kuten eläkeläisillä tuppaa olemaan.

Minulta pyydettiin käsikirjoitusta yhteen vähän isompaan juttuun, jota takaraivossa jo vähitellen rupean miettimään ja faktojakin keräämään. Ensin tosin pitäisi saada rahoitusta hankkeeseen. Ja toivoa olevansa terve!

 - Hyvää viikkoa!

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ystävyys on kuin pikkuinen ukko

... jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen.

Tämä on sellainen viikko: ensin ystävä Hollannista soitti ihan yllättäen. Viimeksi olemme puhuneet ehkä vuosi sitten, tavanneet monta vuotta sitten. Tänään soitti toinen ystävä, kollega, jonka kanssa olemme tavannet ties miten monta vuotta sitten, viime vuosikymmenellä joskus. Hän piipahtaa loppuviikolla, kun on Helsingistä matkalla kotiin Itä-Suomeen ja minä osun matkan varrelle. Nämä puhelut ovat ilahduttaneet valtavasti. Samoin ne hyvät yhteydet vanhoihin luokkakavereihin, joiden kanssa on saatu viritettyä yhteyksiä ja vaihdettu kuulumisia naamakirjassa. Pinestä sitä ihminen ilahtuu, vaikka ystävyys ei todellakaan ole mikään pikkujuttu.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Vuosi onkin jo hyvässä vauhdissa

Tässä on taas niin monenlaisia asioita mielessä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Hyvistä kuulumisista olenkin jo kirjoittanut facebookiin, kun se jotenkin on ketterämpi. Kaikista suunnitelmista en tohdi vielä edes kirjoittaan, kun mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Eilen kuitenkin oli aika mukava päivä. Pidin meillä kotona tunnin esityksen Anna Olsoni -kirjastani hyvin otolliselle kuulijakunnalle. Kuuntelijoita oli peräti viisi henkeä, mutta tunnelma taisi olla aika mukava. Ainakin itselleni jäi tosi hyvä maku illasta. Voi olla, että yhtä intiimiä tunnelmaa ei olisi isommalla joukolla syntynytkään.

Tilaisuus oli tarkoitettu paikallisille martoille, mutta sunnuntai-ilta ei houkutellut. Tai oli muuta ohjelmaa taikka sitten porukat eivät olleet kiinnostuneet kuuntelemaan historian siipien havinaa... Kahvin kanssa oli kinkkupiirakkaa, maustekakkua, lusikkaleipiä ja luumukräämiä. Kaikki onnistui melkein yli odotusten, leipomukset myös.


Tammikuun lopulla isä täytti 95 vuotta. Nyt hän on taas Kaunialassa ja kotiutuu viikon päästä. Kestit oli kotona ja ihan perhepiirissä. Yksi serkku vaimoineen tuli onnisttelemaan suvun vanhinta ja minusta ainakin se oli kovin hienosti tehty. Tarjottavat oli tilattu paikalliselta uudelta kahvilanpitäjältä ja hyviä olivat! Saman tien tilasin meille lusikkaleivät, muut eiliset tarjottavat olivat kotitekoisia. Ja lusikkaleivätkin maistuivat ihan kotona tehdyiltä. Isän lempikakku on kinuskikakku ja sitä tietysti tarjottiin synttärisankarille. kuten mehevää voileipäkakkuakin.


Ne olivat ne iloiset asiat. Iloisen luulin olevan senkin, kun rupesin keräämään tietoja meistä riemuylioppilaista, jotka kirjoitimme tasan 50 vuotta sitten. Perustin oman ryhmän facebookiin ja löysin siihen muutaman jäsenenkin ihan vaan kuulumisten vaihtamista varteen. Sitten tuli lunta tupaan, mitä suuresti ihmettelen. Kaikkihan eivät halua olla naamakirjassa ja siihen jokaisella on oikeutensa, mutta jotkut kommentit - suoraan ja mutkan kautta - olivat sitä luokkaa, että on parasta, että jäävät vallan omaan arvoonsa. Ryhmän jäsenistä ei tietenkään ole kysymys.

Kaukainen sukulainen viettää ilmeisesti viimeisiä elonpäiviään ja vaimonsa pyysi meitä ystäviä ja tuttuja pistämään kädet ristiin. Sama tilanne voi meilläkin olla isän suhteen milloin tahansa, sillä hän on jo tosi vanha, vaikka suht. skarppi edelleen. Kuulo on heikentynyt talven aikana ja sanojen hakeminen on joskus aika vaikeaa. Mutta onhan ikäkin jo korkea.