keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Kiintiö täyttyi

Olemme ahertaneet kinkun ja muiden jouluruokien kimpussa tähän iltaan asti. Nyt se loppui! Palaakaan ei mene enää alas. Rosollia ja laatikoita pystyi vielä syömään, samoin viimeiset silakat, mutta kinkunloppu oli jo niin tunkkaisen makuista, ettei se mennyt alas ilman sinappia. Olisi pitänyt keittää hernesoppa jo monta päivää sitten. Muut jo loppuivatkin, mutta tuntuu pahalta kompostoida kinkunloppua. Onneksi sitä ei ole paljon jäljellä ja siitäkin suurin osa kuorrutusta.

Joku teistä kyseli sinappisilakoiden ohjetta. Se on mieheni spesialiteetti eikä kuulemma ainesuhteet ole tiedossa eli hän tekee sen näin:
Silakkafileitä, tällä kertaa kilon verran, liotetaan etikkavedessä yön yli ja käännellään muutamaan kertaan. Siis väkiviinaetikkaa lorautetaan näppituntumalla. Olisikohan suolaa vähän mukana jo tässä vaiheessa, en muistanut kysyä. Seuraavana päivänä kalat valutetaan ja tehdään sinappikastike taas näppituntumalla: ehkä vähän vettä, mutta ainakin öljyä, sinappia, punaviinietikkaa, tilliä, suolaa, ripaus sokeria. Käännellään kaloja taas pariin kertaan ja purkitetaan päivän, kahden päästä tai nostetaan suoraan tarjoiluvadille. Korjaan, jos muistin väärin. Olen näitä joskus vuonna yks ja kaks tehnyt itsekin, mutten viimeiseen viiteentoista vuoteen.

Tässä edessä mädin alla on näyte sinappisilakoista. Silakkarullat, joita myyjä kutsui suutarinloheksi, olivat kuivia ja mitättömän makuisia, mutta onneksi niitä olikin vain hyvin pieni purkillinen.


Uuden vuoden ruokia ei ole sen kummemmin vielä mietitty, mutta ei ainakaan sikalihaa. Mies menee huomenna kai kauppaan, mutta sitä ennen labraan, ei kuitenkaan kupsahtamisensa takia. Musta panda-silmä on aika komea ja varmaan vaihtaa vielä moneen kertaan väriä. Onneksi poskea ei särje eikä se muutenkaan näytä niin pahalta kuin silloin yöllä, jolloin säikähdin aika tavalla. - Hänellä on viikon päästä kardiologin vastaanotto ja sitä varten on tietysti otettava kokeet ja EKG. Vuositarkastuksesta on kysymys, vaikka eihän sitä koskaan tiedä, kun aortasta sentään on kysymys.


tiistai 29. joulukuuta 2015

Loppu hyvin

En säikähtänyt eilen illalla varmaankaan turhaan, mutta nyt kaikki on - jos ei hyvin - niin ainakin hallinnassa. Siinä kävi niin, että mies kompastui sileällä lattialla ja löi naamansa maahan. Hänen jaloillaan on sairautensa takia sellainen taipumus, että ne voivat syyttä suotta heittää alta. Silmälasit iskivät naamaan, jossa on nyt silmän alla ruhje, ja tietysti meni silmäkin mustaksi. Yöllä vamma tosin näytti paljon pahemmalta kuin tänään.


Kuulin tömäyksen yläkertaan, ja kun ei isäntää kuulunut ylös, lähdin katsomaan. Oli siinä aika lailla työtä saada mies kammettua lattialta ja yhteisvoimin yläkertaan omaan sänkyyn. Tietysti hän väitti, että oli vain ajan kysymys nousta itse ylös. Minä tiedän itsestäni vastaavassa tilanteessa, etten olisi kovin helposti kääntänyt itseäni sellaiseen asentoon, josta kömmitään ylös.

Onneksi ei käynyt pahemmin, vaikka silmä voi huomenna olla taas eri värinen, kun se jo tänäänkin on melko metka, lähinnä musta kuin pandakarhulla. Onneksi silmälasit peittävät suurimman osan ruhjeesta. Mietin yöllä, mitä ihmettä teen, kun isku päähän oli kuitenkin käsittääkseni aika moinen tälli. Mitkään oireet eivät kuitenkaan viittaa aivotärähdykseen.

Asia ei näyttänyt ambulanssiasialta eikä mies ilmoittanut lähtevänsä muutenkaan päivystykseen, kun ei tosiaan luita ollut poikki. Ehkä sille ruhjeelle tai haavalle olisi voinut tai pitänyt tehdä jotain, en tiedä. Desinfiointiaine olisi varmaan saanut hänet huutamaan suoraa huutoa. Pitää varmaan täydentää ensiaputarvikkeiden varastoa.

Valvoin sitten melkein koko yön, mutta mies väitti nukkuneensa. Lepo paras lääke on... ja kai minäkin nukuin. Päivällä olimme kyllä aika nuutuneita eikä oikein mistään tullut mitään. Kudoin toisen tulevan yösukkani valmiiksi ja lueskelin vähän, mutta ei onneksi tarvinnut huolehtia ruoanlaitosta.

Kinkkua on vielä hyvinkin muutamaksi päiväksi, mutta laatikot ja silakat taitavat mennä huomenissa loppuun. Jos vielä kestämme tätä yksiniitistä dieettiämme. Parhaat herkut on jo  syöty, mutta lupasin tehdä uudeksivuodeksi toisen kotijuuston.Savulohta ei paljon edes ostettu ja sitäkin vielä on nokare, samoin rosollia. Rosolli taitaa lentää ensimmäisenä kompostiin, sillä pelkään juuresten kohta happanevan.


Vaikka jouluruoat maksavat kerralla aika paljon, niin loppujen lopuksi suurin osa on edullista ruokaa, teki ne itse tai osti valmiina. Ja vielä edullisemmaksi muuttuu, kun samoja ruokia pistellään meillä ainakin viikko eli niin kauan kun pysyvät syömäkelpoisina. Meillä ainakin. Laskeskelimme illalla, että huomennakaan ei vielä tarvitse mennä kauppaan. Tosin kolmas, se varajääkaappi hajosi sopivasti juuri jouluksi. Ulkoeteiseen voisi ruokia viedä, mutta siellä käy hiiri, jota ei ole tarvis erikseen ruokkia meidän jouluherkuillamme. Sen varalle pitäisi hankkia peltilaatikko. Saisikohan siitä jääkaapinromusta jotain, jos ottaisi koneiston yms. pois tai vaikkei ottaisikaan ja siirtäisi ulkoeteiseen?


maanantai 28. joulukuuta 2015

Valvon

Ehkä valvon tämän yön ja nukun huomisen. Syytä en lähde selittelemään, mutta sen voin sanoa, että yritän pitää korvat höröllä. Perheväkivallasta ei sentään ole kysymys, eikä toivottavasti tosivakavastakaan, mutta aamulla tai ehkä päivemmällä selviää, valvoinko aiheesta vai turhaan. Kun tästä kömmin vähitellen sänkyyn, niin voipi olla, että sittenkin nukahdan. Tulin varta vasten yöllä uudestaan tietokoneelle ja kirjoitinkin vähän. Sitten oli pakko hakea yöpalaa ja nyt tuntuu jo uni olevan lähellä. Täyden mahan viereen on helpompi nukahtaa ja sulkeaa ajatukset ja pelot pois mielestä.



Joulumme on tähän asti ollut harvinaisen ihana. Lepoa ja rauhaa, hyvää mieltä, hyvää ruokaa, lukemista. Tänään lopetimme jo muutaman ruokalajin, mutta vielä on isännän tekemiä, tosi hyviä sinappisilakoita jäljellä, vähän äitien tekemiä laatikoita ja aika paljon kinkkua.

Ruokavieraita emme kutsuneet, mutta kahdet pienimuotoiset kahvikekkerit pidimme. Tänään ei kylässä ollut ketään, mutta otin kolmet päiväunet. Kolmet! Niin että joko yliväsymyksen, ylensyönnin tai jonkun muun asian takia väsytti. Ehkä nukuin varastoon.

torstai 24. joulukuuta 2015

Aattoaamun ajatuksia

Vähän on jouluseimi samea, mutta nythän onkin yö... Yritän kuvata paremmalla onnella, jos muistan. Häpeäkseni en edes muista, kenen taideteos tämä on. Uudenkaupungin Mervi tietää ja itsekin lisään tiedon, jahka sen löydän esimerkiksi esineiden pohjasta. 


Kuten kerroin, laskeuduimme jo lauantaina jouluun eli mitään askaretta ei ole tehty sen lisäksi, että olen kuljettanut suunnilleen kipon kerrallaan omalle paikalleen eri puolille taloa. Ruoat tulivat kaupasta. Tänään tein kotijuuston. Jotain perinnettä on sentään ylläpidettävä, vaikka laatikot ja muut räätit tulivat valmiina. Toivottavasti imelletty perunalaatikko on kelvollista... Ruokaahan meillä on riittävästi niin, että kauppaan tuskin tarvitsee tänä vuonna mennä eikä ehkä ensi vuoden alussakaan. Joulutorttuaineksia olisi voinut mies tulla, mutten muistanut kirjoittaa listaan.

Huomenna heti joulurauhan julistuksen jälkeen lähdemme kierrokselle: ensin langolle ja kälylle joulupuurolle, sitten vaaria tervehtimään ja poikkeamme myös veljelläni. Sitten kotiin ja kinkkua paistamaan. Tapoihimme - tarkemmin sanottuna mieheni tapoihin kuuluu paistaa kinkku vasta myöhäisillaksi niin, etä ensimmäiset makupalat leikataan ehkä vasta yömessun aikaan. Minä enenn aikaan paistoin kinkun yöllä niin, että aamulla sai leikattua muhevia paljoja voileivän päälle. Koira-poloinen partioi koko yön uunin edessä kuola valuen.

Aikaisemmin kävimme haudoilla, mutta nyt eivät jalat kestä kummallakaan emmekä haluaa siihen liikenneruuhkaankaan. Läheisiä voi muistaa kotonakin, vaikka onhan se sadoin kynttilöin ja lyhdyin valaistu hautuumaan suuri elämys. - Taisi olla viimeisiä kertoja se, kun  liukastuin ja polvikierukka repeytyi ja sitä sitten podettiin pitkään aina siihen asti kunnes älysin mennä magneettikuvaukseen ja sitä tietä toimenpiteeseen. Jonotuksen jälkeen tietenkin.

Tähän päivään on sisältynyt iloa ja surua. Iloa ystävän tapaamisesta. Joimme pikaisesti glögit ja teimme vaihtokaupan. Minä sain herkullisen näköisen joulukakun ja ystäväpariskunta pakkasi kyytiinsä meidän joulupakettimme, joka toivottavasti tuottaa iloa ja hyötyä perheelle.

Suru kosketti läheltä: ystävämme, ei sentään saman, äiti oli eilen muuttanut taivaaseen pitkällisen syöpäsairauden lopulta viemänä. Lähtö oli odotettu, muttei tietysti voi sanoa, että varsinaisesti toivottu, vaikkei mitään toivoa enää toipumisesta ollutkaan. Ikääkin oli päälle yhdeksänkymmenen, mutta ikävää ja haikeustta ei tietenkään mikään poista.

Mies muisteli, että hän sai tämän talon peruskorjauksen juuri jouluaattona 35 vuotta sitten valmiiksi ja piti heti tupaantuliaiset. Minä puolestani pakkasin 15 vuotta sitten viikonloppukassin tullakseni viettämään tänne joulua. Sillä tiellä olen vieläkin.

Hyvää joulua teille kaikille blogini lukijat!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Jatkuu tänään

Joulutarinamme jatkuu. Paikalle tuli siis taitava viulusti-Pekka, todella taitava ammattilainen, viulunsoiton opettaja ja kapellimestari. Iloiseksi yllätykseksemme hän kaivoi viulun esille ja saimme kuulla kyyneitä silmiin nostattavan Armas Järnefeltin Kehtolaulun ja Jean Sibeliuksen Preludin.


Musiikkiohjelma jatkui myöhemmin, kun vieraat olivat seurustelleet ja käyttäneet hyväkseen pöydän antimia. Kapellimestari-Paulin johdolla istuinpaikkansa etsi varmaan toistakymmentä puhaltajaa huilusta pasuunaan, Kapellimestari itse soitti trumpettia. Rummutkin oli paikalla ja sello. Kun en ole musiikki-ihmisiä, en sen kummemmin osaa soittoa analysoida, en haluakaan, mutta konsertti oli upea. Mikä ettei ollut, kun soittajat olivat enemmän tai vähemmän ammattilaisia tai ainakin vakavasti harrastaneita ja opiskelleita.


Alkuun kuulimme En etsi valtaa, loistoa ja Maa on niin kaunis. Sitten oli kevyempää, kuten Kilisee, kilisee kulkuset ja joku muukin lasten tuttu joululaulu. Lapsia näet istua nökötti kuuntelemassa lähemmäs  kymmenkunta kappaletta, iältään alle vuoden vanhoista ehkä ekaluokkalaiseen. Erityisesti lapsia varten järjestettin soitinesittely, jolloin kukin instrumentti töräytti ilmoille haluamansa sävelet. Konsertin päätti Sylvian joululaulu.


Joku ainakin rivien välissä ihmetteli, miten suuret juhlat meillä oikein olikaan. Oli ne, vieraita lapset mukaan lukien viitisenkymmentä. Kieltämättä tallainen vanha tai siis entinen maalaistalon päärakennnus on iso. Soittajat mahtuivat hyvin tupaan ja vielä hyvä joukko vieraitakin. Lähes kaikille riitti istumapaikka konsertin ajaksi. Lapset ja taisi jokunen äitikin tosin istua lattialla ja yläkerran rappusilla, mutta sopu tilaa antoi.

Talomme on siirretty nykyiselle paikalleen 1890-luvulla, perimätiedon mukaan 1893. Rakennusvuotta ei tiedetä, mutta muuttovaiheessa perheen esikoinen oli jo - ellen ulkoa väärin muista - täyttänyt 18 vuotta. Siihen aikaan taloissa oli suuret tuvat ja lisäksi yksi tai kaksi kamaria. Vaatteet ja tavarat säilytettiin aitoissa ja niinpä komerotilaa ei juuri talossa ollut. Sen sijaan ovia oli, yhdessäkin huoneessa saattoi olla kolme ovea.

Silloinen isäntä oli vähän ehkä suuruudenhullu, mutta ainakin monessa yhteiskunnallisessa riennossa mukana. Kun talo määrättiin siirrettäväksi uusjaon yhteydessä nykyiselle paikalleen, arveli isäntä, että kun nyt talonpaikka on pakko vaihtaa kylän toiselle laidalle, niin rakennetaan saman tien vielä sali ja isännänhuone. Nekin valmistuivat ennen vuosisadan vaihdetta.

Alkuperäisen isännän suku sammui 1952 ja tilan osti kenraali Paavo Talvela. Mieheni osti erinäisten välivaiheiden jälkeen talon kenraalin perikunnalta 1980. Kauppaan kuului vain vanha päärakennus ja aitta pihapiireineen. Tilan maat jakautuivat muille.

Kun peruskorjaus valmistui saman vuoden jouluksi, oli täällä silloin ensimmäinen glögitilaisuus eli nyt juhlittiin 35:ttä joulujuhlaa. Perinne jatkukoon niin kauan kuin henki pihisee ja jotenkin jaksamme. Osa vieraista on vakioväkeä, esimerkiksi tietyt sukulaiset, naapurit ja ystävät. Sitten on aina ns. liikkuva osa, joka vaihtelee vuosittain. Kivahan kaikki ystävät olisi kutsua, jos se vain olisi mahdollista.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Meidän joulumme alkoi jo

Väsynyt, mutta onnellinen! Eilen meillä oli pikkulapset mukaan lukien viitisenkymmentä vierasta. Moni jäi kutsumattakin, mutta enää ei väkimäärää voi millään lisätä. Joitakin kutsuttuja jäi tulematta, mutta niinhän se aina on. Vähän pelkäsimme, että lauantai-ilta kaikki kauppareissujen, joulumarkkinoiden ja konserttien jälkeen vie vieraat, mutta päinvastoin.



Aloitimme tarjoilun tietysti glögipäästä ja sen jälkeen vieraat siirtyivät pöydän toiseen päähän lihaliemen kimppuun. Glögikannuista yksi oli saanut kolhun ja vuoti enkä mistään löytänyt kassillista lämpöalustoja. Kaksi sentään kumpaakin lajia oli tallessa ja tietysti loputkin ovat tämän kiinteistön alueella, kun vain tietäisi missä.


Tässä vielä odotellaan pöytään rönttösiä, muna- ja aurajuustovoita ja viskillä mausttua taatelikakkua. Cocktailpiirakat, Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopiparit ja ruskeat piparkakut näkyvätkin kuvassa, mutta yhdellä vadilla on viikuna-saksanpähkinä-suklaakakkua, jonka ihan itse leivoin ja vieläpä koristelinkin (heh-heh). Nämä muut leivonnaiset tilasin valmiina omalta marttayhdistykseltä, josta taas sain kaksi ihanaa tarjoilijaa. Vanhoista pitsilakanoista kyhäämäni essut olivat tänäkin vuonna käytössä. Kun niitä yhdessä miehen kanssa silittelimme, niin hän erityisesti manasi rimpsuja, jotka tosin eivät näy takapuolelta.


Juhlamme ei suinkaan ollut pelkkää syömistä ja glögin lipittämistä. Ystävämme Pekka oli ottanut viulun mukaansa.   jatkuu huomenna

torstai 17. joulukuuta 2015

Pian tulee joulu

Ajatukset pyörivät lauantaissa, vähän kyllä teotkin. Helpotti, kun saimme pöytäliinat silitettyä. Yksi fb-kaverini, herrahenkilö ja ex-työkaveri vuosien takaa, kyllä ihmetteli, mihin tarvitaan neljä lakanankokoista (= oikeasti entisiä lakanoita) plus yksi pitsilakanoista rakennettu yli kolme-metrinen pöytäliina plus viisi poikkiliinaa. Kyllä niitä vaan tarvitaan silloin, kun helmojen on viistettävä maata ja isolla liinalla peitettävä pienempien saumat, teippaukset  ja nuppineulakiinnitykset - tehän tiedätte! Kolmatta kerrosta ne sentään kasannut kuin yhteen kohtaan yhdellä poikkiliinalla ja senkin vain koristetarkoituksessa suunnilleen kultaisen leikkauksen kohdalle, koska se on paikka, mihin silmän on tarkoituskin osua ensimmäiseksi. Tai näin ainakin toivon. Liinan päälle rakensin pienen korotuksen, viereen vähän kynttilöitä ja muuta valaistusta ja lauantaina mies hakee vielä kukat. Kuvia tulee aikanaan. Tämä on se juhlien järjestämisen hauskin juttu.

Myönnettävä on, että olen näistä asioista muutamankin kerran saarnannut, kirjoittanut ja muutenkin ollut innostunut. Siis entiseen aikaan. Periaatteeni tosin on aina ollut pitää tassut maassa ja välttää mitään kovin kummallisia virityksiä. Esimerksiksi meidän joulupöytäämme eivät korista katosta nurinpäin ripustetut kuuset, jollaisen virityksen olen joskus nähnyt. Nyt kyllä ehdottelin sammalen keräämista pihalta, mutta mies tyrmäsi sen heti ja ilmoitti, että yksi joulukärpänen ja muutamat banaanikärpäset saavat luvan riittää. Kivistä en sitten enää puhunut mitään, en tosin niitä ollut ajatellutkaan kattaukseeni. Harmi, että vanhat kuvat jäivät tietenkin silloisen työnantajan kuva-arkistoon, josta ne on varmaan jo moneen kertaan karsittu roskikseen. Enkä tietenkään mikään ammattisomistajakaan ollut, mutta olisi ollut kiva katsella ja muistella. Tai toisaalta, ehkä ne tuolla sielun syövereissä jossain ovat tallessa. Joka kuva ja joka kattaus.

Jotain rekvisiittaa kuitenkin haluan aina juhlapöytääni, vähintään kynttilöitä ja kukkia ja sen korotuksen, jonka vieressä voi seistä tonttu-ukkoja tai muuta sellaista. Viime vuonna pöydässä tönöttäneet tontut ovat nyt ehkä yläkerran rappusilla kulkuesteenä ja lapsivieraiden ilona. Kulkuesteenä siksi, että emme halua vieraiden ramppaavan sinne. Muuten suunnitelmat näköjään toistuvat aika samanlaisian. Minkäs teet: liinat ovat samat, kupit ja kipot ovat samat, toisessa päässä on glögitarjoilu ja toisessa lihaliemi.


Muutenkaan hyvää konseptia ei kannata joka vuosi muuttaa. Suolaista tarvitaan makean glögin vastapainoksi ja kun vieraat kerran siitä tykkäävät ja eväät tekevät kauppansa, niin miksipä sitä muuttaisi, Olen varmaan tylsä. Vaikka tilaankin suurimman osan tarjottavista valmiina, en rupea, en ehdi, en jaksa alkaa näpertelemään. Tärkeimpinä kriteereinä ovat tietysti vaivattomuus, säilyvyys monen tunnin kekkereissä ja toisaalta myös kustannuksetkin. Ja se, että tuli vieraita enemmän tai vähemmän, tarjottavat eivät lopu kesken. Kun vieraista suurin osa on suunnilleen meidän ikäisiä tai vanhempia ikäihmisiä, ovat cocktail-piirakat ja maustekakut aika varma valinta.

Glögimme on Alkon myymä mustikkaglögi, joka maistuu itselle joulun jälkeenkin, jos sitä sattuu jäämään. Alkoholiton vaihtoehto on tietenkin toisena ja limuja plus trippimehuja pienille lapsivieraille, joita saattaa tulla kymmenkunta.

Jos ihmettelet viittä kaitaliinaa, niin ne ovat varalla ja pääsevät sivupöydille. Essuja silitettiin kolme kappaletta. Mies, joka silitti puolet urakasta, manasi sitä, joka on tehnyt vanhanaikaisia rimpsuessuja. Niinpä minä silitinkin niistä kaksi. Essuissa esiintyvät vanhat valkoiset lakanat käsin virkattuine pitseineen. En muistanutkaan, että yhden pitsin ja nimikirjaimet olin tehnty talouskoulussa syksyllä -67.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Aika kuluu tosi nopeasti

Niin nopeasti aika kuluu - ja juhlat lähenevät - että melkein kauhistuttaisi, jos ei naurattaisi. Tänään oli siivouspäivä ja luottosiivoojamme ahersi alakerran siistiin kuntoon. Minä olin lähinnä työnjohtaja ja seurustelu-upseeri. Onneksi sain sunnuntaina rahdattua noin kuution verran kirjoja kirjastohuoneen puolelle. Tänään työnsin niistä suurimman osan lasipöydän alle, kun en muutkaan keksinyt.

Jotain on sentään itsekin vielä tehtävä, esimerkiksi silitettävä ihan hirveästi pöytäliinoja, kun en ole vieläkään varma, miten pöydän peitän. Eikä pelkästään pintaa, vaan liinojen on hyvä ulottua lattiaan asti. Piilotan näet helmoihin kaiken sen, mille en jouda muuta paikkaa keksiä.  Mies meni lupautumaan silittäjäksi, mutta kauhistui, kun näki sen vuoren, jonka kannoin alakertaan. Kostutan aamulla ja raahaan silityslaudan alakertaan. Katsotaan sitten, kuka silittää ja mitä. Ehkä vuorotellen ja istuviltaan. Hitaastihan nämä hommat sujuvat, mutta olen ajatellut, että se, mitä ei ehditä, ei ehkä ole kovin tarpeellista.

Taisin kertoakin jo, että tarjottavat tulevat suurimmaksi osaksi tilattuna. Muutama vuosi sitten leivoin kaksikin isoa annosta Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita. Nyt saan ne valmiina. Helppohan tuo ohje on, varsinkin jos ei polta niitä, mutta muuta kummallista ei ohjeessa ole. Nämä  maistuvat ainakin minun suussani tosi hyviltä. Toinen laji on kotimaisia ruskeita pipareita, olisivatkohan olleet töysäläisiä? Nuorempana sitä oli kunnia-asia tehdä kaikki itse...



On tämä aika ruljanssi, mutta kun oma joulumme alkaa tästä, niin perinteestä ei hevin luovuta. Emmekä tietenkään kutsuisi ystäviä ja sukulaisia, monia naapureita ja muutamia kumminkaimoja, jos emme itse nauttisi tästä. Mieskin muisti tänään, että nyt on talon 35. glögitilaisuus tulossa. Me olemme tietysti taas vuotta vanhempia ja vaivaisempia, mutta muistutan itseäni siitä, että viime vuonna sentään kesken sytostaattihoitojen jaksoin emännöidä ja tehdä samat hommat kuin tänäkin vuonna. Silloin tosin varoitimme vieraita, että yksi sohva täytyy pitää tyhjänä varmuuden vuoksi, mutta onneksi ei silloinkaan tarvinnut mennä pötköttelemään välillä. Ilman apua en tietenkään edes kuvittele selviäväni. Ehkä muuten, mutta selkä ja kintut eivät kestä. Viime aikoina mies on iltaisin joutunut hieromaan niskojani ja levittämään Feldeniä selkään. Olen aikaisemmin tätä lääkärin suosittelemaan voidetta ylenkatsonut, mutta kas, kyllä se on helpottanut. Ehkä selkä on ollut kovilla öisten kirjoitussessioiden takia.

Ilman apua emme todellakaan selviäisi. Yhtenä vuonna miniä oli siivoamassa, tytär toisena ja nyt tosiaan toista vuotta meillä on käynyt ulkopuolinen siivooja. Tämä luotettava rouva muuten ei ole piilottanut esineitä, vaikkemme aina heti hoksaakaan, jos joku oli ennen pöydän oikeassa laidassa, niin nyt se on siirtynyt vasempaan laitaan. Kun vuosi sitten tuohduin siitä, kun pari kippoa oli sijoitettu tosi outoihin paikkoihin, kuten yläkaapin ylimmälle hyllylle ja piiloon kahden isomman astian väliin näkymättömiin, niin nyt ei ole sitä murhetta. Kahvinkeittimen suppiloa tosin ei vieläkään ole löytynyt. Kaveri perusti oman siivousliikkeen, mutta ei ole tarjonnut meille palveluksiaan.

Tarjoiluapu on ollut kullan arvoista jo monena vuonna. Vasta silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, miten ihanaa on, kun ehtii seurustella vieraiden kanssa eikä tarvitse höösätä glögien kuumennusten ja mukien pesun kanssa. Tytär kuitenkin tulee varmuuden vuoksi ajoissa, jos vaikka joku kohta vielä vaatii viimeistä silausta.

Niinhän yleensä käy, että kiirettä lykkää ja ihan viimeiseen hetkeen asti. Kun toissa vuonna pidin kirjani julkkarit samalla ja kutsuin muutaman toimittajan paikalle, niin yksi tulla tupsahti tuntia etuajassa. Minä olin vielä yöpaidassa, sillä se on kätevin vaatetus, kun kuitenkin on käväistävä suihkussa ja vaihdettava pyhämekko päälle viime tingassa. Mies kävi avaamassa oven ja hämmentyi niin, ettei hoksannut lykätä edes kirjaa toimittajan käteen.  Totesi vain, että tilaisuus alkaa tunnin päästä. Tädistä ei sen koommin kuultu mitään. Eikä tainnut kirjastakaan olla koskaan mainintaa lehdessä.

Mies käy ylihuomenna aluesairaalan urologin juttusilla ja siinä menee varmaan ainakin puoli päivää, joten paljon muuta ohjelmaa ei kannata varata. Jaa niin, onhan hänellä orkesterinsa pikkujoulu vielä illalla, jolloin minulla on hyvä rauha miettiä, ovatko mukit niin päin vai näin päin pöydällä. Kun hän oli viime perjantaina silmäklinikalla, jossa silmäänsä hoidettiin kai kolmatta tuntia, ja kun tähän lisää tavallista useammat käynnit milloin missäkin kauppaliikkeessä ja huomenissa kampaajalla, niin voi olla, että silitykset ja astioiden rahtaamiset jäävät nyt minun kontolleni. Mutta jos se, että mies sanoo ottavansa oman osuutensa hommista, on iso asia. Se ei tälle miehelle olé mitenkään poikkeuksellista, mutta hänen liikkumisensa on vielä vaikeampaa kuin minulla ja minäkin olen jo sopeutunut keppimummoksi, ainakin ulkosalla. - Minä olin jo viikko sitten kampaajalla ja ihan oikeasti jo toisen kerran leikkauttamassa tukkaani SEN jälkeen. Ällistyin, miten pitkiä tupsuja kampaajani napsi päästäni. Toinen ällistyksen aihe on se, miten yhtäkkiä olen saanut käsivarsiin ja sääriin pitkät karvat, joita ei aikaisemmin ollut oikeastaan yhtään. Onneksi ei sentään vielä viiksiä ole ilmaantuntu.

Tosiaan, kirjoittaminen on sujunut aika kivasti viime aikoina. Tekstiä on kasassa toista sataa sivua, joka on syntynyt pääasiassa yöaikaan. Päivällä saatan kirjoitella jotain alustavaa ruutuvihkoihin ja oikeastaan illalla huomaan, että sehän olikin aika kelvollista tekstiä noin ensimmäiseen versioon. Joulupuuhat eivät välttämättä estä tätä harrastusta, vaikkakin hidastavat. Viime yönäkin uni tuli vasta puoli viideltä, mutta käytin ajan hyödyllisesti. En ole keksinyt syytä unettomuuteeni.
- Hyvää viikkoa!

lauantai 12. joulukuuta 2015

Hyviä päiviä

Oikeastaan kaikki päivät ovat viime aikoina olleet erityisen hyviä, mutta nämä viimeiset kaksi oikein ekstraa. Eilinen aamu alkoi tosin vähän nurinpäin meillä kummallakin.Väsytti vietävästi ja oli jotenkin outo olo. Se sitten koheni pienten nokkaunien avulla, onneksi ja sama lääke tepsi miehelläkin. Virkistyin niin, että pääsin lähtemään tuttavaperheeseen, jossa mm. kahvittelun merkeissä parannettiin oikein urakalla maailmaa eli juttelimme kaikesta mahdollisesta. Lisäksi minua suuresti avustettiin nukkekotprojektissani, mutta siitä myöhemmin lisää. Kivaa oli.

Mieskin tuli tyytyväisenä kotiin syksyn viimeiseltä pasuunatunniltaan. Sen päätteeksi oli heillä pienimuotoinen konsertti, jossa isommat eli aikuiseet oppilaat soittivat isommin, syksyllä aloittaneet pienet ikionnellisina saadessaan soittimesta yhden tai kaksi ääntä oikeassa kohdassa. Kivaa oli ollut sielläkin.

Tänään hänellä oli käynti silmäsairaalassa, jossa silmiä oli kuvattu ja tutkittu hyvin perusteellisesti ja moneen kertaan. Pistoshoito jatkuu; nyt yksi, tammikuussa seuraava ja kolmas piikki silmään ilmeisesti helmikuussa. Uusia lääkkeitäkin tuli, muttei kai sentään mitään dramaattista uutta ollut tapahtunut.

Minä puolestani pidin joulukakun leipojaiset. Tämä on edellinen koeversio viikuna-saksanpähkinä-suklaakakustani. Tänään niitä syntyi kaksi kappaletta.


Sitten pesin uunin, joka tosiaan olikin pesun tarpeessa, ja työnsin liesituulettimen rasvasuodattimet tiskikoneeseen. Jaksoin vielä raivata kirjoja, tosin tässä vaiheessa lähinnä yhdestä pinosta toiseen pinoon. Harjoitus jatkuu huomenna. Urakkaa riittää lähes voimien ja ajan ylärajoille asti. Onneksi siivooja tulee maanantaina, mutta sitä ennen ainakin nuo kirjakasat on ladottava johonkin, pöydän alle luultavasti, kun hyllyt ovat jo pullollaan entisiä.

Uutteruuteni johtuu glögitilaisuudestamme, joka on viikon päästä. Siitä nimittäin tänäkin vuonna alkaa meidän joulumme. Vuosittain aina vaihtelemme vähän vieraslistaa, mutta lähin suku ja parhaat kaverit tietysti ainakin ovat kutsulistalla. Kerran sattui kiusallinen tilanne, kun emme tietenkään toitota ihmisille, että tänä vuonna ette sitten saa kutsua. Eräs vanhempi rouva ihmetteli minulle kovasti, miksei meillä enää pidetä glögitilaisuutta, kun tulin yhden kerran kutsuneeksi hänet. Mitä siihen nyt sanot kiemurtelematta? Se vain on niin, että jostain pitää aina karsia, kun tulee uusia kutsuttavia, joiden kanssa on vuoden mittaan ollut enemmän tekemisissä, eikä koko pitäjää millään voi kotiinsa kutsua. - Perinteemme alkoi jo työaikana, itse asiassa kummankin työaikana. Nyt taitaakin miehellä jo olla 35. glögitilaisuus. Tuvan istuimet miehittää usein ylikin kymmenhenkinen soittajaporukka. Perinteeseemme kuuluu puhallinkonsertti.

Nyt minulla on erinäisten tavaroiden piilotusten ynnä muiden operaatioiden lisäksi vielä yksi iso urakka ja se on pitkien ja leveiden pöytäliinojen ja tarjoilijoiden rimpsuessujen silitys. Siihen en onnistunut saamaan apua, joten pakko on jaksaa vaikka ottamalla pienet nokoset välillä. Silityslaudan edessä seisominen ottaa nimittäin uskomattoman ilkeästi selkääni, joka muutenkin on viime aikoina vihoitellut, Toisaalta olemme miehen kanssa sopineet, että niin kauan kun henki pihisee... Mies ei juuri osallistu näihin sisähommiin, mutta toimii ahkerana valo- ja tarvittaessa postivastaavana sekä kauppaneuvoksena, joten ei hänkään toimettomana istu lehteä lukemassa. Viime vuonna minulle oli varattu sohva vapaaksi siltä varalta, että joudun välillä lepäämään. Nyt tilanne on tietysti paljon parempi.

Tarjoilemaan saan meidän marttayhdistyksestä ainakin pari reipasta naista, mutta silittäjätärtä en saanut järjestymään. Kun meidän tuvan pöytä on 3 metriä pitkä ja tavallista paljon leveämpikin, on aina pieni taiteilu keksiä siihen liinat. Yleensä joudun käyttämään 4-5 alusliinaa ja niiden päälle 1-2 jotain muuta. Haluan pöytään jotain muuta kuin sileän liinanpituuden päästä päähän. Haluan myös pitkät helmat, jotta pöydän alle saa kätkettyä yhtä ja toista pois silmistä.

Kattausta yritän aina vähän varioida, vaikka kovin paljon erikoisuuksia siihen ei yksinkertaisesti mahdu. Pöydässä on oltava holillinen ja holiton glögi, glögimukit ja tassit, lusikat ja lautasliinat, jotain kukkasen puolta, liemimukit ja pöytäliesi pitämässä liemikattilan kuumana. Ja sitten tietysti kaikki "kastettavat". Keskipaikkeille yritän taiteilla jotain korisetta, tonttuja, kynttilöitä ja sen sellaista.

Tämmöinen se oli vuonna 2010. Tarjoilut eivät kovin paljon vaihtele. Olen varmaan tylsä, mutta kun yhden systeemin saa kehitettyä, en ehdi/en jaksa/ en viitsi sitä paljon varioida. Sitä paitsi piirakat ja munavoi tekevät äärettömän hyvin kauppansa lihaliemen kanssa. Osa vieraista tulee vähän kauempaa ja heille maistuu suolainen oikein hyvin. Jonain vuonna meillä on ollut 50-60 vierasta, joten pöydän on syytäkin notkua, ettei tarjottava lopu kesken.

Glögin kanssa on yleensä paria kuivaa kakkua ja useimmiten Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita ja kaupan ruskeita piparkakkua. Nyt teetän osan leivonnaisista, kuten viimekin vuonna ja piirakat tulevat kaupasta valmiiksi paistettuina. - Tuona vuonna juustot eivät tehneet kauppaansa ja luulen, että ne jätetäänkin tänä vuonna pois.


Kattaus on vähän sekalaista seurakuntaa, kun suunnilleen talon kaikki lautaset ja mukit on otettava käyttöön, mutta jotain jujua eritän keksiä keskikorokkeelle. Katsotaan nyt, mitä tänä vuonna syntyy... Onneksi on viikko aikaa vielä miettiä.
                                                                       

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Hyvää itsenäisyyspäivää

Nautitaan itsenäisestä kotomaastamme. Tällä kuvalla toivotin hyvää päivää jo naamakirjassakin. Kynttilät sytytetään vasta illalla. Kuvasta voi päätellä, ettei sitä tässä harmaudessa ole otettu, vaan muutama vuosi sitten, syksyllä kylläkin ellen väärin muista.



Tuuli paukkuu nurkissa ja sataa. Eipä käy kateeksi juhlakampauksissaan ja iltapuvuissaan sateessa tarpojat juhlijat. Minä aion istua telkkarin edessä katsomassa, miten he selviytyvät.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Kiirettä piti

Päivä oli aika omituinen. Ensin mies nukkui niin pitkään, että rupesin jo uutelemaan yäkertaan. Hengissä tuo oli ja olisi ehkä halunnut vielä pitempäänkin nukkua. Minulla oli tästä ja ehkä jostain muustakin syystä aamulla tosi huono olo. Epäilin alkavaa flunssaa, kun ei aamupalakaan maistunut. Pienet unet tekivät terää ja sitten lähdimmekin terveyskeskukseen. Laskimme, että ehdimme oikein hyvin ennen möäöpeleiden tuloa ja miehen lähtöä soittotunnilleen.

Tarkoitus oli siis saada diabetesvälineitä, kun melkein kaikki tarvikkeet ovat loppumaisillaan. Eipä onnistunut, sillä edelläni oli kymmenkunta asiakasta ja perässäni pian saman verran. Tullessani sisällä oli herra, jota palveltiin ainakin puoli tuntia, vaikka kyseessä piti olla vain välinejakelu. Aikaisemmin siihen on kulunut viisi minuuttia eikä ole ruuhkaksi asti väkeäkään ollut. Miten nyt olikin näin huono tuuri, kun piti rientää kotiin. Niinpä lähdin kesken pois ja annoin jonotuslappuni seuraavalle rouvalle, jota harmitti varmaan yhtä paljon kuin meitä kaikkia muitakin etanan vauhdilla, mutta perinpohjaisella tarkkuudella hoidettu jakelu. Tein äsken tilauksen sähköpostiin, mutta nyt tarvikkeita joutuu odottamaan viiden arkipäivän verran.Onneksi ne tulevat johonkin kaappiin, mistä saa käydä noutamassa. Siinä nyt varmaan ei tarvitse jonotuslappuja.

Kuljetusliikeen auto ei sentään odottanut pihassa, mutta aika pian se tuli ja reippaat nuoret miehet kantoivat uuden sohvan ja nojatuolin sisälle. Palveluun ei kuulunut purkamista pakkauksista. Sen sijaan vanhat kamat lähtivät heidän mukanaan suuntana kaatopaikka. Kun katselin romuja, ei enää yhtään kirvellyt se, etteivät ne päätyneet uudelleen päällystettäviksi eikä edes kierrätyskeskukseen. Hiiri ilmeisesti oli aikanaan syönyt sohvan pohjapuolen suojakangasta ja sitä oli paikkailtu kukikkaalla froteepalalla. Sitä en muistanutkaan. Siisteimmästä päällisosasta leikkasin pari palaa, joista voin tehdä vaikka muutamat kalusteet nukkekotiin, ettei ihana turkoosinvihreä sohvani kokonaan unohtuisi.

Mutta kun koeistuin näissä uusissa, oli tunne uskomaton: nyt pääsin sohvastakin ylös ilman keittiötikkaiden ja kirjalaatikoiden tukea! Vanha sohva oli paljon matalampi, mutta sen lisäksi rakenne oli pettänyt niin, että siinä istui kuin pussin reunalla ja sen takia oli vaikea päästä ylös. Sama päti vanhaan nojatuoliin. Ilo se on pienikin ilo - tai oikeastaan aika iso ilo.

Pihavalot saatiin eilen viritettyä. Tai siis mies osti, minä viritin. Kuva on vanhoista valoista, kun en ole joutanut kuvaamaan vielä uutta viritystä. Se ei ole ihan yhtä nätti eikä verkko, vaikka rautakaupan myyjä näin oli väittänyt. Kelpaa kyllä ja valaisee mukavasti pihakiveä, kuten tämä entinenkin. Iloa meille ja toivottavasti myös ohikulkijoille.


Vaariakin meidän piti käydä tervehtimässä, mutta olimme jotenkin käsittäneet väärin hänen Kaunialaan lähtönsä. Kävimme tervehtimässä tyhjää taloa, mutta soittelimme sitten myöhemmin. Vaarin kuulo on niin huono, että on lähes mahdoton jutella mistään mitään. Sen verran kuitenkin, että muuten asiat ovat hyvin, mutta kännykkä temppuilee ja selkä samoin. Se on se vieras sänky, mikä itse kullekin tekee helposti tepposet. Hän kotiutuu ensi viikolla, mutta silloin voi meillä olla aika tiukka aikataulu. Miehellä on kaksikin pitkää lääkärireissua tiedossa, päiväseltään kylläkin. 

torstai 3. joulukuuta 2015

Toiveajattelua

Kuvasta voisi päätetllä, että meilläkin olisi lunta. Ehei. Miljonnakello ei sentään kuki, muta lehdet ovat vielä ihan vihreät ja elinvoimaisen näköiset Muratit suorastaan näyttävät komeammilta kuin kesällä. Ja kukkalaatikon keltakukkainen vuohen--- mikä se nyt on,  ei sentään kuki, mutta on muuten kovin virkeän näköinen.

Tosin ainakaan minä en kaipaa lunta. No, ehkä viitisen senttiä voisi tulla, mutta ei jäätä alle, kiitos. Viritin kivelle jouluvalon, jonka mies toi rautakaupasta samalla kun osti muutaman muuttolaatikon. Varaudumme talveen, sillä niissä on tarkoitus kiskoa klapeja vajasta. Lumiseen aikaan pulkalla, "kesäkelillä" nokkakärryllä. Puukassin kantajaksi ei meistä kummastakaan taida olla.

Tänään rupesin myös inventoimaan joululahjoja ja pakkasinkin yhden kirjan miehelle ja lahjapaketin pian synttäreitään viettävälle ukintytölle. Saksantyttären pakettiakin kasasin, mutta siihen pitää ehkä vielä muistaa ostaa ruisleipäsiä. Namit on jo pakattu ja muutama muu pieni lahja. Melkein mahdoton tehtävä ostaa lahjoja naiselle, joka itse kutoo ja jonka kodin sisustuksesta meillä ei ole harmaata aavistusta. Eikä poikakaverikaan taida ihan varaton mies olla. Lankaa sentään lähtee ainakin pari kerää.

Huomenna on puuhaa enemmänkin. Pitää käydä diabetesneuvolassa ja sitten kiireesti kotiin vastaanottamaan uusia huonekaluja. Mies lähtee melkein lennossa soitonopensa järjestämään minipikkujouluun.

Kyllä oli tänään tuskaista istua tuolinrämässä, vaikka iten ajattelin, että pian se on poissa. Mietimme tuolin korjauttamistakin, mutta vaikka puuosat ovat ehjät, tuntuu kaikki muu olevan vaihtamista vaille, joten pakko on romu lähettää kaatopaikalle. Sohvan kanssa on sama juttu. Nyt saamme päiväleposille pikkasen korkeamman sohvan, josta toivottavasti kummankin on helpompi nousta ylös. Nykyinen vaatii erilaisia apuvälineita eli tukevia keittiötikkaita ja kahta kirjalaatikkoa pikkupöydällä. Kirjat ovat pöydän painona, jotta pääsen ponnistamaan tukea ottaen ylös melkein lattianrajaan vajonneesta sohvasta. Parannuista pitäisi tähänkin ongelmaan tulla.

Mutta nyt paitsi hyvää yötä, myös hyvää joulukuun kolmatta.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Se on joulukuu

Ihanaa adventin aikaa ja joulun odottelua, rakkaat lukijat! Meinasi ihan unohtua, kun oli eilen muuta miettimistä. Tänään kirjoitin ison nipun joulukortteja, varmuuden vuoksi hyvissä ajoin. Yhtenä vuonna teimme sen virheen, että nuukuuksissamme ostimme kakkosluokan postimerkit ja niinpä kutsut glögikonserttiimme tavoittivat vieraat vasta jälkikäteen. Onneksi älysimme soittaa ja lähettää sähköposteja perään. Tänä vuonna kuoressa on omapostimerkki, kuten viime vuonnakin. Ja ykkösluokkaa.


Oviseppele tuvan ovessa oli vielä jouluna 2011 tämän näköinen. Nyt siitä on jo tipahtanut yhtä sun toista, kun ohimennen talon emäntä siihen aina joskus törmäilee.

Mies ei saanut lauantaina uutta valoverkkoa pihakiveen, sillä sähköliike piti ovensa lukossa. Tänään uusi yritys: kas, heillä ei tämmöistä artikkelia ole myynnissä näin joulun alla. Eli vielä pitää vaihtaa kauppaa. Kun kännykkäni lakkasi illalla toimimasta, niin asiaa on huomenna kännykkäkauppaan ja siinä samalla sitten varmaan Prisman jouluvalo-osastolle tai rautakauppaan.

Tänään sain sentään joulun tähden korjattua ja ripustettua tuvan ikkunaan. Samalla kun ostimme mainostamani sohvan ja nojatuolin, ostin myös valkean, kauniin paperitähden. No eihän me sitä kumpikaan osattu kasata. Mies aloitti aivan väärästä päästä, kun olin sanonut, ettei neuropaattisilla töppösormillani semmoista askaretta tehdä. Närkästyi vielä, kun kuulemma jäkätin vieressä antamassa neuvoja eli käskin katsoa ohjetta ensin käyttöohjeesta. No, hän heitti puuhan kesken, mutta tähdessä oli jo muutama repeämä... Hän kyllä valitteli huonoa oloaan, joka varmasti kiristi pinnaansa. - Toivottavasti ukkorukan olo kohenee yön aikana eikä päinvastoin. Miehet kun eivät hevin valita, ei tämä ainakaan. Vannotin, että minut pitää tarvittaessa herättää.

Minä sitten jatkoin tähden kanssa näpertelyä, sillä sen kokoaminen nyt mikään amerikiikankikka voi olla.  Sainkin sen avattua ihan tähden malliseksi, mutta ne repeämät senkun kasvoivat ja lisääntyivät, joten lampunpidike ei enää suostunut asettumaan, saati pysymään paikallaan. Luovutin ja siirsin uuden led-lampun vanhaan kuparin väriseen, josta olin jo ollut luopumassa. Sain jopa tähden alas ikkunasta ja takaisin paikalleen. Vähän semmoinen suunnitelma minulla on, että käytän paperilyhdyn vaikka pöytäkoristeena. - Led-lamppuja sähköliike sentään suostui myymään, mutta kuulemma vähän pitkin hampain.

Yritin äsken etsiä kuvaa vanhasta ikkunatähdestäni ja törmäsin vuoden 2011 jouluun, jolloin on kuvattu myös tämä pikkutonttu. Tähteä en kylläkään löytänyt.,Tai ei tämä tonttupoika niin pienikään edes silloin ollut. Nyt hän on uuttera lukiolainen.




Lopetin sen jouluvuoden kuvien katselun lyhyeen, sillä se oli äidin viimeinen joulu, jolloin isä välttämättä halusi hänet vielä kerran kotiin. Ehkä siitä olikin lohtua isälle. Äiti tuskin tiesi, missä oli eikä oikein olisi jaksanut istua tuolissakaan, vaikka oli tukevasti sidottu penkkiin. Kuvat kertoivat surullista tarinaa elämän viime kuukausista, jolloin suunta oli enää alaspäin. Murheellista, miten todella monessa mukana ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja joutuu elonpäivänsä päättämään terveyskeskuksen vuodeosaston valkoista kattoa tuijottaen. Kirjoitin pyynnöstä äidistä pienoiselämäkerran nettiin Naisten ääni-sivustolle (www.naistenaani.fi). Sinne kerätään parhaillaan eri alojen vaikuttajanaisten tarinoita. Kuka hyvänsä voi lähettää materiaalia, kannattaakin lähettää.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Mitäs me "syöpäläiset"?

Näin olemme tarvehtineet hyvän perheystävän kanssa ja nauraneet päälle aina kun - pari kertaa vuodessa, mutta säännöllisesti - olemme tavanneet. Nyt ei ole tarvetta vitsailla, vaikka kumpikin olemme tienneet koko ajan, että selätetty tautikin voi milloin tahansa uusia. Ystävämme sai ensimmäisten hoitojen jälkeen tuomion: puoli vuotta elinaikaa. Hän lähti Helsinkiin yksityisen syöpäsairaalan potilaaksi. Onneksi siihen oli varaa ja hän on saanut ainakin kaksi  tai ehkä kolmekin vuotta jo jatkoaikaa. Lääkkeet siis tepsivät.

Jo keväällä hänen puolisonsa kertoi, että syöpää oli kuitenkin levinnyt kaikkialle luustoon, mutta se oli kai jotenkin hallinnassa. Nyt mies soitti kaverilleen ja kyseli kuulumisia. Puhelusta tuli lyhyt, sillä puhuminen oli vaikeaa, sekä ystävälle että uutiset kuulleelle miehelleni. Hoidot on aloitettu uudestaan; sytostaatit, sädehoito, lääkkeet. Hoidot ovat nyt keskussairaalassa, mikä taloudellisesti tietysti on suunnaton helpotus. Toivomme saavamme heidät vieraaksemme ennen joulua.



Itse luin lehdestä uutisen siitä, miten nopeasti syöpähoidot ovat kehittyneet ja miten mm. tätä minun imusolmukesyöpääni on tutkittu valtavasti ja tutkimuksella löydetty entistä tehokkaampia lääkkeitä. Pysäyttävää uutisessa oli se, kun mainittu lääkäri totesi, että vielä kaksi vuotta sitten 30 % potilaista menehtyi. Vuosi sitten minä olin  yksi niistä onnekkaista, jotka emme kuuluneet tuohon 30- prosenttilukuun, vaan 70+ -porukkaan, vaikka oma lymfoomalajini olikin luokiteltu vakavimpaan omassa sarjassaan asteikolla 1-4. Vuosi ns. terveenä on ihan hyvä juttu, erinomainen suorastaan, mutta tämä taas muistutti realiteeteistä.

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma ja se on tässä taudissa hyväksyttävä. Ensi vuoden puolella on taas seuraavat kontrollit, ellei sitä ennen ilmaannu mitään yllättävää. Tietokonekuvaus, labrat ja lääkärin vastaanottoaika on jo annettu helmi-maaliskuulle. Nekin kollegat, joita sairaalassa tapasin, olivat monikin eläneet vuosikausia ns. terveinä, kymmenenkin vuotta yksi rouva, mutta sitten se taas alkoi uudestaan. Mutta eletään nyt tätä päivää, päivä kerrallaan ja iloitaan siitä.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Askareet jatkuvat

Kun kerran inostuin, jatkoin leipomista tänäänkin. Kerroin siitä jo facebookissa, mutta pannaanpa resepti tännekin, niin pysyy omassakin muistissa. Selailin ikivanhaa Elin Sjöströmin Kasvisruokaa kaikille -keittokijraa. Ensimmäinen painos on vuodelta 1913, ellen väärin muista, ja toinen vuodelta 1919. Siinä oli sota ja nälänhätä välissä ja niinpä Elin-rouva mainitsee muokanneensa vähän reseptejä. Kermaa, sokeria ja munia on vähennetty, mutta moni ohje näyttää käypäiseltä tänäänkin.

Kun piimäjuustostani jäi sopivasti piimää, tekaisin maailman helpoimman piimäkakun. Tämän päivän makumieltymysten mukaan se lähinnä on leipä ja niinpä nakertelin sitä äsken iltapalaksi levitteen ja juuston kanssa.

Maku on oikein jouluinen, sillä ainekset ovat tämmöiset:
3 dl piimää
1 dl siirappia
1/2 rkl jauh. pomeranssinkuorta
1 tl neilikota
1/2 rkl soodaa
5 dl vehnäjauhoja (alkuperäisessä grahamjauhoja)
Suolaa käskettiin laittaa 1/2 rkl ja sen jätin pois, mutta lisäsin lorauksen rypsiöljyä.
Ainekset vain sekoitetaan ja paistetaan 1,5 litran voidellussa ja jauhotetussa vuoassa 175 asteessa noin tunnin verran. Itse käytin suorareunaista leipävuokaa.

Tämän tekaisin illalla, mutta sitä ennen piti taloa koristella adventin aikaan. Seimiasetelma jäi vielä laittamatta ja pihavalojenkin kanssa kävi köpelösti. Meillä on vuodesta toiseen ollut pihakivellä valoverkko, joka onnistuu aina vuoden mittaan sotkeutumaan oikein perusteellisesti. Kun sen vihdoin ja viimein sain levitettyä kivella ja vietyä pistotulpan rasiaan, niin eihän tämä mokoma syttynytkään. Se on nyt uuden valon hankinta edessä.

Jotain kivaa kuitenkin tapahtui siinä, kun verkonsotkuja selvittelin terassilla. Tolpan takaa kurkisti ihan uusi tuttavuus, tikka, jollaista en ole aikaisemmin tavannut meidän pihassa. Kirjaa tutkittuamme totesimme, että se oli pikkutikka, noin rastaan kokoinen tai ehkä vähän pienempikin, mutta muuten ulkonäöltään pihan tutun vierailijan käpytikan näköinen. Päälaella oli punainen lakki ja selässä mustia täpliä. Maha oli vihertävän vaalea. Lintu oli yllättävän kesy, sillä se ensin vähän tarkkaili puuhiani ja rupesi sitten kaikessa rauhassa nakertamaan talipötköä. Tätä on lintukirjan mukaan vain 5 - 6000 paria, joten toivottavasti saamme siitä vakituisen ruokavieraan. Lintu tykkää lahoista puista ja sen takia nimenomaan meidän pihaan on jätetty muutamia, toivottavasti tätäkin lintua kiinnostavia puunraatoja.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Innostuin leipomaan

On erityisen huomionarvoista, jos meikäläinen leipoo. Taitoa ja osaamista kyllä pitäisi vanhastaan olla, mutta viimeisen vuoden aikana ei ole ollut inspiraatiota, ei pienintäkään. Nyt nukuin päiväunet ja sen jälkeen ei muuta kuin kakkua vääntämään. Olin jo pari päivää sitten tilannut tarvikkeet mieheltä, meidän kauppalopoltamme ja niinpä  kotona oli tummaa suklaata, viikunoita ja saksanpähkinöitä, joita kakkuun tarvittiin. Ohje on Kotivinkin toissa numerosta ja ulkomuistista se meni näin:

200 (= 1 pss) viikunoita (kuiv.)
100 g tummaa suklaata
1 dl saksanpähkinöitä

Nämä pilkotaan sormenpään kokoisiksi paloiksi, siis ei ihan silpuksi. Viikunoista tietysti leikataan ensin kanta pois.

Mukaan sekoitetaan
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta (oli loppu, käytin soodaa, jota oli maustelaatikossa peräti neljässä purkissa plus yksi iso siivoustarkoituksiin hankittu)

Vispataan vaaleaksi vaahdoksi
3 kananmunaa
2 dl sokeria

Sekoitetaan munavaahto ja muut ainekset keskenään ja lisätään vielä
1 prk maitorahkaa hyvin sekoittaen.

Paistetaan 175 asteessa n. 50 min. Itse käytin suorareunaista 1,5 litran leipävuokaa, jolloin kakusta saa nättiä viipaleita.

Paistoaika piti paikkansa ja kakku onnistui erinomaisesti. Makuakin voin kehua oikein hyväksi. Kun höystepalat olivat aika suuria, löytyy kakusta kivasti rakennetta ja mukavasti sulaneita suklaakohtia. Nam-nam.

Tästä tuli ensin meidän pikkujoulukakkumme ja sitten myös joulukakku. Onneksi en viikonvaihteeseen mennessä ehdi syödä tätä kokonaan... Noin muuten tämä kuulostaa hyvin säilyvältä kakulta, Jossain vaiheessa taidan kokeilla viikunoiden tilalla vaikka aprikooseja tai ehkä luumujakin. Sikälikin tämä on kiva resepti, ettei siihen lisätä yhtään ylimääräistä rasvaa eikä sokeria. Tietysti noista höysteistä tulee makua ja makeutta aika paljon, mutta monessa reseptissä rasva-sokerimäärä on siitä huolimatta hulvaton. Suosittelen tätä!

Muuten päivä kului pikkuista joululahjaa näperrellen ja kun se tuli valmiiksi, niin rupesin illalla kutomaan keltaista sukkaa. Ei ihan toteutunut periaate "sukka päivässä", mutta kiilakavennusten yli ehdin joka tapauksessa.

Ruokapuolella oli torstain tapaan yksinkertainen iltaruoka. Miehelle silliä ja suolakurkkua  sekä grillimakkara, minulle yksi paistettu makkara (ja kaksi palaa tuota mainiota kakkua). Makkara-annoksesta puolet jäi tulevaan päivään, ellei mies ole jo ottanut niitä yöpalakseen.

Kun isäntä tulee illalla umpiväsyneenä soittotunniltaan, niin kuulemma on kiva istua takkahuoneen nojatuolissa ja nakertaa vain pientä suolapalaa. Jos joku kauhistelee sitä, ettei ateriaan kuulu esimerkiksi vihanneksia, niin voin kertoa nauttivani tarvittavat puolisen kiloa jo aamiaislounaallani: tomaattia, avokadoa, valkosipulinkynsiä yms. Tänään tosin korvasin tomaatit persimonilla. Ja tietysti aamupalaan kuuluu huiskaus siemenenlajitelmapurkista.

Huominen ja ylihuominenkin ruoka on jo suunniteltu. Mies paistoi eilen suuren kinkkumunakkaan ja siitä säästimme puolet huomiseksi. Keitän ehkä herneitä tai papuja lisäksi. Lauantaina sitten herkutellaan. Mies toi jo karitsan potkia ja huomenna hankkii hapankaalia ja jotain vahvan makuista jouluolutta. Niistä haudutetaan oikein pitkään uuniruoka, joka ei muuta kaipaa. Ja kun kerran haudutetaan, niin sitä ruokaa varmaan syödään vielä toisenakin päivänä, sillä lihaisia potkia on neljä kappaletta,

Alkuruoaksi teen jo huomenna valmiiksi piimäjuuston, kun on piimää jäänyt roikkumaan jääkaappiin. Toivottavasti se ei ole homeessa, hapantunutta saa ollakin, jolloin juusto onnistuu paremmin. Ja ehdottomasti punaisesta maidosta, ei mistään eilasta, jota kyllä muuten juon rasvattomana. Jotain se mies ehdotteli alkuruoaksikin, taitaa leikkauttaa minulla pari päivää sitten tuomastaan kylmäsavulohesta muutamat viipaleet.


Potkapadastakin piti olla viime vuotinen kuva, vaan eipä löytynyt. Pitää muistaa kuvata lauantaina, samoin kakusta näytepala. Kotijuuston kuva on tylsä, mutta olkoon. Muistan hyvin tämän version, joka onnistui erityisen hyvin. Nämä ovat sellaisia vähän arvaamattomia. Samalla reseptillä tulee joskus iso juusto ja toisella kerralla pieni litteä kittana. Ei siinä auta puolen vuosisadan kokemuskaan.

En viitsinyt sanoa, että saapi nähdä, pystyykö rouva syömään alku- ja pääruokaa, sillä mahaa on ruvennut koskemaan usein, aika säännöllisestikin syömisen jälkeen. Särkylääke on tepsinyt ja oli mitä oli, en jouluamme aio sillä pilata enkä varsinkaan jouluglögiämme. Ellei nyt sitten tule pakkolähtöä tutkimuksiin, mutta se on sen ajan murhe, Jos siellä jotain on, niin tuskinpa se murehtimisella ainakaan parantuu. Ja jos se on tosivakavaa, niin vielä vähemmän kannattaa murehtia. Se haima aina välillä askarruttaa mieltäni, mutta sehän on seurannassa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Matkailu avarsi

Matkaiu avarsi, vaikkei se suuntaudu lähipitäjää kauemmas. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta Nurmijärven kylästä kuin Karhunkorpi, jonka läpi pieni maalaistie kiemurteli. Takaisin tulimme eri kautta. Kuvittelin ehkä näkeväni edes vilauksen talomme entisen omistajaperheen vanhasta kotipaikasta, mutta tien varren oli varustettu tehdaskiinteistöillä ja uudemmilla omakotitaloilla ja rivitaloilla.

Itse silmänpohjakuvaus sujui hetkessä. Tipat silmiin, pieni odotus ja kuvattavasti. Se operaatio kesti noin minuutin. Kun astelin takaisin aulaan, niin ystäväni, koulukaverini oli juuri astunut ovesta sisälle. Tunsimme toisemme, sillä eihän edellisestä tapaamisesta ole kuin 15 vuotta. Paljon on vettä virrannut Palojoessa sen jälkeen. Hän on jäänyt leskeksi, muuttanut toiseen kylään erinäisten ikävienkin vaiheiden jälkeen, mutta elää nyt ilmeisen tyytyväistä elämää. No, minun kuulumiset te tiedättekin: töiden loppuminen ja uusien alkaminen, niiden loppuminen ja lopulta onnellisesti eläkkeelle. Uuden kumppanin löytyminen, avioliiitto, sairastuminen. Monet vaivoistani ovat takuuvarmasti perua ankarasta työstressistä. Paljo työ ei sitä vaiheuta, vaan se ettei saa työhönsä tukea. Loppujen lopuksi vain haukut palkaksi ja nekin tuplaten. Mutta nyt kaikki on hyvin. Vain silmät viiraavat edelleen. Nyt lukulasitkaan eivät oikein riitä. Ehkä kuvaus tuo lisätietoa.

Lupasin näyttää joulukorttini. Naapurin lasten ihastelema pihatonttu se siinä seisoo lumihangessa. Postimerkissä on sama kuva, mutta taitaapa merkit jäädä käyttämättä. Hölmöyttäni merkkasin vielä vuodenkin kutsuun, kun ajattelin, että myöhemmin ei tarvitse arvuutella, milloin kortti on lähetetty. Osa menee tietysti nyrkkipostissa, mutta vaikka lakko loppuisikin, niin kukapa sen tietää, millaiset postiröykiöt ovat odottamassa lajittelua. Aamulla kyllä oli eilisen päiväpostia laatikossa. Iltapäivällä en muistanut käydä katsomassa.

Kortin teksti on sisäpuolella, mutta tämä on vähän hassusti taitettu. Olen itse tyytyväinen korttiin, mutta mies ei tuntunut kovin ihastuneelta. Sen takia en sitä etukäteen esitellytkään hänelle.


Adventtia odotellessa mennään.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Koko viikko on mennyt kaikenlaisessa tohinassa, joten sopivaa rakosta käydä tervehtimässä vaaria ei millään löytynyt. Ei ennen kuin tänään, vaikkemme yleensä lauantaisin käykään siellä kahvittelemassa. Ja kun vaarin kuulo on olematon, en pidä tapanani soittaakaan. Siellä kotonahan hän kuitenkin on. Vaan ei tänään. Kaivoin avaimen esille ja avasin ulko-oven. Ihmettelin jo sitäkin, kun tavallisesti kiinni oleva välikön ovi oli auki. Vielä enemmän ihmettelin, kun sekä rollaattori että pyörätuoli oli parkkeerattu sievästi rinnakkain keittiöön. Kierros ympäri: vaaria ei näy missään. Olin likimain kauhuissani: mitä on tapahtunut?

Yritin soittaa ensin veljelleni, mutta hän oli kyntämässä, eikä kuullut puhelinta. Soitin kälylle, eikä hänellä ollut hajuakaan mistään menemisistä. Yleensä vaari sitä paitsi ilmoittaakin, jos lähtee johonkin, lääkäriin tai veteraanitilaisuuteen tai jonnekin. Olimme sydän syrjällämme, sillä ainoa asia, jonka keksimme, oli että kodinhoitaja oli joutunut kiireesti toimittamaan vaarin terveyskeskukseen. Sovimme, että lähdemme kotiin, kun emme muutakaan voi ja käly soittaa heti, kun kuulee jotain.

Olimme jo ulko-ovella menossa, kun taksi kurvasi pihaan. Vaari oli käynyt kaupassa, mikä ei ollenkaan ole tietojeni mukaan hänen lauantaiohjelmaansa, vaan yleensä hän käy alkuviikosta kauppareissulla luottotaksinsa kanssa. Nyt ehkä Kaunialasta paluu oli sekoittanut aikataulun ja siivoojatkin olivat eilen käyneet. Mutta arvaatte, että huokaisimme syvään ja päiväkahvitkin maistuivat tämän jälkeen tosi hyvältä. Aika rankan kauppareissun jälkeen - ei edes rollaattori ollut mukana - vaari oli ihmeen reipas vielä kahvipöydässä, mutta kömpi varmaan heti sen jälkeen päiväunille.

Hän oli käynyt alkuviikolla yksityisellä korvalääkärillä, joka oli todennut sen, että kuuloa ei paljon ole ja että kuulolaite on mallia kivi ja kirves. Näin olin itsekin arvellut.Varmaan kunta kustantaa ikivanhaa halpismallistoa vanhuksilleen. Nyt asiat lähtevät etenemään, mutta siihen, että uusi kuulolaite on korvassa, menee vielä jokunen tovi. Paperit on tilattu aluesairaalasta ja ne tulevat kokemusteni mukaan ihan omaa tahtiaan. Mutta hyvä, että asia on hoidossa eikä faari tuntunut murehtivan kustannuksiakaan, niin kuin ei pidäkään.

Kuten näkyy, vaihdoin blogin hederin. Meillä ei vielä viritellä jouluvaloja, mutta tonttu on jo lasten iloksi porraspielessä. Sen sijaan kaupunki on sytyttänyt tänäkin vuonna nämä ihanat valopuut ja vielä lisännytkin niitä kaupunkilaisten iloksi. Jälleen kerran sanon, että tässä ei mene verorahat hukkaan. Leipää ja sirkushuvia tarvitaan. Kuva on useamman vuoden takaa, mutta puu on sama, valot samat.

Torin joulukuustakin pystytettiin tänään, mutta valot sytytetään vasta jouluavajaisissa. Olisikohan adventtilauantaina? En ole seurannut ja mistäs paljon nyt seuraatkaan, kun ei posti kulje. Nettilehdet sentään vilkaisen, mutta pikkupalikat tahtovat jäädä lukematta.

Meidän jouluvaloja pitäisi ensi viikolla jo ruveta vähitellen testailemaan ja tarvittaessa vaihtaa lamppuja ja sen sellaista. Pihakivelle ajattelin virittää valoverkon vähintään valmiiksi, etenkin jos tässä rupeamme saamaan lunta niskaamme. Aamulla olin näkevinäni lumimöykyn pihassa ja ainakin naapurien katot olivat valkoiset. Lunta tai kuuraa?  Pari kukkapyttyä pitäisi kipata nurin portailta niiden viereen, ei edes sen kauemmas, mutta jotenkin en ole uskaltanut ryhtyä siihen. Nämä neuropaattiset tassut, sekä etu- että takatassut, pitävät vähän varovaisena. Jumppaliikkeistä ja kutomisesta huolimatta tuntuu kuin vaiva lisääntyisi ja laajenisi. Toivottavasti B-vitamiinivalmiste rupeaa pian auttamaan. Lääkäri tosin totesi, että se auttaa tai on auttamatta, mutta kannattaa kokeilla.

Yksi ilon aihe vielä. Maanantaina menen silmänpohjakuvaukseen Nurmijärvelle. Se ei ole se varsinainen ilo, hyvä juttu kuitenkin, mutta tapaan vanhan koulukaverini, jonka olen tavannut lakkiaisten jälkeen vain pari kertaa, viimeksi luokkakokouksessa joskus varmaan parikymmentä vuotta sitten. Koulussa olimme hyviä kavereita, mutta sitten se ystävyys vain hiipui, tuli perheet ja muut kuviot. Luulisi, että puhumista ainakin riittäisi.

Nyt ei muuta kuin hyvää pyhää ja iloa alkavaan viikkoon. .

lauantai 21. marraskuuta 2015

Mukava päivä takana

Olin tänään kahden marttayhdistyksen yhteisessä tilaisuudessa Lottaopistolla ja peräti lottien muonituskurssilla. No, ehkä entiseen aikaan muonituskurssit kestivät vähän kauemmin kuin tunnin, mutta mainio tapaus tämä oli. Luullakseni me kaikki olimme tyytyväisiä. "Kurssin" aluksi opettelimme sitomaan lottahuivin päähämme. Sitten opimme laskemaan pataljoomakeiton tarvikemäärät 180 hengelle ja kuulimme mm. sen, mitä ajokoira teki. Sitten kävimme kanttiinissa ihanalla lihasopalla ja kahvilla ja lopuksi oli mahdollisuus tutustua museon näyttelyihin.


Tilaisuus oli keskellä päivää ja se tietysti verotti osallistujia. mutta mukava oli tavata jokunen tuttu ja saada uusiakin. Kaikkein mukavinta oli nähdä ihan livenä netti- ja sähköpostiystävä ensimmäistä kertaa.

Vähän minua väsytti iltapäivällä, mutta ei suinkaan niin paljon, että olisin saanut päiväunista kiinni.
Ostin vähän asiaan liittyvää lukemista ja siinä loppupäivä ja ilta menikin mukavasti.

torstai 19. marraskuuta 2015

Kone käy vielä

Vaikka kello on  jo vaikka mitä, en malta lähnteä edes yrittämään nukkumista. Luin nimittäin äsken parisen tuntia tekstiä ja kone käy viel' liika kiivaasti. En omaa tekstiä, tai oli siinä sitäkin, vaan kyläkirjaan tulevaa. Teksti ehkä tuli jo aikaisemmin, mutten malttanut lähteä ajoissa yäkertaan. Söimmekin illallisen vasta kahdeksalta, kuten tapa on talossa.

Iltaruokana oli todellista tähtiruokaa: kolmantena päivänä peräkkäin herkullista ossobucoa porosta. Meillä ei juuri pakasteta ruoanjämiä, vaan syödään pois. Varsinkaan tällaista namia ei sovi haudata pakastimen uumeniin. Tosin saimme kesällä, tai koska se nyt olikaan, pienen pakastekaapin alakertaan. Jäätelölle ynnä muulle pienelle, jottei tarvitse kiivetä yläkertaan hakemaan. Nytkin otin jälkiruoaksi annoksen kinuski-Ainoa. Olisi tehnyt mieli lisääkin, mutta tuli sitten diabetes mieleen. Ja painonpudotus miiunus 12 kiloa kesästä lähtien.

Siitä siirrynkin kätevän aasinsillan kautta pauhaamaan toiseen asiaan. Olin viime viikolla labrassa ja diabeteshoitajan piti tänään soittaa tulokset. Partioin kotona ihan koko päivän, vaan eipä tullut puhelua. Ei muuten harmittaisikaan niin paljon, mutta tämä oli ainoa päivä viikolla, jolloin olisimme voineet piipahtaa vaaria tervehtimässä. Edes kännykkään ei ole kiva puhua tuollaisia yksityisasioita reissussa eikä varsinkaan autossa. Samalla olisi hyvin voitu käydä hakemassa muutamat postilähetykset. Onneksi ne ovat tulleet automaattiin ja toinen R-kiskalle, joten alkava lakkokaan ei estä noutoa. Olihan sillä hoitajalla varmaan ihan hyvä syy olla soittamatta, mutta edes tekstarin lähettäminen sattuneesta esteestä ei olisi vienyt montaa minuuttia.

Nyt niitä paketteja tuleekin, jos posti suo, varmaan useampi peräkkäin; harvoin kuitenkaan ilmoitusta saman päivän päälle. Joku ihme siinäkin on, että ilmoitus tulee useimmiten juuri silloin, kun mies on tullut kauppa-, apteekki- ja postireissulta, riisunut kylähousut ja kengät ja asettunut hengähtämään. Valmistaudun jouluun eli olen tilannut vähän lahjoja ja itsellemme uusia lakanoita. Minun piti ostaa itse asiassa alilakanoita, mutta vasta kassalla oli ilmoitus, että juuri ne olivat lopussa. En viitsinyt peruuttaa pussilakanoita, vaikkei niiden hankinta olisi ollut ihan niin kiireinen asia. Tyynyliinojakin olisin tilannut, mutta kas, eivät mokomat kumpikaan nettikauppa myynyt niitä muuten kuin lakanan kanssa. Katsotaan nyt, tuleeko pussilakanat kotiin vai menevätkö pukinkonttiin.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Lääkäri- ja postipäivä

Meillä molemmilla oli lääkäripäivä ja molemmilla reissu onnistui hyvin. Mies sai uutta päänsärkylääkettä, mutta lääkäri arveli, että kipu johtuu jostain ei-henkeä-vievästä, esimerkiksi huonosta selästä tai monien lääkkeiden vaikutuksesta. Seuraamme tilannetta.

Minulla vaiva oikeastaan oli jo mennyt ohi, tai ainakin melkein omahoidolla viikonlopun aikana ohi, mutta oli sentään vähän kysyttävää ja tutkittavaakin. Siirryin nyt saman tohtorin potilaaksi, jota mieskin on jo muutaman vuoden ajan kehunut eli päivitin viimeisen vuoden kuulumiset ja vein hänelle lääkelistan ja diagnoosit. Tämä yksityisen terveysaseman lääkäri oli hyvin perillä sýövästäni, mutta kun on näitä muita kremppoja, niin ei koskaan tiedä, milloin apua tarvitaan. Isommat asiat tietysti hoidetaan isommissa laitoksissa, mutta jos joskus tarvitsee äkkiä apua eikä terveyskeskuksen jono kiinnosta, on hyvä tietää, kenen luo pääsee vähintään muutaman päivän sisällä. Ei ilmaista, ei varsinkaan kun maksoin samalla kortilla kummankin laskun, mutta tuskin näitä käyntejä montaa kertaa vuodessa tulee. Labratkin hoituvat syöpäsairaalan lähetteellä. Keskiviikkona kuulen viimeiset labrakuulumiset.

Lääkärin vastaanottohuoneessa ollessani ja lääkärin juuri tutkiessa soi puhelimeni. Se soi ja soi ja soi varmaan monta minuuttia. En voinut siinä tilanteessa liikahtaakaan, saati vastata. Numero oli outo tai en ole ainakaan tallentanut sitä kännykkääni ja nyt vaivaa, kun en tiedä kuka soitti. Eipä soittanut uudestaan ainakaan tänään, mutta jos on asiaa, niin kaipa kuulen sen myöhemmin. Tarkistin kuitenkin heti, ettei se ainakaan isä ollut eikä tytärkään.

Mies toi postista painavan kirjalaatikon tai oikeastaan kaksikin kirjapakettia ja joulukortit kolmantena. Voisi sanoa, että kannettuaan niitä selkä vääränä ei ollut erityisen iloinen. Divarin laatikossa oli taas kerran juuri niitä kirjoja, joista arvelen olevan hyötyä kirjoitushommissa. Jos ei muuta niin tuomaan ajankuvaa ja perspektiiviä.

Yleensä noissa kirjaostoksissa aina joku on helmi, joku huti. Nyt ei oikeastaan ole kuin yksi melkein huti. Hain historiatietoa yhdestä koulusta, mutta siinä olikin lähinnä muutaman vuosikymmenen takaista eli minun tarkoituksiini aivan liian tuoretta tietoa. Mutta ei se mitään, se oli kuitenkin äitini käymä koulu.

Yksi uusi, tosi haastava kirja oli kässäkirja, joka opettaa kutomaan villapaidat kaulasta alaspäin. Ehkä opin, ehkä en. Joskus kuitenkin täytyy yrittää muutakin kuin näitä tumppuja ja sukkia. Onneksi kirjassa neuvottiin ensin neulomaan nuken kokoa oleva mallipaita.



sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ikävä uutispäivä

Sytytin jo viime yönä tänne kynttilän, kun kännykkä pimputti ikävän uutisen terroristien tekemistä kauheuksista. Ajatukseni ovat pitkin päivää käyneet Pariisissa. Kai minä olen sitten vähän herkkä, kun tämä niin kosketti, mutta fb:ssä huomasin monen muunkin reagoineen samalla tavalla. Ehkä se onkin hyvä, kun tuntee ja reagoi, vaikka tuska ja pelko eivät onneksi vielä asu meillä täällä.

Monen ahdistuneen oloa toivottavasti helpotti, kun sekä presidentti, pääministeri että sisäministeri rauhoittavilla puheillaan tulivat esille. Niin varmasti tekivät monet muutkin johtajat, meillä ja muualla.  Pelkoa ei kannata päästää ovesta sisälle. Toivottavasti en säikäyttänyt teitä? Tuli vain niin paha olo, etten saanut kirjoitettua sanaakaan, kun arvelin uutiskanavien kyllä kertovan mistä on kysymys.

Mitään henkilökohtaisia kauheuksia siis ei ole tapahtunut. Oma oloni on ennallaan. Sukulaiset ovat hengissä ja tiettävästi terveitä. Itse kuulen viikolla labrakokeiden tuloksia. Viimeksi asiat olivat ihan kohdallaan, mutta nyt otettiin iso määrä uusia kokeita, kun näitä ei ole erikseen otettu ties koska. Ehkä sen takia, kun on ollut isompiakin murheita tutkittavana.  Tällä kertaa tarkastelussa olivat niin sokerit kuin kolesterolitkin sekä kilpirauhasen toiminta. Viikon päästä kuvataan silmänpohjat.

lauantai 14. marraskuuta 2015

torstai 12. marraskuuta 2015

Käyty pääkaupungissa

Kävin syöpäsairaalassa esittelemässä jalkani ja saamassa jatko-ohjeita. Turvotus on melkein laskenut muualta paitsi nilkoista. Se oli hyvä uutinen. Huonompi oli se, että tukisukkia on siitä huolimatta käytettävä tästä eteenpäin loppuikäni. Vastuu vain siirtyy nyt omalle terkkarille Helsingin tosi mukavalta fysioterapeutilta. Hän antoi myös venyttely- ja jumppaohjeita niin varpaille, sormille kuin niskallekin. Sukat on uusittava puolen vuoden välein. Saa sitten nähdä, miten tämäkin asia priorisoidaan, kun esimerkiksi diabetestarvikkeiden jakelua on kuulemma vähennetty. Vuosi loppuu, määrärahat loppuu.

Aamu oli todella sumuinen, kuten tässäkin kuvassa, joka on otettu kai joskus kuukausi sitten. Ei meillä sentään enää ole lehti puussa, mutta kun ei nyt ajankohtaisempaakaan kuvaa ole sumuisesta aamusta. Kotimatkalla Helsingissä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta mitä lähemmäs Järvenpäätä pääsimme, sitä harmaammaksi taivas muuttui. Ihan ei sentään satanut, vaikkei paljon puuttunut.

Kuljin kelakyydillä. Menomatkalla oli kaksi muutakin samaan paikkaan menijää kyydissä. Kun odottelin autoa sairaalan eteisessä, tuli toinen heistä viereeni istumaan. Hän oli odottanut autoa 45 minuuttia plus 10 minuuttia sen jälkeen kun kuski oli soittanut tilannetiedotuksen. Minä jäin katsomaan auton perävaloja, kun rouvan auto kurvasti kohti yhteistä kotikyläämme. Odotin 40 minuuttia auton tuloa, vaikka sairaalan edessä oli takseja jonoksi asti, järvenpääläisiäkin kuulemma kolme kappaletta, kertoi kuski. Että se siitä kyytien koordinoinnista.

Omaan kyytiini haettiin vielä herra, joka matkasi Puistolaan eli teimme aikamoisen kurvin, mutta tulipa nähtyä ennestään vieras asuntoalue. Kelakeskus ilmoittaa lähtöajan 45 minuutin tarkkuudella kotimatkalle, joka näköjään tarkoittaa sitä, että auto ei tulee juuri aikaisemmin. Menomatkalla toleranssia on 15 min. Aikataulut sitäpaitsi tehdään tosi tiukoiksi, niin että varsinkin ruuhka-aikaan on syytä itse pitää huolta riittävän aikaisesta lähdöstä. Nytkin minulle ehdotettiin ensin 35 minuuttia, missä ajassa ei mitenkään olisi ehtinyt perille. Tyttöset katsovat vain kartasta kilometrimäärän miettimättä yhtään keliä tai ruuhkaliikennettä. Sitäpaitsi ennen vastaanotolle menoa on kiva vähän hengähtää, pakko ilmoittautua ja jopa käydä vessassa.

Iloa tuotti, oikein runsaasti tuottikin se, kun tapasin ystävän sairaalan kahviossa. Meillä oli tietysti sovittu tapaaminen ja tunnissa ehdimme selvittää tärkeimmät kuulumiset oikein hyvin. Hän oli varautunut treffeihin ja toi tuliaiseksi aikuisten värityskirjan. Minä en niihin ole hurahtanut, siis aikaisemmin, mutta huomasinpa heti joutuneeni koukkuun. Ihan höpsö harrastus, mutta tekee ehkä sekin hyvää kipeille sormilleni. Toinen hyvää tekevä harjoitus tietysti on tämä harrastamani puikkojen heiluttelu. Uudesta sukkasatsista on nyt kolmas sukka, siis toisen parin toinen sukka menossa. Kaksi muutakin käsityötä on menossa. Toisesta tulee kesäjakku, toisesta ehkä kaulahuivi, ehkä pari tiskirättiä riippuen langan määrästä. Fysioterapeutti kehui myös näppäinten näpyttelyän hyvää vaikutusta, kun kerroin kirjoittamisestani. Nuo oheistoiminnat vievät kylläkin aikaa tältä tärkeämmältä.

P.S. Tilasin joulukortit viime yönä. Nyt oli sähköpostissa jo ilmoitus, että kortit ovat valmiit ja lähdössä postiin. Ei sen nopeammin voisi toimia. Tai sitten on pulaa töistä, mutta minä kiitän.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Jouluvalmistelut alkoivat

Minä en ole mikään jouluihminen, joka hehkuttelisi joulua kuukausikaupalla etukäteen. Nautin kyllä joulusta, nostan ikkunavalot kohtsillään paikoilleen ja adventtina seimiasetelmat ja niin edelleen, mutta siinä se. Tähän asti olen hankkinut joululahjoja lasten perheille, mutta nyt siinä joku tökkii. Ehkä se, että en käy juuri nykyisin kaupoilla, vaan olen postimyyntiliikkeiden varassa ja toisaalta perheen nuorimmainenkin on jo käynyt rippikoulun, joten sileä seteli alkaa hänellekin
luullakseni olla mieluisin lahja. Lukiolaispojalle ainakin.

Mutta yhdestä asiasta meillä pidetään kiinni. Pidimme viime vuonna, kun tukattomana oli kuljettava myssy päässä ja pidämme tänäkin vuonna, kun tukkakin on taas päässä. Meidän jouluglögimme ja konserttimme on ja pysyy niin kauan kun henki pihisee, sanoi armas mieheni, jonka syntymäpäivää juhlistamme silloin, muutamaa päivää ennen aattoa. Siitä alkaa meidän oma joulumme. Hoksasin muutama päivä sitten, että olisi jo korkea aika tilata kortit. Kun ei tiedä, mitä työnseisauksia ja hidastuksia joulun alla tulee ja senkin takia ajoissa, että sukulaisemme ja ystävämme tietävät varata illan, jos haluavat tulla.


Äsken tilasin ifolorilta nipun kortteja, joita tänä vuonna koristaa ihan erilainen kuva kuin aikaisemmin. Törsäsin ja tilasin vielä omakuvapostimerkitkin samalla kuvalla. Yritin etsiä kuvaa jostain edellisvuotisesta kortista, mutta eihän semmoinen tähän hätään mistään kuva-arkistosta löytynyt. Jonain vuonna kuvassa on ollut talomme nyt, toisena taas talomme sata vuotta sitten. Jonain vuonna olen kuvannut erilaisia kynttiläasetelmia. Nyt oli kaksi vahvaa vaihtoehtoa: seimiasetelma tai pihatonttu. Tonttu voitti, sen takia kun naapurin ipanat rupeavat näihin aikoihin jo tarkkailemaan pihaamme, jotta joko tonttu on tullut.

Näytän sitten, kun kortit tulevat. - Nämäkin tontut olivat ehdolla. Tekijä on Vekki.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Labra-aamu vastassa

Menemme labraan puoli kymmeneksi ja sitä ennen ei ruokaa, ei juomaa, vain aamulääkkeet paitsi ei tyroksinia eikä sattuneesta syystä nesteenpoistolääkettä. Sen sijaan olemassa olevat nesteet lähtevät mukanani. Mies haki terkkarista ison kanikan, johon pitää kerätä yöpissat. Arvelisin kuitenkin, että astia ei ehkä tule ihan täyteen; on se niin iso. Kun syömäkieltokin alkoi jo tänä iltana, tankkasin varmuuden vuoksi syömällä eilisen voileipäkakun loppupalan. Varsinaiseksi iltauoaksi meillä oli lauantain häntiä eli possunpihvi kummallekin, muutama uuniperuna ja tuoreena artikkelina keitetyt pavut. Labran jälkeen menemme tietysti aamiaiselle.

Nämä pihapadan miljoonakellot puhkesivat uudestaan kukkaan. Nyt ne jo ovat saaneet sen verran kylmää, etteivät enää ole näin hehkeitä. Mutta loka-marraskuun taitteessa! En ollut uskoa silmiäni. Joku oli nähnyt puissakin jo uusia silmuja. On tämä maailma mennyt kummalliseksi, sanoisi joku vanha ihminen.


Olen säästellyt yhtä, nyt jo reikäistä villasaalia, jonka äiti kutoi minulle joskus ehkä 60-luvulla. Ajatus oli leikata siitä jokunen pala vaikka pannumyssyksi tai patalapuiksi, mutta kun saali unohtui pihatuoliin, olivat oravat ottaneet sen pehmukkeekseen ja viime yönä vielä kiskoneet terassin lattialle. Reikiä oli tullut jo niin paljon, että toivotin saalille hyvää matkaa roska-astiaan. Vaikka olen kova tyttö säilömään rojua, niin siinä kulki raja. Ei sentään oravanpissimää, reikäistä peittoa tuoda edes pesukoneeseen.

Oravat ovat kunnostautuneet muutenkin. Iso terassin kukkalaatikko on myllätty enkä oikein keksi, miten sen peittäisin, sillä laatikko on täynnä murattia ja perennoja ja taitaapa siinä olla muutama kukkasipulikin. Hallaharson ne veijarit varmaan repivät alta aikayksikön. Jätin painavimman amppelin paikalleen ja eikös orava ollut keinotellut laidalle istumaan ja nähdäkseni syömään aikaisemmin piilottamiaan auringonkukan siemeniä. Ehkä meidän uusi auringonkukkaviljelmä on nyt terassin amppelissa.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kakkukahvit juotu, sukat pakattu

Isänpäiväkahveille ehti yksi lapsista, kuten vähän arvelinkin. Mutta ei se mitään, puhelin pirisi ja jopa Saksantytär soitti ja onnitteli isiään. Poro-voileipäkakku ja mustaherukkainen juustokakku tekivät kauppansa oikein hyvin meille kolmellekin hengelle. Kuvat vain vähän epäonnistuivat.


Kun päivänsankari lähti illaksi harkkoihinsa pasuuna kainalossa, vietin minä iltaa kutimen kanssa. Kinnas illassa, kaksi parhaassa. Toinenkin on jo melkein valmis, mutta niin kävi, että lanka loppui ennen peukkuja ja jo kärkikavennukseen tarvitsin pätkän muuta lankaa. Peukaloista tulee nyt possunpunaiset,, kun sopivampaa väriä ei löytynyt. Tämä ikivanha Nalle-lanka on pyörinyt nurkissa, sillä se on tosi rumaa. Kuvassa salama näyttää tämän paljon oikeaa nätimpänä. Tosin kinnaslankana tämä on jotenkin siedettävän näköistä. Kerästä tein jo yhdet pakolaissukat, kun ajattelin että lämpö on tärkeämpää kuin visuaalinen ilme tai väritys. Tämä oli niitä entisaikuisia 150 gramman keriä.


Pakkasin tänään pussillisen pakolaissukkia lähtemään SPR:n toimistolle ja sieltä sitten eteenpäin vastaanottokeskuksiin. Niitä oli 14 paria isompia ja pienempiä eli pääasiassa naisten ja miesten kokoja. Ihan pikkulasten sukkia en tehnyt, sillä arvelin niitä kertyvän muutenkin. Yhdet sukat tein kyllä itselleni eli kokonaissaldo syksyltä on 15 paria tähän mennessä. Uusia lankoja tuli vastaavan kokoinen pussillinen - se sama, jonka täytin ääriään myöten näillä.

Minulla on yksi keltainen kesäneule kesken ja sen kuvioneuletta yritän kutoa muutaman kerroksen kerrallaan. Mutta välillä rupesi mieli tekemään tuota lapasten kutomista, kun ne syntyvät niin paljón nopeamminkin. Värien puolesta punakirjavat tumput sopivat mustan takkini kanssa.


Sukkahanke jatkuu. Minun sukkani ovat pelkkiä perussukkia ilman koristeita ja kruusauksia. Käsitöiden tekeminen tunnetusti tekee päälle hyvää ja varsinkin tässä hetki sitten, kun ei ollut varmuutta mahavaivojen vakavuudesta, oli kutominen todellista terapiaa, mutta kärsivällisyyteni ei riitä palmikoiden ynnä muiden väkertämiseen. Eli se, mitä en osaa, sitä en tee.

Meillä siis kudotaan, ei neulota. Sitä paitsi arvelisin kutomisen tekevän hyvää myös sormilleni. Sormenpäiden neuropatia on hellittänyt, mutta nyt parin sormen alanivelten välit ovat olleet jo viikkoja kipeät ja turvoksissa eikä sormet tahdo oikein mennä nyrkkiin varsinkaan aamulla. Kaikenlaista vaivaa sitä pitää ihmiselle tulla. Jos ei isoa, niin sitten näitä pienempiä.

Diabeteshoitaja arveli, että syynä sormivaivaan voisi olla kilpirauhasen vajaatoiminta, joka aiheuttaa turvotusta taikka sokerikin, vaikka toisaalta sokeritasapainossa ei tällä hetkellä ole mitään vikaa. Säikähdin talvella niiden tähtitieteellisiä lukemia. Luulin jo mittarinkin hajonneen, mutta syynä olivat kaiketi sytostaatit tai kortisoni tai molemmat. Seuraavan kerran säikähdin kesällä, mutta sairaalassa hoitaja seisoi vieressä vahtimassa, että varmasti laskin hiilihydraatit oikein. Aikaisemmin olin toki noudattanut ohjetta, joka ei perustunut yksittäisen aterian hh-määrään. Pitkäaikaisinsuliinikin vaihdettiin samalla reissulla toiseen. Nyt asiat ovat mallillaan, varsinkin silloin kun muistan tökätä neulan sormeen ja mitata sokerin...  Kilpirauhaskoetta ei ole vähään aikaan otettu, mutta sen takia menenkin tiistaina labraan.

Toinen kiusallinen vaiva, joka aina vaan jatkuu ja jatkuu, on tämä näköongelma. Sen takia menenkin silmänpohjakuvaukseen. Se on sitten arvuutettavissa, milloin joukkokuvauksen tulokset tulevat. Näön olisi jo pitänyt kohentua. Oudointa on se, kun näkö heittelee, mutta hyvä tietysti kun ei ole kokonaan kadonnut. Miehellä on näöstä hävinnyt ainakin kolmannes toisesta silmästä ja toista hoidetaan kertomallani pistossarjalla, ettei siinä kävisi samoin. Vika ei ole sama molemmissa silmissä.

Mutta henki pihisee oikein hyvin ja siitä olen tosi kiitollinen. Painokin on pudonnut toistakymmentä kiloa (kuten oli laita silloinkin kun sain syöpädiagnoosin---). Punnitus on tehty ennen isänpäiväkakkuja.

Hyvää alkanutta viikkoa!

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hyvää isänpäivää, isien tyttäret!

Ja pojat myös, vaikken usko, että tätä kovin moni poika lukee. - Isänpäivä on vasta alkuvaiheessa, joten juhlinta ei vielä ole alkanut. Edes kuvia ei ole tarjoilusta eli kakuistakaan. Mies kävi hakemassa ne tänään leipomosta, mutta kakut lepäävät vielä laatikoissaan. Me päätimme törsätä oikein kunnolla ja ostaa sekä voileipä- että makiakakut valmiina. Sanoin miehelle, että se on nyt  minun isänpäivälahjani, vaikkei hän isäni olekaan. Siinä vaiheessa, kun tilasimme kakut, en ollut vielä kuullut tutkimusten tuloksia ja oli pieni pelko siitä, ettei kaikki olekaan hyvin. Jos niin olisi ollut, en ainakaan olisi jaksanut leipoa yhtään mitään.

Tämmöistä, suussa sulavaa kakkua me söimme, kun tässä taannoin, runsas viikko sitten tapasin kaksi ex-työkaveriani, Ritvan ja Päivin ja olimme pitkällä lounaalla. Vähän saman tapaista juustokakkua on nytkin odottamassa, mutta päällä on mustaherukkahyytelöä. Voileipäkakku on porokakku. Mielenkiinnolla odotamme, paljonko siinä sitä poroa on.


Toistaiseksi on epäselvää, miten moni lapsistamme (iältään 51 v. ja siitä alaspäin) joutavat tulla isäänsä tai isäpuoltaan onnittelemaan. Yksi tulee varmasti ja toinenkin jos matkaltaan ehtii. Saksantytär ei ainakaan tule...

Ensi viikko on taas touhuviikko: labraa, fysioterapeuttia, ystävän tapaamista normaalien viikkorutiinien eli miehen soittotuntien ja harkojen lisäksi. Eli ohjelmaa näyttää olevan suunnilleen joka päivälle.

Seuraavalla viikolla, jos en erehdy, minulla on silmänpohjakuvaus naapuripitäjässä, kun oman pitäjän kuvaukset olivat ja menivät ilman kutsukirjettä. Vai onkohan se vasta seuraavalla viikolla? Joku oli joka tapauksessa möhlinyt ja nyt on mentävä sinne, mistä aika löytyi. Ei niin ikävää, ettei jotain hyvääkin. Samalla reissulla tarkoitus olisi tavata vanha oppikouluaikainen ystävä, jonka olen viimeksi tavannut ehkä jotain 15-20 vuotta sitten. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Hän on jäänyt leskeksi, saanut lapsenlapsia ja on tietysti minullakin paljon kerrottavaa omista edesottamuksistani. Facebookista löysimme toisemme.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Iloinen ilta

Sain odottaa lääkärin soittoa melkein virka-ajan loppuun asti, joten oikein mitään ei tullut tehtyä koko päivänä. Uutiset olivat kuitenkin mukavia eli kannatti odottaa! TT-kuvissa ei ollut mitään epäilyttävää eli ei näkynyt syöpää. Kipu haiman kohdalla oli mitä oli, sillä siellä oleva möykky oli entisellään, ei siis kasvanut, jos ei pienentynytkään. Sitä seurataan ja kuvataan seuraavan kerran neljän kuukauden päästä. Ei epäilystäkään, etteikö mieli olisi iloinen ja kiitollinen.



Lääkäri ei oikein osannut arvuutella vatsakipujen syytä, mutta seuraavaksi teen kotitestin eli jätän rautapillerit hyllylle pariksi viikoksi ja senkin jälkeen otan vain joka toinen päivä. Veriarvot olivat sen verran kohentuneet, vaikka kuulemma punasolut olivat viekö aika pieniä, mitä se sitten tarkoittaakaan muuta kuin että ne olivat pieniä. Ei tullut mieleenikään, että se voisi olla kipuilun syy. Tietysti jos kivut jatkuvat ja varsinkin pahenevat, niin sitten ruvetaan tutkimaan. Helpotuksen huokausta! Jouduin silti ottamaan särkylääkkeen, mutta eihän rautakuurikaan vielä ehtinyt loppua, vasta huomenaamulla.

Illansuussa kävimme ottamassa influenssarokotuksen ja terveysasemalla oli ennen meitä noin 50 ihmistä. Nyt se kuitenkin on hoidettu "alta pois". Mies lähtee aamulla silmäklinikalle. Toivottavasti piikitys nyt tällä kerralla onnistuu. Viimeksihän sitä ei tehty luomitulehduksen takia.

Aamulla olisin saanut mainion kuvan, jos siis olisi ollut kamera kourassa. Tinttu istui ikkunan poikkipuulla pitkkän ja katseli pää kallellaan sisälle. Joku isompi lintu kävi koputtelemassa toisen ikkunan takana, mutta lehahti tiehensä niin nopeasti, etten edes tajunnut mistä oli kysymys. Yhtenä vuonna haukka istui ikkunan takana olevalla vanhalla lintulaudalla.


Otin eilen kuvan uudelleen kukkimaan alkaneesta miljoonakellosta, mutten viitsinyt sitä yhtä ainokaista siirtää tänne. Aamulla kukat tosin jo näyttivät aika paleltuneilta, joten olikin ainoa hetki kuvata ne. Pellolla ja pihamaalla oli kuuraa vielä iltapäivälläkin, joten talvea kohti mennään, näistä melkein enäätyslämpötiloista huolimatta.