lauantai 30. lokakuuta 2010

Harmaata päivää

Onpa nyt harmaa päivä ja taitaa vähän sataakin. Päivän piristykseksi jatkoin eilisiltaista harrastusta eli uuden blogipohjan valintaa. Pohja on Itkupillin - kiitos - hederikuva ihan itse ottamani. Hei saatteko te selvää tekstistä?

Pikapikaa käytiin vain ruokakaupassa ja sitten taas sisälle. Päivän ohjelmassa ei nyt ole muuta kuin oleilua ja sauna illemmalla. Yritän saada ainakin yhden sukkaparin valmiiksi ja jos hyvin käy niin vielä toisenkin. Menivät nimittäin raidat vähän sekaisin, joten puikoilla on nyt yksilä numero 3 ja nelonenkin vielä tarvitaan. Lankuria pitäisi ruveta päivittämään, mutta ei tänään. Eikä huomenna, jolloin on muuta ohjelmaa.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Ostoksilla

Ramppasimme eilen ja tänään valaisinliikkeissä ja tunnemme sen jaloissamme. Etsimme pientä mutta kaunista seinävalaisinta rappusten juureen. Olen nyt syksyn pimeydessä pariinkin kertaan melkein mennyt nenälleni, kun portaita laskeutuessa ei viimeinen porras näy ja aina ei muista toisella jalalla tunnustella, missä se rappu loppuu ja lattia alkaa. Rappujen yläpään valo ei riitä alas eikä tähän aikaan vuodesta auta yhtään, vaikka raput miten olisivat ikkunan vieressä.Valo saisi talvella palaa vaikka yötä päivää ja sen takia pienitehoinen riittäisi, mutta vaikeaa on. Tarvitaan vielä kolmas kierros.

Olimme hankalia asiakkaita. Emme halunneet vilkaistakaan moderneja valaisimia emmekä missään tapauksessa suurikokoisia tai muuten ulkonäöltään pröystäileviä. Emme olisi halunneet halogeenilamppuakaan, mutta siihen kai on nyt tyydyttävä, jos se yksi ainoa ulkonäöltään ja hinnaltaan meitä miellyttänyt ja alle sata euroa maksanut lamppu vielä on kauppiaalla vapaana. Sen olisimmekin ostaneet heti, jos siihen olisi käynyt toisenlainen lamppu.

Vanhaan tupaan ja tummalle taustalle ei voi ajatellakaan mitään modernia valkoista tai teräksen väristä valaisinta eikä ainakaan mitään lastenhuoneen yötuikkua, jollaista yksi kauppa ehdotteli. En olisi voinut uskoa, että tämä pieni ostos voi osoittautua näin vaikeaksi.

Tässä iltapäivä menikin. Nyt pieni nettikierros ja sitten varmaan sukankutimen kimppuun. Mukavaa perjantai-iltaa!

torstai 28. lokakuuta 2010

Sukkaraporttia

Minun piti pitää sukkakirjanpitoa toisessa blogissani, mutta teenpä pienen väliraportin tänne, kun tuo Sukkasato-projekti viettää viimeistä viikkoaan. Lisäsin sinne äsken kuvan sukkaparista numero 14 ja yhdet on vielä puikoilla. Nämä:

Olen oikein tyytyväinen itseeni. Hyvä minä! Itse asiassa olen lähes juurtunut tuoliini kudin kädessä.

Yhtä seikkaa ihmettelen. Onko parsinneula-niminen kapine nykyisin pois käytöstä? En tosin parsi kovin usein sukkia itsekään, mutta paksujen lankojen päättelyssä isosilmäinen parsinneula olisi tarpeellinen. Olen tällä viikolla ja viime viikolla varta vasten käynyt Prismakaupassa, jossa on ollut vain tyhjä piikki parsinneulojen kohdalla. Ihmettelen.

Mies kuuluu tulleen asioilta, lähdenkin kyselemään uutisia, Eipä tässä nyt itsellä muuta sanottavaa olekaan.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Nyt ei valiteta


Noh, yksi päivä marinaa jäi väliin, kun en Mantan päivänä ehtinyt kirjoittamaan. Päivä olikin sinänsä sellainen, ettei mitään isompaa valittamista. Isä soitti ja kertoi pääsevänsä keskiviikkona kotiin, siis TÄNÄÄN. Se oli hyvä uutinen, vaikka aina sopii toivoa, että nyt hänen ei tarvitsisi lähteä paluukuormassa takaisin terveyskeskukseen, kuten edellisellä kerralla kävi.- Ei kuitenkaan tuolla hoppafoortilla, jonka edessä faija poseerasi kana kainalossa joskus 30-luvun alussa. Auto oli setänsä ylpeys.

Jospa äiti taas virkistyisi, kun vakaat kotiolot asettuvat turvallisesti hänen pienen maailmansa raameiksi. Vaikka hän jäikin käyntimme jälkeen kohtalaisen tyynenä ja jo kyynelet kuivattuna kiikkustuoliin, niin jo parin tunnin päästä oli kuulemma istunut eteisen tuolissa takki päällä ja pakattu matkalaukku vieressä taksia odottamassa, kun veli piipahti paikalle. Veljeni sai hänet tyynnyteltyä ja muuttamaan mielensä; eihän sitä nyt yön selkään kannata lähteä, eikä varmaan juniakaan enää lähtisi. Kotiin oli suunta, sinne oikeaan kotiin. Voi voi.

Eilen äiti oli odotellut taksia, joka veisi Tuusulan kirkolle, tiesi isä kertoa. Luojalle kiitos, hän ei todennäköisesti osaa enää tilata taksia eikä ole vielä varsinaisesti lähtenyt pihallekaan hortoilemaan. Siitä ei isä maininnut, miksi juuri kirkolle piti mennä. Olisikohan ollut menossa kirkonmenoihin? Vai lapsenlapsen konfirmaatioon? Isä lupasi valistaa heidän vaki-taksikuskiaan. Nyt oli tällaista, mutta kuten isä sanoo, aina välillä on hyviä hetkiä.

Vaiva-ala oli muutenkin eilen monipuolisesti päivän teemana. Mies sai vihdoinkin kutsun aluesairaalan kardiologin juttusille kontrollitarkastukseen. Aika on vajaan kolmen viikon päästä. Vastahan sen kutsun piti tullakin huhti-toukokuussa... Tänään hän kävi ultrauttamassa kipeää oikeaa lapa-olka-rintalihastaan, mutta se on yksityispuolella ja hinta siis tähtitieteellinen eli noin kaksi isoa rahaa. Mitään outoa ei onneksi näkynyt. Kai minunkin pitäisi lähteä näyttämään tätä kipeää polveani, kun se ilmeisesti ei parane itsekseen. Sikäli kuun vaihde on hyvässä saumassa, ettei kahta satasien hintaista tutkimusta tule saman kuukauden päälle.

Ei silti, marraskuussa maksetaan vielä kiinteistöveron toista puolikasta, melkein 900 euroa, joten ei tässä rahassa kylvetä. "Keisarille se, mikä keisarille kuuluu", mutta nyt se on pakko sanoa vähän irvistäen, varsinkin kun meidän kylän keisarit ja keisarinnat jättävät mummot ja muut vaivaiset heitteille, uhkaavat lasten kotihoidontuen lopettamisella ja muuta sellaista, mutta toista jäähallia kyllä tohotetaan kaupunkiin. Ai niin, tämä ei ollut valittamista, vaan julkisuuteen nousseiden suunnitelmien kirjaamista.

Kun Sukkasato pian päättyy, opettelen uudestaan kintaan kutomisen. Minä en neulo lapasia, vaan kudon kintaita. Lankoja on varastossa vielä muutamaan (= olisiko 50)  sukkapariin ja en minä ole kutomiseenkaan niin kyllästynyt, etten vielä muutamaa paria tekaisisi. Kuviosukat jäivät opettelematta, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Tai ehkä teenkin kuviovillasukat Naistenpankin villasukkatalkoisiin?

maanantai 25. lokakuuta 2010

Kaikki takkuaa

Tänään kaikki takkuaa kuin takiainen. No, epäonnistunut vertaus, mutta huono päivä. Sateinen, harmaa, oikea loppusyksyn päivä säänkin puolesta. Heräsin aamulla uneen, jossa - voi hyvänen aika - laadin isälle kuolinilmoitusta. Siitä jo olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen, että paree olis mennä takaisin sänkyyn ja vetää peitto korville.

En kuitenkaan mennyt peiton alle, vaan rohkeasti ehdotin miehelle käyntiä äidin luona katsomassa miten hän nyt pärjää yksin kun isä on vuodeosastolla petipotilaana.

Mamma oli aika reippaan oloinen, tuli avaamaan ulko-oven ja oli muistanut ottaa kepinkin käteensä. Jos ei olisi avannut, niin uloshan me olisimme jääneet, kun ei ole avainta ja turvalukkokin oli päällä. Äiti oli aika virkeä ja kertoikin nukkuneensa hyvät päikkärit. Yön unia hän ei enää muistanut. Kälyni oli käynyt tekemässä aamupalan, mitä muori ei oikein muistanut eikä muistanut sitäkään että puoliso oli soittanut kahteen kertaan jo tämänkin päivän aikana. Tämä selvisi siis myöhemmin meille.

Mutta tuntuu niin pahalta, kun huomaa olevansa kuin äitinsä äiti. Olen ennenkin kertonut, ettei koti ole enää koti. Miten pahalta se mahtaa isästä tuntuakaan, kun talokin on yhdessä suunniteltu ja rakennettu puoli vuosisataa sitten. - Luultavasti äiti tällä kertaa oli jossain hyvälaatuisessa ja miellyttävässä hoitolaitoksessa, jossa viihtyikin oikein hyvin eikä aikonut ihan heti poistua kotiinsa. Luultavasti se oikea koti on Hämeenlinnassa aikanaan ollut lapsuudenkoti. Mummi ja vaarikin olivat elossa, mutta viettivät viimeisiä aikojaan selvästi jossain vanhainkodissa, kuten noin 40 vuotta sitten olivatkin. Vakuuttelin, että kyllä heillä on siellä hyvä olla. Mitäpä minä sitä mainitsemaan, että hyvä on taivaan kodissa.

Äiti tosiaan oli rauhallinen ja aika puheliaskin, mutta kun teimme lähtöä ja halasin hänet, niin silloin hän purskahti surkeaan itkuun, että "pitää vielä tämäkin kokea". Siinä sitten halattiin ja yritin lohdutella kuin pientä lasta, että kyllä me hänestä huolta pidetään.

Luulen, että kyse oli sittenkin siitä, että puoliso oli "taas kerran" hävinnyt teille tietymättömille eikä edes soittanut. Eihän äiti sitä muista, että isä on sairaalassa. Onneksi hän muisti, että veljeni käy monta kertaa päivässä katsomassa. Kodinhoitajien käynnistä en muistuttanut. Tähän asti olemme arvelleet, että äiti tuntee sentään mieheni, varsinkin kun hihkaisen aina jo ovelta, ketkä tulevat. Nyt isä kertoi, että äidille hän on "se mies joka istuu tuvan sohvassa".

Isä oli pirteä ja voi olla, että lääkäri passittaa hänet jo parin päivän päästä kotiin. Meidän oli näet pakko mennä tarkistamaan hänen vointinsa tuon käynnin jälkeen. Isä tietysti murehtii, kun äidillä ei edes ole turvaranneketta. Tai siis on, mutta varmassa tallessa yöpöydän laatikossa eikä hän sitä suostu käyttämään. Rollaattori on parkissa naulakon alla.

Sitä aina nuorena minäkin kuvittelin, että toimeliaat ihmiset elävät täyden elämän ja sitten kuolevat tyylikkäästi saappaat jalassa, kuten itse asiassa vaarini elämä päättyi. Näin se ei aina kuitenkaan mene. Isän äiti makasi kaksi vuotta vuodeosastolla letkuruokinnassa, mutta vahva sydän kesti. Äidinkin kunto ehtii  ehkä vielä moneen kertaan muuttua, mutta valitettavasti muutokset eivät ole hyvään suuntaan. Voi tuota ilkeää herra Altzheimeria!

lauantai 23. lokakuuta 2010

Piti olla rauhallinen viikonloppu...

Mietin jo viikolla, kun kuuntelimme isän rauhallista jutustelua sota-ajan kokemuksistaan, että se oli ensimmäinen kerta, toivottavasti ei viimeinen... Ei toki, kaikki ovat hengissä, mutta isä on nyt kuitenkin sairaalassa. Kuumetta oli 39 astetta ja "jotain keuhkoissa", tiesi veljeni. Keuhkokuume? Keuhkotulehdus? Mitä hyvänsä, niin vakava asia lähes 89-vuotiaalle, uupuneelle omaishoitajalla, joka on ottanut tehtäväkseen dementoituneen elämänkumppanin hoitamisen loppuun asti. Mutta kumman loppuun? Veljeni kyllä rauhoitteli, että kaikki on hallinnassa, jos niin voi sanoa, myös äidin kohdalla.

En osaa siitä sen enempää kirjoittaa enkä oikeastaan enempää tiedäkään. Ajattelin, että tänään emme me mene käymään, että saa levätä ja vierailijoita on kuitenkin menossa sinne tänäänkin. Huomenna sitten ja tietysti tarvittaessa vaikka varttitunnissa.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Kurjet!

Istuin vielä aamuteekupin ääressä kun ulkoa kuului voimakkaita töräyksiä. Kurjet! Juoksin kameran kanssa ikkunasta toiseen ja vielä terassillekin, mutta ne olivat jo menneet menojaan. Hyvää muuttomatkaa! Lehdessä arveltiin viikolla, että tällä viikolla ne muuttavat, joten en epäilekään ääniä muuksi. Joskus olen ehtinyt kuvaamaan kurkiauraa, mutta nyt taitaa olla niin harmaa päiväkin, ettei se erottuisi taustastaaan.

Syksy kääntyy nyt tosiaan talven puolelle. Tammesta on tullut eilisen jälkeen sellainen määrä lehtiä että pihatie on nyt pakko haravoida. Samoin piippuköynnös vapauttaa lehtensä ja terassikin on pakko lakaista. Aamulla, kun lähdin postilaatikolle, meinasi käydä hullusti. Onneksi pidin kaiteesta kiinni, sillä alimmat portaat olivat tosi liukkaat yön ja varmaan myös lehtien jäljiltä eivätkä vihreät puutarhatöppöset ehkä ole turvallisimmat jalkineet enää tähän aikaan vuodesta. Onneksi siis pidin kaiteesta kiinni ja se viimeksi terveempi jalka vain  liukastui. Vasemman käden  selkään tuli kyllä komea mustelma, mutta edes nahka ei mennyt kasaan.

En keksi yhtään mukavaa kuvituskuvaakaan, mutta kuvia tai ei: leppoisaa viikonloppua!

torstai 21. lokakuuta 2010

Vähän myöhästyin

Olisi ollut mukava saada blogiin päivämäärä 20.10.2010. Itse en sitä älynnyt, mutta huomasin muiden blogeista. No, niihin sitten uppouduin ja nyt ollaankin jo torstain puolella. Onneksi pääsen onnittelemaan Ursulaa, joka viettää nimipäivää.

Ajelimme iltapäivällä katsastamaan vanhusten vointia. Ennallaan, sanoi isä vaivihkaa, emmekä sen enempää päässeet asiasta puhumaankaan. Äiti olikin virkeämpi kuin pitkiin aikoihin, osallistui keskusteluun ja muisti monia asioita. Isä innostui, harvinaista kyllä, muistelemaan sotakokemuksiaan. Hän oikein avautui kertomaan kokemuksistaan Krivissä Maanselässä ja loppurytinöissä Karjalan kannaksella, kavereistaan, haavoittumisestaan, omista peloistaan ja pelon peittämisestä, kaikesta sellaisesta kauhusta, mitä nuoret miehet silloin joutuivat kokemaan. Ja nuoret naiset; äitihän oli lotta ja komennuksella ensin Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja sitten Äänislinnassa. Pohdimme yhdessä sodan mielettömyyttä ja ääneen lausumatta kaikkien mielessä oli "voi kun ei koskaan enää". Isä kertoi, että heillä oli joitakin vuosia sitten veteraanitilaisuus, johon oli kutsuttu samoilla taistelupaikoilla olleita "naapurin poikia". Isä harmitteli kovasti sitä, ettei löytynyt yhteistä kieltä.

- Nuo nuoruuden muistot tietysti ovatkin paljon kirkkaampina mielessä kuin nykytapahtumat, mutta oli kiva huomata, että äidinkään pää ei ihan reikäjuustoa vielä ole. Vaikka melkein. Muisti hän tosin parin päivän takaa jotain siitä, kun isä oli kaatunut autotallissa. Onneksi hänellä on turvaranneke ja sai hälytettyä apua. Siinä taas yksi paikka, jossa olisi voinut käydä tosi huonosti. Vissiin olivat enkelit asialla, kun ei muovijakkaran jalka mennyt mistään läpi eikä muutenkaan muuta pahempaa sattunut kuin että hän vain ei päässyt ylös. Onneksi puutarhahuonekaluja ei tarvitse raahata ulos eikä sisään ainakaan ennen ensi kevättä... On se metkaa, kun ihmisellä on, hetkinen lasken, viisi lasta ja viisi näiden kumppania eli kymmenen henkeä + 7 lastenlasta ja näilläkin kumppaneita. Seuraavaakin polvea on muutama kappale, mutta ei vaan voi pyytää apua tai huomauttaa, että se ja sekin pöytä olisi kiva saada sateensuojaan.

Minä itse olen uppoutuin hiukkapikkasen vanhempiin aikoihin viime päivinä, sinne 1700- ja 1800-luvulla eläneisiin sukulaisiin. Silmät menivät ihan kippuraan eilen, kun vielä myöhään lueskelin kirkonkirjoja. Yllättävän äkkiä noita vanhoja käsialojakin oppii lukemaan, ainakin jotain yksinkertaista tekstiä kuten Christina Johansdotter tai Johan Andersson - sanojen tapaista, varsinkin jos kirjuri on osannut kirjoittaa suhteellisen selvää tekstiä. Systeri kyllä ylväästi kehui osaavansa oikein hyvin lukea vanhaa käsialaa, on nääs opiskellut oikein yliopistossa viikon kurssin tai jotain sellaista.

En lakkaa ihastelemasta vanhoja, kauniita käsialoja. Miten huolellisesti ja taiteellisesti ihmiset ehtivätkään siihen aikaan kirjoittaa, kun nyt on pakko sutaista surkeilla tikkukirjaimilla se vähä mitä ylipäätään käsin kirjoitetaan? 

Kuvia ei tipu, ei tosin olisikaan, sillä bloggeria vissiin päivitetään.

Tämä oli hyvä päivä. Kiitos tästä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Tarttis tehdä jotain

Viikonloppu meni vaarin isoäidin sukujuurien tarkastelussa. Asia ei valmistu varmaan koskaan, kun aina innostun  tutkailemaan jotain uutta juonnetta. Ja tämä on vain yksi sukulinja ja yksi isomummu eli puuhaa riittää totta vie vielä moneksi talveksi. Jos elää saa ja terveenä pysyy. Tästä isomummusta ei isäni tiedä mitään eikä omastakaan mummistaan, sillä kumpaakaan hän ei ole koskaan tavannut. Sitä isä onkin pahoitellut, ettei tullut painaneeksi mieleen sitä, mitä aikanaan näistä on puhuttu. Nyt isä on suvun vanhin, joten tarinoita siis ei ole. Olisi viehättävä ajatus tehdä sukukirja, mutta ei sitä pelkillä sukutauluilla voisi täyttää.

Äidilläni olisi varmaan paljonkin tarinoita omista vanhemmistaan ja ehkä isovanhemmistaan, mutta hän ei ole kertonut ja muutenkin hänen kertomisensa ovat jo kerrotut. Osa sukusalaisuuksista on vielä sellaisia, että hän jo aikanaan oli päättänyt viedä ne mennessään. Onneksi olen muuta kautta saanut tietooni muutaman tärkeän asian. Se muuten on jännä, että kun jostain langanpäästä saa kiinni, niin kerä rupeaa ihan yllättävästi purkautumaan. Tässä tapauksessa sain erään henkilön nimen tietooni ja kappas vaan, samainen herra oikein kuvien kanssa olikin yhden toimialan historiikissa, jonka olin aikanaan saanut kerjättyä arvostelukappaleena itselleni.

Mustarastas


Talvikausi tosiaan alkoi kuulemma virallisesti, kun teillekin tuli talvinopeuksien rajoitukset. Tarttis tehdä loputkin pihahommat tai ainakin istuttaa muutama erica ja kaataa vedet tynnöreistä. Mies aikoo ajella lehdet silpuksi vasta keväällä, sillä kipeä lapa ärsyyntyy pienimmästäkin askareesta. Viime viikolla sellainen homma oli esimerkiksi ristikoiden täyttäminen. Minulla ei onneksi sukankutominen ota polveen, mutta sen kanssa joudun ilmeisesti olemaan aika varovainen, polven nimittäin. Pieninkin äkkijyrkkä kiertoliike tuntuu heti. -

Kutominen jatkuu, sillä lankoja on vielä kasapäin. Äsken ilmoittauduin Naisten pankin Villasukkatalkoisiin, joka jatkuu vuoden loppuun asti - kun Sukkasatokin päättyy jo kahden viikon päästä ja varusmiessukkia on jo kudottuna 2 ja puoli paria lupaamastani neljästä.Tähän hullaantuu! Tarttis kyllä tehdä muutakin kuin tutkia sukua ja kilistellä sukkapuikkoja. Jos vaikka tekisi välityönä villapaidan...

Jos nyt kuitenkin lähtisin tyhjentämään niitä saaveja ennen kuin ilta pimenee. Hyvää viikkoa!

perjantai 15. lokakuuta 2010

Ensilumi

Jo illalla tytär raportoi sisällä nuokkuvalle muorilleen, että heillä on tullut lunta. Niin varmaan meilläkin, sillä aamulla maa oli valkea. Lehti puussa ja lumi maassa. Nyt se ohut lumikerros on tietysti jo melkein sulanut pois, mutta kaipa tässä täytyy valmistautua talven tuloon oikein tosissaan. Talvirenkaat autoon, pihan kukkapurkit nurin ja niin poispäin. Muutama ericakin piti vielä ostaa laatikkoon. Nytkin aurinko paistaa, mutta jo eilen huomattiin, miten aurinko ja sade vaihtelivat ällistyttävän tiheään. En katsonut mittaria, mutta lähellä nolla-astetta varmaan ollaan.

Pihatöitä oli tarkoitus tehdä tällä viikolla oikein urakalla, mutta niin jäi tekemättä. Tämä minun polveni ei vieläkään ole asettunut. Varmaan siinä joku nivelside vinksahti tai jotain. Portaiden kävely sujuu vähän paremmin, muttei polvi kuitenkaan kunnossa ole. Onneksi kipu ei ole paha, vaikkakin muistuttaa olemaan varovainen. Miehen olkapään lihas tai mikä se vaivaava onkaan, se sen sijaan on pahassa kunnossa. Hän sai ensi viikolle ajan lääkäriin. Ukkorukka kokeili kipukeppiänikin ja hyväksi havaitsi. Minä voitelen olkapäätä feldenillä monta kertaa päivässä eikä kuulemma hierominenkaan tee pahaa.

Onneksi sukan ja liivin kutominen sujuvat istuma-asennossa ja koipi jakkaralla oikein mukavasti. Molemmat etenevät. Olen jo liivin kanssa loppusuoralla ja varmaan saan viimeistään huomenna yhden sukkaparinkin pois puikoilta. Ei ehkä tämä koneella istuminenkaan ole polvelle hyväksi, kun en saa ojennettua jalkaa suoraksi. Yritetään rajoittaa harrastusta!

torstai 14. lokakuuta 2010

Matkoilta kotiin

Minulla oli eilen huoltokäynti ns. matkan takana. Hankin taas runsaasti uusia kokemuksia junamatkailusta. Kulkuväline on sinänsä miellyttävä ja matkaa tehdään sujuvasti silloin kun juna kulkee. Onneksi ei tarvitse päivittäin odottaa ja värjötellä asemalaiturilla. Aamulla oma junani tuli ajallaan, mutta toiseen suuntaan meneviä kiusattiin. Yksi juna oli kokonaan peruutettu ja toinen oli myöhässä. Lehtikeli, sanotaan.

Matkanteko sujui Tampereelle asti hyvin. Siellä meitä matkustavaisia hämmästytti edes takaisin viilettävä naisihminen,, jonka kännykkä piri koko ajan ja joka itse mutisi mennessään "shit, shit". Oli poloinen hukannut, siis HUKANNUT matkalaukkunsa ja takkinsa. Junassa oli kai kuusi vaunua plus ravintolavaunu, joten kamppeita sitten varmaan etsittiin koko junan pituudelta. Ja koko ajan seistiin Tampereen asemalla. En tiedä, löytyikö omaisuus, mutta juna ainakin lähti pitkän odottelun jälkeen hiljalleen liikkeelle. Seuraava yllätys oli epätavallinen kuulutus. Vaunun numero neljä yläkerta oli suljettu viranomaismääräyksellä. Siellä oli lasten leikkihuone ja joku mukula oli ilmeisesti käynyt viemässä vaunuun vesirokkotartunnan.

Loppumatkan sain kuunnella kälätystä. Siihen asti vaunu olikin  pysynyt ihanan hiljaisena ja olin ehtinyt kutoa sukkaa ja lukea matkaan ottamaani kirjaa. Vanhempi  rouva, ehkä Oulun suunnasta murteesta päätellen, istui aivan osasston toisessa päässä, mutta niin vain kuului esitelmä hänen marja- ja sieniretkistään toiseenkin päähän. Kuulija oli äänestä päätellen nuori kanssamatkustaja, ei kuitenkaan samaa seuruetta. Tyttö kyllästyikin jossain vaiheessa tarinoihin suonsilmään uppoavista muoreista ja sen jälkeen saimme puolestamme kuunnella pitkät tarinat hänen ystäviensä tekemisistä. Samat jutut ja kikatukset ainakin kolmeen kertaan.

Lopulta pääsin perille noin puoli tuntia myöhässä. Paluumatkaa odotellessa värjöttelin asemalaiturilla lähes saman verran ennen junan tuloa. Asemarakennus ei ole auki enää niinkään myöhään kuin kello 17. Juna otti kyllä aikataulun reippaasti kiinni ja olin kotona juuri silloin kun pitikin. Muuten matka ei sujunut piirustusten mukaan.
Junaa odotellessa oli aikaa ottaa kuvia.
Junassa oli ostamani paikan varannut nuori neiti matkapakaaseineen ja tietokoneineen. Tietenkin pääsin paikalleni, mutta eikös tämän pitänyt ahtautua viereeni. Vaunussa olisi varmaan ollut kokonaan tyhjiäkin penkkirivejä. Hän katseli läppäriltään leffoja koko matkan ajan, mutta onneksi ääneti. En tiedä, johtuiko ahtaudesta ja siitä etten liikuttanut jalkaani yhtään pariin tuntiin, Parkanon asemalla käyneestä viimasta vai pahasta tuulestani, mutta kun nousin penkiltä Riihimäellä, muljahti polveni selvästi taaksepäin. Onneksi pääsin kävelemään paikallisjunalle ja kävelen yhä edelleen, mutta rappuset ylös ja alas pitää kiivetä varovasti, terve jalka edellä. "Terve" on se, joka leikattiin muutamia vuosia sitten.

Aamulla ei edes aamupala maistunut ja päätäkin särki, mutta polven suhteen olen kuulolla. Terveyskeskukseen en lähde istumaan eikä meillä ole autokaan kotona. Sitä paitsi ensiapuunkin pitää tilata aika etukäteen. Nyt lähden syömään niitä aamuvoileipiä ja tutkimaan päiväpostia kaikessa rauhassa jalkaa lepuuttaen. On tämä kanssa, molemmat olemme tällaisia ramuja, kuten mummilla oli tapana sanoa entiseen aikaan. Ramu siis tarkoittaa tällaista tilaa ihmisellä, sairautta ja vaivaa.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Syksy jo saa, paljas on maa

Tuulee ja ilma kylmenee päivä päivältä. Meillä ei sentään vielä ole satanut lunta, mutta tällä menolla pian sataa. Taloon pantiin jo sunnuntaina lämmöt päälle, vaikka suurin osa pattereista vielä onkin kiinni. Maanantaina saatiin uusi sähkömittari, oikein älymittari nimeltään. Tiijä hänestä muuta kuin se, että kun  tähän mennessä sähkölaskut on tulleet kerran kuussa tasaerinä, niin  jatkossa todellisen kulutuksen mukaan. Ei hyvä uudistus tällaisessa isossa sähkölämmitystalossa, jolloin talvella nyt sitten maksetaan tähtitieteellisiä laskuja eikä auta, vaikka kesän laskut ovat pieniä. Onneksi puuhella vähän tasaa talven kulutushuippuja, mutta ihan tukka jäässä ei kuitenkaan tarkene pirtissä istua. Muutenkin meillä on aika tarkka käsitys sähkönkulutuksestamme ja sen kulutamme minkä kulutamme. Piste.

Vaahterassa ja villiviinissä on vielä lehtiä, mutta tällä tuulella ei kauan.


Mitä tuohon otsikon värssyyn tulee, niin maa ei suinkaan meillä ole paljas. Lehdet pitäisi kertaalleen ajaa silpuksi, mutta mies ei ole siihen ryhtynyt kahdesta syystä. Hänen olkapäänsä on vihoitellut jo monta viikkoa ja työt jääneet sen takia tekemättä. Lisäksi "pahin" lehtipuumme eli tammi pitää tänäkin vuonna lehdistään kiinni viimeiseen asti. Tammia on kaksin kappalein ja tietysti ne tiputtavat lehtensä eri aikaan. - En moiti miestä tekemättömistä töistä. Itsellä on sama vika, ei yhtään huvita. Mieluumin telmin tämän tietokoneen kanssa ja teen käsitöitä kuin siivoan.

Mies on parhaillaan hierotuttamassa lapaansa ja sen jälkeen lähdemme kuulostelemaan vanhusten mielialoja. Auto on loppuviikolla huollossa ja eukko lähtee huomenna huoltoon.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kymmenes kymmenettä

Aleksis Kiven päivää. Suomalaisen kirjallisuuden päivää. Minulla on jossain vanhasta kirjasta skannattu kuva Kiven synnyinkodista Palojoelta.



Yritin etsiä sitä tähän kuvitukseksi, mutta juutuin kuva-arkiston muihin kuviin enkä sitä oikeaa tietenkään löytänyt (ennen kuin olin julkaissut tämän jo kertaalleen). Joskus lapsena olen likkakaverin kanssa pyöräillyt Palojoelle Kiven maisemiin ja viime syksynä taisimme miehenkin kanssa ajella siellä. Jatkan kuvien selailua ja palaan asiaan, jos vaikka jotain kirjoitettavaa ilmenisi. Eipä tässä mitään kerrottavaa olekaan. Hyvää juhlapäivää vain kaikille! Monella on hääpäivä tänään. Helppo muistaa: 10.10.2010.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Klonks, klonks, klonks

Kuulen klonksutuksen päässäni vieläkin, vaikka siitä on jo pian kymmenen tuntia. Käytiin katsomassa  kotiutuneita vanhuksiamme. Kuntoutusmatkan onnistuneisuus jäi meille vähän epäselväksi, sillä isä ei voinut kertoa juuri mitään. Akupunktiota hän ainakin oli kokeillut ja olikin hyvin tyytyväinen, mutta rivien välejä lukiessa tuntui kuin kaikki ei muuten olisi mennyt niinkuin Strömsössä...



Siivoojat olivat käyneet aamupäivällä ja se varmaan oli rasittanut äitiä. Hän pitää näitä tomeria naisia ilmeisesti suurenakin uhkana itselleen. Mustasukkaisuus on tullut entistä suuremmaksi osaksi taudin oireistoa. Niinpä vastassa oli ärtyisä mummo keinutuolissaan, joka tuhahteli jonninjoutaville asioille, kuten kuntoutuksesta saaduille jumppaohjeille. Ottipa hän esille isot käsityösakset jostain minulle täysin vieraan näköisestä vanhasta askista ja alkoi tuikean näköisenä leikata kynsiään. Klonks, klonks, klonks. Ihme mistä sitä kynttä riittikin niin pitkään ja miten hän ei leikannut sormenpäitään. Kun manikyyri tuli tehtyä, kaiveli hän samasta rasiasta vanhan, ilmeisesti kuparisen tuhkakupin ja könkkäsi keittiöön sitä kiillottamaan. Muuten hän ei tiskeihin koskenut nyt, kuten ei enää koskaan muutenkaan. Keppi tietysti jäi keinutuolin viereen. Emme kukaan uskaltaneet puuttua asiaan, mutta onneksi hän ei kaatunut matkalla.

Koskaan aikaisemmin äiti ei ole ärhennellyt meidän aikanamme isälle, vaan ilmeisesti vasta vierailijoiden lähdettyä. Nyt sekin kuultiin ja kysymys oli taas isän "akoista". Tällä kertaa eräistä terapiaihmisistä, jotka ovat tulossa käymään. Tietojeni mukaan isä ei koskaan ole antanut aihetta mustasukkaisuuteen ja jos jotain on jäänytkin meiltä lapsilta piiloon, niin tuskin nyt ainakaan lähes ysikymppisenä rollaattorin kanssa liikkuvana vaarina - Sairaus on sairautta ja mustasukkainen voi olla niin siivoojille kuin kodinhoitajillekin, miniälle, kaikille naisihmisille.


Niitä saksia minä pelkään, mutta kun talossa on kymmenittäin saksia, veitsiä, haarukoita, puukkoja, meisseleitä ja halkoja, niin ei voi muuta kuin toivoa parasta. Kaikkea ei voi edes piilottaa.

torstai 7. lokakuuta 2010

Haa, hengissä ollaan

Rokotuksesta huolimatta henki edelleen pihisee, vaikka vähän säikähdinkin teidän muiden kokemuksia, kun minulla ei ole koskaan ollut mitään varsinaisia sivuvaikutuksia. Käsivartta särki ja kuumotti yöllä ja aamulla ja heräsin yöllä kerran outoon suonenvetoon, siis ei siihen tavalliseen, joka saa pomppaamaan ylös sängystä. Nyt kaikki tuntuu olevan kohdallaan ja vaikka käpälää aristaa, se ei ole estänyt etenkään sukan kutomista.

Päätin kuitenkin tänään rauhoittaa tassuni esimerkiksi pihatöiltä, vaikka niitä ei pitkään enää voi lykätä.  Kuva on muutaman päivän takaa: 

Utelias mustarastas kurkistelee pönttöön. Hu-huu, onko ketään kotona?
Tämä on lähes piilokuva. Kun muutama aamu sitten kuvasin pihlajassa keikkuvia rastaita, osui tämäkin tosi utelias mustarastas kuvaan. Puu on katkennut laho koivu, joka on varta vasten jätetty tikkojen pesäpuuksi ja pikku ötököiden majapaikaksi ja lintujen eväspuuksi. Nyt mustarastas istahti lintutalon katolle ja kurkki siitä sisälle, mutta niin nopea tämä veijari oli, että parempaa kuvaa en onnistunut hänestä saamaan. Mutta tulipa kokeiltua hyvät kuvatekstin teko-ohjeet. Kiitos Heljä! Minä ainakaan en ollut edes huomannut koko kuvatekstimahdollisuutta.

Toiset kiitokset lähtivät jo aikaisemmin blogiystävä Heleenalle, tiedät kyllä mistä! Yhteistyö on voimaa! Postista haettiin paketti, jossa oli miehelle uusi kylpytakki. Edellinen oli jo niin vanha ja hiutunut ohueksi, että olisin ollut valmis leikkaamaan parhaat palat omiin ompeluksiini ja heittämään loput roskikseen. Ei käy. Se on kuulemma niin vilpoinen kesällä. Onpa niinkin, sitä en voi kiistää.

Uusi takki on muuten hyvä, mutta vyö oli paitsi tönkkö, myös aivan liian lyhyt tai ehkä isännän maha on vähän pyöristynyt viime vuosina. - Huumorin kukka ei yleensäkään kuki meidän isännässä, joten hänpä ei hyväksy toisesta väristä tehtyä jatkokappaletta, ei vanhan kylpytakin eri väristä vyötä ja ellen olisi ehtinyt jo maksaa ostosta, niin mokoma olisi palauttanut koko takin. Pah. Toivottavasti kangaskauppa myy edes suunnilleen sen väristä ja laatuista kangasta...

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Hyvällä mielellä

Jo pikkulikkana olin siinä porukassa, jolla testattiin poliorokotusta eikä ainakaan lapselle koskaan kerrottu, oliko saamani rokote A vai B -lajia, mutta poliota ei kylläkään tullut. Laaja epidemia käsittääkseni raivosi niihin aikoihin, joskus 50-luvun puolivälissä. Mies tietää kertoa, että hänenkin kaveripiiriinsä se iski. Nyt ilmoittauduin erääseen toiseen koekaniini-ryhmään ja sainkin jo piikin käsivarteeni. Syy intooni oli isäni sairastuminen vuosi sitten samaan tautiin.

Siitä tuli sen verran hyvä mieli (vielähän en tiedä vaikutusta eli heitänkö veivini, saan kyseisen taudin vaiko immuniteetin), että päätin jatkaa hyväntekeväisyyslinjaani ja ostaa jonkin roosa nauha -tuotteen. Pah! Voi olla, että harhailin väärillä osastoilla Prismassa, mutta tarjolla ei ollut pinkkejä saksia, ei mukeja, ei edes rusetteja. Lehtiosastonkin silmäilin nopeasti läpi, mutta huonolla tuloksella.

Body Shop ei ole mukana roosan nauhan hankkeessa, mutta on tehnyt itse asiassa paljon enemmän. Katselin äsken netistä, miten mitättömiä lahjoituksia rintasyöpätutkimukseen annetaan. Jonkun neljänkympin arvoisen tavaran myyntihinnasta annetaan ehkä euro tai muutama kymmenen senttiä. Toki roosan nauhan käyttöoikeus aiheuttaa tehtaalle ja kaupalle lisäkuluja tuotantoon ja logistiikkaan, mutta silti... Body shopin kuuden euron käsivoidetuubin kaikki myyntitulot viimeistä senttiä myöten eli 4,60 € lahjoitetaan lyhentämättä Naisten Pankille. Tämä oli mainos!

Kävin myös kirjakaupassa, josta hain itselleni hyvää tekevää lukemista. Täytyyhän sitä harjoittaa hyväntekemistä omaa itseään kohtaan ja jos ei itseään, niin ketä kohtaan sitten?

Kutomukset edistyvät ja lähiaikoina nukkismaailmassakin varmaan tapahtuu jotain. Pöydällä on ainakin rakenteilla semmoinen pieni kylpypalju. Pitäisi keksiä mistä teen siihen sopivan tulipesän. Paljun aihio on kotoisin naamarasvapurkista.

Loppupäivän varmaan lepään kirjan ja sotilaan sukan kanssa. Aikomus on kutoa vähintään neljä sukkaparia Sotilaskotiliiton järjestämään sukkakampanjaan. Ensi vuonna jokaisen varusmiehen ja -naisen pitäisi saada lämpöiset pässinpökkimät jalkojaan lämmittämään. Tyttären velipuolikin on varmaan menossa silloin armeijaan, joten läheltä liippaa, vaikkei poika oma olekaan.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Mikkelinpäivän iltaa

Vai ehdinkö edes sitä toivottaa, sillä kello taitaa lyödä puolenyön lyöntinsä parin minuutin päästä. Talossa on kaksi "lyövää" kelloa: salin vanha könniläinen ja nukkekodin käkikellot, 2 kpl, jotka nekin kukkuvat vain leikisti. Könniläistä ei ole vedetty kevään jälkeen, joten sekin on nyt hiljaa.

Eilen oli niin tyyntä kuin vain voi olla. Järven pinta oli peilityyni. En osaa arvioida, miten monen sadan tai tuhannen metrin päässä tuo vastaranta on linnuntietä pitkin, mutta aika kaukana.Takana häämöttää Vanhankylän kartano, joka on remontoitu ravintolaksi ja näemmä saanut ensimmäisen herransa mukaan nimen Stålhanen kartano. Myös linnut on kuvattu tosi kaukaa enkä tunnistakaan niitä. Luultavasti tuossa kolmannessa kuvassa on silkkiuikku. Sorsia ovat ainakin nuo, jotka vetävät päivänokosia rannan lähellä olevalla kivellä.






Järvihän on tietysti Tuusulanjärvi ja paikka, jolla kamerani kanssa huseerasin, nimeltään Lemmenkallio. Pienellä mielikuvituksella voi päätellä, mistä pikku kallio on saanut nimensä.

Tänään askartelin jo etukäteen mainostamani vaahteranlehtikranssin ja tämmöinen ovikoriste siitä tuli:

Jännä nähdä, millainen se on muutaman viikon kuluttua vai hakkaavatko linnut sen kuinkakin pian kappaleiksi. Kuva jää ainakin muistoksi ja vielä toinenkin. Kranssi on nyt omalla paikallaan.

Kuvasin aika paljon pihan lintujakin, mutta eiköhän tässä ole mikkelin iltaan jo tarpeeksi kuvitusta. Hyvää uutta viikkoa!

perjantai 1. lokakuuta 2010

Terveisiä saunasta!

Kyllä saunominen maittoi kompostihommien jälkeen. Nyt on homma suoritettu! Kärräsin eilen yhden kottikärryllisen ja tänään kolme melkein tontin toiselta laidalta toiselle kypsymään ensi tai seuraavan kevään koitoksia varten. Molemmat kompostorit on tyhjennetty, tai oikeastaan Biolanin lämpökompostoriin jäi sen verran siementä, että saatan päästä kärräämään siitä vielä yhden satsin ennen lumien tuloa.


Otin eilen pihahommiin mennessäni kameran mukaan ja näin ihana ruska meillä etelässäkin on. Nuo ovat ihan tavallisia haapoja, luulisin. Innostuin keräämään myös vaahteran lehtiä kranssia varten, mutta se on sitten seuraavan  tai sitä seuraavan päivän puuhaa. Leppoisaa viikonloppua, tätä lokakuun ensimmäistä!