Aika hyvät päivät takana

Päivässä ei ole valittamista, kuten ei edellisessäkään. Kun tähän aikaan kirjoitan ja puhun tästä päivästä, niin tarkkaan ottaen tietysti tarkoitan eilista ja sitä myöten toissapäiväistä. Tehän olette niin fiksuja, että sanomattakin tietysti ymmärrätte.

Niin, siis sunnuntaina vietimme isänpäivää ja kävimme kirkolla äänestämässä. Miehen ehdokas meni läpi, omani ei. Emme jääneet vaalikahveille, van riensimme kotiin ja hyvä niin. Nuorempi poika oli jo melkein oven takana ja toi isälleen nätin kukan. Istuimme pitkään kahvipöydässä rupattelemassa, oikein harvinaisen pitkään. Siinä tuli käsiteltyä niin iloiset kuin ikävätkin asiat. Kumpaakin lajia riitti. Ikäviäkin tarpeettoman paljon.

Tämä ei ole isänpäiväkukka, mutta väri on saman suuntainen. Oikea kuva on vielä kamerassa, kun en ihan joka räpsäytystä viitsi siirtää tietokoneelle. Tämän toi ystäväni jo monen monta viikkoa sitten, jolloin kuvakin on otettu. Kukka on kylläkin kuivunut oikein kauniisti ja on edelleen vaasissa. Ystävä lupasi tulla jonain päivänä rasvaamaan jalkojani, joten mikäs tässä on ollessa. Kiitos jo etukäteen!

Tänään taisi olla toinen ystävien päivä. Kiitos sinulle, joka soitit ja sinulle, jolta tuli iloisen kannustava kortti! Kun vielä muistisssa on perjantainen vieras, niin tunnen olevani etuoikeutettu.Sitä tunnetta höysti vielä yksi puhelu: saan ennen joulua opiskelijaporukan auttamaan glögitilaisuutemme valmisteluissa. Samoin tarjoilijat ja leipurit ovat jo järjestyksessä. Itse en millään jaksaisi. Se kai ei ole ihme, sillä jo terveinäkin vuosina järjestelyt ovat ottaneet voimille, vaikka perheeltä ja marttaystäviltä olenkin saanut apua.

Sytostaattihoito sujui taas kerran hyvin, vaikkeivat olosuhteet parhaat mahdolliset olleetkaan. Mieluummin sitä makaa petissä potsojollaan kuin istuu epämukavasti tuolissa tippa kädessä. Mitään jälkioireita ei toistaiseksi ole tullut enkä ole valkosolupiikinkään jälkeen ollut edes iltapäiväunilla. Eilen yritin, mutten saanut unta, tänään kuuntelin ja katselin netistä kaupunginvaltuuston kokousta niin tiiviisti, että melkein unohdin koko piikityksen. Kokouksesta ei sen enempää, mutta olipa show.

Siivoojat aloittivat meillä perjantaina ja pesivät ikkunat, reippaasti pesivätkin. Jatkoa seuraa ensi perjantaina ja siitä eteenpäin näillä näkymin joka toinen viikko. Tämä avun pyytäminen ja vastaanottaminen on toisaalta ihan luonnollista, mutta kuten illalla miehelle sanoin, aika outoa, kun on tottunut itse tekemään ja varsinkin hallitsemaan asioita. Muutamissa juhlissamme olleet tarjoilijat ovat olleet oikeita kultakimpaleita ja on ihanaa voida omissa kesteissä seurustella vieraiden kanssa. Mutta sen tunnistaminen, myös tunnustaminen, että enää ei kaikkea jaksa, ei ehdi, se ottaa vähän hengen päälle. Minä, joka nuorena varsinkin olin aika vikkelä tekemään, istun nyt nojatuolissa ja kudon ranteenlämmittimiä mummoille samaan aikaan kun reipas siivooja koluaa nurkkia. En tosin niihin nurkkiin pääsisikään. Polvet eivät taivu ja jos taipuvat, en pääse ihan helposti lattialta ylös. Aina ei ole kiva olla vanhentunut vaivainen.