Sataa ja paistaa

Luvattu myrskytuuli on puhallellut täällä vielä tänäänkin aika rajusti, vaikkei onneksi ole vienyt sähköjä eikä lennätellyt pihakalusteita. Se tuntuu aika puuskittaiselta. On kai uskottava, että enää ei tarkene paljain kintuin eikä tehdä käsitöitä terassilla. Aurinkokin paistoi päivällä, mutta satoi myös eli kuten äiti aina ennen sanoi: silloin taivaassa on häät.

Sain kuin sainkin tämän vuoden komeimman (ja ensimmäisen) sateenkaareni kuvattua. Tai siis sateenkaaret. Jotenkin niitä ei aikaisemmin ole osunut kamerani linssiin eikä omiinikaan.

Kuva on otettu auton ikkunasta. Kun hiljaisella kylätiellä ei ollut liikennettä, niin mies pysäytti auton kuvaamisen ajaksi. Pokkarini akku oli loppumaisillaan ja sen takia kuvissa ei loista se upean värinen sateenkaari, jota saimme ihailla.

Tähänkin päivään tuli oma murheensa. Käly soitti aamulla ja kertoi äitinsä päässeen pois vaivoistaan  tuskallisen viimeisen viikon jälkeen. Hänellä oli sama sairaus kuin minun äidilläni, joten nyt ehkä tuli esimakua siitä, mikä meillä muillakin on vastassa. Veimme kukat, kimpun tulipunaisia ruusuja, halausten kera ja päätimme, että isää ei tästä valisteta ennen kuin hän tulee kotiin. Kälyn äiti vietti viimeisen vuoden hoitokodissa ja niin oli kiire, kertoi veljeni, että kun anoppi kuoli illalla, niin jo seuraavana aamuna joku topakka virkailija soitti ja tivasi, milloin henkilökohtaiset huonekalut käydään hakemassa pois. Uusi asukas tietysti oli jo jonon päässä odottamassa, mutta voisi omaisia ja vainajaakin hivenen kunnioittaa, edes yhden päivän verran. - En ole tietääkseni koskaan tavannut kälyni äitiä enkä häntä siten osaa murehtiakaan. Suren yhdessä näiden itselleni rakkaiden ihmisten kanssa.

Kävimme tänään myös katsomassa meidän äitiä. Tämä nukkui niin sikeästi, ettei pienellä nykimisellä herännyt enkä oikeastaan raaskinut herättääkään. Silitin hetken poskea ja kättä. Sen verran äiti havahtui, että tarttui käteeni. Henkilökuntaa ei näkynyt mailla ei halmeilla, mutta pyörätuoli oli ovipielessä, mistä päätellen äiti oli väsynyt siinä istuttuaan. Tai lääkityksen vaikutuksesta? Juttelin puhelimessa isän kanssa ja hän tuntuu virkistyneen kuntoutuksessa. Nyt on käyty silmä- ja muutkin lääkärit, reseptit uusittu ja keuhkotkin kuvattu. Kaiken pitäisi olla niin kunnossa kuin nyt vaimoaan murehtivalla, lonkkasärkyisellä sotainvalidilla voi olla muutamaa kuukautta ennen kuin täyttää 90 vuotta.

Voin näin ollen raportoida, että on tässä päivässä ollut paljon hyvääkin. Uuden kinnasparin ensimmäinen yksilö valmistuu hetken päästä. Luin loppuun todella upean kirjan (Julie Orringerin Näkymätön silta). Keittiöremontti lähestyy. Kaveri keittiökaappien asennusfirmasta kävi katsomassa tulevaa kohdettaan ja teki uutterasti muistiinpanoja. Se on sitten loka-marraskuun vaihde, kun pitäisi tapahtua. Eteisessä nököttää jo 10 muuttolaatikkoa odottamassa kaappien tyhjennystä. Viikonloppuna tai huomenna ei ole mitään erityistä ohjelmaa, ellei sitten kaiveta loppuja paria perunaa maasta. Unohtuivat mokomat sinne.

Myrskyä luvattiin

Tämä on taas tämmöinen, sateen piiskaama päivä. Onneksi ei tarvinnut lähteä ulos. Tai no, ehkä pitää käydä kompostiastia tyhjentämässä, jos ehdin ennen myrskyä ja pimeän tuloa. Mies toimitti kauppa- ja apteekkiasiat ja päätimme mennä vasta huomenna äitiä katsomaan.

Onneksi eilen aurinko paistoi ja sain pisteltyä merkkausliinaan puolikkaan uutta kuviota; kiitos ihanista kommenteistanne.Olisin pistellyt pitempäänkin, mutta terassilla oli tosi kylmä istua. Tänään on tumppupäivä eli sukkasatoon ei tällä viikolla taida tulla mitään. Kintaat pitää saada lämmittämään lapsenlapsen käsiä.

Tässä on vielä vino kuva Kaunialan päärakennuksesta, kun en keksi muutakaan kuvituskuvaa, liittyen aikaisempaan postaukseen. Tämä puna-valkoinen vanha osa on kuulemma remontissa, kuvan vasemmalta laidalta alkaa iso uudempi osa. Se vain ei näyttänyt kovin kuvaukselliselta.

Vanhuksista puheen ollen, sain tänään viestin serkkujen iäkkään isän poismenosta. Hänkin oli sotaveteraani, meidän faijaa aika paljon vanhempi. Tämän sedän puoliso, äidin sisko kuoli muutamia vuosia sitten enkä ole setääkään nähnyt muutamaan kymmeneen vuoteen.

Mies on ollut muutaman päivän kovin apeana, kuten arvata sopii. Kansalaisopiston vastaus oli juuri sellaista kanankakkaa kuin odottaa sopii. Olisi pitänyt osata laittaa tasovaatimukset, mutta sitten seuraavalla kerralla blaa-blaa-blaa, ettei tällaista haaveria toiste satu. Ja tottakai jos on kurssimaksun maksanut, saa osallistua blaa-blaa-blaa. Soittamisen sallimisesta ei vastauksessa ollut puhetta, vaikka kapellimestari muka pahoittelikin tapahtunutta... Siitä kuitenkin kiitos rehtorille, että vastaus tuli nopeasti. Asia tuskin on vielä käsitelty loppuun.

Minunkin samplerini nykyinen vaihe

"Pakkohan" oli vielä yösydännä tulla lisäämään oman samplerini nykyvaihe julkisuuten, kun ensin ihastelin Outin upeaa työtä. Pistot ovat tasaisia, kangas on hienosti silitetty, värit ovat oikeilla paikoillaan. Kuvioiden sijoittelussa ei huomauttamista. Kuvakin on hyvin otettu. Kaikki kunnia hänelle, joka osaa. En tosin omaakaan osaamista yhtään vähättele, sillä olen melkein ylpeä tekosestani ja raameihin tämä tulee ilman muuta pääsemään.

Ei kai haiattaa, vaikka värit ovat vähän miten sattuu, sillä aluksi tilasin vähän huolimattomasti vääriä värejä ja muistakin syistä. .Kotona ollut kangaskin oli vähän liian pieni, joten soveltamista on harrastettu siellä ja täällä. Jouduin jättämään osan ornamenteista kokonaan pois. Otin vielä kuvankin vähän hankalassa paikassa kapean silityslaudan päällä eikä salama suostunut toimimaan,. Mutta yläosa on valmis, vasen laita on valmis. Keskelle tein hääpäiväkranssin ja sen keskelle sykkivän sydämen ns. sattuneesta syystä. Vielä pitää saada pientä tilpehööriä sinne sun tänne ja omat nimikirjaimemme, ehkä signeeraus, vuosiluku ja sen sellaista.

Mutta huomatkaa, kissoja sentään on kaksin kappalein! Toinen saa luultavasti osittain tai kokonaan purkutuomion, sillä tein sen liian alas. Eikä niitä mallissa ole kuin yksi rekeä vetävä katti. Eli, loppusuoralla ollaan

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ylpeä yhteishankkeestamme ja siitä, että työ piakkoin valmistuu. Tätä on ollut kiva tehdä.

Tehtävä suoritettu

Sain tunnustuksen ja tehtävän Hellällä palavalla sydämellä -blogin monivuotiselta blogiystävä Obeesialta. Tunnustuksen vastaanottaminen edellyttää, että kirjoitan tänne kahdeksan itseäni koskevaa asiaa, joista en vielä ole blogissani kertonut. Minä olen varmaan lörpötellyt pitkin ja poikin kaikki asiani täällä blogimaailmassa kuluneiden vuosien aikaan niin moneen kertaan, etten keksi mitään uutta. Yrittää täytyy.

1) En ole uskaltanut vielä kertaakaan tarttua meidän uuden auton rattiin. Ajatuskin hirvittää juuri tällä hetkellä.

2) Olen ihan vilpittömästi hyvä ystävä yli 30 vuotta sitten ex-mieheksi muuttuneen aviomiehen ja hänen nykyisen perheensä kanssa. Tapaamme noin kerran, pari vuodessa yhteisen tyttären ja hänen poikansa luona.

3) Löysin yllättäen uuden "seitsemännen serkun", kun eräs tuikituntematon henkilö tiedusteli, tiedänkö mitään hänen esi-vanhemmistaan. Jo pienellä penkomisella löysin ainakin kolme linkkiä, joista vanhin oli yhteinen isonvihan aikaan elänyt esi-isä ja -äiti.

4) Miestäni ja minua yhdistää lähes sanasta sanaan samanlainen lausahdus, jolla meidät kummatkin on erotettu, minut rakkaasta työstä ja mies rakkaasta harrastuksesta. "Tulevaisuuden tuloskehityksen jarru", sanottiin minulle.

5) Suuri, salainen unelmani on kirjoittaa kirja. Aihe ja ajatukset ovat vielä vähän kesken pienessä päässäni. Jos ne olisivatkin kirkkaat kuin kristalli, olisi kirja jo vähintäänkin tekeillä, ellei jo vuoden myyntisensaationa kirjakaupoissa...

6) Rupean pikapuoliin tekemään uutta nukkekotia, rintamamiestaloa, joka on Nukkekotiyhdistyksen juhlavuoden talo. Saan joka ilta hyvin unenpäästä kiinni, kun rupean suunnittelemaan sen kalustusta.

7) Harkitsin aikanaan historian opintoja, mutten uskaltanut pyrkiä yliopistoon.

8) Teen helposti impulssiostoksia nettidivareista, huutonetistä ja laatutavaraa.comista. Kirpputoreja en oikein osaa.

Heitän haasteen eteenpäin: Aili-mummo, Romylyylin Riitta-Sinikka, Hippokampustaja ja Ilo elää -blogin Sesse, ottakaapa koppi!

Tämmöisen pienen suihkulähteen kuvasin tänään Kaunialan aulassa. En tiedä, kutsutaanko paikkaa enää sotavammasairaalaksi, mutta sellaiseksi se aikanaan ainakin on perustettu. Nyt omistaja on kaiketi Vantaan kaupunki, joten kuntoutuksessa on muitakin kuin sotaveteraaneja. Olimme tervehtimässä isääni. Jännitimme etukäteen vähän ajomatkaa, mutta emme eksyneet ja vain kerran meinasimme ajaa yhden taksin kylkeen. Sivupeilit eivät kerta kaikkiaan näyttäneet takavasemmalta kiitävää autoa. Suojelusenkeli oli kiitettävän valppaana.

Kaunialasta ajoimme suoraan äitiä tervehtimään. Hänet oli nyt siirretty toiselle osastolle tai soluiksi kai niitä sanotaan silloin kun kahdesta osastosta tehdään yksi. Kämpät, potilaat ja ehkä henkilökuntakin on ennallaan. Hoitaja sanoi, että äitiä hoidetaan petiin. Huonekin on ikävä, virikkeetön yhden hengen huone. Naapurihuoneesta tosin kuului kamalaa karjuntaa. Äiti tarrasi käteeni ja yritti päästä pois petistä enkä edelleenkään tiedä, tunsiko hän vaiko ei. Silittelin häntä ja syötin pari suklaapalaa, mutta sitten oli pakko lähteä. Kukaan ei kuulemma ole käynyt vierailulla. Sen tiedän, ainakin veljeni oli eilen käynyt, mutta eipä sitä niin vanhoja asioita voi muistaa, kun pää on kuin pitsiverhoa. En enää tänään jaksanut mennä uudestaan henkilökuntaa haastattelemaan hoidosta, vaan lähdimme uupuneina ajamaan ruokakaupan kautta kotiin. Matkalla alkoivat ensimmäiset oireet migreenistä. Muutama särkylääke ja tukevat metvursti-voileivät helpottivat ainakin fyysistä oloa.

Nyt parhaillaan on käsitykseni mukaan mieheni asia jonkin lajin käsittelyssä. Hän laittoi jo eilen kännykän kiinni ja avaa sen aikaisintaan huomenna, mutta informoi asiasta yhdistyksen johtohenkilöä. Minä puolestani etsin tekstejä mm. yhdistyksestä erottamisesta. Sepä onkin vaikea operaatio eikä suju ilman todella päteviä tai ainakin asiallisia syitä ja tiettyjä muotoseikkoja noudattamalla. Pelkät kapellimestarin valtuudet eivät riitä yhdistyksestä erottamiseen, mutta tämähän välttelikin sitä sanaa. Kielsi vain jyrkästi tulon soittokunnan harjoituksiin. Mutta kun ry on sama kuin soittokunta, niin niitä ei voi asiallisesti erottaa toisistaan, ellei rupea pykälien kanssa kikkailemaan. Tässä tapauksessa asiaa varmasti mutkistaa tai oikaisee, miten vain, tuo kansalaisopiston kurssikuvio. Saa nähdä, miten piiri pieni pyörii.

Opetus: älä lähetä miestä sisustuskauppaan

Eilisestä postauksesta: kiitos tosi paljon viesteistänne. Tuntuu hyvältä huomata, ettei ole asiassa yksin eikä ehkä ihan väärässäkään. Samaa sanoi mieskin, joka ehti jo saada valtavan paljon sympatiaa asiaa tuntevilta kollegoiltaan. Nyt hän pisti kännykän kiinni muutamaksi päiväksi. Vielä ei ole tapahtunut mitään, mutta tapahtuu kyllä ja jotain ehkä jo muutaman päivän päästä. Vaikka eipä se asiaa miksikään muuta. Tie on poikki ja sillä sipuli, tuli millainen vastaus tahansa. Ilmassa leijuu sana oikeusmurha. Palaan asiaan.

Tänään on satanut koko päivän eli pirttipäivä. Kudoin vaihteeksi tumppua eli yhden kinnasparin Vaakalle, pariksi lauantaina valmistuneille sukille. Sitten vastasin yhteen markkinointikyselyyn, tutkin vähän yhdistysrekisteriä ja seuraavaksi etsin netistä ajo-ohjeet Kaunialaan. Ajattelimme käväistä siellä huomenna isää katsomassa, mikäli se hänelle sopii.

Tulin siihen tulokseen, että lupaamaani neljättä arvontapalkintoa eli pellavaista tablettia ei talosta löydy. Varmaan se on mennyt vahingossa lehtien välissä lehtiroskikseen. Niinpä lähetin miehen kauppareissulla samaan liikkeeseen, josta ne aikanaan keväällä ostin, jos vaikka saisin vielä yhden kappaleen. Ei näemmä pidä lähettää miestä sisustusliikkeeseen, tai kuten hän sanoi: kemikalikauppaan terveyssideostoksille. Myyjätär oli seissyt tyyriin näköisenä tiskin taakse juurtuneena ja tokaissut, ettei meillä sellaisia ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei auttanut, vaikka mies tiesi valmistajan nimen ja sen, että on ainakin keväällä kyllä ollut. Valitettavasti olen niin mitätön asiakas, ettei tänään alkanut ostoboikotti pure kauppaliikkeeseen. Tämä kokemus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joku muu liike palvelisi vaikka miten hyvin ikääntyneitä miesasiakkaitakin. - Nyt täytyy ottaa käyttöön suunnitelma B nimittäin sen palkinnon suhteen.

Ai niin, hyvää uutta viikkoa!

Äkäinen ämmä, päivää!

Vain korkea sivistystasoni estää (heh-heh) käyttämästä niitä sanoja, jotka ensimmäiseksi tulee mieleen. Tämä pahantuulisuuteni syy alkoi jo eilen enkä totisesti nyt pistä kynttilää vakan alle, kuten miehelle lupasinkin.  Olo näyttää suunnilleen tältä:

Kiukkua ja itkua vuorotellen. Tuntemuksia on vaikea muuten kuvata. Onneksi sympatiaakin on tullut, samoin ällistystä on kuulunut luurin toisesta päästä.

No niin, minähän olen kertonut, että mieheni on harrastajamuusikko, jolla on vahvakin klassisen musiikin koulutus. Pohjalla on huiluopinnot Sibiksessä noin puoli vuosisataa sitten, työskentely Kouvolan Varuskuntasoittokunnassa sekä parikymmentä vuotta Erään Tuusulalaisen Torvisoittokunnan huilistina. Lisäksi hän on soittanut pianoa ja urkuja, kelvannut jossain vaiheessa jopa seurakunnalle "varakanttoriksi". Sanoisin, että aika monipuolinen ja taitava muusikko, vaikkei varusmiesajan jälkeen olekaan soittanut ammatikseen. Musiikki on kuitenkin aina kulkenut rakkaana harrastuksena ja myös tärkeänä henkireikänä elämän kolhuissa.

Parisen vuotta sitten hän osti kauan haaveilemansa pasuunan ja rupesi opettelemaan uutta instrumenttia. Nyt hän käy neljättä lukukautta Musiikkiopiston pasuunatunneilla ja tekee lujasti töitä soittimensa kanssa. Hän myös liittyi syksyllä Erääseen Tuusulalaiseen Torvisoittokuntaan, joka ei ole sama kuin edellinen Eräs jne. vaan sen seuraajaksi itsensä nimennyt. Sama konkkaronkka toimii myös kansalaisopiston kurssina eli ilmeisesti kansalaisopisto maksaa kapellimestarin palkan. Uusi soittokunta toimii vireästi ja mieheni La--i on kovasti tykännyt siellä saamastaan opista, hyvästä stemmakaverista ja ylipäätään koko toiminnasta. Kas, väärin on luullut. Hänet potkittiin eilen ulos tästä soittokunnasta. Kun kuulemma kahden vuoden kokemus ei riitä Niin Laadukkaan Puhallinorkesterin harjoituksissa käymiseen ja että hän pilaa koko soittokunnan saundin, luultavasti vain olemassaolollaan silloinkin kun ei soita.

Minä jo kirjoitin yhteisestä sopimuksesta asiasta kansalaisopiston rehtorille ja tiedustelin, miten opiskelija noin vaan voidaan passittaa pihalle kansalaisopiston kurssilta. Ette arvaa, miten ottaa päähän.

Heti viileni

Lokakuu alkoi edelleen ihanan aurinkoisena, mutta paljon syyskuuta ;-) viileämpänä! Tarkenin sentään vielä vähän jatkaa eilistä käsityötäni terassilla istuen. Nyt on sauna lämpiämässä ja kassleri odottamassa uuniin pääsemistä. Siinä tulee taas vähintään kahden päivän ruoka saman tien.

Tänään en ottanut kuvia. Hevoskastanja ja tammi sen takana ovat eilistä kuvasatoa. Tänään vihdoinkin näin tammessa keikkuvan närhen, mutta sen kuvaaminen on aika toivotonta touhua. En edes yrittänyt. Yhtenä syksynä kiertelin tammen juurella monta kierrosta, mutta juonikas lintu vaihtoi paikkaa oksalta toiselle sitä mukaa kun lähestyin sitä.  Ääntä olen kuunnellut jo monena päivänä, mutta vasta nyt siis näin sen. Miten niin nätillä linnulla voikin olla niin ruma ääni?

Kävimme päivällä katsomassa äitiä. Nyt hän oli hereillä ja aika virkeäkin juttelemaan, mutta täysin muissa maailmoissa. Ei hän varmastikaan tuntenut minua, ei muistanut serkkuaan jonka piti käydä tällä viikolla ja kun kerroin isän terveiset, niin hän vain toisteli ihmeissään tämän nimeä. Mutta kädestä kiinni pitämisestä ja silittämisestä äiti selvästi tykkäsi, pyysipä minua vielä viereensäkin nukkumaan. Toisen ihmisen kosketus ja läheisyys tuntui hyvältä, tunsi tai ei. Ehkä - toivottavasti - puoliso tuntuu vielä tutulta sitten kun he taas näkevät toisensa.

Soitin kuulumiset isälle ja juttelimmekin pitkään. Vaikea paikka tämä on hänelle. Lohduttelin häntä sillä, että jospa äiti ei tiedä enää ajasta ja paikasta, niin ei osaa murehtiakaan oloaan. Haikea olo jäi käynnistä, se on selvä.

Nappasin tämän upean kuvan - hyi minua - Ilta-Sanomien nettisivulta, kun en oikein muualta löytänyt kuvaa. Kysehän on marttojen, kässäopettajien ja muistaakseni Novitan yhteishankkeesta tehdä maailman suurin tilkkupeitto. Tänään se on levitetty Tuomiokirkon rappusille ja uutisen mukaan peitot olisivat peittäneet vielä vaikka koko Senaatintorinkin, niin paljon niitä oli.

Kuva IS / Markku Ulander

Tuhatta peittoa kuulemma odotettiin, tuli 8 000! Peitot on kiinnitetty nippusiteillä yhdeksi suureksi peitteeksi, joten ne on helppo irrottaa ja lähettää menevät hyväntekeväisyyteen.