Vuosi onkin jo hyvässä vauhdissa

Tässä on taas niin monenlaisia asioita mielessä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Hyvistä kuulumisista olenkin jo kirjoittanut facebookiin, kun se jotenkin on ketterämpi. Kaikista suunnitelmista en tohdi vielä edes kirjoittaan, kun mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Eilen kuitenkin oli aika mukava päivä. Pidin meillä kotona tunnin esityksen Anna Olsoni -kirjastani hyvin otolliselle kuulijakunnalle. Kuuntelijoita oli peräti viisi henkeä, mutta tunnelma taisi olla aika mukava. Ainakin itselleni jäi tosi hyvä maku illasta. Voi olla, että yhtä intiimiä tunnelmaa ei olisi isommalla joukolla syntynytkään.

Tilaisuus oli tarkoitettu paikallisille martoille, mutta sunnuntai-ilta ei houkutellut. Tai oli muuta ohjelmaa taikka sitten porukat eivät olleet kiinnostuneet kuuntelemaan historian siipien havinaa... Kahvin kanssa oli kinkkupiirakkaa, maustekakkua, lusikkaleipiä ja luumukräämiä. Kaikki onnistui melkein yli odotusten, leipomukset myös.

Tammikuun lopulla isä täytti 95 vuotta. Nyt hän on taas Kaunialassa ja kotiutuu viikon päästä. Kestit oli kotona ja ihan perhepiirissä. Yksi serkku vaimoineen tuli onnisttelemaan suvun vanhinta ja minusta ainakin se oli kovin hienosti tehty. Tarjottavat oli tilattu paikalliselta uudelta kahvilanpitäjältä ja hyviä olivat! Saman tien tilasin meille lusikkaleivät, muut eiliset tarjottavat olivat kotitekoisia. Ja lusikkaleivätkin maistuivat ihan kotona tehdyiltä. Isän lempikakku on kinuskikakku ja sitä tietysti tarjottiin synttärisankarille. kuten mehevää voileipäkakkuakin.

Ne olivat ne iloiset asiat. Iloisen luulin olevan senkin, kun rupesin keräämään tietoja meistä riemuylioppilaista, jotka kirjoitimme tasan 50 vuotta sitten. Perustin oman ryhmän facebookiin ja löysin siihen muutaman jäsenenkin ihan vaan kuulumisten vaihtamista varteen. Sitten tuli lunta tupaan, mitä suuresti ihmettelen. Kaikkihan eivät halua olla naamakirjassa ja siihen jokaisella on oikeutensa, mutta jotkut kommentit - suoraan ja mutkan kautta - olivat sitä luokkaa, että on parasta, että jäävät vallan omaan arvoonsa. Ryhmän jäsenistä ei tietenkään ole kysymys.

Kaukainen sukulainen viettää ilmeisesti viimeisiä elonpäiviään ja vaimonsa pyysi meitä ystäviä ja tuttuja pistämään kädet ristiin. Sama tilanne voi meilläkin olla isän suhteen milloin tahansa, sillä hän on jo tosi vanha, vaikka suht. skarppi edelleen. Kuulo on heikentynyt talven aikana ja sanojen hakeminen on joskus aika vaikeaa. Mutta onhan ikäkin jo korkea.

Ja jo ollaan elokuussa

Mummin pieni tuli täysi-ikäiseksi ja tein hänelle tämmöisen pienen albumin. Synttärit oli sunnuntaina ja heti maanantaina nuorukainen sai ajokortin. Ei puutu enää muuta kuin auto.

Pakkaustöitä

Pakkasin eilen ja tänään kirjoja matkaan. Osa oli tilattuja, joista saan ihan maksunkin, osan lähetin PR-tarkoituksessa esimerkiksi valokuvia ystävällisesti toimittaneille tahoille ja myös muutamille lehdille. Myös ne museot, joilta ostin joitakin kuvia, haluavat kirjan tarkistettavaksi sen lisäksi, että tietenkin ottivat käyttömaksun.

Oli se aika kova, mutta mukava urakka. Kuoria oli kolme kassillista, jotka mies raahasi postiin. K-kaupan postipisteessä niistä täyttyi kaksi postin muovilaatikkoa. Minun on ensi tilassa tilattava lisää isoja helposti-kuoria ja ehkä kovakantisia kirjoja myös. Periaatteessa kirja on pehmeäkantinen, mutta arvasin oikein: varsinkin vanhemmat ihmiset ja sukulaiset ostivat mieluummin vähän kalliimman kovakantisen. Sitähän saa vain minulta ja pian niistä on koko viidenkymmenen kappaleen erä maailmalla. Huomenna tulee ainakin yksi ostaja käymään.

Muukin pakkaustoiminta eli astioiden järjestely kaappeihin ja pahvilaatikoihin on vasta alussa, vaikkakin se käy kirjojen pakkaamista nihkeämmin. Kaikki on kuitenkin jo pesty, vaikka vielä eilen löysin nurmikolta yhden kuohuviinilasin ja tänään eteisen ikkunalaudalta toisen. Mutta olisipa meillä porrashissi, niin kuppi- ja lasilaatikot voisi vain lähettää rappuja ylös! Kun täydensin lasi- ja kuppivarastojani, niin nyt onkin miettimistä, minne ne saan kätkettyä. Yksiin juhliini aikaisemmin vuokrasin tylsiä valkoisia kahvikuppeja, mutta nyt iloitsin ihan oikeasti iloisen kirjavasta kahvipöydästäni. Eikä ne vuokrakupit taida useimmiten juuri sen halvemmaksi tulla, riippuen tietysti mistä lainaa.

Tässä vielä yksi kukkakimppu. Sain myös kaksi isoa ruusukimppua, jotka eivät kumpikaan menestyneet ollenkaan, vaikka vielä eilen leikkasin varsia. Mies toi aamulla Pirkka-ruusuja pöytäkoristeeksi ja voivat huomattavasti paremmin.

Väsynyt ja onnellinen

Eilen meillä oli kirjani julkistamisjuhla. Vieraita oli lähemmäs puolensataa ja pienistä sadekuuroista huolimatta tunnelma oli mitä mainioin. Juhlaväki oli tyytyväistä, itsestäni puhumattakaan. Kirjaakin on jo kiiteltykin, mikä tietenkin ilahduttaa oikein suunnattomasti. Sitä voi tilata minulta tai ostaa ainakin nettikirjakaupoista. Vain minulta saa myös kovakantista versiota, jossa on tuplakokoinen Viipurin kartta etuaukeamalla. Ja naamani takakannessa.

Kekkerit pidettiin oikein vanhaan malliin eli pöydässä oli seitsemää sorttia tarjottavaa, jos lasketaan mansikat ja viinirypäleet mukaan.

Kirjani kertoo Suomen ensimmäisestä kotitalousopettajasta ja opettajakoulutuksen käynnistäjästä Anna Olsonista, Kurkijoen pappilan tyttärestä, joka neljän työntäyteisen vuoden jälkeen avioitui ja muutti Viipuriin. Kirjassa Anna (1864 - 1943) itse kertoo tarinansa eli se on romaanimuotoinen faktan ja fiktion yhdistelmä Annan lapsuudesta aina evakkovuosiin Helsingissä.

Tein ulkoeteiseen pienen näyttelyn Annan kirjoittamista keittokirjoista ja hänestä julkaistuista jutuista Kotiliesissä ja Emäntä-lehdissä ynnä muusta materiaalista, mitä tässä vuosien mittaan hänestä ja suvustaan minulle on kertynyt. Veli mm. oli Diakonissalaitoksen ensimmäinen pappi ja suvussa oli harvainaisen monta kotitalousopettajaa, veljentyttäriä, tytär ja miniäkin.

No nyt ne tulivat...

Kirjat nimittäin tulivat kotiin! En pitäisi pahana, vaikka saisin runsaasti tilauksia, sillä niitä on neljä laatikollista. Julkkarit on ensi viikon torstaina ja tervetuloa! Ilmoittautumalla tänne sopii tulla, siis 9.kesäkuuta meillä kello 14.

Olen tyytyväinen kirjan kanteen ja myös taittoon. Sanomattakin on selvä, että kirjoitin niin hyvän faktafiktio-teoksen kuin vain osasin. Muutaman virheen tosin jo huomasin, mutta niille nyt ei mahda mitään. Silti juuri nyt ei ilolle ole mittaa eikä määrää!

Kansikuvan maalaus on Annan pojan Augus Kuistion teos. Annan muotokuva on nykyisin Helsingin yliopiston omistuksessa.

Kirjassa käsitellään Anna Olsonin, Suomen ensimmäisen kotitalousopettajan ja kotitalousopettajakoulutuksen pioneeerin koko elämänkaarta, hänen toimintaansa eri järjestöissä, poliittista elämäänsä ja vaiheita kolmen sodan runtelemassa Viipurissa. Yleensä Anna mielletään lähinnä ensimmäisenä kotitalousopettajana, mutta hän oli paljon muutakin. Todella merkittävä vaikuttaja. Kirja kuvailee myös Suomen historiaa ja etenkin kotitalousalalla tapahtuvaa kehitystä Annan itsensä kertomana ja tietenkin hänen näkökulmastaan sen lisäksi, että käsitellään kahden merkittävän itä-suomalaisen virkamies- ja pappissuvun eli Olsonien ja Quistien tarinaa. Kirjassa on n. 50 mustavavalkoista kuvaa, sukukuvia, kuvia Kurkijoelta ja varsinkin 30-luvun Viipurista.

Arvostan jokaista tilausta, mutta nyt ehkä sanon pahasti. En ole erikoisen innostunut siitä, että tämmöisen omakustantajan kirjoja vain kierrätetään kädestä käteen sen jälkeen, kun yksi on ostanut kirjan. Kivahan sekin on, että edes yksi kirja käy kaupaksi, mutta kun olisi kiva saada vähän tekijänpalkkaakin tehdystä työstä. Toivottavasti tästä ei kukaan nyt pahastu, mutta niin se vain on, että monen vuoden uurastuksesta olisi kiva jäädä jotain muutakin kuin työn iloa käteen. Kirjastosta lainaajat ovat asia erikseen. Ja oikeasti köyhät. Sitä paitsi itarimmat voivat ehkä hankkia edullisemman e-kirjankin yhtenä vaihtoehtona. Kirjaa voi tilata www.mediapinta.fi, josta saa pehmeäkantista ja e-kirjaa, minulta pehmeä- ja kovakantista "paperikirjaa". Minun hintani ovat 35 / 40 € johtuen siitä, että halusin vähän paremman paperin ja suuremman formaatin juuri noiden vanhojen valokuvien takia.

Omakustanne merkitsee sitä, että kirjailija ostaa painolta x-kpl kirjoja ja vuoraa niillä aitan seinustat, ellei saa myytyä kirjojaan. Yleensä kirjailija teettää itse kirjan taiton joko kirjapainolla tai muualla, ellei osaa itse taittaa. Mitä isompi painos, sen edullisempi hinta. Kirjailija sitten myy kirjaa ulos haluamaansa hintaan.

Sama pätee palvelukustanteeseen, jollaiseen ratkaisuun itse olen päätynyt. Ero on siinä, että ainakin omassa tapauksessani sain teetettyä taiton ja kaiken ns. virallisen trafiikin, isbn-koodit yms kirjapainolla. Kirjojen ostohinta riippuu tässäkin tapauksessa siitä x-kplmäärästä. Saan kirjoja, joille voin tehdä mitä haluan: lahjoittaa, myydä, vuorata aitan seinät. Markkinointi on vain itsestä kiinni. Mieluiten tietysti myyn.

Kirjapaino, omasssa tapauksessani siis www.mediapinta.fi mutta muitakin yrityksiä on, myy kirjoja omassa nettikaupassaan, mutta huolehtii myös kirjan tiedot muiden kirjakauppojen ja kirjastojen valikoimatiedostoihin. Siihen omat resurssini eivät riitä, vaikka nyt jonkun koodin osaisinkin itse tilata. Tämä ei kuitenkaan ole ihan halpaa huvia, mutta tavoitteena on saada kustannus takaisin nimenomaan tällä omalla kirjamyynnillä. Viimeisetkin äidinperinnöt raapin tililtäni, jolle jäi 147 euroa... Tekijänpalkkiota kertyy sitten myös kirjapainon myynneistä, jos kertyy. Meinasi unohtua: sain toki yhden apurahan, joka kattaa osan kirjapainon kustannusksista ja siitä olen hyvin onnellinen.

Jos olisin maineikas, nuori tai ainakin nätti menestyskirjailija, olisi kustannusliikkeitä varmaan jonossa oven takana. Nyt en edes viitsinyt ajatellakaan sitä vaihtoehtoja. Ja voisi sitä perintönsä höpsömminkin käyttää, sano.

Päivä helluntain jälkeen

Tai siis tarkemmin sanottuna yö. Ei tarvitse noteerata, mutta pakko on kertoa, että helluntaina 68 vuotta sitten tämä tyttö putkahti maailmaan. Mies lupasi viedä minut ulos syömään, eikä tarkoittanut meidän terassiamme. Lahjoja hän ei yleensä harrasta, mitä nyt joskus jotain tarvekalua saattaa ostaa, kiikaria tai pistosahaa tai sen sellaista. Kovin usein syntymäpäiväni ei ole tainnut osua helluntaille.

Itse en tietenkään muista tapauksesta mitään, mutta albumissani on sinä päivänä otettu sukukuva: tuore isä, mummi, vaari ja kaukaisempi sukulaispariskunta. Silloin isillä ei ollut asiaa synnytysosastolle, valokuvaamisesta puhumattakaan. Varhaisin valokuvani on otettu noin puolen vuoden iässä, oikein kai valokuvaamossa lampaantaljan päällä nakupellenä.

Tämä valkoinen narsissi taisi muuttaa viime kesänä ystäväni pihasta meille ja näin upeasti se kukkii voikukanlehtien ja muun rikkaruohikon keskellä.

Tämä oli se iloinen osuus. Tälle viikolle on osunut ikävääkin. Riki Sorsa ja Lasse Mårtenson olivat jo valmiiksi mielessä, vaikkeivät he tietenkään meidän tuttaviamme olleet. Kolmas tuttu vainaja oli iäkäs herra, joka vielä äidin arkulla piti kauniin muistopuheen. Adressin lähetimme. Mutta sitten kun tuli tieto tuttavamme poismenosta, se kosketti kovasti. Mies varsinkin tunsi kaverin oikein hyvin, soittokaverinsa, ja olin minäkin tämän, kuten puolisonsakin tavannut monen monta kertaa. Tänään tuli viesti kouluaikaisen rehtorini kuolemasta. Reksistä en tiedä, mutta tämän toisen lähtö tuli äkkiä ja yllättäen.

Voisi sanoa, että tuli muistutus kuolevaisuudesta. Se on selvä, että tässä iässä alkaa jo kavereitakin mennä sivusta ja jos jollakulla on vielä omat vanhemmat, niin heidänkin poismenonsa on vain ajan kysymys. Kuten isäni 94 v. sanoikin, kun pyysi minua lähettämään adressin vanhan sotakaverinsa omaisille.

Ettei nyt ihan suruun pääty tämä yö, niin muistinkohan viimeksi mainita, että tein kirjastani facebook-sivun (Anna Olsoni pappilanneidistä kamreerskatädiksi). Kirja on vielä painossa, mutta ilmestyy tämän kuun aikana.

Helluntaita

Onpa aikaa mennytkin ihan muissa puuhissa kuin täällä. Hyvää helluntaita ja myös kaatuneiden muistopäivää, jos näin voi sanoa. Omat ajtukseni olivat kirjahankkeen myötä useinkin sota-ajassa, vaikka meidän suvustamme ei tiettävästi kaatunut muita kuin yksi isän serkku aivan talvisodan viimeisinä päivinä. Häntä en siis koskaan tavannut, mutta hän oli mummini kummipoika, jota usein muisteltiin lapsuudessani.

Ennen tänään alkanutta sadetta, kuulemma oikein muutaman päivänkin sadekautta, ehdimme aloitella pihahommia ja mies leikkasi pisimmäksi kasvaneen kasvimaan puolen nurmikon. Jotkut tuntemattomat naapurin kersat olivat taas tänäkin vuonna tehneet sinne leikkinsä, levitelleet suojapleksejä pitkin pihaa ja vieneet rautatalikon kasvihuoneen takaa ison männyn juurelle. Tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Yhden vanhan puukon korjasin talteen ja heitin roskikseen.

Ehdin myös ottaa kukkakuvia. Narsissit kukkivat hienosti, samoin nämä parvitulppaanit, jotka ostin vuosi sitten. - Hellepäivinä mies keskittyi pyöräilyyn, minkä hänelle soinkin mielihyvin. Aika jännä muuten, miten huhut kiertävät. Naapuri piipahti ja hän oli kuullut kyliltä, että meidän isäntä oli saanut pyöränsä lahjaksi, ilmaiseksi siis. Sehän ei ollenkaan pidä paikkaansa. Päinvastoin, erikoispyörä ei ollut mikään halpa kapistus. Mies tietysti korjasi tiedon, muttei hoksannut kysyä, kuka niin antelias olisi ollut.

Tarkoitus oli eilen tehdä enemmänkin pihahommia, mutta aamulla satutin käsivarteni ja se on vieläkin aika arka. Facebookissa tein enemmän siitä selkoa, joten en jaksa uudestaan kirjoittaa samaa asiaa. Joku jänne tai pieni lihas tai vastaava vähän ärsyyntyi, kun  sieppasin kumolleen menossa olevan aamupalatarjottimen kiinni. Kaikenlainen kantaminen on tilapäisesti pois laskuista. Ei tässä ole kuitenkaan mitään vakavaa.

Minun aikani on mennyt kirjahankkeen kimpussa ja sen takia pihatyöt yms. ovat jääneet tekemättä. Nyt se on oikoluettu ja vain odottelen, milloin saan paketin oven taakse. Sain myös apurahan, josta olen hyvin iloinen. Julkkarijärjestelyt ovat menossa, melkein kaikki kutsut lähetetty ja suunnitelmat hyvässä vauhdissa. Luultavasti saamme tuvan täydeltä väkeä; se ainakin olisi tarkoitus. Sitä silmällä pitäen ostin huutonetistä parisen tusinaa kahvikuppeja ja olen oikein tyytyväinen ostoksiini: 11 kappaletta Arabian roosan värisiä 50-luvun kuppeja, 5 kappaletta  yhtä sorttia kukkakuppia ja 6 kpl toista, ainakin toinen on saksalaista vanhempaa valmistetta, ehkä toinenkin. Huomasin, että kuppeja ja tasseja kyllä on myynnissä, mutta kun halusin myös pullalautaset samaa sarjaa, niin valikoima oli aika suppea. Tein kyllä edulliset kaupat, jopa arabiat olivat sopuhintaiset, joskin paljon kalliimmat kuin nuo ulkomaankupit. Vielä pitää laskea kuohuviinilasit ja ehkä täydnetää varastoa.

Enää vähän jäljellä...

Kirjantekoa nimittäin on enää vähän jäljellä. Odotan innokkaasti loppuja kuvia, jotka ehkä saan alkavalla viikolla. Sorvasin kuvatekstit valmiiksi jo tänään, kun ukkeli oli soittoharkoissaan ja jos vielä tulee muutoksia, niin ne on nyt helppo tehdä. En muista valitinko viimeksi kuvalainojen hinnoista, mutta nämä nyt tulossa olevat, jotka kaikki eivät sentään ilmaisia ole, niin luultavasti kuitenkin kohtuuhintaisia omakustanteen maksajalle. Taas tuli yksi hylky apurahaanomukseenkin. Kukapa sitä nyt tämmöiselle vanhalle eukolle apurahoja tuhlaisi, kun on paljon maineikkaampia ja nuorempiakin hakijoita. Senkin takia vouhkaan täälläkin kirjastani, jos vaikka joku sitten myöhemmin keväälla keksisi haluta sen... Mutta etenkin sen takia, että olen nyt aika onnellinen ja kiitollinen siitä, että vihdoinkin ollaan tässä vaiheessa.

Olen tehnyt aika paljon kirjahankintoja nettidivareista tätä kirjaani varten. Yksikään ei ole ollut huti! Jos ei muuta, niin joku pieni tiedonmurunen on ollut tarpeellinen löytö. Netistä tietysti löytyy paljon tietoa, mutta mikään ei kyllä voita painettua sanaa.

Se vaan on kumma, miten sitä aina löytää uusia pikkuvirheitä, lyöntivirheitä lähinnä. Ennen sanottiin, että jokaisessa painotuotteessa kuuluu olla ainakin yksi virhe ja se vaatimus takuulla tässäkin täyttyy. Paitsi että sitä sokeutuu omalle tekstilleen, sokeutuu myös pienille kirjoitusvirheille. Joskus isommillekin.

Kirjan kuvitusta en tohdi vielä esitellä, eikä siihen ole lupaakaan, mutta tässä kaunis pääsiäishortensia, joka kiitettävästi jaksaa kukkia, kuten tuo punainenkin, mikä-se-nyt-onkaan-kukkanen. Lumitähdet ovat olleet jo toista vuotta ikkunassa ja saavat ollakin. Pelkään näet, että linnut muuten voivat kolauttaa päänsä lasiin.

Nyt parin päivän sisällä olen tehnyt vielä muutamia pieniä tekstilisäyksiä kirjaan. Kaivoin esimerkiksi tietoja siitä koulusta, jossa päähenkilön tytär opetti sodan jälkeen. Paljon ei tosin löytynyt. Sitten selvitin, että Lihaniemi-niminen kylä ja niemi sijaitsivat Viipurin maalaiskunnassa eikä kaupungissa. Odottamissani ja ehkä viikon sisällä tulevissa kuvissa muuten on upeita otoksia 30-luvun Viipurista. Vaikka olen itse ehta uusmaalainen ja käynyt vain kerran pikimmiten Viipurissa, avaavat kuvat komeat näkymät vanhaan suurkaupunkiin. Viipurihan oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki, nyt mitätön rajakaupunki. Jotkut kirjaan tulevista rakennuksista tosin ovat edelleen pystyssä, esimerkiksi ruotsalais-saksalaisen luterilaisen seurakunnan kirkko, joka on jopa alkuperäisessä käytössä. Se oli päähenkilöitteni kotikirkko. Rouva oli kotoisin Kurkijoen pappilasta, herra viipurilaisia. Molemmat kuuluivat vanhoihin itä-suomalaisiin virkamies- ja pappissukuihin.

Yksi kirjan päähenkilön etäinen sukulainen ajelee tässä pihasta pikkuiselle lenkille. Mieheni isoisä näet oli Annan pikkuserkku. Se selvisi minulle vasta kirjoitusvaiheessa iloisena yllätyksenä. - Mieheni sai tänä keväänä pyöräänsä moottorin, josta on kuulemma suunnaton apu ylämäkiä poljettaessa. Tällä vehkeellä kun ei voi seisaaltaan vauhdittaa matkaa, eikä hän uskalla enää ajaa kaksipyöräisellä, kuten en minäkään kun en vuosikausiin ole pyöräillyt eikä tasapainoni ole muutenkaan kovin häävi. T- akana oleva keppiteline petti ensimmäisellä koeajolla, mutta onneksi joku oli löytänyt kepin ja nostanut sen ystävällisesti liikennemerkkiä vasten pystyyn.

Ja sitten katsaus muuhun terveydentilaamme. Olemme olleet kohtalaisessa kunnossa, vaikka kummallakin on liikkumisongelmia ja särkyjä, miehellä enemmän, minulla vähemmän. Viimeksi lääkäri arveli, että sormisärkyni ei olekaan ehkä neuropatiaa, vaan mahdollisesti nivelrikkoa. Sitä on vissiin sitten varpaissa myös. Viime viikolla sattui kaksi peräkkäistä haaveria. Ensin jalkapöydälle tipahti painava Kotilieden vuosikerta ja muutamaa päivää myöhemmin pino painavia kirjoja. Jalka on arka edelleen, muttei enää yhtä musta kuin viime viikolla. Meille molemmille maistuvat myös vähintään yhdet päiväunet, mutta mihinkäs tässä kiire olisi. Itselläni selkäkipuun tuo helpotusta jo pienikin oikaisu pitkälleen.

Katseltiin lintuja

Viikolla kävimme tervehtimässä vaaria ja osuimme oikean lintulammen kohdalle: joutsenia, lokkeja, kanadanhanhia, sorsia. Kuvattavat vain olivat niin kaukana, että parempia kuvia en saanut, mutta hyvä näinkin. Kevät tekee iloiseksi!

Pikapiipahdus

Tulin ilmoittautumaan kiireimmän kaupalla sen jälkeen kun olen valmiin kirjatekstini ottanut kahdelle muistitikulle ja printannut kuvasuunnitelmani ulos. Tämä koneenveijari joutuu pakosta w10-päivityksen uhriksi kiristämällä että nytkö heti vai vasta ylihuomenna. Mieluummin olisin ottanut sen vasta vieläkin myöhemmin.

Mutta siis se ilon aihe on, että sain kirjani lähdeluettelon ja henkilö- & rakennusluettelon valmiiksi ja lähetin koko tekstin päähenkilöni pojantyttären luettavaksi. Toivottavasti ei enää ole korjattavaa eikä kovin paljon poistettavaa. Kuvatilauksenkin tein museovirastoon ja yhteen toiseen paikkaan. Jos vielä ehdin ennen sitä päivitystä lähetän kolmannenkin kyselyn matkaan. Suvulta saan runsaasti kuvia, mutta haluan silti vähän muitakin eli miljöökuvia. Pian olen jo valmis kertomaankin mistä on kysymys.

Jos häviän langoilta, niin se johtuu tämän hyvin palvelleen rakkineen kuolemantapauksen johdosta. Toivottavasti ei sentään minun--- Palataan kuulumisiiin, jos siis kone vielä huomisen jälkeen pelaa.

Pääsiäisenähän saa syödä yöllä, vai mitä?

Kelloni käy vielä talviaikaa ja tietysti aika raskas päivä takana saa kai koneen käyvän edelleen, vaikka pitäisi mennä nukkumaan. Kävin ensin tekemässä muutamaan savulammasleivän ja sitten iski makean himo. Onneksi valkosuklaamoussekin oli vielä kaapissa...

Palkitsin kyllä vähän itseäni. Ruokahommat menivät suunnitelmien mukaan, ruoka oli hyvää ja teki kauppansa ja muutenkin meillä oli ihan mukava iltapäivä. Alkuun laitoin seisovan pöydän. ja se tosiaan seisoo, vaikka välillä vähän notkuukin. Tarjolla oli pinaatti-munakasrulla, jonka sisällä on katkarapuja ja kylmäsavulohta munakaslevyn päälle levitellyn tuorejuuston kanssa. Kaaritan kuten kääretorttu. Tämän tein jo perjantaina ja nakersimme pienet palat jo silloin. nyt se meni viimeistä palaa myöhen. Pöydässä oli myösa salaatiaineksia, keitettyjä munia ja kotijuustoa.

Nyt illalla tein vielä tovin töitäkin, joten palkitsemisaiheita oli tarpeeksi monta kiivetäkseni alas jääkaapille ja taas takaisin vielä kahteenkin kertaan.

Muusiksi menneet jalat eivät enää ole ihan muusia ja tiskinoneessa menee jo toinen satsi. Huomiselle jää tosin toinen mokoma.

Nyt tuli nukkumatti, hyvää yötä.

Hyvää pääsiäistä!

Uskotaan, että hyvä voittaa pahan. Tänä iltana poltettu Ylivieskan kirkko ja sitä ennen ystävämme puhelu ovat hiljentäneet. Ystäväpariskunnan piti tulla perinteiselle pääsiäislampaallemme. Eivät tule tänä vuonna. Tulevatko seuraavanakaan? Mieheni hyvä kaveri, minunkin hyvä ystäväni, on kipuillut ilkeän syövän kanssa jo useita vuosia. Nyt iski keuhkokuume kesken muutenkin raskaitten sytostaattihoitojen. Menossa on ties kuinka mones hoitokierros. Uutinen vei meidät aika hiljaisiksi. Voimia heille molemmille. Meillähän sekin tiedetään, miten vakava sairaus on koko perheen sairaus.

Onneksi meidän perikuntamme lähes täysilukuisesti tulee lammaspaistille. Saksantytär on joukosta poissa, kun hänen suunnitelmansa muuttuivat. Sairautta on silläkin suunnalla, sekä emännällä että koiralla, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ihan vakavimmasta päästä.

Yksi uskollinen ystävä käy joka päivä nakertamassa rusinoita ja tätä kotitekoista evästä, joka ei kenellekään muulle näytä kelpaavan. Mustarastaamme taisi muutama vuosi sitten jäädä leskeksi. En ole osannut kiinnittää huomiota siihen, onko uutta siippaa löytynyt. Laulua ei ainakaan ole kovin paljon kuulua meidän pihasta. Kevättä se kumminkin tietää, kun räystäät tippuvat ja polku kompostillekin oli tänään melkein sula. Tämä muuten on ensimmäinen talvi, kun komposti ei ole jäätynyt. Tänään se oikein höyrysi. Ehkä olemme ruokkineet sitä tavallista paremmin, varsinkin nyt kun säännöllisesti aloitamme päivämme jaffa-appelsiineillä muun aamupalan ohessa.

Aika juoksee

... minä en. En ole mikään juoksijasuuruus aikaisemminkaan ollut, mutta nyt tuo liikkuminen on aika vaikeaa. Onneksi vähintään henkisenä tukena on keppi, heh. Typerä otsikko syntyi, kun huomasin etten aikoihin ole kirjoittanut tänne mitään.

Lisäilen sekä tämän blogin sivuille että kirjoittaja-blogiini omia tekstejäni sitä mukaan kuin itsestä tuntuu kivalta. Kirjaa tuherrran, mutta aina läytyy jotain uutta, mitä pitää lukea ja selvittää, vaikka jo ajattelin pisteen pistäneeni perään. Pieniä asioita keräilen lähinnä elävöittääkseni tekstiä vähän hauskemmaksi.

Eikös olekin ihastuttava koru? Tämän nimi on Lumotar ja innostuin lahjomaan itseäni, kun tällainen facebookin erääseen Kalevala Korun kirppisryhmään tilattiin. Tätä on tehty vain tämä yksi sarja. Kuva näköjään on jäänyt nurinniskoin.  Tämä siis on riipus.

Mukavaa viikonvaihdetta ja Palmusunnuntaita!

Hyviä uutisia

Olin eilen syöpälääkärin puheilla ja palasin tosi iloisena, onnellisena ja kiitollisena kotiin. Kaikki arvot olivat kunnossa, ei syöpää! Olin niin tohkeissani, etten edes muistanut kysyä, pitäisikö olla huolestunut tästä päiväunien tarpeesta. Ei kai. Joskushan unet on otettava, jos ei yöllä, niin sitten päivällä. Tosin nykyisin nukunkin ihan hyvin kaikkien happivekottimien sun muiden ansiosta varmaan.

Tänään juhlistimme uutisia käymällä syömässä paikallisessa Milano-nimisessä pienessä ravintolassa. Ensimmäistä kertaa, vaikka paikka on ollut kylässä ties miten kauan, ainakin 90-luvulta lähtien. Taksikuski tiedotti, että se on täällä ainoa etninen ravintola, joka maksaa veronsa. Paikkaa pitää turkkinlainen pariskunta tai ainakin mies on turkkilainen. Miljöö oli miellyttävä, palvelu loistavaa ja ruoka hyvää tavallisten ihmisten suuhun sopivaa. Otin kuviakin, jotka varmaan käyn joskus toiste siirtämässä tänne kännykästä. Erityisen ihana oli sitruunatorttu jäätelöpallon, kermavaahdon ja kinuskikastikkeen kanssa. Ei halpa paikka, mutta hinta-laatusuhteessa ei ollut mitään huomautettavaa. Taksilla ajettiin, kun pihvin kyytipojaksi juotiin parit lasit punaviiniä. Tai oikeastaan koko pullollinen.

En meinannut jaksaa edes lähteä, kun sillä aikaa kun mies oli kaupassa ja kampaajalla, putsasin yrttilaatikon ja asensin siihen uuden pumpun. Edellinen rupesi huutamaan. Laatikko vesineen ja yrtteineen oli aika painava, mutta onneksi operaatio sinänsä oli helppo.Nyt näitä laatikoita on meillä kaksi kappaletta.

Kannatti tosiaan piristyä! Olimme jo aikaisemmin kuulleet kehuja tuosta paikasta, mutta se on jotenkin huomaamaton eikä pidä meteliä itsestään. Pihvien lisäksi siellä on ainakin kanaruokia, pitsoja ja pastoja, ehkä muutakin, mutta en oikein jaksanut tutkia koko listaa. Mies arveli nähneensä myös kalaruokia. - Menemme sinne toistekin ja totesimme, että taisimme löytää uuden kantapaikan. Niille käynneille noin kolme kertaa vuodessa, kun käymme ulkona syömässä.

Nukkekotinäyttelystä oli ollut muutama päivä sitten upea juttu Aamulehdessä. Minunkin mökkini oli päässyt komeasti mukaan ja lähteinkin tänään sähköpostia sillä mielellä, että saisin lehden itselleni. Netissä se oli ainakin vielä eilen.

Huomenna julkaistaan kyläkirja, josta oli jo tänään juttu paikallislehdessä. Näen kirjan varmaan huomenna tai ylihuomenna, sillä sain kutsun julkkareihin vain kirjojen tilaajan ominaisuudessa, ei kirjoittajana. Minähän olin siinä vain aputyttönä. Muutamia kirjoittamiani juttuja on raakattu pois, joten vähän jännittäää, mitä on jäänyt jäljelle. Kirjoitin nimittäin aika monta tarinaa, talkootyönä tietenkin. Vastuulliset olivat antaneet ymmärtää, että ne oli huonosti ja taitamattomasti kirjoitettuja ja sisälsivät runsaasti kielioppi- ynnä pilkkuvirheitä. Vääristä sanajärjestyksiästäkin mainittiin. Ei tietenkään suoraan kirjoittajalle eikä "korjattuja" tekstejä suinkaan näytetty asianomaiselle. Muutamat ainutlaatuiset kuvatkaan eivät olleet kelvanneet.

Nyt käyn vielä hetkeksi oman kirjani kimppuun. Siinä saa olla ihan vapaasti vääriä sanajärjestyksiä ja ihan vaikka pilkkuvirheitäkin. - Mukavaa viikonloppua!

Se oli semmoinen päivä

Kehuin niin itseäni edellisestä päivästä ja kuten mieheni tuppaa sanomaan, Jumala rankaisi heti. Eli tämä päivä olikin särkypäivä. Olin kolmeen kertaan päikkäreilläkin, tosin en nukahtanut kertaakaan, mutta lepäsin. En käsitä, mikä käsiäni nyt on ruvennut niin särkemään. Neuropatiaa - joo sormissa, mutta kun kädenselkiäkin särkee. Onneksi sain valmiiksi ihanan pehmoiset rannekkeet alpakkalangasta ja ne tosiaan lämmittävät. Eihän se kipu ihan hirveä ole, ei sinne päinkään, mutta kurjalta se pienikin särky tuntuu. Kun taas jo olin unohtanut.

Ennen mummut puhuivat reumatismista, joka rumalla ilmalla sai jäsenet kolottamaan. Sitä tosiaan oli tänään, kun piti postilaatikollekin talsia sateenvarjon kanssa. Pellon toisella puolella oli kaivinkone ja kuorma-auto kaivelemassa kai tukkiintunutta ojaa. Pelto näyttikin lainehtivan. Mies oli tosin sitä mieltä, että antaa poikien kaivaa, väärää paikkaa kuitenkin kaivelevat. Ehdotin, että jos voisi soittaa kaupungille, mutta mies arveli, ettei joka asiaa pidä sorkkia.

Hederikin oli pakko vaihtaa, kun ei maassa eikä puussa enää ole yhtään lunta. Jos talvi vielä yllättää, voin taas vaihtaa lumikuvan takaisin. Tulppaanit kylläkin joutuivat boikottiin, kun rupesin kovasti aivastelemaan. Tosin nuha jatkuu, vaikkei tulppaaneista ole enää tietoakaan.

Sain sentään jotain aikaiseksikin. Kuorrutin kakun, sen joka kuulemma on Kotitalousopettajan kakku, toiselta nimeltä Kentakilainen kahvikakku. En ollut aikaisemmin kuullutkaan tämmöisestä. Mainio ohje, mutta kakku pääsi vähän kuivumaan uunissa. Mies kokkasi iltaruokaa, enkä viitsinyt mennä tupaan sähläämään hänen jalkoihinsa. Tämä kun ei tykkää häiriköistä siinä vaiheessa. Pata, jonka hän teki, oli tosi maittava. Valmiisiin pata-aineksiin (joita hän rakastaa) possunlihaa, hillosipuleita, herkkusieniä (purkista, joita hän myös rakastaa), chili-valkosipulitahnaa ja papuja purkista nekin. Hyvää tuli! Hänen ostamansa Tefalin korkealaitainen paistokasari oli koekäytössä ja toimi tosi hyvin. Pinta on keraaminen ja ällistys oli suuri, kun tänään pataa lämmittäessäni se suorastaan luisteli pannun pohjalla. Ei enää ikinä teflonpannuja!

Sain myös valmiiksi tosi-ison ja tosileveän kassin, jolla nukkekotini matkustaa Tampereen nukkekotinäyttelyyn ensi viikolla. Uhrasin kassiin yhden ison froteepyyhkeen, sinänsä hyvän pyyhkeen, mutta se oli vähän liian iso ja ruman värinen. Henkselit tein vanhasta farkunlahkeesta ja somisteeksi ja tueksi käytin nättiä ja tukevaa kukkakangasta, joka oli jäänyt verhosta. Pitää kuvata tämä teos, joka ei kestä tarkempaa silmäilyä, mutta varmaan ajaa asiansa.

Vaikka aloitin ruikuttamalla, niin oikeasti päivä oli ihan hyvä.

Kadonnut kuva

Kirjoitin tämän jo facebookiin, mutten malta olla tarinoimatta siitä tässäkin. Minähän olen eri yhteyksissä kertonut kaipaavani kuvaa talomme navetasta, joka on hävitetty joskus kai 70-luvun alkupuolella. Kunta oli ilmoittanut, että navetta on joko korjattava tai purettava. Silloinen omistaja, kenraali Talvela (Vai perikuntako se jo? En jaksa tarkistaa Talvelan kuolinvuotta) puratti rakennuksen. Se oli rakennusmestari, talon entisen isäntä Perttilän suunnittelema ja mieheni muistaa, että se oli erikoinen, hieno pytinki ainakin ulkopuolelta katsottuna. Sisältä varmaan navetta oli kuin mikä tahansa tarkoituksenmukainen karjarakennus. Ehkä kuitenkin aikansa moderneja ratkaisuja noudattava, sillä rakennusmestari Perttilän sisar oli Orisbergin karjakkokoulun opinkäynyt karjakko ja toimi Uudenmaan maanviljelysseuran kiertävänä lääninkarjakkona.

Kerroksia oli tietenkin kaksi ja ajosillan kautta noustiin heinävintille, josta heinät pudotettiin suoraan lehmien ruokintapöydille. Kukaties siellä oli kotitarvemylly ja jauhokamari sekä kanala, kuten 30-luvulla vaarini rakentamassa navetassa?

Rakennuksessa oli mielenkiintoisia ulokkeita, olisiko ollut peräti parvekkeitakin ja päädyssä sauna. Mieheni sanoi, että jos hän olisi ollut rikas, olisi korjauttanut navetasta komean rivitalon. Rivitaloahan entinen kaupunginarkkitehti-vainaa kaavaili ja piirsikin tontille, mutta vanhan talomme paikalle. Tosin siinä vaiheessa, kun miehestäni tuli talonomistaja, oli navetta jo ajat sitten purettu ja rahansakin menivät romukuntoon päässeen päärakennuksen peruskorjaukseen.

Samainen kaupunginarkkitehti teki vielä yhden kolttosen: kun olemme asemakaava-alueen laidalla, piirsi mokoma rajalinjan tonttimme halki niin, että ikivanhat marjapensaamme ovat naapurin puolella. Näin hän tylysti rikkoi yli satavuotiaan maalaistalon luonnollisen pihapiirin rajan. Idea oli ollut rakentaa suora tie halki oman kunnan ja vielä kahden naapurikunnankin salaojitettujen viljapeltojen läpi, kävelyreitiksi näet jo poistetulle Kytömaan seisakkeelle. Tiesuunnitelma on haudattu ajat sitten, mutta meidän rajamme valitettavasti on ja pysyy. Vanhoista puista näkee luonnollisen pihanrajan. Olemme yrittäneet saada aikaan keskustelua nykyisen naapurin kanssa pienestä tonttikaupasta, mutta ilman suurempaa vastakaikua.

Meillä on ainoastaan pihapiiri, sillä tilan pellot oli jo paljon aikaisemmin myyty eri tahoille. Mutta talo ja aittarakennukseet on siirretty jo n. 1893 nykyiselle paikalleen. Senpä vuoksi haimme niille suojelun asemakaavalla, ettei ainakaan kukaan näppärä tuleva kaupunginarkkitehti rupea piirtämään meidän aikanamme rivitaloja tupamme päälle.

Taisin talostamme kertovassa kirjassanikin peräänkuuluttaa kuvia, mutta kukaan ei tunnustanut omistavansa tällaista aarretta. Entiseen aikaan kai kuvattiin enemmän ihmisiä, muttei rakennuksia.

Tänään sitten puhelin soi. Lankapuhelin, johon yleensä soittavat vain puhelinmyyjät. Sen takia soittajan nimikin meni minulta ohi ja ehkä olin hieman lyhytsanainen, kunnes rouva aloitti tarinansa. Hän oli saanut kirjani joululahjaksi ja etsinyt puhelinnumeroni soittaakseen ja kertoakseen, että hänelläpä on tällainen valokuva jostain 60-luvulta, jolloin hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat talossa alivuokralaisina. Päävuokralainen perheineen asui talon toisessa päässä ja tämä monilapsinen perhe toisessa päässä. Siihen aikaan talossa oli kaksi sisäänkäyntiä, joten ilmeisesti nykyinen eteisen ovi ja mahdolliset muut ovet oli suljettu. Alivuokralaiset kulkivat porstuan ovesta ja heillä oli käytössään keittiö, tupa ja ilmeisesti yksi kamari.

Perhe oli viihtynyt talossa hyvin, mutta päävuokralainen, joka siis ei ollut Talvelan perhettä, oli korottanut roimasti vuokraa ja niin nämä hakeutuivat muualle asumaan. Rouva itse oli jo perheellinen ja asui kauppalan toisella laidalla, mutta kertoi mielellään lykänneensä lapset vaunuissa ehkä neljän kilometrin matkan.

Hänellä oli mukavia juttuja kerrottavana. Yhtenäkin juhannuksena päävuokralainen, ilmeisesti vähän viinaan menevä ja ehkä kiljuakin tehnyt miekkonen oli innostunut tanssittamaan kesäpossu-Loviisaan navetan edessä. Harva possu valssia tanssii, sanoi rouva!

Kun mieheni osti talon, ei vanhaa tavaraa ollut jäljellä muuta kuin kaksi lasten pikkutuolia; toinen pottatuoli ja toinen muistaakseni jonkun Helsingin lastenseimen leimalla varustettu. Ne entisöitin muutama vuosi sitten. Sitten jostain löytyi yksi aika krovi metallinen kynttilänjalka ja toinen, hivenen sievempi kynttelikkö. Ei muuta. Soittajarouva kertoi, että avovintillä oli lukittu komero tai ehkä kesähuone, josta oli raoista kurkkimalla näkynyt kenraalin asepuku.

Vanha pottatuoli entisöitynä

Nyt sitten vain odottelen vanhaa valokuvaa navetan nurkasta.

Jatkuu tänään

Joulutarinamme jatkuu. Paikalle tuli siis taitava viulusti-Pekka, todella taitava ammattilainen, viulunsoiton opettaja ja kapellimestari. Iloiseksi yllätykseksemme hän kaivoi viulun esille ja saimme kuulla kyyneitä silmiin nostattavan Armas Järnefeltin Kehtolaulun ja Jean Sibeliuksen Preludin.

Musiikkiohjelma jatkui myöhemmin, kun vieraat olivat seurustelleet ja käyttäneet hyväkseen pöydän antimia. Kapellimestari-Paulin johdolla istuinpaikkansa etsi varmaan toistakymmentä puhaltajaa huilusta pasuunaan, Kapellimestari itse soitti trumpettia. Rummutkin oli paikalla ja sello. Kun en ole musiikki-ihmisiä, en sen kummemmin osaa soittoa analysoida, en haluakaan, mutta konsertti oli upea. Mikä ettei ollut, kun soittajat olivat enemmän tai vähemmän ammattilaisia tai ainakin vakavasti harrastaneita ja opiskelleita.

Alkuun kuulimme En etsi valtaa, loistoa ja Maa on niin kaunis. Sitten oli kevyempää, kuten Kilisee, kilisee kulkuset ja joku muukin lasten tuttu joululaulu. Lapsia näet istua nökötti kuuntelemassa lähemmäs  kymmenkunta kappaletta, iältään alle vuoden vanhoista ehkä ekaluokkalaiseen. Erityisesti lapsia varten järjestettin soitinesittely, jolloin kukin instrumentti töräytti ilmoille haluamansa sävelet. Konsertin päätti Sylvian joululaulu.

Joku ainakin rivien välissä ihmetteli, miten suuret juhlat meillä oikein olikaan. Oli ne, vieraita lapset mukaan lukien viitisenkymmentä. Kieltämättä tallainen vanha tai siis entinen maalaistalon päärakennnus on iso. Soittajat mahtuivat hyvin tupaan ja vielä hyvä joukko vieraitakin. Lähes kaikille riitti istumapaikka konsertin ajaksi. Lapset ja taisi jokunen äitikin tosin istua lattialla ja yläkerran rappusilla, mutta sopu tilaa antoi.

Talomme on siirretty nykyiselle paikalleen 1890-luvulla, perimätiedon mukaan 1893. Rakennusvuotta ei tiedetä, mutta muuttovaiheessa perheen esikoinen oli jo - ellen ulkoa väärin muista - täyttänyt 18 vuotta. Siihen aikaan taloissa oli suuret tuvat ja lisäksi yksi tai kaksi kamaria. Vaatteet ja tavarat säilytettiin aitoissa ja niinpä komerotilaa ei juuri talossa ollut. Sen sijaan ovia oli, yhdessäkin huoneessa saattoi olla kolme ovea.

Silloinen isäntä oli vähän ehkä suuruudenhullu, mutta ainakin monessa yhteiskunnallisessa riennossa mukana. Kun talo määrättiin siirrettäväksi uusjaon yhteydessä nykyiselle paikalleen, arveli isäntä, että kun nyt talonpaikka on pakko vaihtaa kylän toiselle laidalle, niin rakennetaan saman tien vielä sali ja isännänhuone. Nekin valmistuivat ennen vuosisadan vaihdetta.

Alkuperäisen isännän suku sammui 1952 ja tilan osti kenraali Paavo Talvela. Mieheni osti erinäisten välivaiheiden jälkeen talon kenraalin perikunnalta 1980. Kauppaan kuului vain vanha päärakennus ja aitta pihapiireineen. Tilan maat jakautuivat muille.

Kun peruskorjaus valmistui saman vuoden jouluksi, oli täällä silloin ensimmäinen glögitilaisuus eli nyt juhlittiin 35:ttä joulujuhlaa. Perinne jatkukoon niin kauan kuin henki pihisee ja jotenkin jaksamme. Osa vieraista on vakioväkeä, esimerkiksi tietyt sukulaiset, naapurit ja ystävät. Sitten on aina ns. liikkuva osa, joka vaihtelee vuosittain. Kivahan kaikki ystävät olisi kutsua, jos se vain olisi mahdollista.

Aika kuluu tosi nopeasti

Niin nopeasti aika kuluu - ja juhlat lähenevät - että melkein kauhistuttaisi, jos ei naurattaisi. Tänään oli siivouspäivä ja luottosiivoojamme ahersi alakerran siistiin kuntoon. Minä olin lähinnä työnjohtaja ja seurustelu-upseeri. Onneksi sain sunnuntaina rahdattua noin kuution verran kirjoja kirjastohuoneen puolelle. Tänään työnsin niistä suurimman osan lasipöydän alle, kun en muutkaan keksinyt.

Jotain on sentään itsekin vielä tehtävä, esimerkiksi silitettävä ihan hirveästi pöytäliinoja, kun en ole vieläkään varma, miten pöydän peitän. Eikä pelkästään pintaa, vaan liinojen on hyvä ulottua lattiaan asti. Piilotan näet helmoihin kaiken sen, mille en jouda muuta paikkaa keksiä.  Mies meni lupautumaan silittäjäksi, mutta kauhistui, kun näki sen vuoren, jonka kannoin alakertaan. Kostutan aamulla ja raahaan silityslaudan alakertaan. Katsotaan sitten, kuka silittää ja mitä. Ehkä vuorotellen ja istuviltaan. Hitaastihan nämä hommat sujuvat, mutta olen ajatellut, että se, mitä ei ehditä, ei ehkä ole kovin tarpeellista.

Taisin kertoakin jo, että tarjottavat tulevat suurimmaksi osaksi tilattuna. Muutama vuosi sitten leivoin kaksikin isoa annosta Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita. Nyt saan ne valmiina. Helppohan tuo ohje on, varsinkin jos ei polta niitä, mutta muuta kummallista ei ohjeessa ole. Nämä  maistuvat ainakin minun suussani tosi hyviltä. Toinen laji on kotimaisia ruskeita pipareita, olisivatkohan olleet töysäläisiä? Nuorempana sitä oli kunnia-asia tehdä kaikki itse...

On tämä aika ruljanssi, mutta kun oma joulumme alkaa tästä, niin perinteestä ei hevin luovuta. Emmekä tietenkään kutsuisi ystäviä ja sukulaisia, monia naapureita ja muutamia kumminkaimoja, jos emme itse nauttisi tästä. Mieskin muisti tänään, että nyt on talon 35. glögitilaisuus tulossa. Me olemme tietysti taas vuotta vanhempia ja vaivaisempia, mutta muistutan itseäni siitä, että viime vuonna sentään kesken sytostaattihoitojen jaksoin emännöidä ja tehdä samat hommat kuin tänäkin vuonna. Silloin tosin varoitimme vieraita, että yksi sohva täytyy pitää tyhjänä varmuuden vuoksi, mutta onneksi ei silloinkaan tarvinnut mennä pötköttelemään välillä. Ilman apua en tietenkään edes kuvittele selviäväni. Ehkä muuten, mutta selkä ja kintut eivät kestä. Viime aikoina mies on iltaisin joutunut hieromaan niskojani ja levittämään Feldeniä selkään. Olen aikaisemmin tätä lääkärin suosittelemaan voidetta ylenkatsonut, mutta kas, kyllä se on helpottanut. Ehkä selkä on ollut kovilla öisten kirjoitussessioiden takia.

Ilman apua emme todellakaan selviäisi. Yhtenä vuonna miniä oli siivoamassa, tytär toisena ja nyt tosiaan toista vuotta meillä on käynyt ulkopuolinen siivooja. Tämä luotettava rouva muuten ei ole piilottanut esineitä, vaikkemme aina heti hoksaakaan, jos joku oli ennen pöydän oikeassa laidassa, niin nyt se on siirtynyt vasempaan laitaan. Kun vuosi sitten tuohduin siitä, kun pari kippoa oli sijoitettu tosi outoihin paikkoihin, kuten yläkaapin ylimmälle hyllylle ja piiloon kahden isomman astian väliin näkymättömiin, niin nyt ei ole sitä murhetta. Kahvinkeittimen suppiloa tosin ei vieläkään ole löytynyt. Kaveri perusti oman siivousliikkeen, mutta ei ole tarjonnut meille palveluksiaan.

Tarjoiluapu on ollut kullan arvoista jo monena vuonna. Vasta silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, miten ihanaa on, kun ehtii seurustella vieraiden kanssa eikä tarvitse höösätä glögien kuumennusten ja mukien pesun kanssa. Tytär kuitenkin tulee varmuuden vuoksi ajoissa, jos vaikka joku kohta vielä vaatii viimeistä silausta.

Niinhän yleensä käy, että kiirettä lykkää ja ihan viimeiseen hetkeen asti. Kun toissa vuonna pidin kirjani julkkarit samalla ja kutsuin muutaman toimittajan paikalle, niin yksi tulla tupsahti tuntia etuajassa. Minä olin vielä yöpaidassa, sillä se on kätevin vaatetus, kun kuitenkin on käväistävä suihkussa ja vaihdettava pyhämekko päälle viime tingassa. Mies kävi avaamassa oven ja hämmentyi niin, ettei hoksannut lykätä edes kirjaa toimittajan käteen.  Totesi vain, että tilaisuus alkaa tunnin päästä. Tädistä ei sen koommin kuultu mitään. Eikä tainnut kirjastakaan olla koskaan mainintaa lehdessä.

Mies käy ylihuomenna aluesairaalan urologin juttusilla ja siinä menee varmaan ainakin puoli päivää, joten paljon muuta ohjelmaa ei kannata varata. Jaa niin, onhan hänellä orkesterinsa pikkujoulu vielä illalla, jolloin minulla on hyvä rauha miettiä, ovatko mukit niin päin vai näin päin pöydällä. Kun hän oli viime perjantaina silmäklinikalla, jossa silmäänsä hoidettiin kai kolmatta tuntia, ja kun tähän lisää tavallista useammat käynnit milloin missäkin kauppaliikkeessä ja huomenissa kampaajalla, niin voi olla, että silitykset ja astioiden rahtaamiset jäävät nyt minun kontolleni. Mutta jos se, että mies sanoo ottavansa oman osuutensa hommista, on iso asia. Se ei tälle miehelle olé mitenkään poikkeuksellista, mutta hänen liikkumisensa on vielä vaikeampaa kuin minulla ja minäkin olen jo sopeutunut keppimummoksi, ainakin ulkosalla. - Minä olin jo viikko sitten kampaajalla ja ihan oikeasti jo toisen kerran leikkauttamassa tukkaani SEN jälkeen. Ällistyin, miten pitkiä tupsuja kampaajani napsi päästäni. Toinen ällistyksen aihe on se, miten yhtäkkiä olen saanut käsivarsiin ja sääriin pitkät karvat, joita ei aikaisemmin ollut oikeastaan yhtään. Onneksi ei sentään vielä viiksiä ole ilmaantuntu.

Tosiaan, kirjoittaminen on sujunut aika kivasti viime aikoina. Tekstiä on kasassa toista sataa sivua, joka on syntynyt pääasiassa yöaikaan. Päivällä saatan kirjoitella jotain alustavaa ruutuvihkoihin ja oikeastaan illalla huomaan, että sehän olikin aika kelvollista tekstiä noin ensimmäiseen versioon. Joulupuuhat eivät välttämättä estä tätä harrastusta, vaikkakin hidastavat. Viime yönäkin uni tuli vasta puoli viideltä, mutta käytin ajan hyödyllisesti. En ole keksinyt syytä unettomuuteeni.
- Hyvää viikkoa!

Hyviä päiviä

Oikeastaan kaikki päivät ovat viime aikoina olleet erityisen hyviä, mutta nämä viimeiset kaksi oikein ekstraa. Eilinen aamu alkoi tosin vähän nurinpäin meillä kummallakin.Väsytti vietävästi ja oli jotenkin outo olo. Se sitten koheni pienten nokkaunien avulla, onneksi ja sama lääke tepsi miehelläkin. Virkistyin niin, että pääsin lähtemään tuttavaperheeseen, jossa mm. kahvittelun merkeissä parannettiin oikein urakalla maailmaa eli juttelimme kaikesta mahdollisesta. Lisäksi minua suuresti avustettiin nukkekotprojektissani, mutta siitä myöhemmin lisää. Kivaa oli.

Mieskin tuli tyytyväisenä kotiin syksyn viimeiseltä pasuunatunniltaan. Sen päätteeksi oli heillä pienimuotoinen konsertti, jossa isommat eli aikuiseet oppilaat soittivat isommin, syksyllä aloittaneet pienet ikionnellisina saadessaan soittimesta yhden tai kaksi ääntä oikeassa kohdassa. Kivaa oli ollut sielläkin.

Tänään hänellä oli käynti silmäsairaalassa, jossa silmiä oli kuvattu ja tutkittu hyvin perusteellisesti ja moneen kertaan. Pistoshoito jatkuu; nyt yksi, tammikuussa seuraava ja kolmas piikki silmään ilmeisesti helmikuussa. Uusia lääkkeitäkin tuli, muttei kai sentään mitään dramaattista uutta ollut tapahtunut.

Minä puolestani pidin joulukakun leipojaiset. Tämä on edellinen koeversio viikuna-saksanpähkinä-suklaakakustani. Tänään niitä syntyi kaksi kappaletta.

Sitten pesin uunin, joka tosiaan olikin pesun tarpeessa, ja työnsin liesituulettimen rasvasuodattimet tiskikoneeseen. Jaksoin vielä raivata kirjoja, tosin tässä vaiheessa lähinnä yhdestä pinosta toiseen pinoon. Harjoitus jatkuu huomenna. Urakkaa riittää lähes voimien ja ajan ylärajoille asti. Onneksi siivooja tulee maanantaina, mutta sitä ennen ainakin nuo kirjakasat on ladottava johonkin, pöydän alle luultavasti, kun hyllyt ovat jo pullollaan entisiä.

Uutteruuteni johtuu glögitilaisuudestamme, joka on viikon päästä. Siitä nimittäin tänäkin vuonna alkaa meidän joulumme. Vuosittain aina vaihtelemme vähän vieraslistaa, mutta lähin suku ja parhaat kaverit tietysti ainakin ovat kutsulistalla. Kerran sattui kiusallinen tilanne, kun emme tietenkään toitota ihmisille, että tänä vuonna ette sitten saa kutsua. Eräs vanhempi rouva ihmetteli minulle kovasti, miksei meillä enää pidetä glögitilaisuutta, kun tulin yhden kerran kutsuneeksi hänet. Mitä siihen nyt sanot kiemurtelematta? Se vain on niin, että jostain pitää aina karsia, kun tulee uusia kutsuttavia, joiden kanssa on vuoden mittaan ollut enemmän tekemisissä, eikä koko pitäjää millään voi kotiinsa kutsua. - Perinteemme alkoi jo työaikana, itse asiassa kummankin työaikana. Nyt taitaakin miehellä jo olla 35. glögitilaisuus. Tuvan istuimet miehittää usein ylikin kymmenhenkinen soittajaporukka. Perinteeseemme kuuluu puhallinkonsertti.

Nyt minulla on erinäisten tavaroiden piilotusten ynnä muiden operaatioiden lisäksi vielä yksi iso urakka ja se on pitkien ja leveiden pöytäliinojen ja tarjoilijoiden rimpsuessujen silitys. Siihen en onnistunut saamaan apua, joten pakko on jaksaa vaikka ottamalla pienet nokoset välillä. Silityslaudan edessä seisominen ottaa nimittäin uskomattoman ilkeästi selkääni, joka muutenkin on viime aikoina vihoitellut, Toisaalta olemme miehen kanssa sopineet, että niin kauan kun henki pihisee... Mies ei juuri osallistu näihin sisähommiin, mutta toimii ahkerana valo- ja tarvittaessa postivastaavana sekä kauppaneuvoksena, joten ei hänkään toimettomana istu lehteä lukemassa. Viime vuonna minulle oli varattu sohva vapaaksi siltä varalta, että joudun välillä lepäämään. Nyt tilanne on tietysti paljon parempi.

Tarjoilemaan saan meidän marttayhdistyksestä ainakin pari reipasta naista, mutta silittäjätärtä en saanut järjestymään. Kun meidän tuvan pöytä on 3 metriä pitkä ja tavallista paljon leveämpikin, on aina pieni taiteilu keksiä siihen liinat. Yleensä joudun käyttämään 4-5 alusliinaa ja niiden päälle 1-2 jotain muuta. Haluan pöytään jotain muuta kuin sileän liinanpituuden päästä päähän. Haluan myös pitkät helmat, jotta pöydän alle saa kätkettyä yhtä ja toista pois silmistä.

Kattausta yritän aina vähän varioida, vaikka kovin paljon erikoisuuksia siihen ei yksinkertaisesti mahdu. Pöydässä on oltava holillinen ja holiton glögi, glögimukit ja tassit, lusikat ja lautasliinat, jotain kukkasen puolta, liemimukit ja pöytäliesi pitämässä liemikattilan kuumana. Ja sitten tietysti kaikki "kastettavat". Keskipaikkeille yritän taiteilla jotain korisetta, tonttuja, kynttilöitä ja sen sellaista.

Tämmöinen se oli vuonna 2010. Tarjoilut eivät kovin paljon vaihtele. Olen varmaan tylsä, mutta kun yhden systeemin saa kehitettyä, en ehdi/en jaksa/ en viitsi sitä paljon varioida. Sitä paitsi piirakat ja munavoi tekevät äärettömän hyvin kauppansa lihaliemen kanssa. Osa vieraista tulee vähän kauempaa ja heille maistuu suolainen oikein hyvin. Jonain vuonna meillä on ollut 50-60 vierasta, joten pöydän on syytäkin notkua, ettei tarjottava lopu kesken.

Glögin kanssa on yleensä paria kuivaa kakkua ja useimmiten Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita ja kaupan ruskeita piparkakkua. Nyt teetän osan leivonnaisista, kuten viimekin vuonna ja piirakat tulevat kaupasta valmiiksi paistettuina. - Tuona vuonna juustot eivät tehneet kauppaansa ja luulen, että ne jätetäänkin tänä vuonna pois.

Kattaus on vähän sekalaista seurakuntaa, kun suunnilleen talon kaikki lautaset ja mukit on otettava käyttöön, mutta jotain jujua eritän keksiä keskikorokkeelle. Katsotaan nyt, mitä tänä vuonna syntyy... Onneksi on viikko aikaa vielä miettiä.
                                                                       

Kiirettä piti

Päivä oli aika omituinen. Ensin mies nukkui niin pitkään, että rupesin jo uutelemaan yäkertaan. Hengissä tuo oli ja olisi ehkä halunnut vielä pitempäänkin nukkua. Minulla oli tästä ja ehkä jostain muustakin syystä aamulla tosi huono olo. Epäilin alkavaa flunssaa, kun ei aamupalakaan maistunut. Pienet unet tekivät terää ja sitten lähdimmekin terveyskeskukseen. Laskimme, että ehdimme oikein hyvin ennen möäöpeleiden tuloa ja miehen lähtöä soittotunnilleen.

Tarkoitus oli siis saada diabetesvälineitä, kun melkein kaikki tarvikkeet ovat loppumaisillaan. Eipä onnistunut, sillä edelläni oli kymmenkunta asiakasta ja perässäni pian saman verran. Tullessani sisällä oli herra, jota palveltiin ainakin puoli tuntia, vaikka kyseessä piti olla vain välinejakelu. Aikaisemmin siihen on kulunut viisi minuuttia eikä ole ruuhkaksi asti väkeäkään ollut. Miten nyt olikin näin huono tuuri, kun piti rientää kotiin. Niinpä lähdin kesken pois ja annoin jonotuslappuni seuraavalle rouvalle, jota harmitti varmaan yhtä paljon kuin meitä kaikkia muitakin etanan vauhdilla, mutta perinpohjaisella tarkkuudella hoidettu jakelu. Tein äsken tilauksen sähköpostiin, mutta nyt tarvikkeita joutuu odottamaan viiden arkipäivän verran.Onneksi ne tulevat johonkin kaappiin, mistä saa käydä noutamassa. Siinä nyt varmaan ei tarvitse jonotuslappuja.

Kuljetusliikeen auto ei sentään odottanut pihassa, mutta aika pian se tuli ja reippaat nuoret miehet kantoivat uuden sohvan ja nojatuolin sisälle. Palveluun ei kuulunut purkamista pakkauksista. Sen sijaan vanhat kamat lähtivät heidän mukanaan suuntana kaatopaikka. Kun katselin romuja, ei enää yhtään kirvellyt se, etteivät ne päätyneet uudelleen päällystettäviksi eikä edes kierrätyskeskukseen. Hiiri ilmeisesti oli aikanaan syönyt sohvan pohjapuolen suojakangasta ja sitä oli paikkailtu kukikkaalla froteepalalla. Sitä en muistanutkaan. Siisteimmästä päällisosasta leikkasin pari palaa, joista voin tehdä vaikka muutamat kalusteet nukkekotiin, ettei ihana turkoosinvihreä sohvani kokonaan unohtuisi.

Mutta kun koeistuin näissä uusissa, oli tunne uskomaton: nyt pääsin sohvastakin ylös ilman keittiötikkaiden ja kirjalaatikoiden tukea! Vanha sohva oli paljon matalampi, mutta sen lisäksi rakenne oli pettänyt niin, että siinä istui kuin pussin reunalla ja sen takia oli vaikea päästä ylös. Sama päti vanhaan nojatuoliin. Ilo se on pienikin ilo - tai oikeastaan aika iso ilo.

Pihavalot saatiin eilen viritettyä. Tai siis mies osti, minä viritin. Kuva on vanhoista valoista, kun en ole joutanut kuvaamaan vielä uutta viritystä. Se ei ole ihan yhtä nätti eikä verkko, vaikka rautakaupan myyjä näin oli väittänyt. Kelpaa kyllä ja valaisee mukavasti pihakiveä, kuten tämä entinenkin. Iloa meille ja toivottavasti myös ohikulkijoille.

Vaariakin meidän piti käydä tervehtimässä, mutta olimme jotenkin käsittäneet väärin hänen Kaunialaan lähtönsä. Kävimme tervehtimässä tyhjää taloa, mutta soittelimme sitten myöhemmin. Vaarin kuulo on niin huono, että on lähes mahdoton jutella mistään mitään. Sen verran kuitenkin, että muuten asiat ovat hyvin, mutta kännykkä temppuilee ja selkä samoin. Se on se vieras sänky, mikä itse kullekin tekee helposti tepposet. Hän kotiutuu ensi viikolla, mutta silloin voi meillä olla aika tiukka aikataulu. Miehellä on kaksikin pitkää lääkärireissua tiedossa, päiväseltään kylläkin.