Sunnuntain jälkeen maanantai

Satoi kyllä, mutta aina välillä aurinkokin paistoi. Onneksi myräkkä sivuutti meidät enkä tullut tutkineeksi sademittariakaan. On sitä vettä kyllä tullut ihan tarpeeksi tämän kesän osalta. Tänään siis oli tupapäivä, mutta sain sentään vaatteet päälleni ennen iltaa. Askareena oli Virpi Hämeen-Anttilan uusimman dekkarin lukeminen. Käärmeitten kesä on nimeltään. Pidän siitä ja erityisesti sympaattisesta Kalle Björkistä, joka on ministeriön juristivirkamies, joka vapaa-aikanaan ratkoo karmeita rikoksia. Eletään 1920-lukua. Täältä lisää tietoa. En pidä läheskään kaikista Hämeen-Anttilan kirjoista, mutta toivon, että Kalle Björk seikkailee vielä kauan keskuudessamme. Tämä oli toinen osa; ensimmäisen nimeä en muista.

Tänään en muuta kuin pistäydyin ulkona postia hakemassa ja vilkaisemassa, onko sade ehtinyt tehdä tuhoja. Ei ollut mitään uutta. Kaunis Perttula-ruusupensas ei enää pitkään aikaan ole ollut kaunis. Se olisi varmaanb pitänyt leikata keväällä. Ilokseni jalohortensia tekee pienenpientä nuppua. Toivottavasti se nimensä (Endless Summer) mukaan saa pitkän, lämpimän loppukesän, että ehtii kukkia kunnolla.

Tämän kukkarykelmän nimi on  Classic music ja sen pitäisi varmaan heinäkuun lopulla kukkia tosi komeasti, mutta ei. Tässä on samaan juureen ympättynä verbenaa ja miljoonakelloa ja muistaakseni pikkupetuniaa. Olisi nätti, jos kasvaisi.

Vielä surkeampi esitys on tämä Miljoona suukkoa:

Oikeampi nimi olisi kaksi ja puoli suukkoa. Olisihan se pitänyt vanhastaan muistaa, että mainoskuvat huijaavat...

Minä ostan ensi keväänä täydessä kukkaloistossa olevia kasveja siihen aikaan vuodesta, jolloin tosiaan on jo kesä ja lämmintä.

Ei tässä muuta kuin hyvää uutta viikkoa! Minulla on tiedossa ainakin keuhkotutkimukset ja ehkä muutakin, kun ryhdyn aamulla kyselemään, mitä noille turvonneille kintuille pitäisi tehdä.

Hetki ennen nukkumaanmenoa

Nyt olen ahertanut niin monta tuntia - yli kolme - että oli pakko tulla hengähtämään tänne vielä hetkeksi ennen kömpimistä nukkumaan. Olen lukenut  tekstiä kynä kourassa, periaatteessa en edes korjaamis- tai okolukumielessä, vaikka sitäkin tuli tehtyä samalla kun yritin hahmottaa kokonaisuutta toisten teksteistä. Kyläkirjateksteistä on kysymys. Menin lupautumaan apulukijaksi enkä ollenkaan muistanut, miten rankkaa hommaa se on, vaikkei illan kolmen tunnin urakkaan tarvinnut lukea kuin "vain" alle 40 liuskaa. Virallisesti en ole koko hankkeessa edes mukana, vaikka olen kyllä raapustanut erinäisen määrän tekstejä siihen itsekin. Huomenna pitää yön yli sulattelun jälkeen miettiä mahdollisia omia muutosehdotuksiani.

Illalla voi lukuharrastukseet jäädä vähiiin, sillä menemme tyttären ja poikansa kanssa myöhästyneelle äitienpäivälounaalle eli päivälliselle oikein pitkän kaavan mukaan. Onneksi vasta torstaina palaveeraan tekstivastaavan kanssa. Se pitää tässäkin taas kerran todeta, että olisipa kiva, jos ihmiset ottaisivat tällaisen kyläkirjan niinkin paljon omakseen, että kirjoittaisivat siihen muistikuviaan tai kuulemiaan juttuja. Kynnyt tuntuu aika korkealta, mutta kun tekstejä kuitenkin fiilataan ja höylätään moneen kertaan, ei tarvitsisi edes miettiä, osaako kirjoittaa vaiko ei.

Lukeminen meni näin myöhään, kun miehen mielestä olen luvannut olla tekemättä töitä alakerrassa tai ainakaan samassa huoneessa, jossa hän oleilee. Niin sitten lueskelin ihan muita juttuja takkahuoneessa hänen seuranaan ja kiipesin vasta uutisten jälkeen työhuoneeseen. Kävihän se näinkin, varsinkin kun tuli jotain netistä tai kirjahyllystä tarkistettavia juttujakin vastaan. Mitäpä sitä toista turhan päiten ärsyttämään, joskin huomaan luvanneeni yhtä ja toista, joka olisi saanut jäädä lupaamatta. Unohdankin, mitä olen luvannut, mutta tällä hyväkkäällä on niin hyvä muisti, etten viitsi ruveta kinaamaan.

Tämä kuvan orvokki on toinen niistä itsekseen kylväytyneistä, joita olen aikaimmin jo mainostanut. En ollenkaan muista, että olisin koskaan saanut tai ostanut tällaista, mutta ehkä nämä risteytyvät niin kuin niitä huvittaa. Nätti joka tapauksessa. Tänään satoi koko päivän, ei kun siis eilen. Nyt nukkumaan!

Siellä se vaan köllöttelee

Mies on jo kahteen kertaan saanut melkein kotiutumisluvan. Kahteen kertaan se on peruutettu. Tänään oli hemoglbiini taas laskenut alle sadan ja veritankkaus on menossa. Että semmoista loppiaisviikonloppua meille kuuluu. Mutta ensimmäisen kerran viikkoon hän sai syömistä: vähän jogurttia ja viiliä. Jos hän on pyhien yli sairaalassa, niin tutkimukset alkavat tiistaina. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Minulla olisi kotona kaikenlaista pientä tekemistä, jolla saisin aikaani kulutettua, mutta ei liene vaikea arvata, että hommat eivät oikein suju. Onneksi me kumpikin tahoillamme olemme nyt saaneet nukuttua. Mieskin viime yön kuin pieni vauva. Itse heräsin aamulla vasta miehen soittoon, kun hän ilmoitti, ettei pääsekään kotiin. Kun menimme sairaalaan, oli siellä jo yksi vieras: isäni. Kumpaakin varmaan sinänsä virkistää juttukaverin saaminen, vaikka huonekaveri kuulemma onkin ihan mukava pappa. Ja ottaahan se isänkin voimille, kun laahustaa rollaattorin kanssa kolmannesta neljännen kerroksen huoneeseen. Onneksi molemmat kämpät ovat lähellä hissejä, mutta silti. Mies ei varmaan uskalla vielä ajatellakaan samaa retkeä. Jo vessareissu sai naaman aika kalpeaksi.

Nyt kai kaikkein järkevin työ olisi miehen villapaidan neulominen ja sitä olen tehnytkin. Olen myös lukenut Lotta Svärd -kirjallisuutta, mutta ajatusten tiivistäminen muutamaksi kappaleeksi valmsita tekstiä tuntuu nyt vähän työläältä. Fanni Luukkosen elämäkerran sain kuitenkin jo luettua ja menossa on Kannaksen lottien kokemuksista kertova teos, jonka nimeä en muista. Tylsää vaikkakin koskettavaa luettavaa. Tylsää sikäli, että luvut pitäjittäin on tehty saman sapluunan mukaan tyyliin niin-ja-niin monta teki sitä-ja sitä. Onneksi välissä on henkilökohtaisempiakin kokemuksia. Senkin uuden tiedonsirun löysin, että tyttäreni mummovainaa oli oman kylänsä lottien muonitusvastaava. Eipä näistä puhuttu silloin mitään, kun mummo vielä oli elossa. Itse en ymmärtänyt kysyä eikä evakkoemäntä halunnut varmaan kertoakaan nuorelle ja typerälle miniälleen. Vaikka saman tapainen tilanne oli äitinikin kohdalla. Jotain sentään tiedän hänen sota-ajan kokemuksistaan.

Kaikenlaista sillisalaattia

Kliivia kukkii upeasti: kolmen kukan lisäksi nuppuja on ainakin neljä kappaletta.

Kukat olkoon vaikka Helena Wariksen Pohjankontu-trilogian viimeisen osan kunniaksi. Talviverinen ilmestyi tosin jo tammikuussa Otavalta, mutta hoksasin tilata sen vasta nyt. En ole vielä avannutkaan kirjaa, mutta odotan yhtä huikeaa lukuelämystä kuin kaksi edellistäkin osaa on tuottanut. Ne vain jotenkin viehättivät, vaikken ole muuten koskaan innostunut mystiikkaan vetoavista seikkailutarinoista.

Kun pääsin kuvien alkuun, niin ladataanpa vielä ruokakuvakin. Kyseessä on Poropata, jonka resepti syntyi miehen päässä sunnuntai-iltana. Toteutin sen eilen ja ah, mitä herkkua söimmekään.

Padassa on paketillinen poronkäristyslihaa, muutama viipale läskistä sikapossun sivua, 2 isoa sipulia, paketillinen kantarelleja, purkki kermaa, suolaa ja pippuria. Mikä ettei näillä aineksilla hyvää tulisi. Söimme muusin kanssa. Juuri ja juuri maltoimme jättää osan tämän illan ruoaksi. Peruin aikaisemmat käsitykseni, että poronkäristyslihaa on haudutettava tuntitolkulla. Puoli tuntia riitti oikein hyvin.

Elämä tosin on muutakin kuin herkkuruokaa ja kirjaherkkuja. Satutin jotenkin eilen selkäni vetäessäni saappaita jalkaan. Jalassa oli turhan paksusta sukkalangasta vasta valmiiksi kutomani sukat enkä meinannut millään saada saapasta jalkaan. Siinä sitten selkä yllättäen ja pyytämättä niksahti. Välilevyvaivasta minulla on karmeat kokemukset vuosikymmenten takaa. Toivottavasti nyt on kyse jostain lihasrevähdyksestä tai vastaavasta. Selkä on kumminkin kipeä ja tuolista nouseminen vaikeaa.

Onneksi on lukemista ja uudet sukat vartailla, lankana minulle uusi tuttavuus Regia Alaska Color.

Ihastuin heti tähän lankaan, vaikken välttämättä väritykseen. Erinomainen sukkalanka kutoa. Onneksi sukat eivät jää kotiin, sillä eivät nämäkään mahtuisi saappaisiini. Kudomme nimittäin martoissa kotipalvelun asiakkaille jalanlämmittimiä. - Kun tätä vertaa Novitan kovaan lankaan ja vaikka kummassakin on yhtä paljon villaa ja tekokuitua, niin tämä on paljon, paljon pehmoisempaa. Ihmettelen tosin sitä, että konepesu kielletään, vaikka villa on superwash-käsiteltyä.

Päivät vilisevät ohitse

On tämä vaan kummaa miten nopeasti aika kuluu, aamu on illassa ja tammikuukin pian helmikuussa. Lapsena päivät olivat paljon pitempiä.

Sain tänään painavan laatikollisen kirjoja, jotka olin ihan itse tilannut nettidivarista.Mies tuli puhisten postista, josssa taas oli jonoa peräseinän toiselle puolelle asti. Vielä hän ei ole ehtinyt esittää moitteita kirjahankinnoista. Niitä kun olisi muutama laatikollinen lähdössä hyväntekeväisyyteen tai kenelle tahansa halukkaalle postimaksua vastaan.

Tämän päivän lastissa on muutama aarre: kallein ostos on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama paksu ja painava Kalevala. Upea teos! Se kyllä maksoikin enemmän kuin normaalit divarikirjani. Kaksi kirjaa ostin ihan vaan päällyskannen takia. Toinen on vanha virsikirja, toinen kasviskeittokirja jostain 1920-luvulta. Molemmissa on käsin kirjaillut jugend-tyyliset kannet. Toisaalta virsikirja on vuosimallia 1938 ja sitä minulla ei kai ennestään ole. Alkaa virsikirjakokoelmassanikin olla jo aika monta eksemplaaria.Pitäisikin tutkia, puuttuuko joku versio vielä. Vanhin on 1800-luvun alkupuoliskolta. Minähän näitä rupesin hankkimaan "sen yhden jutun" takia. Sen, joka on edelleen vaiheessa, josta ei ole kertomista.

Yksi kirja on varattu ystävälle synttärilahjaksi ja ehkä jotain menee tyttärellekin samaan tarkoitukseen. Pari muistelmateosta odottaa minua itseäni: laulajatar Maikki Järnefelt-Pakarisen elämäkerta ja Toivo Kuulan lesken elämäkerta. Ja sitten on sota-ajan muistelmia kotirintamalta ja sotatantereilta.

Olen aikaisemmin lukenut Maikki Järnefeltin ex-miehen eli Armas Järnefeltin elämäkerran, joten on mielenkiintoista lukea tässäpuolison näkökulmasta, jos sitä nyt sitten tulee esille. En tullut katsoneeksi, kuka tämän teoksen on kirjoittanut. Maikki itse ei ole varmaan moneen vuosikymmeneen ollut enää elävien kirjoissa.

Luumuja perkaamassa

Hoh-hoijaa. Sunnuntaina kerätyt luumut on nyt perattu, toisin sanoen halkasitu ja kivi poistettu. Miksi vasta tänään? No, mies ramppasi jo maanantaina kolmessa kaupassa, ennen kuin löysi hillosokeria. Eilen oli muuta puuhaa.

Hilloaminen menee tänäänkin aika myöhään, sillä alakerrassa on sähkäri vaihtamassa tuvan pattereita, enkä viitsi ruveta omilla touhuillani häiritsemään miesväen juttuja. Purkit kumminkin ovat jo tiskikoneessa ja tähtään siihen, että saisin hillon suoraan kuumiin purkkeihin.

Kuva on vähän huono, eikä salamakaan auttanut.

Luumuja olisi maassa varmaan vielä samanlainen satsi, mutten jaksa, en kerta kaikkiaan jaksa enää tänään lähteä keräämään niitä.

Selailin eilen niitä saamiani Kotilieden vuosikertoja. Vanhin on vuodelta 1929, sitten on pari 30-luvulta ja yksi joko vuodelta 1942 tai -43. On tosi mielenkiintoista seurata muutoksia, jotka eri vuosikymmenten aikana on tapahtunut.

Pientä puuhailua

Tänään olen ollut jo hammaslääkärissä: reikiä nolla, mutta tarkat ohjeet kuivan suun hoitoon. Käväisin vielä kirjakaupassakin ja varmaan noin ensimmäisen kerran elämässäni pääsin sieltä ulos ostamatta yhtään kirjaa. Hain niittaajaan niittejä ja mustaa väriä printteriin, pari muistikirjaa ja sitten se impulssiostos kassalta: hupsun mallinen muistikortti. Näyttää ihan tiikeriltä.

Sitten puuhastelin pihahommissa yhdessä fasaanipariskunnan kanssa. Kun mies lähti kauppaan, minä päätin pitää kunnon tauon. Missäpäs muualla kuin täällä?!

Eilen otin kuvan tästä huikeasta satupuusta, joka on Jorvin sairaalan aulassa. Luulin saavani selvää tekijöistä, mutta kyltti on sen verran pieni, että turha toivo. Valitan. Puun runko ei ole näin nysä, mutta kun mies istui puun edessä, leikkasin hänen naamansa pois.

Toinenkin kaunis kuva: uusi kirja, joka on vallan ihastuttava! Tai siis ottamassani kuvassa ei ole kehumista, mutta kirjassa sitäkin enemmän. Tämä tuli Juju-kerhosta, jonka antiin en aina ole kovin tyytyväinen, mutta tämäpä oli loisto-ostos!

Kustantaja on WSOY, tekijät selviävät kansikuvasta. Ennen aikaan sain sieltä sun täältä arvostelukappaleita, mutta kukapa niitä eläkeläiselle lähettäisi. Tätä kyllä mainostan ihan mielelläni, sillä monet mallit tai kuvioiden osat näyttivät kohtuullisen helpoilta toteuttaa. Ruusuja siis voi kirjoja, ommella, pistellä ja niin edelleen  monella tavalla ja monenlaisilla langoilla.

Asiaa aamusta iltaan

Aamulla oli aikainen herätys. Niin aikainen, että sain tämmöisen  varhaisen aamun kuvankin otettua:

Minullahan kutsu kävi sydäntutkimukseen ja aika oli tänään. Tunti taksilla yhteen suuntaan, puolitoista tutkimista ja tunti takaisin. Eikä siinä kaikki: lääkäri katsoi parhaaksi ottaa vielä uuden kokeen, joka on ensi viikolla.  Olo ei ole noin surkea, kuin mitä kuvasta voisi päätellä, mutta väsynyt kyllä olen. Mies oli kavaljeerina ja hän valittaa samaa. Tästä väsystä johtuu tällä kertaa valitsemani tunnistekin.

Kun en nivelien takia suostunut edes yrittämään kuntopyörällä ajamista, niin sama vaikutus saatiin kemiallisesti. Verenpaineen mittauksessa on ennenkin ollut ongelmia ja niin nytkin toisen käsivarren lukema oli suunnilleen kuolemanrajaa hipova. Onneksi sentään toisesta käsivarresta tuli asialliset lukemat. Sen jälkeen tiputettiin jotain markkeria vai miksi sitä mahdettiinkaan kutsua. Sitten piti maata liikkumatta laitteessa, joka muistutti soukkaa kulhoa ja joka ymmärrykseni mukaan kuvasi sydänparkaani gammasäteiden avulla. Puoli tuntia. Arvaatte varmaan sanomattakin, että totta kai nenää rupesi kutittamaan ja melkein vetämään varpaastakin suonta.Päälläni kulkeva vekotin sai jossain vaiheessa minut aprikoimaan, miten litteäksi paksu mummo menee, jos laite sattumoisin tipahtaa kesken kaiken päälle. Ihan en sentään mennyt paniikkiin. Toinen koe on samanlainen, mutta ilman kemikaaleja. Toivottavasti vehje ei silloinkaan putoa päälle. Tulokset kuulen vasta kuukauden päästä, jolloin lähettävä lääkäri soittaa.

Kävin äsken lisäämässä Leena Lumin blogissaan julistaman toukoarpajaisten kuvan ja linkit. Palkintona on kirjoja ja sen takia tämän kirjahullun piti tietenkin osallistua. Olisi se vaan suuri onni, jos saisin suuresti havittelemani Helene Schjerfbeckin kirjan... Sivussa oleva maalaus on kuulemma Sir John Laveryn Girl in a red dress reading by a swimming pool. Minä olen varmaan lähipäivinä myös lukeva tyttö, vaan en uima-altaan reunalla, vaan riippukeinussa. Sen pitäisi tulla pikapuoliin.

Raparperit kasvavat vinhaa vauhtia, samoin lipstikka ja piparjuuri. Tein tänään kolmannen kasvitilaukseni; miehen havittelemat gladiolukset ja daaliat sekä yksi mustaherukka ja yksi karviainen tuli tilattua. Lupasin itse kaivaa marjapuskat maahan, kun mies oli etukäteen suhtautunut niihin vähän nuivasti.

Sirkku kyseli edellisessä postauksessani, miten asunnon myyntini oli onnistunut verrattuna nykyiseen pyyntihintaan. Minähän kerroin löytäneeni ex-kotini myynti-ilmoituksen netistä. Juu, ihan ei sentään markat olleet muuttuneet euroiksi. Toisaalta kämpässä ei ollut entistä muuta kuin pohjapiirustus, joten kyllä sen arvokin on noussut. Enkä asiaa osaa muutenkaan murehtia. Sain varmaan silloin aikanaan ihan oikean hinnan, vaikka tosi on: ostin kalliin markan aikana ja jouduin myymään halpaan aikaan. Teimme pintaremontinkin, mutta kaikessa tapauksessa pääasia oli, että sain myytyä.

Viikko päässään, uusi alkamassa

Näin taas meni yksi viikonloppu kumman nopeasti. Söimme hyvin, ihastelimme aurinkoisia päiviä ja käväisimme äitiäkin katsomassa sairaalassa. Nimenomaan katsomassa, sillä muori oli niin sikeässä unessa, etten raaskinut herättää. Hän kyllä näytti unessakin hyväkuntoiselta ja oli puettuna päivähaalariin, josta päättelin, että hänet ehkä oli myös viety päivähuoneeseen. Muita sukulaisia ei näkynyt, ei tosin juuri muitakaan eläväisiä.

Viikolle luvataan ensin kai vähän lunta, joten seuraava kuva sopii aiheeseen. Tulisipa sitten jo kevät!

Tämän Heljä Liukko-Sundströmin pikku laatan nimi on Lumihiutaleita hiljalleen. Ihastuin tähän ihan valtavasti eikä hintakaan pyörryttänyt, joten ostin sen heti. Luulin värityksen perusteella, että tämä olisi ollut Heljän vanhempaa tuotantoa, mutta ei, tämä on kymmenen vuoden takaa. Saman tapainen ja niminen postikortti sekoitti. Se on aikaisemmilta vuosilta.

Erityisesti ihastuin ostokseeni sen jälkeen, kun huomasin erään toisen nettikauppiaan kaupitsevan samaa kuvaa tuplahintaan. Mies varmaan repii pöksynsä, kun paketti tulee. Toivottavasti se tulee pienenä ja lituskaisena topatussa kirjekuoressa.Tämä on kooltaan n. 11 kertaa 15 senttiä. Mutta eikö olekin nätti? Eikä lainkaan muistuta Heljän "tusinalaattoja", vaikka tietysti onkin sarjatyönä tehty. Ostin tämän laatutavara.comista.

Istuimme lopun päivää tuoleissamme lukemassa. Minä sain luettua loppuun Suomen Naisliiton ja Suomalaisen Naisyhdistyksen historiikit.  Näin vanhaksi olen päässyt ja vasta nyt nämäkin yhdistykset jossain määrin avautuivat. - Välipalaksi etsin paikallishistoriasta ruttouutisia 1800-luvulta. Nyt tuntuu kuin kaipaisin välillä oikein tosi rehellistä hömppäkirjaa tai vaihtoehtoisesti jotain hyytävää dekkaria.Tämä sota-ajan työtyttökirja tosin odottaa avaamistaan ja sitten on se Liza Marklund, jota lupasin kommentoida.

Vihdoinkin almanakka!

Ollaan jo tässä vaiheessa vuotta ja vasta nyt sain hankittua itselleni taskualmanakan. Pöytäkalenteri on yhteisessä käytössä enkä aina muista edes täydentää menemisiä laukussa kulkevaan kalenteriin, mutta on ollut outo tunne olla sitä ilman. Nyt ei muuta kuin täyttämään alkuvuoden sivuja!

Harmi vain kun edellistene vuosien jo käytössä pehmenneet oikeat nahkakannet eivät mahdu uuden almanakan päälle. Uuden kannet ovat selvästi kovemmat ja ennen kaikkea - ilman kolmen vuoden pikkukuvia lapsenlapsesta.

Kävimme pitkästä aikaa prismakaupassa, mies toimitteli omia asioitaan ja minä pääsin kirjakauppaan käyttämään bonussetelini. Se olikin niin suurelle summalle, että sain kalenterin lisäksi kaipaamiani nitojan niittejä, mustetta printteriin ja sitten oli vielä kiireesti ostettava jotain, kun  edellä mainitut oli jo lyöty kassakoneeseen. No kirja tietysti oli nopein hankinta, tällä kertaa nappasin matkaan Liza Marklundin uusimman.

Kustantaja Otava kertoo kirjasta näin: 
"Rohkea väittelijä osuu tiukoilla kannanotoillaan myös tämän päivän persu-Suomen kipeisiin kohtiin

Liza Marklund käsittelee useissa kirjoituksissaan Ruotsidemokraattien nousua, sen vaikutusta ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja julkiseen keskusteluun. Näistä teksteistä on helppo löytää yhteyksiä Suomen tämänhetkiseen poliittiseen tilanteeseen.

Kirjailija puhuu myös sorrettujen naisten, hyväksikäytettyjen lasten ja terroristeiksi syyttä luokiteltujen miesten puolesta, eikä hän pelkää korottaa ääntään silloin kun muut pysyvät vaiti.

Muutamassa henkilökohtaisessa tekstissä Marklund kuvailee menestyksensä varjopuolia ja omaa arkeaan.

Vastalauseita-kirjaan on koottu kirjoituksia Liza Marklundin 25 vuotta kestäneen toimittajanuran varrelta. Se on eräänlainen sisarteos Marklundin ja Lotta Snickaren viisi vuotta sitten ilmestyneelle kohukirjalle Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan." 

Olen pitänyt Marklundin aikaisemmista kirjoista, joten odotan hetkeä, jolloin rupean tätä lukemaan. Viime aikoina olen lueskellut suomalaisten naisliikkeiden historiikkejä ns. sattuneesta syystä. Tämä näyttää ikään kuin täydentävän niitä, luulisin.

Mä kirjan luin

Olen ennenkin kertonut kuuluvani Pieneen esikoiskirjakerhoon, josta tulee tasaista tahtia muistaakseni kuutisen esikoisteosta per vuosi. Näin löydän sellaisia teoksia, joita en muuten ehkä heti keksisi lukeakaan.

Muutama päivä sitten sain käteeni tämän vuoden ensimmäisen, Satu Grönroosin Lumen sylin. Se on arvioitu ja hyväksi havaittu jo monessa blogissa. Liityn kehujien joukkoon! Kustantaja on Atena ja täältä löytyy lisää tekstiä kirjasta. Kirjailija on vaasalainen 50-vuotias toimittaja, joka on lapsuudessaan asunut Jyväskylässä. Lumen sylikin asettuu Jyväskylän maisemiin.

Kirja kertoo 7-vuotiaan Helmin ja hänen perheensä riipaisevan tarinan. Eletään 1960-luvun loppua. En kerro enempää, mutta suosittelen. Tämä kannattaa lukea! En pystynyt eilen laskemaan kirjaa kädestäni ennen kuin pääsin viimeiseen pisteeseen. Hieno, koskettava teos!

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi ihastuttavan kauniiseen kanteen. Se on kaunis, Nina Leinon käsialaa.

Juhlien jälkeen seuraa arki

Hehkuttelin vielä eilisen ja keskiviikon mukavissa tunnelmissa, venyttelin sohvassa ja mietin laiskasta, mitä tänään tekisin ja milloin viitsisin herätä kunnolla ja kömpiä ylös. Eipä siihen tarvittu kuin yksi puhelinsoitto, kun hyppäsin pystyyn.

Kliivia kukkii

Velimies nimittäin soitti ja raportoi faijan kuulumisista. Isä oli hädissään soittanut, että nyt häntä jo ollaan kyöräämässä kotiin. Lääkäri oli puhunut maanantaista, mutta voi olla, että huonokuuloinen faari ei ihan kaikkea ollut ymmärtänyt tai ehtinyt saada langanpäästä kiinni. Tilanne on kuitenkin se, että vaikka mies ei kunnolla pysy tolpillaan eikä liiku ilman rollaattoria edes vessaan ja pelkää hillittömästi kaatumista, niin puhutaan kotiuttamisesta. Mutta sitä se tiesi, kun fysioterapeutti oli kävelyttänyt häntä. Isä puhui yhdestä kerrasta, hoitaja "useammasta" kerrasta. Matka 30 m, lepo, matka 15 m.

Raskauttava asianhaara kai on se, että isä on nyt muutamana päivänä käynyt lähes henkensä kaupalla katsomassa äitiä toisella osastolla. Nyt, kun siihen on mahdollisuus. Mutta ettäs lääkäri kehtaakin pelotella vanhaa, tuon kuntoista miestä kotiuttamisella. Eilen ainakin hänellä oli vielä tippa kädessä, mutta kun ei ollut verenpaineenmittauspäivä, sitä kun ei sairaalassa tarvitse kuulemma niin usein kuin peräti kerta päivässä mitata, niin en tiedä onko paineet kohentuneet todella matalista lukemista. Ainakin eilen hän tarvitsi myös lisähappea - siitäkin hoitaja kehtasi motkottaa, että pitää sulkea hana kunnolla, kun happi on niin kallista. Voi elämän kevät!

No, minähän otin puhelimen kouraan ja ryhdyin soittamaan virkailijoille, että eihän kotiuttaminen vielä voi tulla kysymykseenkään. Se on semmoinen juttu, että sodan käynyt ja haavoittumisesta selvinnyt veteraani ei niin vain tunnusta kipujaan. Huultakin faija jaksaa heittää, mutta pitäisi varmaan vain maata sängyn pohjassa kuin lahna ja sanoa ööö. Labrat otetaan maanantaina, selvisi puhelussa, joten ei häntä ainakaan silloin heitetä ulos. Heitteillehän ei ketään saisi jättää. Silti taitaa olla edessä taistojen tie.

Pelottaa, mutta taistelusapelia hiotaan, puukkoja teroitetaan ja puntareita etsitään, elleivät asialliset puheet riitä. Kyllä minä vähän jo huutamistakin harjoittelin, joten saa nähdä, kutsutaanko meitä neuvonpitoon, kuten vaadin. Isähän on päästään sentään ihan vielä tolkuissaan, jos kuulee mistä puhutaan. Äidin vastaava palaveri sinänsä oli asiallinen ja hyvä kokous näiden samojen tyyppien kanssa. Hyvä kokous, vaikkei asia ole lähes puolessa vuodessa mihinkään edennyt, mutta kun se etenee vain niin, että riittävä määrä muiden ihmisten omaisia poistuu tästä maailmasta.

Valitettavasti eväät ovat aika vähissä, jos nämä ottavat tiukasti sen kannan, että isä pärjää vielä kotona, pelkäsi taikka ei, eli ei vielä ole saanut tarpeeksi kotipalvelun käyntikertoja. Kuten veljeni sanoi, niin silloin voivat saman tien tilata ruumisarkunkin. Kun viimeksi yritin saada luottamushenkilöiltä apua, niin nämä veijarit eivät edes sähköposteihin viitsineet vastata, puhelimesta puhumattakaan. Mutta minähän en olekaan heidän potentiaalisia äänestäjiään.

Jotain muutakin päivään sentään kuuluu. Löysin ihastuttavan kirjan nettidivarista: suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jostain 1900-luvun alkupuolelta, olisiko vuodelta 1914 tai jotain sellaista. En minä niinkään niiden ruotsin sanojen takia, vaan vanhojen suomen sanojen. Lueskelin kirjaa ihan huvikseni. Lisäksi  jatkoin taas pienen pätkän "taustatutkimustani" eli pitäjänhistorian lukua, nyt tiedätte mitä varten.

Ikävän päivän jälkeisen illan piristykseksi mies ehdotti taas mäti-smetana-lettuiltaa ja näin tapahtuu.
Mukavaa viikonloppua!

Hyvää joulukuuta!

Oli ihan pakko tulla kirjoittamaan keskellä yötä, kun joulukuun ensimmäinen yö sentään "avautui". Ollaan oulukuussa, ji-huu! Mitä kauempana joulu on, sitä vähemmän olen jouluihminen, mutta mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän minäkin tunnen olevani jouluihminen. Sen kunniaksi kirjoitin illalla kuoret valmiiksi joulukortteihin ja etsin ensin tietysti liudan osoitteita. Kortteihin ei muuta tarvinnut kirjoittaakaan, sillä oikaisin tänä vuonna ja kun painatin kutsutekstin taitettavan kortin sisäpuolelle, tulivat allekirjoitukset saman tien. Tyylikästä tai ei, mutta ainakin helppoa.

Sain muutenkin yhtä ja toista tehtyä. Viimeistelin eräät tekstit, joita olen vajaan viikon sorvaillut, suljin silmäni ja painoin "Lähetä"-nappia. Sinne menivät, paitsi että sievästi sorvattujen saatesanojen lisäksi en muistanutkaan panna itse tekstiliitettä mukaan. Toinen kerta toden sanoi.

Taisin jo aikaisemmin mainostaa tätä pikku seinätaulua, jonka ostin laatutavara.comista yhdeksi omista joulahjoistani, vaikken malta tätä kyllä enää pakettiin kääriä. Pieni keramiikkalaatta tuli pari päivää sitten. Tekijä on Kupittaan Savi, taiteilija Sirkka-Liisa Haapasaari. Seinälaatta on käsinmaalattua fajanssia ja mattalasitettu. Minusta tämä on oikein viehättävä ja ensimmäinen Kupittaan Saven keramiikkaesine meillä, puunukkejen lisäksi siis. Nukkeja muuten on ollut isompiakin kuin nelisenttiset, noin 14 - 20 cm korkeita ja hinnat tähtitieteelliset. Yhtä marttanukkea katselin, mutta sitä en taida kuitenkaan raaskia ostaa. Mies katseli tätä seinälaattaa jostain syystä vähän vinoon. En tullut mitanneeksi, mutta tämä on suunnilleen 15 x 15 cm, ei ainakaan isompi. Ja mielestäni sopii oikein hyvin ajattelemalleni paikalle eli uuden keittikaapin sivuseinlle katkaisemaan pitkää valkoista seinämää.

Mies haki tänään kaksi isoa kirjapakettia postista. Toisessa on uusia lahjakirjoja ja kirjakerhon perinteinen, ihana joulukakku. Voisin vallan mainiosti leipoa vastaavan hedelmäkakun itsekin, mutta tämä on perinne. Kirjat menevät suoraan pakettiin, kylläkin suurin osa meille itselle.

Toinen laatikko oli täynnä Aarteita: vanha Suomalainen Wirsikirja, vuoden 1886 versio, painos vuodelta 1889. Uusi testamentti ja Psalmit samoilta ajoilta. Rukouskirja. Vuoden 1834 hartauskirja, nimeltään Yxikertainen Selitys Lutheruxen Wähän Katechismuxen ylitse, Kysymysten ja Vastausten kautta. Pari koulukirjaa. Kansanvalistusseuran almanakkoja toissa vuosisadalta. Maalaiskuntien kunnallishallinnosta, tasaväkisistä maalaisyhdyskunnista, ylempien kansakoulujen perustamisesta maalaiskuniin sekä metsästyksestä vuodelta 1898.  Minä luulen, että kirjakauppias heittää parit kärrynpyörät aina kun huomaa minun tulevan nettiin tekemään tilauksia. Nämä hankinnat ovat kuitenkin tarpeeseen, lähde- ja orientoitumisaineistoksi siihen, mistä en vielä kerro, vihjailen vain.

Sen verran ehdin selata kirjoja, että huomasin tehneeni hyvät ostokset. Almanakat ovat varsinaisia tietosanakirjoja. Virsikirjasta löysin valtavan paljon tuttuja virsiä ja valtavan paljon uppo-outoja virsiä. Pitänee kaivaa esille se meidän lapsuutemme virsikirja, tämän nykyisen edeltäjä ja vertailla muutamien virsien sanoja. Toivottavasti numerot ovat oikeilla kohdillaan, mitä ei tästä viimeisestä tekeleestä voi sanoa, jossa koko kirja sorkittiin sekaisin.  Raamatusta kaivoin esille Jouluevankeliumin ja lempipsalmini. Hyvin olivat tunnistettavissa vanhasta kielestä huolimatta. Itse asiassa jouluevankeliumia ja esimerkiksi Enkeli taivaan -virttä oli seuraavissa käännöksissä käsitelty hyvin hellävaraisesti.

Joulun ja adventin ajan mielenrauhaa ja iloa teille ja meille kaikille! Antaa toisten hössöttää, kaikkien ei tarvitse, eihän?

Ei mitään merkillistä

Tavallinen, harmaa syyspäivä. Ensi viikolla on vielä pimeämpää, kun on siirrytty talviaikaan. Pöh. Syyslomalaisella on viimeinen lomapäivänsä ja sen takia tämä kuva alkuviikolta. Viikon ohjelmassa oli mummulakäynnin lisäksi kuulemma ainakin elokuvia ja parturia.

Tai no, onhan tässä tavanomaisuudesta poikkeavaakin ollut eli se, että sain täsmällisen sairaala-ajan. Kellonaikaa vielä kertaalleen muutettiinkin siltä varalta, että lääkäri otattaaa aamulla keuhkokuvan. Onneksi ei sentään kukonlaulun aikaan tarvitse lähteä, vaikka mies vähän nyrpistelikin uudelle ajalle. Hän vaihdatti varmuuden vuoksi jo talvirenkaat, kun ei näistä loppusyksyn keleistä koskaan tiedä etukäteen.

Sain jo aikaisemmin tarkat kirjalliset ohjeet lääkkeistä ym., mutta tuntuu kuin tänään olisi melkein puolivahingossa tullut uusia ohjeita. Aamutossut ja korujen jättö kotiin olisi hyvin voinut olla kirjallisissakin ohjeissa, vaan ei ollut. Tossuja en olisi hoksannutkaan itse, kun en alvariinsa ole sairaalassa hypännyt ja toivon pääseväni saman tien takaisin kotiin. Lääkkeistä tuli kirjallisesti yhdet ohjeet, mutta niitä on nyt täsmennetty jo kahteen kertaan. Lopputulos on se, että saan ottaa aamulla vain yhden pillerin. Mies toi kaupasta pyytämäni lankakerän. Kudin ei koskaan ole pahaksi kun ei tiedä, kauanko joudun odottelemaan. Harmillinen saranakohta: Sukkasatoon eivät sukat enää ehdi ja lapastelu alkaa vasta tiistaina.

Isot divariostokseni tulivat tänään. Laatikossa oli erilaista kulttuuri- ja muutakin historiaa, pari lottamuistelmaa, runoutta ja tuoreempaa naistutkimusta, mutta sokerina pohjalla muutama 50-luvun Kotiliesi ja sidottu vuosikerta Hopeapeilejä. Näiden avulla aion orientoitua ja palauttaa mieleeni 50-lukua. Nopealla selauksella Kotiliedestä löytyi ainakin ajan mukainen keittiösuunnitelma ja kaipaamani hetekan kuva. Hetekaa ei ilmeisesti tarvinnut sodan jälkeisessä Suomessa mainostaa, vaan kauppa kävi muutenkin. Hopeapeileihin en vielä ehtinyt tutustua, mutta muistaakseni niissä on enemmän muotia ja kauneudenhoitoa. Ja tietysti kuninkaallisia. Kumpikin lehti kuului saumattomasti lapsuuteni lukemistoon. Kolmas lehti oli Suomen Kuvalehti, joita oli vintillä isot pinot. Sitä en muista, tilattiinko sitä siihen aikaan meille, mutta ainakin vintillä kävin ahkerasti lukemassa vanhoista, kai 30-luvun lehdistä sarjakuvia. Junnu ja Alli olivat kova sana!

Tästä ajatus kulkee kolmanteen, tai siis neljänteen lehteen. Se oli meillä kielletty lukemisto, en tiedä mistä syystä. Minäpä kävin lukemassa sitä naapurin Leenalla. Tex Willer!

Leivoskahveilla

Tänään teki mieli piristystä, jotain konkreettista suuhun pantavaa. Isän kanssa juomamme bebe-kahvit muistuivat mieleeni ja pianpa mekin miehen kanssa istuimme samassa kahvilassa. Mies otti vain puolikkaan kahvikupillisen, minulle maistui koko annos ja ihana sitruunalla maustettu leivos. (Varasin samaa lajia itselleni iltapalaksikin.) Päivä oli ollut henkisesti rasittava. Ensin oli oma lääkärikäyntini, joka päättyi lähetteen kirjoittamiseen eteenpäin. "Ensin tutkitaan, sitten vasta hutkitaan", kuten entinen mieskin sanoi. Siis sananparren mies, ei minun. Todennäköisesti ei mitään vakavaa, mutta sen tietää vasta sitten myöhemmin. Niitä naisten juttuja.

Lääkäriaseman jälkeen käytiin äitiä katsomassa, nimenomaan katsomassa. Mamma nukkui niin sikeästi, etten raaskinut nykiä häntä hereille. Haastattelin vähän hoitajia ja sitten olimmekin kypsät kahville. Siihen nähden, että emme juo enää kahvia, niin tällaiset satunnaiset polulta poikkeamiset maistuvat erittäin hyvältä.

Minulle tuli paketissa muutama divarikirja, joista huippu oli vuonna 1914 New Yorkissa julkaistu Suomalais-Amerikkalainen keittokirja, toinen painos. Tällaisesta en ole koskaan kuullutkaan, vaikka tunnen kohtuullisen hyvin suomalaisen keittokirjallisuuden. Tämä ei ollutkaan tarkoitettu Suomen markkinoille, mutta on kulkeutunut kotimaahan jonkun paluumuuttajan matka-arkussa.

Kirjoittaja omistaa kirjan työtovereilleen kirjoittaen näin: "Jos minun täten osaltani hiukankaan onnistuu auttaa Amerikassa olevia meikäläisiä tyttöjä asemansa ja palkkojensa parantamisessa, on tämän kirjan tarkoitus saavutettu." Jotenkin minulle tulee tästä mieleen paljon puhuttu ja kehuttu Kathryn Stockettin Piiat -romaani. Tietysti kirjat liikkuvat ihan eri sfääreissä, mutta silti.

Joka resepti on ladottu rinnakkain suomeksi ja englanniksi. Lisäksi kirja antaa vähän yleisiä ohjeita ruoka-aineiden käsittelystä. Tuohon aikaan suomalaislikkoja oli paljon piikomassa valtameren takana ja tuollainen teos oli varmaan tosi hyödyllinen. Monet hedelmät ja äyriäiset ainakin olivat outoja tavallisille suomitytöille, mutta eivätpä niiden nimet Mina Wallillekaan olleet itsestään selviä.

Kirja on metkaa luettavaa. Englannin sanasto varmaan oli suurin piirtein sellainen kuin nykyäänkin, ainakin nopean lukaisun perusteella. Sen sijaan suomen keittiökieli oli uutta ja osittain vasta kehittymässä ja monet ruoka-aineetkin outoja. Piparuutilla maustettiin lihakastiketta. Vormussa paistettiin kakkua. Ja niin edelleen. Jos suomenkielistä sanaa ei löytynyt, ei sekään haitannut. Sitten vaan ameriikkaa, kuten esimerkiksi Sitruuna pain ohjeessa, jossa 3 tablespoonfuls of corn starch on suomeksi 3 ruokalus. cornstarchia. Nyt reseptissä lukisi maissitärkkelys.

Entä sitten Paistettu hominy, englanniksi Fried Hominy?  Tämä merkillinen hominy on sanakirjan mukaan nyt samaa kuin maissiryynit. Kirjan mukaan keitettynä hominy jäähdytetään vuoassa ja leikataan puolen tuuman paloiksi, jotka kastellaan munassa ja korppujauhoissa ja paistetaan. (Minulle tulee mieleen italialainen polenta, jolla venetsialainen komisario Brunetti herkuttelee Donna Leonin kirjoissa.)

Yksi ruoka-aineen nimi oli niin outo, että vain päättelemällä tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että sillä tarkoitettiin kateenkorvaa. Tarkistin vielä englannin kielisen termin ja kyllä, sweetbreads tosiaan on kateenkorva. Vaikka, harva kai nykyään tietää miltä kateenkorva maistuu. Mahtaako sitä saada edes kauppahallistakaan? Ainakin ennen tätä pidettiin oikein herrojen herkkuna ja kai minäkin olen sitä joskus maistanut.

Mutta se kateenkorvan suomenkielinen nimi tuohon aikaan, se oli "mahasylkirauhanen"!!!! Mahasylkirauhasreseptejä löytyi vaikka miten monta hyytelöstä kotletteihin, mykyihin ja palleroihin, mutta tässä semmoinen hienompi ruokaohje, vaikka viikonloppuna kokeiltavaksi ;-)

Mahasylkirauhanen tomaattisoosin kera
Keitä mahasylkirauhanen ja pane painon alle vähäksi aikaa. Leikkaa kahtia pitkittäin, aseta pannuun pieni silavanviipale jokaisen päälle. Leikkele vähän kasviksia pannuun ja kaada lihalientä päälle, että pohja peittyy; anna hiljalleen paistua uunissa usein valellen noin 15 min. Valele päältä tomaatti- tai allemandesoosilla, asettele riisijalustalle keitettyjä artisokkia, pane niiden päälle mahasylkirauhaset. Tarjoa sienikastekkeen kanssa, pantuna jalustan keskelle, ympärille pieniä viheriäisiä herneitä.

 Niin sitä kieli muuttuu sadassa vuodessa, mutta herkut ovat herkkuja. Vaikka hassulta kuulostavat sanat naurattavat, niin ohjeet ovat ihan asiallisia, ajan tavan mukaan munia, kermaa ja voita säästelemättä.

Syksyn viileet ja ilot

Voi harmin paikka, kun jäivät terassin rapukekkerit pitämättä mahataudin takia. Nyt on ilmakin viilentynyt kuten ennustettiin: päivällä lämpötila sama kuin pari päivää sitten yöllä. Sitä paitsi taisin saada jonkun pöpön riehumaan kropassani, sillä eilisen jälkeen kolotusta ja nipistystä on ollut vähän siellä ja täällä. Luultavasti olen ehtinyt kylmettää itseni esimerkiksi istumalla tiiviisti terassin tuolissa käsityö kourassa. Kas, hellemekko ei ehkä ole enää sopiva asu, vaikka vielä eilen olikin todella lämmin päivä, varsinkin kun mekon alla näin kotosalla ei ole ollut mitään. Sekin helteillä opittu, mutta syksyllä huono tapa. Ei kai pidä ihmetellä sitä, että lopulta käärin shaalia ympärilleni ja mies vähensi vaatteita, kun talossa kuulemma oli kamalan kuuma.

Syksyn alkamisen havaitsimme toisellakin tavalla, kun tänään ihan kirjaimellisesti poksahti kaksi lamppua ja lisäksi salin kattokruunun himmentimestä meni sulake. En ole tiennytkään, että katkaisimessa on sulakkeita. Olisikohan ollut joku jännitepiikki, kun kolme tapausta osuu samaan päivään? Yksi lampuista oli miehen lukulamppu, toinen kruunu, jossa on pienikantaisia kynttilälamppuja. Kun meillä on sähkölämmitys, emme erikoisemmin ole napsutelleet hehkulamppuja pois päältä ja siirtyneet hyvin asteittain energiansäästölamppuihin, joiden merkitys meillä on kaiketi hyvin marginaalinen. Hukkalämpöhän jää talteen joka tapauksessa. Ja se mikä yhdessä energiassa säästyisi, häviää taivaan tuuliin, kun palaneita lamppuja, näitä ongelmajätteitä, roudataan kaatopaikalle suunnilleen viiden kilometrin päähän tai vaihtoehtoisesti toisen tien varressa yhtä kaukana olevaan toiseen vastaanottopaikkaan, jonne on vielä vähemmän muuta asiaa. Kukaan ei myöskään puhu sanallakaan siitä, paljonko enemmän energiaa kuluu säästölamppujen valmistukseen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että EU:n kaikkien asioiden erikoisasiantuntemusta omaavat parlamentikot menivät tässä asiassa taitavasti asetettuun miinaan, jonka viritti ehkä lampputeollisuus, ehkä joku muu taho. Paljon ennen EU:n aikoja satuin olemaan eräissä komiteoissa pienenä suomalaisena rivijäseneä, mutta silloin oli aivan selvä juttu, miten pohjoismaiset kuluttajaorganisaatiot joutuivat taipumaan eurooppalaisen mahtiteollisuuden edessä. Kyse ei ollut lamppudirektiiveistä, mutta laite kuin laite.

Mitä nyt tulikin taas aloitettua paasaus.

Ostin Panu Rajalan muutama vuosi sitten kirjoittaman kirjan J.H. Erkosta. Erkkola on Tuusulan Rantatiellä suunnilleen Aleksis Kiven kuolinmökkiä vastapäätä. Se oli pitkään myynnissä, mutta lopulta Aatos Erkko sen osti ja lahjoitti Tuusulan kunnalle, ellen vallan erehdy. Kirja maksoi tasan 10 euroa ja sille rahalle kyllä sai vastinetta, vaikken teoksesta erikoisemmin innostunutkaan. Olipa taas pieni palanen paikallistakin historiaa, joskin kirjailijan vapaudella höystettynä. Kirjailija antaa yhden Erkon vanhan morsmaikun kertoa runoilijan tarinan. Niitä morsmaikkuja oli vanhenevalla miehellä ties miten paljon, vähän jopa pedofiilisiin taipumuksiin viitataan, kun heilat olivat kymmeniä vuosia nuorempia, neljäkymmnenkin vuotta saattoi olla ikäeroa. Nimeltä mainitut tyttöset lienevät tosia, kun kuvatkin oli kirjaan painettu ja kaksi oli paikkakuntalaisten talollisen tyttäriä. Toisen kanssa Erkko oli päässyt salakihloihin asti, mutta "lintu lensi pois" ennen kuin pesä valmistui.

Kun sain kahlattua Erkon tarinan loppuun, kaipasin erilaista ja sitä sain, lukemisen iloa. Luin tänään blogituttavani, Kirjailijan häiriöklinikan Kirsti Ellilän romaanitrilogian päätösteoksen Ristiaallokkoa.

Kustantaja Karisto luonnehtii kirjaa näin, sanasta sanaan:

"Tragikoominen tarina siitä, miten periaatteellisen miehen usko, toivo ja rakkaus joutuvat keskenään sotatilaan

Kirkon sisäiset asiat puhuttavat mediaa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Erään lukijakommentin sanoin: ”Ihmiset haluavat tietää mitä kirkon sisällä OIKEASTI tapahtuu.” Kirsti Ellilän ”kirkkotrilogia” on saavuttanut lukijoiden suosion yhdistämällä mediassa esillä olevat nykykirkon ongelmat, kuten sukupuoli-vähemmistöjen oikeudet ja tasa-arvokysymykset, humoristiseen ihmissuhdedraamaan. Ellilä kirjoittaa pilke silmässä, asioiden vakavuutta kunnioittaen.

Kirkon konservatiivisiipeen kuuluva Aulis on kokenut avioeron, koska hänen vaimonsa on saanut feministisen herätyksen. Terveys-ongelmat haittaavat Auliksen muutenkin karikkoista papin uraa ja hän keskittyy elämään lähinnä lasten ja Apatia-koiran yksin-huoltajana, kunnes erään nuorenparin myttyyn menneet häät mullistavat Auliksen arjen.

Morsian hakee pettymyksessään lohtua Auliksen isällisestä seurasta, ja Aulis kokee parhaaksi paeta tilannetta retriittiin. Mutta sielläkään eivät naiset jätä häntä rauhaan... Samaan aikaan suku-selvitys paljastaa yllättäviä asioita Auliksen isästä, ja kun Ada-tytärkin alkaa liikkua epäilyttävän tyypin kanssa, joutuu Aulis pohtimaan oman uskonsa perustuksia. Kumpi onkaan tärkeämpi, periaate vai ihminen?

Ristiaallokkoa on trilogian päätösjakso. Se kuvaa perhe-salaisuuksien paljastumista ja avioerosta selviämistä miehen näkökulmasta. Samalla se on ajankohtainen romaani uskonnon ja maallisen yhteiskunnan välisestä ristiriidasta ja siitä arvojen myllerryksestä, joka koskettaa meitä kaikkia. Sarjan edelliset osat ovat Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita."

- Noinhan siinä kirjassa sanotaan, mutta kyllä minä sen koin paljon syvempiä ajatuksia herättävänä kuin "tragikoomisena tarinana".  Kukahan nuo kustantajien pöhköt tekstit oikein sepittää? Minun tietoni kirkon sisäisistä kähinöistä ovat toisen käden tietoja ja nekin kovin satunnaisia, mutta viimeksi niistä mieleen tulee tragikomiikka, tragedia pikemminkin. Se kyllä pitää paikkansa, että Kirsti osaa kirjoittaa vakavista ja vaikeista asioista ilmavasti ja helppolukuisesti.

Aikaisemmissa kirjoissa aika vieraaksi ja tönköksi jäänyt Aulis-pastori on nyt keskiössä ja osoittautuu huomattavan inhmilliseksi kaveriksi, jonka vanhauskoisia opinkäsityksiä kovin ottein ravistellaan. Kokemukset eivät varmaan ole kenellekään helppoja kokemuksia, oli uskon laatu mikä nimikkeen alla hyvänsä tai näkemykset vaikka miten kaukana uskosta. Pidin jo trilogian aikaisemmista kirjoistasi, Kirsti, mutta tästä eniten! Ihan kuin tekstisi olisi jotenkin tiivistynyt ja täsmentynyt, sanoi kritiikin alalla amatööri. Suosittelen luettavaksi!

Aurinko paistaa!

Ihana kesäpäivä on sujunut leppoisasti. Olen istunut ulkona, terassilla pääasiassa käsityön kimpussa. Aurinko paistaa, mutta tuuli on mukavasti viilentänyt terassia. Nyt kun aurinko paistaa hetken sinne ihan suoraan, oli sopiva hetki tulla tarkastamaan tietokoneen toimintaa. Toimii tämä, paitsi ääntä ei kuulu, mutten ole saanut aikaiseksi tarkistaa sy....

Kehuin liian aikaisin. Bloggeri katsoi asiakseen temppuilla, mutta kokeillaanpa uudestaan kuvan siirtämistä.

Endless summer avaa vauhdilla kukkia. Tämä kuva on jo muutaman päivän takaa. Alemmassa kuvassa kunnostautuu tyttären tuoma äitienpäiväruusu, joka kukkii penkissä nyt kolmatta kesää. Tai siis aloittelee kukkimista. Viime ja toissa kesänä tämä pikkuinen kasvi kukki vielä lähes lumien tuloon asti.

Vasemman koiven polvi ei ota asettuakseen, joten kai tässä lääkärireissu on edessä sitten joskus, kun lääkärit tulevat taas sorviensa ääreen. Systeri kertoi, että hänellä löytyi polvesta suonikohju, joka näkyi vasta magneettikuvassa. Onkohan tämä samaa vaivaa? Tai sitten jotain muuta, kukapa tietää. Kipu ei tunnu olevan ihan polvilumpiossa, vaan oikeassa syrjässä, mutta onhan sitä kaikenlaisia sivusiteitä sun muita, joista maallikko ei tiedä mitään. Joka tapauksessa polvi kipuilee pääasiassa silloin kun nousen tuolista. Pienen harjoittelun jälkeen pääsen liikkeelle. Ja lumpsahtihan tuo nimenomaisesti sama polvilumpio nurinpäin, kun nousin syksyllä pohjoisen junassa astuakseni Riihimäen asemalaiturille. Mies muistuttaisi tässä kohdassa siitä, että me emme ole enää nuoria. Ei niin, samanlaisia klenkkajalkoja molemmat.

Käsityön tekemisen lisäksi luin käsitöistä, sillä uunituore Novitan lehti tuli tänään. Vaikka tutkin sen takapäästä eteen ja etupäästä taakse, en löytänyt yhtään sellaista neuletta, jonka haluaisin tehdä. Kohderyhmänä eivät selvästikään ole paksut mammat, joten ehkä aloitan taas sukankutomishankkeet.

Posti toi eilen muutaman mielenkiintoisen kirjan, mm. pari askartelu- ja käsityökirjaa, joihin varmaan palaan myöhemmin. Onnistunein ostos, suorastaan yliveto oli Torbjörn Egnerin sepittämä ja kuvittama satukirja Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä. Siitä on jo WSOY:llä menossa kymmenes painos.

Tämä on minun lapsuuteni satukirja, jota muistaakseni luettiin kansakoulun alaluokilla. Hyppelihiiri, Martti, Karhu-vaari, Kettu Repolainen... Pekkis eli Pekka Töpöhäntä oli toinen suosikkini, mutta muumeihin en ole koskaan saanut otetta, en astioihin aikuisena enkä satuihin lapsena.

Tämmösitä tänään. Aurinko on jo varmaan männyn takana ja voin jatkaa pistelypuuhia.

Kirja-arvonta

Saran blogissa ps-rakastan kirjoja jatkuu kirja-arvonta vielä muutaman päivän. No hitsi vie, yritin saada kuvaan sivupalkkiin, sain ja sitten se taas hävisi ja tuli takaisin. En jaksa enää tuhertaa linkkiä sinne, mutta tuossa alussa oleva toimii.

Tässä palkinnot:

Sekalaista kuulumista

Taas on tulossa oikea "kirpputoripostaus", jos sallitte sanoa eli tulossa on sekalaista tiedonantoa tämän sunnuntaipäivän puuhista. Päivähän on ollut mitä ihanin. Olemme istuneet ulkona terassilla, jossa tosin oma pääsi pitkään kestä olla auringossa, mies istuu sitäökin hartaammin. Olen ottanut muutaman kuvan, esimerkiksi uuden kuvan luumupuusta, kun edelliset olivat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita. Tähän olen jo itse ainakin tyytyväinen:

Luumu kukkii

Mies on ilmeisesti tehnyt muutakin kuin istunut auringossa. Hetki sitten hän toi minulle lahjaksi oikean ampiaispesän, josta oli myrkyttänyt asukkaat. Pesä oli kasvihuoneen raadossa ja sen takia hävitettävä. Pesä on ihan kokonainen ja tuoksahtelee vähän Raidille. Lahjan tuoja mainitsi erikseen, että se on tarkoitettu nukkekotiharrastajalle. Ajattelin tärkätä pesän hiuslakalla sitten kun kaikki myrkkyhajut ovat haihtuneet. Tulevaa käyttötarkoitusta pitää vielä miettiä. Olisikohan se sopiva linnunpöntöksi tai oravanpesäksi? Ehdotuksia?

Tässä vielä Parvi-lintujen sarjan viimeinen kuva. Tämä on Paavo, tiesi Hippocampustaja kertoa ja korjata virheeni edellisessä postauksessa.

En ole pitkään aikaan luetellut lukemiani kirjoja. Kaikenlaista on koko ajan menossa. Yksi viimeisimpiä ostoksiani oli Tuula Levon Tuulenajama, joka kertoo kirjailija Teuvo Pakkalan elämästä ja on ilmestynyt muutama vuosi sitten. Kirja oli Suomalaisen kirjakaupan tarjouspöydällä ja maksoi korkeat 5 euroa. Ihastuin Levon esikoiseen Neiti Soldan, joka ilmestyi v. 2000. Se kertoo sisarusten Venny ja Tilly Soldanin rakkaudesta Juhani Ahoon. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Aho on mukana sivuhenkilönä tässä uusimmassakin Levon kirjassa. Kirjailija on tehnyt huolellista taustatyötä, huomasin eräistä yksityiskohdista, joista minäkin satun jotain tietämään.

Tässäpä keväisen raparperipiirakan ohje, jonka nappasin omasta päästäni ja tein tässä iltapäivällä. Kehtaa kokeilla:

RAPARPERIPIIRAKKA

Noin 10 raparperin vartta
1/2 - 1 dl sokeria
2 rkl perunajauhoja

Kuori rapaperit, leikkaa saksilla n. 1/2 - 1 cm viipaleiksi. Sekoita joukkoon sokeria ja perunajauhot. Pane jääkaappiin maustumaan. Itse tein tämän operaation jo eilen, mutta huomautan, että tänään perunajuahot olivat painuneet kulhon pohjaan eli muista sekoittaa.

1 pkt Myllyn parhaan Kauramurotaikinaa
isohko, reunallinen vuoka

Taputtele taikina vuokaan, jota ei tarvitse voidella. Kaada päälle raparperit mehuineen päivineen ja niiden päälle seos, jossa on

1 prk Valion valkosuklaalla ja limellä maustettua rahkaa
1 prk kermaviiliä
3 kananmunaa.

Työnnä uuniin (n. 200 astetta) ja paista n. 45 minuuttia. Perunajauhon ansiosta rahka-kermaviiliseoksen alle muodostuu pehmeä raparperikiisseli. Ainakin lämpimänä tämä oli hyvää, kuten ottamastani "laihduttajan annoksesta" voi päätellä:

Tervetuloa piirakalle kaikki, mutta erityisesti te uudet lukijat, jotka ilokseni olette liittyneet lukijakuntaan!

Suloista sunnuntaita

Hyvää Kaatuneiden muistopäivän iltaa, rakkaat lukijat! Päivä on ollut suloinen, vaikkei aurinko juuri ole näyttäytynytkään ja kylmää sekä tuulistakin on ollut. Vettä vain ei ole satanut kuin ehkä kaksi tippaa aamulla.

Juhlistimme ystäväni kanssa pariakin "muistopäivää" juomalla oikeat leivoskahvit ulkona. Ohi ajaneet pyöräilijät ja autokuskit varmaan katsoivat kummissaan kahta tukkikasan päällä istuvaa ja kahvia hörppivää mummoa. Meillä oli hauskaa ja rupattelimmekin puunrungolla aika pitkään, mutta sitten tuli kylmä ja jalatkin rupesivat puutumaan.

Kamera oli mukana siltä varalta, että olisin saanut kuvattua lintuja. Se suunnitelma ei onnistunut. Järvellä oli yksi lokki ja sekin lenteli niin kaukana, etten saanut sitä kuvaan. Yksi punarinta kiikkui koivun oksalla, muttei sekään osunut kameran silmään. Nämä leivokset olivat yllätystuliainen, kun mies eilen tuli kaupasta. "Jotkut tuovat kukkia, toiset leivoksia", sanoi tullessaan. Olen joskus tälle maininnut, että olisi kiva saada kukkia.

Jotain sentään onnistuin kuvaamaan. Tuomikin jo kukkii. Naapurin vilja on oraalla.

Nyt seuraa mainos. Mainostan Suomen ensimmäistä neuleromaania, kirjoittanut minun ja monen muun täälläkin käyvän blogiystävä Kaisa. Kaisan Kerällä-blogista löytyy tietoa teoksesta ja sen takkuisesta tiestä kustantamoissa. Onnea Kaisa ja kiitos siitä, että päätit julkaista kirjasi nettikirjana! Toivottavasti meitä lukijoita on niiiin paljon, että mokomat kustantajat joutuvat häpeään. Tämä on oikeasti ensimmäinen suomalainen neuleromaani. Käännösjuttujahan on useampiakin ja ehkä sen takia kustantajat eivät uskoneet, että kukaan haluaa lukea neulovista naisista. Minä ainakin haluan!

Ohjeet siitä, miten teokseen niin sanotusti pääsee käsiksi, löytyvät samasta paikasta, siis Kerällä-blogista. Sen verran voin sanoa, että ehtoja on, mutta raha ei mene kirjailijalle, vaan voit ihan itse valita hyväntekeväisyyskohteesi ja vieläpä rahasummankin.

Kaisa kirjoittaa tyttönimellään, joka on monelle itseäni nuoremmalle lukijalle hyvin tuttu Hullu luokka -nuorisokirjoista eli kirjailijattaremme ei suinkaan ole julkistamassa ensimmäistä kirjaansa. Pistän linkin vielä tuohon sivun laitaan, jotta se pysyy tallessa.

Omista käsitöistä sen verran, että menossa on kesävillasukkien kutominen. Ohut lanka, paksut puikot, sillä tavoitteensa on saada sukat, jotka eivät missään olosuhteissa kiristä. Malli on perus-perus. Kuvataan jahka keritään enkä muista nyt langankaan merkkiä, mutta nättiä on.