Tällainen päivä

Vaari on nyt ollut viisi viikkoa petipotilaana. Aikaan mahtuu monenlaista , niin huolta ja surua kuin ehkä tulevaankin varautumista. Kävimme tänään tervehtimässä häntä Kaunialassa. Pääsin veljeni kyydissä. Jo muutama päivä sitten tuli viestiä, että nyt olisi syytä käydä, jos aikoo käydä. Siellä hän petin pohjalla torkkui, mutta jaksoi aina välillä raottaa silmiään ja lausua muutaman sanan. Ajatus kulki silloin selvänä ja kirkkaana. Kaikesta kropan pettämisestä huolimatta päivä oli selvästi parempi kuin muutamat edelliset, mutta tilanne voi tietysti muuttua hetkessä. Päivä kerrallaan mennään, kun ei muutakaan voida.

Tuli mieleen ex-kollega, jota aikanaan sijaistin. Hän oli menossa synnyttämään, mutta aikoi vielä ehtiä leipomaan pakkaseen anopin hautajaispikkuleivät. Noin niin kuin varmuuden vuoksi, jos anoppi sattuisi kuolemaan sillä aikaa. Olen naureskellut sitä monet vuosikymmenet itsekseni, mutta vaikkei tässä nyt tietenkään hautajaisia vielä olla järjestämässä, niin tavallaan ymmärrän paremmin kollegankin ajatukset. Kun myöhemmin kävin tapaamassa uutta perheenjäsentä, istui anoppi edelleen tomerasti kahvipöydässä. Ehkä itsekin mutustelin niitä hautajaispipareita.

Valkoista vappua

Voi tätä Suomen kevättä! Otin pariin otteeseen kuviakin tänään kännykällä, mutta eipä niitä paljon kannata tänne siirtää. Samaan vaivaan voisin kaivaa kuvia vaikka viime talvelta. Aamulla jouduin heräämään tosi aikaisin, siis puoli kuudelta, kun sähköt olivat parisen tuntia pois. Kukaan ei tietysti olisi pakottanut heräämään, mutta kas kun heräsin ja sitten jäin vahtimaan, rupeavatko esimerkiksi hälyttimet huutamaan. Sähkökatkoksesta oli kyllä ilmoitettu etukäteen ja jännäsin sitäkin, tuleeko ukkoja pihaan tai seinälle kiipeämään. Ei tullut, vaan muutostyöt tehtiin jossain "keskusvalvomossa". Sen sijaan aurinko paistoi ihanasti sen hetken, kun nousi taivaanrannan yläpuolelle. Eipä kulunut montaa tuntia, kun maa oli valkoinen. Lumi sentään suli päivän mittaan, mutta illalla alkoi sataa uudestaan tosi isoja hiutaleita.

Viimeksi mainitsin isän pitkäaikaisista mahavaivoista. Hän on nyt ollut melkein päivälleen kuukauden sairaalassa, ensin aluesairaalassa, sitten muutaman päivän terveyskeskuksessa ja parhaillaan Kaunialassa. Sieltä on jo pariinkin kertaan soitettu kunnon heikkenemisestä. Viimeksi pari päivää sitten kuume oli yli 39 astetta ja tietysti ensimmäisenä tuli pelko keuhkokuumeesta. Suoraan suoneen tiputettu antibiootti tehosi ainakin tällä kerralla ja kuume laski. Ilmeisesti häntä ei tarvitse ainakaan tällä tietämällä siirtää aluesairaalaan, varsinkin kun jotain koetuloksia vielä odotellaan. Sitä paitsi sieltä hänet kuitenkin passitettaisiin pikavauhdilla terveyskeskuksen vuodeosastolle makaamaan. Kaikin puolin soisi, että hän voisi olla Kaunialassa, ellei pääse jossain vaiheessa kotiin. Päivä kerrallaan mennään. Toisaalta jos hän nyt kuntoutuu, voi sitkeä veteraani elää vaikka satavuotiaaksi. Tämä talvi on kumminkin vienyt kuntoa koko ajan alaspäin, joten liikoja ei voi toivoa. Tuskin se elämäkään kovin makealta enää maistuu.

Eipä tässä muuta. Valkoista vappua varmaan vietetään. Miehellä on soittokeikka ja minä kyyhötän yksin kotona.

Vähän harmaata

Päivällä kuuntelin kahden miehen duettoja ihan kotinojatuolista käsin. Harjoittelusta oli kysymys, mutta sopi oikein hyvin taustamusiikiksi, kun samalla kudoin sytomyssyä syöpäsairaalan keräykseen. Illalla vielä isäntä soitti parit Louis Armstrongin ja Count Basien levyt ja iltapalaksi söimme palat päivällistä kinkkupiirakkaa ja siilikakkua. - Sikäli päivä siis oli oikein mukava, vaikka Summertime jäikin soimaan pitkäksi aikaa päähäni.

Hyvä, että olikin iloisia ajatuksia, sillä muuten tässä on ollut vähän apeanharmaa mieli. Vaari joutui sairaalaan - johan hän on koko vuoden ollutkin sairastamatta. Tai siis joutumatta sairaalaan. Pelkäsimme jo pahinta, sillä niin uupunut ja melkein muissa maailmoissa hän oli kun viimeksi kävimme. Ei hän silloin puhunut mitään mahavaivoista, mutta niiden takia on nyt sisällä terveyskeskuksessa ja vielä eristyshuoneessa. Noro vai mitä mahtaakaan olla? Korkeassa 95 vuoden iässä tietysti kaikki voi olla vaarallista ja luultavasti nyt on kyse pöpöjen lisäksi ravinto- ja nestehukasta. Huomenna olemme varmaan vähän viisaampia. Sairaat kylläkin tyrkätään kotiin heti, kun vain se on mahdollista, mutta saapi nähdä, siirtyykö vaarin Kaunialaan lähtö. Ei ne sinnekään sairaita ota, kaikista vähiten ripulipotilaita.

Tuleva viikko on melkein vapaa ohjelmasta, joka onkin nyt hyvä juttu. Tiistaina viemme abipojan lounaalle, kun kirjoitukset ovat toivottavasti onnellisesti ohi. Ehkä poika kertoo mummille suunnitelmistaan, tai sitten ei. Armeijaan meno on kuitenkin vasta tammikuussa.

Odottelen postia

Olen tehnyt aika paljon lähdekirjahankintoja tulevaa projektiani varten siinä uskossa, että verottaja ne aikanaan hyväksyy menoiksi. Nettidivareista raaskii ostaa, kun halvalla saa eikä toisaalta tuollaisia 1900-luvun alkuvuosikymmenten oppikirjoja muuten mistään saisikaan kuin sattumoisin. Vitosen kappaleelta ja niin edelleen. Joskus hurahdan vähän suurempiinkin ostoksiin.Kun kaikenlaista rompetta keräilen, törmäsin  Kupittaan Saven puiseen Okki Laineen marttanukkeen. Minulla oli pienempi koko kotona jo olemassa, mutta tämä on vajaa parikymmentä senttiä korkea ja kokoonsa ja harvinaisuuteensa nähden edullinen ostos, jonka tein yhdestä nettidivarista, kuinkas muuten, yhdessä kirjojen kanssa. Toinen impulssiostos oli tämä pieni poni.

Otus on ihailemani ruotsalaisen keraamikko Lisa Larssonin teos, kooltaan vajaa kymmenen senttiä. Sitä odottelen vielä postista, kuten viimeistä kirjapakettiakin. Tämän kuvan olen napannut netistä, mutta kuvaan uutuudet sitten yhdessä. - Nyt pitää jarrutella ostoksia, varsinkin kun ei toistaiseksi ole tietoa miehelle mahdollisesti tulevista sairaalakäynneistä. Silmähoidot nyt ainakin jatkuvat, mutta pistokset muistaakseni vain kuuden viikon välein. Nyt pistetään kumpaankin silmään. Huomenna lääkäri soittaa niiden muiden vaivojen aiheuttamista toimenpiteistä ja ensimmäiseksi varmaan lähettää labraan. - Minähän en omien vaivojeni takia ole ajanut autoa moneen vuoteen, joten mies meillä tekee kauppa- ja postireissut. 

Kuvista puheenollen, olen viime aikoina raivannut ja järjestellyt työhuonetta ja kerännyt jätesäkillisen roinaa roskikseen vietäväksi. Onneksi avasin yhden hyllyn reunassa lojuneen kirjekuoren, joka oli melkein menossa jätesäkkiin. Siinä oli äidin serkun lähettämiä vanhoja valokuvista otettuja kopioita. Laatu on aika kehno, mutta täytyy kokeilla, saisiko ne jotenkin skannattua talteen. 

Hyvää kuului

Painopiste sanalla kuului. Omalta osaltani olen ikionnellinen lääkärin sanoista: seuraavan kerran tavataan vasta ensi vuonna samaan aikaan eli syöpää ei näkynyt ja tämä lymfooma-asia on toivottavasti käsitelty loppuun. Mutta  kuten lääkärikin sanoi, aina voi tulla yllätyksiä jossain muodossa. Se toinen muoto - ei välttämättä syöpä eikä välttämättä vakava juttu - saattaa olla talon toisen asukkaan kohdalla. Mitään ei ole vielä tutkittu eikä tiedetä muuta kuin että mies aikoo torstaina tavoitella lääkäriä. Ei keskiviikkona, sillä ensin on meno silmäklinikalle kuulemaan jatketaanko hoitoja vai onko se jo lopputarkastus. Mutta jos ei ole vaivaa yläpäässä, niin sitten alapäässä ja päinvastoin. Me tietysti olemme siinä iässä, jolloin eletään melkein jo jatkoajalla. Osat alkavat olla loppuun käytettyjä, tunnustamme sen tai emme.

Sairautta on tuttava- ja ystäväpiirissä ollut vähän joka puolella. Uutta kirjaani varten otin yhteyttä ex-työkaveiin, jolta kyselin kolmannen kollegan kuulumisia. Eihän sitä nykyisin arvaa suin päin edes soittaakaan vanhoille ihmisille. Tämäkään rouva ei ole aikoihin ollut kotona, vaan makaa pitkkän kestäneen ja ankaran syövän kourissa hoitokodissa. Ystäväni lupasi välittää terveiset. Näen mielessäni aina aurinkoiset ja ystävälliset kasvot, jollaisena hänet tulen tietysti aina muistamaankin.

Joka tapauksessa perjantaina me juhlimme terveyttä. Kävimme kylän parhaassa ravintolassa Huvilassa. Chefin menyy oli herkullinen. Jo ensimmäiseksi pöytään kiikutettu leipä oli niin hyvää, että halusin ostaa sitä kotiinkin. Sitten oli graavia lohta erilaisten höystöjen ja mm. paahdetun maa-artisokan kanssa. Vai olikohan se sittenkin ihanan angus-pihvin ja kotimakkaran lisäkkeenä? Jälkiruokana oli paahtovanukasta. Pitkään aikaan ei ole tällaisia herkkuja syöty, ei kotona eikä muualla.

Kun nyt näin herkuteltiin, syötiin ja juotiin hyvin, niin lauantaina syötiinkin jo kolmantena päivänä melkein peräkkäin hernesoppaa ja tällä viikollakin on pistelty vähän vaatimattomampia ruokia. Tänään tein nyhtökaura-makaronilaatikon, jota syödään vielä ainakin kahtena päivänä. Mies oli vähän epäluuloinen nyhtiksen suhteen ja niin silppusin vuoan toiseen päähän eiliseltä jääneet grillimakkarat. Makaronilaatikosta en sentään ottanut kuvaa eivätkä nuo ravintolan ruoka-annokset oikein ole edukseen, kun kuvasin vähän vaivihkaa ne kännykällä.

Se on nyt sitten naisten päivä. Onnea, terveyttä ja voimia meille kaikille, tuli vaikka pieniä akkoja taivaalta.

Kaikki hyvin

Jännitin vähän sitä lääkärireissua, mutta sitä iloisempana tulin kotiin. Mitä nyt mahassa on jotain, joka kannattaisi kuulemma selvittää ennen seuraavaan syöpäkontrollia, joka on marraskuussa, mutta syöpää se ei ole. Lääkäri epäili oireiden perusteella helikobakteeria. Heinäkuussa nyt ei selvitetä yhtään mitään, mutta pitää varmaan merkata almanakan kulmaan, että muistan lomakauden jälkeen.

Helikobakteeria oli silloinkin, kun tuli syöpädiagnoosi ja kyllä sitä aikansa hoidettiin, mutta jotenkin muistelisin, että lääkäri piti sitä vaivoista mitättömimpänä. Sitä se tietysti olikin. Muistikuvat ovat vähän sekavat niiltä ajoilta. Nyt tuli ohje, että jos oireet pahenevat tai esiintyy jatkuvaa kipua tai muuta sellaista, niin pitää ottaa heti yhteyttä Helsinkiin. Eihän tämän taudin kanssa koskaan tiedä, on vain elettävä sen kanssa.

Kun pakkasin eilen laukkuani vähän siltäkin varalta, etten heti pääse kotiin - sen opin kerralla toissa talvena - putkahti jostain esille pikkuinen enkeli-nappi punaisessa silkkinauhassa. Minulla ei ole aavistustakaan, milloin ja keneltä sen olen saanut. Nyt se kulkee kännykässä mukana, suojelusenkeli.

Uusi viikko, uudet kujeet

Jaa-a, tällä viikolla selviää taas kerran, olenko terve, sairas vai siltä väliltä. Huomenna labra, torstaina lääkärin vastaanotto. Sitten sen taas tietää. Kaikenlaista on, mutta se voi liittyä syöpään tai olla liittymättä. Vikalistaa kirjoittelen muistin tueksi. Ei niitä kannata liikaa etukäteen miettiä, eikä oikein myöhemminkään.

Saimme tänään tarjouksen porrashissistä, josta olemme pitkään puhuneet ihan turvallisuussyiden takia. Kauhea hinta, mutta kun kumpikin pelkäämme portaista putoamista, kompastumista tai liukastumista, niin olisihan se hyvä. Käly ja lanko hankkivat muutama vuosi sitten ja ovat olleet valtavan tyytyväisiä. Kuntomme ei tästä kohene ja jos nyt vaikka jommasta kummasta löytyy vielä vakavia uusia juttuja, niin rappujen kiipeäminen voi oikeasti tulla liian haastavaksi. Hissillä voisi ihmisten lisäksi lähettää vaikka pyykkiä tai astiakorin kerroksesta toiseen. Valitettavasti olemme sen verran hyvätuloisia ja virallisesti varmaan myös hyväkuntoisiakin eläkeläisiä, että kunnan tai minkään muunkaan instanssin tukea on turha odottaa. Kun terkkarissa otin asian ihan sivumennen puheeksi, niin fysioterapeutin mielestä ensisijaisesti pitää miettiä, miten voisi muuttaa huushollin yhteen kerrokseen. Sänky tuvan nurkkaan tai jotain sellaista ratkaisua.

Tämä on ollut merkillinen kevät sikäli, että olemme joko mielessämme tai livenä joutuneet hyvästelemään monta läheisempää tai kaukaisempaa tuttua. Lisäksi vielä useampi sairastaa vakavaa tautia. Syöpää useimmiten. Se on tietysti myös tämä ikä. Alamme kohta olla vanhinta sukupolvea, vaikka meillä tosin suvun vanhin keikkuu vielä henkisesti reippaana, fyysisesti lähes liikuntakyvyttömänä, samoin hänen lähes saman ikäinen serkkunsa. Tapasin viikko sitten yllättäen pikkuserkkuni, tämä toisen teräsvaarin tyttären, enkä edes tunnistanut häntä. Onneksi hän tunsi ja saimme vaihdettua kuulumiset ja lähettettyä puolin ja toisin terveiset. - Tänään kuulimme, että lankomies oli saanut päähänsä lähteä pyöräilemään lapsenlapsensa kanssa. No, omaa pihaa kauemmas hän ei päässyt ja potee nyt murtunutta kylkiluuta. Jos mittarissa on yli 80 v. niin kaikkea ei olisi enää pakko tehdä. Tästä miehenikin muistutti ja kertoi omasta kolmipyöräisestään. Nyt tosin on niin märkää ja sateista, että pyöräilystä ei tule mitään.

Sade on varmaan jo hakannut ruusut ja pionit kappaleiksi. Onneksi ehdin kuvata vähän kaikenlaista ja innoissani taitoin yhden ruusunkukan ihan vahingossa. Yleensä en raaski taitella niitä maljakkoon., vaan mieluummin katselen pihan kaunistuksena.

Sain pari päivää sitten valmiiksi aika suuritöisen huivin, jota ajattelin ns. parempaan käyttöön, esimerkiksi lääkärireissuille. Pahuksen malli. Jos huivi vähänkään tarttuu mihinkään, keittiön kahvaan tai muuhun, niin pitkä langanjuoksu jää muistoksi. Ei se purkaannu, muttei oli kovin hauskan näköinenkään. Nyt on tulossa kesäsukkaa, ihan vaan tavallista mallia.

Ei sitten muuta kuin hyvää viikkoa itse kullekin.

Enää vähän jäljellä...

Kirjantekoa nimittäin on enää vähän jäljellä. Odotan innokkaasti loppuja kuvia, jotka ehkä saan alkavalla viikolla. Sorvasin kuvatekstit valmiiksi jo tänään, kun ukkeli oli soittoharkoissaan ja jos vielä tulee muutoksia, niin ne on nyt helppo tehdä. En muista valitinko viimeksi kuvalainojen hinnoista, mutta nämä nyt tulossa olevat, jotka kaikki eivät sentään ilmaisia ole, niin luultavasti kuitenkin kohtuuhintaisia omakustanteen maksajalle. Taas tuli yksi hylky apurahaanomukseenkin. Kukapa sitä nyt tämmöiselle vanhalle eukolle apurahoja tuhlaisi, kun on paljon maineikkaampia ja nuorempiakin hakijoita. Senkin takia vouhkaan täälläkin kirjastani, jos vaikka joku sitten myöhemmin keväälla keksisi haluta sen... Mutta etenkin sen takia, että olen nyt aika onnellinen ja kiitollinen siitä, että vihdoinkin ollaan tässä vaiheessa.

Olen tehnyt aika paljon kirjahankintoja nettidivareista tätä kirjaani varten. Yksikään ei ole ollut huti! Jos ei muuta, niin joku pieni tiedonmurunen on ollut tarpeellinen löytö. Netistä tietysti löytyy paljon tietoa, mutta mikään ei kyllä voita painettua sanaa.

Se vaan on kumma, miten sitä aina löytää uusia pikkuvirheitä, lyöntivirheitä lähinnä. Ennen sanottiin, että jokaisessa painotuotteessa kuuluu olla ainakin yksi virhe ja se vaatimus takuulla tässäkin täyttyy. Paitsi että sitä sokeutuu omalle tekstilleen, sokeutuu myös pienille kirjoitusvirheille. Joskus isommillekin.

Kirjan kuvitusta en tohdi vielä esitellä, eikä siihen ole lupaakaan, mutta tässä kaunis pääsiäishortensia, joka kiitettävästi jaksaa kukkia, kuten tuo punainenkin, mikä-se-nyt-onkaan-kukkanen. Lumitähdet ovat olleet jo toista vuotta ikkunassa ja saavat ollakin. Pelkään näet, että linnut muuten voivat kolauttaa päänsä lasiin.

Nyt parin päivän sisällä olen tehnyt vielä muutamia pieniä tekstilisäyksiä kirjaan. Kaivoin esimerkiksi tietoja siitä koulusta, jossa päähenkilön tytär opetti sodan jälkeen. Paljon ei tosin löytynyt. Sitten selvitin, että Lihaniemi-niminen kylä ja niemi sijaitsivat Viipurin maalaiskunnassa eikä kaupungissa. Odottamissani ja ehkä viikon sisällä tulevissa kuvissa muuten on upeita otoksia 30-luvun Viipurista. Vaikka olen itse ehta uusmaalainen ja käynyt vain kerran pikimmiten Viipurissa, avaavat kuvat komeat näkymät vanhaan suurkaupunkiin. Viipurihan oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki, nyt mitätön rajakaupunki. Jotkut kirjaan tulevista rakennuksista tosin ovat edelleen pystyssä, esimerkiksi ruotsalais-saksalaisen luterilaisen seurakunnan kirkko, joka on jopa alkuperäisessä käytössä. Se oli päähenkilöitteni kotikirkko. Rouva oli kotoisin Kurkijoen pappilasta, herra viipurilaisia. Molemmat kuuluivat vanhoihin itä-suomalaisiin virkamies- ja pappissukuihin.

Yksi kirjan päähenkilön etäinen sukulainen ajelee tässä pihasta pikkuiselle lenkille. Mieheni isoisä näet oli Annan pikkuserkku. Se selvisi minulle vasta kirjoitusvaiheessa iloisena yllätyksenä. - Mieheni sai tänä keväänä pyöräänsä moottorin, josta on kuulemma suunnaton apu ylämäkiä poljettaessa. Tällä vehkeellä kun ei voi seisaaltaan vauhdittaa matkaa, eikä hän uskalla enää ajaa kaksipyöräisellä, kuten en minäkään kun en vuosikausiin ole pyöräillyt eikä tasapainoni ole muutenkaan kovin häävi. T- akana oleva keppiteline petti ensimmäisellä koeajolla, mutta onneksi joku oli löytänyt kepin ja nostanut sen ystävällisesti liikennemerkkiä vasten pystyyn.

Ja sitten katsaus muuhun terveydentilaamme. Olemme olleet kohtalaisessa kunnossa, vaikka kummallakin on liikkumisongelmia ja särkyjä, miehellä enemmän, minulla vähemmän. Viimeksi lääkäri arveli, että sormisärkyni ei olekaan ehkä neuropatiaa, vaan mahdollisesti nivelrikkoa. Sitä on vissiin sitten varpaissa myös. Viime viikolla sattui kaksi peräkkäistä haaveria. Ensin jalkapöydälle tipahti painava Kotilieden vuosikerta ja muutamaa päivää myöhemmin pino painavia kirjoja. Jalka on arka edelleen, muttei enää yhtä musta kuin viime viikolla. Meille molemmille maistuvat myös vähintään yhdet päiväunet, mutta mihinkäs tässä kiire olisi. Itselläni selkäkipuun tuo helpotusta jo pienikin oikaisu pitkälleen.

Hyviä uutisia

Olin eilen syöpälääkärin puheilla ja palasin tosi iloisena, onnellisena ja kiitollisena kotiin. Kaikki arvot olivat kunnossa, ei syöpää! Olin niin tohkeissani, etten edes muistanut kysyä, pitäisikö olla huolestunut tästä päiväunien tarpeesta. Ei kai. Joskushan unet on otettava, jos ei yöllä, niin sitten päivällä. Tosin nykyisin nukunkin ihan hyvin kaikkien happivekottimien sun muiden ansiosta varmaan.

Tänään juhlistimme uutisia käymällä syömässä paikallisessa Milano-nimisessä pienessä ravintolassa. Ensimmäistä kertaa, vaikka paikka on ollut kylässä ties miten kauan, ainakin 90-luvulta lähtien. Taksikuski tiedotti, että se on täällä ainoa etninen ravintola, joka maksaa veronsa. Paikkaa pitää turkkinlainen pariskunta tai ainakin mies on turkkilainen. Miljöö oli miellyttävä, palvelu loistavaa ja ruoka hyvää tavallisten ihmisten suuhun sopivaa. Otin kuviakin, jotka varmaan käyn joskus toiste siirtämässä tänne kännykästä. Erityisen ihana oli sitruunatorttu jäätelöpallon, kermavaahdon ja kinuskikastikkeen kanssa. Ei halpa paikka, mutta hinta-laatusuhteessa ei ollut mitään huomautettavaa. Taksilla ajettiin, kun pihvin kyytipojaksi juotiin parit lasit punaviiniä. Tai oikeastaan koko pullollinen.

En meinannut jaksaa edes lähteä, kun sillä aikaa kun mies oli kaupassa ja kampaajalla, putsasin yrttilaatikon ja asensin siihen uuden pumpun. Edellinen rupesi huutamaan. Laatikko vesineen ja yrtteineen oli aika painava, mutta onneksi operaatio sinänsä oli helppo.Nyt näitä laatikoita on meillä kaksi kappaletta.

Kannatti tosiaan piristyä! Olimme jo aikaisemmin kuulleet kehuja tuosta paikasta, mutta se on jotenkin huomaamaton eikä pidä meteliä itsestään. Pihvien lisäksi siellä on ainakin kanaruokia, pitsoja ja pastoja, ehkä muutakin, mutta en oikein jaksanut tutkia koko listaa. Mies arveli nähneensä myös kalaruokia. - Menemme sinne toistekin ja totesimme, että taisimme löytää uuden kantapaikan. Niille käynneille noin kolme kertaa vuodessa, kun käymme ulkona syömässä.

Nukkekotinäyttelystä oli ollut muutama päivä sitten upea juttu Aamulehdessä. Minunkin mökkini oli päässyt komeasti mukaan ja lähteinkin tänään sähköpostia sillä mielellä, että saisin lehden itselleni. Netissä se oli ainakin vielä eilen.

Huomenna julkaistaan kyläkirja, josta oli jo tänään juttu paikallislehdessä. Näen kirjan varmaan huomenna tai ylihuomenna, sillä sain kutsun julkkareihin vain kirjojen tilaajan ominaisuudessa, ei kirjoittajana. Minähän olin siinä vain aputyttönä. Muutamia kirjoittamiani juttuja on raakattu pois, joten vähän jännittäää, mitä on jäänyt jäljelle. Kirjoitin nimittäin aika monta tarinaa, talkootyönä tietenkin. Vastuulliset olivat antaneet ymmärtää, että ne oli huonosti ja taitamattomasti kirjoitettuja ja sisälsivät runsaasti kielioppi- ynnä pilkkuvirheitä. Vääristä sanajärjestyksiästäkin mainittiin. Ei tietenkään suoraan kirjoittajalle eikä "korjattuja" tekstejä suinkaan näytetty asianomaiselle. Muutamat ainutlaatuiset kuvatkaan eivät olleet kelvanneet.

Nyt käyn vielä hetkeksi oman kirjani kimppuun. Siinä saa olla ihan vapaasti vääriä sanajärjestyksiä ja ihan vaikka pilkkuvirheitäkin. - Mukavaa viikonloppua!

Oli Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä, oli ja meni.

Kalevalaa en ehtinyt lukemaan, mutta suomalaista kulttuuria harrastin lukemalla muutamaa Viipurin historiaa käsittelevää paksua teosta. Huomasin kyllä nopeasti, että ne taisivat ollakin toinen toisensa kopioita, tai melkein ainakin. Tulevan kirjani maailma liikkuu Viipurin vilinässä ainakin aika suurelta osalta ja kun en ole käynyt kaupungissa kuin kerran lyhyesti Neuvostoliiton aikaan, niin nyt yritän hahmottaa paikkoja ja tunnelmaa ja tietysti hankkia tietoa vuosisadan vaihteesta talvisotaan.

Kun kirjoitustyö on loppusuoralla, on siinä silti vielä tekemistä. Juuri tätä tarkistamista ja täydentämistä riittää ja sitten hiomista ja fiilaamista. Jossain vaiheessa siihenkin on piste lykättävä, mutta vielä on muutamia aukkopaikkoja, joihin haen täydennystä. Täytyy sanoa, että tämä on oikeastaan aika kiva vaihe. Ajatukset alkavat jo pyöriä julkistamisessa ja markkinoinnissa ja sen sellaisessa, vaikka se on ihan hullua tässä vaiheessa.

Samalla mietin tietysti myös kuvitusta ja etenkin sitä, mistä saisin mahdollisimman edullisesti, mahdollisimman laadukkaita ja tarkoitukseensa hyviä kuvia. Tein jo tänään kuvaluetteloa ja aloitan ehkä jo huomenna metsästyksen. Yhdestä paikasta kysyin pari päivää sitten ja melkein pyörryin: käyttöoikeus 120 euroa, kiitos! No, katsotaan sanoi lääkäri. On minulla muutamia itsellänikin, mutta pahus vie, huonoakin tuuria. Tiedän omistavani kaksi aika kivaa ja tarpeellistakin kuvaa, mutta kävin eilen lähes kymmenen kuvalaatikkoa, turhaan. Jossainne tämän talon seinien siäpuolella ovat, vaikka kuvittelin, että kaikki kuvat olisivat joko albumeissa tai omissa kuorissaan yhdessä hyllykössä. Tässä nimenomaisessa kirjassa eivät ns. turhat kuvituskuvat tule kysymykseen. Esimerkikis ei tällainen, vihreä elämän merkki:

Suurin osa kuvista sattuneesta syystä onkin musta-valkoisia, mutta ehkä muutama värikuvakin voisi löytyä ja piristää kirjaa. Jos nyt sellaisia löytyy.

Perjantaina oli Syöpösairaalan röntgenosastolla tt-kuvauksessa. Olipa komea ja vielä kauniskin kone! Kun olen tottunut Kirran ja erinäisten tämänkin laitoksen vanhoihin värkkeihin, oli tämä silmiä hivelevä elämys. Ei mennyt kuin 10 minuuttia, kun taas olin vaatteet päällä oven ulkopuolella. Hoitaja sanoi, että siitä huolimatta kone otti valtavan määrän kuvia. Torstaina menen sitten kuulemaan tulokset. Mies sanoi, että perjantaina tai lauantaina menemme syömään kovin kehuttuun ruokapaikkaan, oli syynä riemu tai murhe. Jos tulokset ovat negatiiviset, niin silloin hoidot toivottavasti alkavat pian. Varoiksi pakkaankin ainakin laturin ja sukankutimen ja lukulasit mukaan, kun ne eivät paljon paina. Perjantain reissua piristi valtavasti ystävän tapaaminen.

Nyt hetki sitten rupesi kummasti päässä vippaamaan, siis huimaamaan, joka ehkäpä johtuu pienestä jännityksen poikasesta, vaikken sitä itse tiedostakaan, mutta ehkä se jossain tuolla sielun syövereiss kuitenkin hipsuttelee. Proosallisempikin vaihtoehto on. Iltasokereita näet en mitannut enkä taistaa muistaa insuliiniakaa. Siinä sitten voisin ottaa pienen namin yöpalaksi, vaikka jäätelöä.  Hyvä syy kömpiä vielä alakertaan se tekemään.

Hyvää viikkoa sinulle ja minulle!

Vielä piipahdus

Olen istunut tässä niin tiiviisti, että kirjaimet jo menevät sekaisin, mutta ajattelin että piipahdus täällä rauhoittaa minut yöpuulle. Sain vihoviimeisen apurahahakemuksen valmiiksi ja sitten maksoin puntin laskuja. On tämän pirunmoista, kun ennen sai tasaiseen tahtiin saman summan sähkölaskua joka kuussa ja nyt sitten reaaliaikaisesti. En mainitsekaan Carunan korotuksesta, mutta kuin että nyt paukkaisi melkein tonnin lasku. No, oli pakkasia, mies ei halunnut polttaa taloa puulämmityksellä ja talo on iso, mutta silti. Vedin kyllä pulkallisen klapeja terassille, mutta en aio hermostuttaa ukkoa niistä enää mainitsemaan. Ymmärrän kyllä ongelman, kun moneen vuoteen ei hella ole ollut käytössä.

Voi olla, että olen vähän väsynyt siitäkin, kun rämmin lumihangessa ulkorakennukselle ja kompostille. Mies tilasi pari laatikkoa tallista ja arveli, että jos ensi viikolla pakastuu, niin tallin  (= entisen hevosen entinen koti) ovesta ei enää pääse läpi. Ei päässyt nytkään ja pieni lumivallin potkiminen tuntuu vieläkin. Lunta on siis täälläkin.

Aamulla on lähtö tt-kuvaukseen, josta sitten näkee, mitä syöpä tällä kertaa sanoo. Eilen olin labrassa ja sen jälkeen menimme Tango Cafe -nimiseen paikkaan, lemppariimme aamupalalle. Huomenna tapaan ystäväni Liisan syöpäsairaalan kahvilassa. Ihanaa! Ja viikon päästä on lääkäri.

Kirjoittelua ja aivastelua

Koko päivä meni nenän pyyhkimisessä ja aivastelussa. Päiväunetkaan eivät  tulleet tai oikeastaan sillä hetkellä, kun melkein nukahdin, kännykkä pirahti. Oli tullut joku jonninjoutava tekstiviesti. Vasta illalla kömmin tietokoneelle, kuten tapani ja aikatauluni on jo pitkään ollut. Se kirjoitusrauha näet. Tein kyllä ensin yhden nettiostoksen ja maksoin kasan huutonetin kirjoja. Osa niistä on taustamatskua kirjaani varten, esimerkiksi Viipurin matkailuopas karttoineen, mutta osa ihan vaan huvikseen ostettuja, kuten Urho Kekkosen ruokatavat. Kun halvalla saa, sanoi Sulo Vileenikin.

Kyllä perikunta aikanaan manaa. Kaunokirjallisuutta meillä on yksi huoneellinen. Ruokakirjallisuutta noin kolme metriä. Käsityö- ja nukkekotikirjoja vain muutama metri, kun noita edellisiä on suunnilleen lattiasta kattoon. Sitten on historia, kulttuuri, lasi ja keramiikka ynnä muut taidekirjallisuusosastot, historiikit ja pitäjänhistoriat, sukututkimus ynnä muu. Mutta harvaa kirjaa olen turhaan ostanut, mitä nyt hömppää, jota ei lasketa, mutta joka on ääretetömän tarpeellinen kirjallisuudenlaji. Tietokirjoja rakastan ja niista olen poiminut monet tiedonsirut milloin mihinkin tarkoitukseen. Esimerkiksi kun löysin hyllystä Alexandra Gripenbergin elämäkerran, huomasin hyvinkin tarvitsevani sen antamia tietoja uudessa kirjassani. Toinen hyödyllinen teos on ollut Cajsa Wargin kokbok, jonka lukeminen tosin käy työstä. Vanha fraktuura ja vanha ruotsin sanasto ovat melkein voittamaton yhdistelmä. Sitä luenkin korkeintaan sivun kerrallaan. Ymmärrän tai en ymmärrä.

Pieniä kirjakasoja on siellä sun täällä, kuten takkahuoneen ikkunan alla hyllyssä. Vessassa ei ole eikä eteisessä eikä salissa. Kaikissa muissa huoneissa taitaakin sitten olla.

Kaunosta osan voisi heittää poiskin, mutta ei roskikseen! Jonkin verran voisi tietysti aina sairaalareissuilla pakata mukaan, kun muistaisi. Divarit hädin tuskin huolivat edes uusiakaan kirjoja. Kun aikanaan muutimme Laurin kanssa yhteen, plokkasin rinnakkaiset kirjat eroon ja vein seitsemän muovikassillista diavariin. Ukko maksoi yhteensä sata markkaa koko saaliista. Ehkä jatkan kirjankansista laatikoiden ja rasioiden tekemistä, kun yhden jo osasin väsätä. Kuvaa en kuitenkaan ole muistanut siitä ottaa enkä keksiä vielä käyttötarkoitusta. Kannet kuitenkin ovat nätit.

Ensi viikolla meillä on ohjelmassa terveyttä ja sairautta neljänä päivänä. Miehellä on maanantaina hammaslääkäri, kun haukkasi "valkoisia hiiriä" niin, että kahdesta hampaasta lohkesi kulma. Tiedätkö, mikä on valkoinen hiiri? Joku sanoo sitä körttipastilliksikin. Tiistaina mulla on tukisukkien mittaus ja sen jälkeen apuneuvojen miettimispalaveri näihin surkeisiin neuropatiakäsiin, jotka ovat aamulla varsinkin ihan onnettomat. Jalat myös. Hyvä että saan paidan helmaa nostettua. Maailman paras twist off -kannen avaaja eli Savonia-lusikka ei oikein enää riitä. Myös leivän leikkuu tuottaa joskus enemmän, joskus vähemmän tuskaa. Ja niin edelleen.

Keskiviikkona on minulla labra ja perjantaina tietokonetomografia, joka sitten näyttää onko mulla muuta tautia kuin nuhatauti. Eli syöpälääkäri on siitä viikon päästä. Perjantaina mies menee silmäklinikalle. Toimenpide siirtyi, kun lääkäri huomasi silmässä tulehdusta. Torstai on kuitenkin vapaapäivä, kun miehen soitonopettajalla on talvi- ja hääloma. Jalkahoitajaakaan en uskalla tilata, kun on tätä ohjelmaa muutenkin turhan paljon. Eikä tietysti näin nuhaisena oikein viitsi lisäohjelmanumeroita enää keksiä, hyvä kun nämäkin saadaan hoidettua.

Käsittämätöntä tautia

Olen jo monta viikkoa ruikuttanut nuhavaivoista. Se oli jo melkein poissa, mutta eilen taas petrasi kuin sika juoksuaan. Nenä vuotaa suunnilleen koko ajan, mutta kun ei ole kuumetta, ei varmaan paranekaan. Ilman kuumetta ja lihaskipuja päättelen, että tämä ei ole sikainfluenssaa. Kiusallista ja ikävää kuitenkin, kun nokka vuotaa norona. Eilen olisi ollut taidemuseolla upean näyttelyn avajaiset, joihin olin ihan tosissani menossa, kunnes olo tuntui semmoiselta, että ehkei ole viisasta lähteä muita tartuttamaan. Ja onhan se noloakin koko ajan niiskuttaa. - Ensi viikolla on labra ja tietokonekuvaus, jolloin myös miehellä on uusi reissu silmäklinikalle. Sitten seuraavalla viikolla minulla on syöpälääkärin aika. Yms. Ohjelmaa piisaa niin, ettei almanakkaan vaihteeksi muuta mahdukaan.

Mutta ilojakin on. Nukkekotini lähti tänään Tampereelle. Muutamat liimaukset olivat irronneet matkalla, mutta ilmeisesti kuitenkin kaikki mööpelit löysivät paikkansa. Näyttelystä tulee upea eli kaikki kynnelle kykenevät, kannattaa lähteä tutustumaan taitavien naisten ja vähän miestenkin kätten töihinVerkatehtaalle. Näyttely avautuu viikonvaihteessa. Tämä ei ole taloni, vaan kuvassa esiintyvän, katoksesta karanneen lehmän majapaikka.

Istun tietokoneella ja pitkään naputtelin kirjaani, kuinkas muuten. Sain uutta materiaalia ja jatkan vähän niiden pohjalta. Sairaus kai se tämäkin ---

Se oli semmoinen päivä

Kehuin niin itseäni edellisestä päivästä ja kuten mieheni tuppaa sanomaan, Jumala rankaisi heti. Eli tämä päivä olikin särkypäivä. Olin kolmeen kertaan päikkäreilläkin, tosin en nukahtanut kertaakaan, mutta lepäsin. En käsitä, mikä käsiäni nyt on ruvennut niin särkemään. Neuropatiaa - joo sormissa, mutta kun kädenselkiäkin särkee. Onneksi sain valmiiksi ihanan pehmoiset rannekkeet alpakkalangasta ja ne tosiaan lämmittävät. Eihän se kipu ihan hirveä ole, ei sinne päinkään, mutta kurjalta se pienikin särky tuntuu. Kun taas jo olin unohtanut.

Ennen mummut puhuivat reumatismista, joka rumalla ilmalla sai jäsenet kolottamaan. Sitä tosiaan oli tänään, kun piti postilaatikollekin talsia sateenvarjon kanssa. Pellon toisella puolella oli kaivinkone ja kuorma-auto kaivelemassa kai tukkiintunutta ojaa. Pelto näyttikin lainehtivan. Mies oli tosin sitä mieltä, että antaa poikien kaivaa, väärää paikkaa kuitenkin kaivelevat. Ehdotin, että jos voisi soittaa kaupungille, mutta mies arveli, ettei joka asiaa pidä sorkkia.

Hederikin oli pakko vaihtaa, kun ei maassa eikä puussa enää ole yhtään lunta. Jos talvi vielä yllättää, voin taas vaihtaa lumikuvan takaisin. Tulppaanit kylläkin joutuivat boikottiin, kun rupesin kovasti aivastelemaan. Tosin nuha jatkuu, vaikkei tulppaaneista ole enää tietoakaan.

Sain sentään jotain aikaiseksikin. Kuorrutin kakun, sen joka kuulemma on Kotitalousopettajan kakku, toiselta nimeltä Kentakilainen kahvikakku. En ollut aikaisemmin kuullutkaan tämmöisestä. Mainio ohje, mutta kakku pääsi vähän kuivumaan uunissa. Mies kokkasi iltaruokaa, enkä viitsinyt mennä tupaan sähläämään hänen jalkoihinsa. Tämä kun ei tykkää häiriköistä siinä vaiheessa. Pata, jonka hän teki, oli tosi maittava. Valmiisiin pata-aineksiin (joita hän rakastaa) possunlihaa, hillosipuleita, herkkusieniä (purkista, joita hän myös rakastaa), chili-valkosipulitahnaa ja papuja purkista nekin. Hyvää tuli! Hänen ostamansa Tefalin korkealaitainen paistokasari oli koekäytössä ja toimi tosi hyvin. Pinta on keraaminen ja ällistys oli suuri, kun tänään pataa lämmittäessäni se suorastaan luisteli pannun pohjalla. Ei enää ikinä teflonpannuja!

Sain myös valmiiksi tosi-ison ja tosileveän kassin, jolla nukkekotini matkustaa Tampereen nukkekotinäyttelyyn ensi viikolla. Uhrasin kassiin yhden ison froteepyyhkeen, sinänsä hyvän pyyhkeen, mutta se oli vähän liian iso ja ruman värinen. Henkselit tein vanhasta farkunlahkeesta ja somisteeksi ja tueksi käytin nättiä ja tukevaa kukkakangasta, joka oli jäänyt verhosta. Pitää kuvata tämä teos, joka ei kestä tarkempaa silmäilyä, mutta varmaan ajaa asiansa.

Vaikka aloitin ruikuttamalla, niin oikeasti päivä oli ihan hyvä.

Liukasta laskiaista!

Meillä piti olla pytyllinen sitä erinomaista hernekeittoa, jota keitin muutama viikko sitten. Laskiaisrokkaa näet, mutta eipä ollut enää yhtään jäljellä. Isäntä tuntui vähän pettyneeltä, mutta ehkä hän tyytyy purkkisoppaan tai hakee ainekset päivällä kaupasta.

Minun ajatukseni ovat olleet kovasti muissa asioissa. Huomasin näet eilen illalla, että parin päivän päästä pitää olla postitettuna yksi apurahahakemus. No, onneksi huomasin ja olihan mulla kaksi yötä ja yksi päivä aikaa miettiä sitä. Sähköinen versio lähti hetki sitten, paperinen huomenna. En ole koskaan saanut mistään en ensimmäistäkään apurahaa, paitsi oppikoulussa yhden kirjastipendin. Mutta mitään ei saa, jos ei edes yritä. Naurakoovat itsensä läkähdyksiin, jos niin katsovat oikeaksi. Tässä kuussa aion lähettää vielä muutaman muunkin nöyrimmän anomuksen. Harmi kun tuttavapiirissä ei ole yhtään miljonääriä...

Huomenna aion tapauksen kunniaksi, siis lähetetyn hakemuksen ja laskiaistiistain kunniaksi, paistaa pitkästä aikaa kakun. Resepti on etsittynä, mutta en ole vielä päättänyt, tuleeko siitä oikein torvivuokaan vai uunipannulle tehtävä. Enkä ole mainittua reseptiäkään ennen kokeillut, joten en tarkkaan tiedä, millainen sen oikeasti pitäisi olla ulkonäöltään.

Käsityöosastolla kyllästyin paksun villapaidan kutomiseen ja otin välityöksi rannekkeet, kun löysin kätköistäni alpakkalankaa. Neuropatia on pahentunut talvaen aikana ja kylläpä jo ensimmäinen ranneke lämmitti mukavasti särkevää kättä. Särky ei ole kamalaa, ehkä asteikolla 0-10 jossain korkeintaan nelosen paikkeilla. Ikävää joka tapauksessa. Ikävää on sekin, kun kädet ovat aamulla varsinkin kovasti turvoksissa eikä edes paidan helmaa tahdo saada nostettua. Tämä on varmaan jotain sytostaattien jälkiseuraamuksia tai sitten jotain muuta. Vanhan naisen reumatismia, kenties?

Liukasta laskiaista ei voi viettää enää edes meidän pihatiellä. Toissa-aamuna se oli niin liukas, että oli postilaatikollekin menoa varten kaivettava Potku-Peten peittonsa alta esille. Samalla reissulla kurvasin katokseen etsimään hiekoitussepeliä noin niin kuin varmuuden vuoksi. Sitten loput ja jäät jo sulivatkin.

Perjantain puolelle meni

Täällä sitä taas kukutaan. Kun sain kirjatekstini valmiiksi, niin nyt pidän siitä ihan pientä lomaa. Sitten taas voi uusin silmin katsella sitä ja tehdä täydennyksiä ja korjauksia. Nyt on myös se vaihe, jolloin haetaan niitä apurahoja. Voi, voi, yhdestä tuli jo hylky. Jo, jos hakijoita oli 6000, niin eihän ne kaikille voi rahaa myöntää, mutta pitäköövät rahansa. Kun yksi ovi napsahtaa kiinni, niin ehkäpä toinen on jo aukeamassa. Kun kirjaani tulee jonkin verran kuvia ja väitän, että sillä on muutenkin ihan oikeaa merkitystä, niin olisi kiva saada siitä paitsi hyvä, myös kaunis. Ja se maksa kans´.

Lepopäivän ratoksi ei ollut muuta ohjelmaa kuin laiskottelua, käsityötä ja lukemista. Näpertelin myös pikkasen eli värkkään nukketaloon rekeä tai kärryjä. Kun Tampereen Nukkekotinäyttelyssä taloni viettää itsenäisyyspäivää, on siinä ja siinä onko jo rekikeli. Verkarannan näyttelystä on tulossa huikea - menkää ihmeessä kaikki lähellä asuvat katsomaan. Se alkaa muistaakseni 22.2 tai niillä main.

- Lukupuolella on menossa jostain haalimani venäläinen dekkari, jossa oudot nimet tahtovat mennä sekaisin, mutta veipä ajatukset pois sairaalasta.

Isä nimittäin joutui toissapäivänä sairaalaan pudottuaan sängystä tai kaaduttuaan ylös noustessa. Siinä hädissään hän ei ollut hoksannut painaa turvanappiakaan, jos se nyt edes ranteessa olikaan, en tiedä. Kuumetta oli ollut yli 39 astetta. Eilen se oli jo laskenut 38:aan eikä tänään sitä edes mitattu! Tippakin oli otettu pois. Mykkä lääkäri oli käynyt huoneessa ja kai se oli keuhkoja kuunnellut, kun ensiepäily oli alkava keuhkokuume. Toisaalta voihan se olla tavallistakin, näitä influenssia sun muita tai kuume noussut siinä, kun hön ties miten kauan oli yrittänyt päästä ylös. Ei kuitenkaan yli kolema tuntia ja toivottavasti ei läheskään niin kauan. MInä olen sen verran vielä tuhissut ja nenä vuotaa, etten uskaltanut lähteä katsomaan, mutta mies oli ja vei mennessään pullon jaffaa.

Jalkoja ei mitattukaan, vaan uusi kutsu tulee myöhemmin alihankkijalta. Fysioterapeutti sanoi, että ilman muuta päätös on myönteinen ja niinhän alusairaalan lääkärikin kesällä sanoi, että näitä on käytettävä lopun ikääni. Ja auttaahan nämä, ei sitä voi kiistää. Jalkojen ja käsien neuropatia on talven aikana selvästi pahentunut. Aamulla varsinkin jo yöpaidan helman nostaminen on hankalaa. Sain uuden puhelinnumeron toimintaterapeutille, mutten vielä tilannut aikaa. Ei ennen kun näemme tuon isän tilanteen etenemisen. Jumppaohjeita mulla on, mutta terapeutilta kuulemma voi saada myös apuvälineitä. Niitä on jonkin verran hankittukin jo aikaisemmin ja taloon on laitettu kaiteita ja tukikahvoja. Muutama pitäisi vielä saada lisää. Hissi olisi ihana alakerrasta yläkertaan, mutta sitä tuskin eläkeläisille kustannetaan. Kysyähän aina voi. Ja kun kumpikaan ei käytä rollaattoria, ei kynnysremontteja tarvitse tehdä. Ulkoraput ovat myös tulevaisuudessa ongelma.

Ihan pieni postaus

Pitäisi tämän mummun olla jo nukkumassa, kun aamulla pitää pirteänä olla mittauttamassa kinttuja uusia tukisukkia varten. On siinä kanssa yksi riesa. Tein aamulla sen virheen, että rasvasin jalkani, eikä sukkien kiskominen kai koskaan ole ollut niin vaikeaa.

Muuten tässä olen vain ollut, tehnyt käsityötä ja illalla lueskellut. Kun sain kirjan valmiiksi, tai siis valmiiksi ja valmiiksi, mutta ekan version kirjoitettua, on kaikkien hyvien ohjeiden mukaan aihetta pitää pieni tauko. Noudatan ohjetta, ainakin vähän.

Tämä on ikivanha kuva, nyt ei lunta enää ole nimeksikään. Sen verran kuitenkin, että aura ajoi meidän kujan ja kevyen liikenteen tien. Ja kiillotti vähän niitä muutamaa askelta, jotka on otettava roskikselta postilaatikolle. Tänä vuonna tietä on kyllä hoidettu esimerkillisesti, jopa hiekotettu.

Miehellä silmä vaivaa, mutta ei kuulemma ihan niin paljon, että pitäisi soittaa silmäsairaalaan. Parin viikon päästä hänellä on muutenkin sinne aika ja mikä mies se olisi, joka ei sinnittelisi. Vähän se minua huolettaa. Hänellä onkin kahtena peräkkäisenä päivänä sairaalareissut, ensin silmäklinikalle, sitten aluesairaalaan. Ja minulla seuraavalla, vai olikohan se sitä seuraavalla viikolla syöpäsairaalaan kaksi kertaa, viikon välein. Tuttu rouva, ketoi, että hänen miehellään alkoivat syöpähoidot eilen. Tuntuu kurjalta, vaikken miestä tunnekaan. Toisaalta tieto sairaudesta ja hoidot ja parempi kuin epätietoisuus. Silloin voi taistellakin.

Ruokana meillä oli porsaan potkaa ja hapankaalia, ruokaa josta mies on unelmoinut monta kuukautta. Nesteenä oli tummaa olutta ja ikivanhaa, pussin pohjalle jäänyttä valkoviiniä. Nämä muhivat uunissa jotain neljä ja puoli tuntia. Eisbein und Sauerkraut. Vastoin odotuksia se oli ihan hyvää, kun kuorin nahat ja läskit ensin lautasen laidalle. Mutta sen verran epäesteettisen näköistä, etten viitsinyt ottaa kuvaa. Samaa syödään varmaan huomennakin ja seuraavan kerran ensi tai seuraavalla viikolla. Mies tilasi neljä potkaa paloiteltuna ja sai 2,5 kiloa. Mutta eipä se paljon maksanutkaan. Kaupassa oli ollut ihanan näköisiä lampaanpotkia, mutta eihän sitä joka päivä voi potkaakaan syödä, vaikka onkin hyvää lihaa ennakkomaineesta huolimatta. Onneksi possun sorkat oli sentään poistettu ennen leikkaamista.

Vuoden ensimmäinen lääkelasku

Mies kävi asiallani apteekissa. 150 euroa, kiitos! Ja siinä oli vasta osa tarvitsemistani tropeista. Omavastuu nyt ainakin tuli kerralla täyteen, mutta kun päälle laskee yhden kelakyydin yht. 50 euroa, pari lääkärimaksua ja yhden labran, niin ei ihan kolmeensataan päästä, mutta päälle kahdensadan oikein reippaasti. Onneksi osa on erikoiskorvattavia lääkkeitä, mutta niitä ei tässä lastissa ollut kuin kaksi pakettia. Ensi kuussa jatketaan dosetin täyttämistä, kelakyytejä ja lääkärilaskujen maksua. Mulla on sentään köyhyysrajan ylittävä eläke, mutta miten ne selviävät, jotka sinnittelevät 700 eurolla vai mikä se minimi nyt on? - Pitääkin muistaa heti siirtää summa miehen tilille, vaikka me elämmekin yhteisillä rahoilla, niin taisi tilinsä likimain tyhjentyä.

Kukat kaikille, jotka selviytyvät tänä aikana, jolloin eniten rokotetaan vanhuksia, lapsia ja vaivaisia. Nih.

Ja taas viikko takana

Tämä viikko onkin mennyt harvinaisen nopeasti, kun on noita sairaalamatkoja ollut. Mies oli silmäklinikalla ja minä yön yli aluesairaalan sisätautipoliklinikan uniapneahuoneessa. Sain lisähappea yön aikana ja nyt sitten matkustin kotiin painavan happirikastimen kanssa. Hän sai taksilla oikein oman istumapaikan ja oli vöillä vyötetty, kuten asiaan kuuluu. - En vielä uskaltanut sitä testata, mutta siirsin laitoksen jo sänkykamariin. Onneksi hänellä on pyörät allaan, mutta sänkykamariin mennään rappujen kautta. Niiden alla kulkee ties mitä kaapelia ja johtoa. Onneksi myös mukava taksikustki rahtasi laitteen yläkertaan asti. Se on näitä omakotiasumisen riesoja,

Happisaturaatio oli yöllä o.k. samoin kaksi muuta mitattua arvoa. Saa sitten nähdä miten täällä. Joka tapauksessa hoito on vähentänyt öisiä hengityskatkoja. Kaikkea en lääkärin nopeasta puheesta ehtinyt painaa mieleeni, mutta eiköhän ne tule paperilla perässä. Kun astmaakin on tutkittu, niin syksyn tutkimuset kun jäivät kesken, niin miellyttävä lääkäri muistutti siitäkin asiasta, että keväämmällä, kun vaivat alkavat.

Kun paino putosi keväästä parisenkymmentä kiloa, niin samaan tahtiin pitäisi jatkaa. Joulun alla kehitys vain pysähtyi, ennen jouluherkuttelua siis.

On sitä lunta meilläkin. Rappusillakin enemmän kuin tarpeeksi, kun ei kumpikaan ole jaksanut ottaa lapiota käteem. Jos sitä lähtisi kokeilemaan näitä teknologia ihmelapsia.

On lunta tulvillaan

Onneksi hain toissapäivänä lumilapiot ja pulkallisen klapeja terassille. Nyt on tullut sen verran paljon lunta, ettei kahlaaminen tallille oikein kiinnosta. No, oikeasti sitä on auton päällä ehkä 15 cm ja postilaatikolle pääsin oikein hyvin tänään kahteenkin kertaan. Isäntää vietiin taksilla silmäklinikalle ja hyvin oli Helsingin reissukin sujunut, mutta onneksi hän varasi puoli tuntia aikaisemman lähdön.  Runeberginkadusta oli tullut yksisuuntainen, mutta muuten matka sujui hyvin.

Itselläni on sairaalamatka torstaina ja paikalla oltava kello 21.30. Tiedoss ei ole mitään dramatiikkaa tällä kerralla, vaikka yön nukunkin sairaalan petissä. Sitä tosin ihmettelen, vaikkei sairaala tähän luultavasti otakaan kantaa, että miksi sormien ja jalkojen neuropatia on pahentunut ja kipua tullut ranteisiin asti. Aamullakin ranteita oikein särki. heti herättyäni. Sokerit ovat tasapainossa, joten ei senkään pitäisi vaikuttaa. Ja luulisi viime talvisten sytostaattien vaikutuksenkin loppuneen jo kuukausia sitten. Reumatismia? Vanhan ihmisen vaivoja? Minä en vielä kiirehtunyt lumitöihin, kun lumikin ol ikevyttä höttöä.

Syöpälääkäri fundeeraa edelleen asiaani eli melkoisella todennäköisyydellä ei aio tehdä mitään. Sanoinkin tänään miehelle, että toivottavasti ei käy niinkuin sille tautikollegalle, jolla tauti paheni parissa kuukaudessa niin ettei enää ollut mitään tehtävissä - mutta kirjanhan minä kuitenkin meinaan kirjoittaa valmiiksi, tuli mitä tuli. Jatkan sitä ihan tosissani heti kun  saan Nukkekotinäyttelyuyn menevän mökkini matkaan ja tuvan pöydän raivattua.

Raivasin joulua pois, mutta sitten kävi niin, että yläkerrasta paloi sulake enkä uskaltanut tehdä sille mitään ennen kuin mies tuli kotiin. Toki osaan sulakkeen vaihtaa itsekin, mutta käytävän varavalossa oli selvästi vikaa enkä uskaltanut kajota siihen. Valaisin onkin niin monta kymmenta vuota vanha, että ehkä viisainta on mennä suoraan lamppukauppaan. Se on tavallaan turvavalo, etten kompastu mihinkään työhuoneesta yön pimeydessä taapertaessani, kun työvalot ja tietokone ovat suljettuina. Osa joulutavaroista odottaa edelleen sirtoa yläkerran kaappeihin. Löysin yhden amarylliksen lattialta ja tein siitä leikkokukan. En ollenkaan muistanut, että meillä sellainenkin on ollut eli kasvi on varmaan viettä'nyt joulunsakin salin lattialla. Mutta nämä tapaukset tekivät sen, että tonttu-ukot ja muut härpäkkeet tosiaan odottavat vielä pääsyä kesäteloille.