Odottelen postia

Olen tehnyt aika paljon lähdekirjahankintoja tulevaa projektiani varten siinä uskossa, että verottaja ne aikanaan hyväksyy menoiksi. Nettidivareista raaskii ostaa, kun halvalla saa eikä toisaalta tuollaisia 1900-luvun alkuvuosikymmenten oppikirjoja muuten mistään saisikaan kuin sattumoisin. Vitosen kappaleelta ja niin edelleen. Joskus hurahdan vähän suurempiinkin ostoksiin.Kun kaikenlaista rompetta keräilen, törmäsin  Kupittaan Saven puiseen Okki Laineen marttanukkeen. Minulla oli pienempi koko kotona jo olemassa, mutta tämä on vajaa parikymmentä senttiä korkea ja kokoonsa ja harvinaisuuteensa nähden edullinen ostos, jonka tein yhdestä nettidivarista, kuinkas muuten, yhdessä kirjojen kanssa. Toinen impulssiostos oli tämä pieni poni.

Otus on ihailemani ruotsalaisen keraamikko Lisa Larssonin teos, kooltaan vajaa kymmenen senttiä. Sitä odottelen vielä postista, kuten viimeistä kirjapakettiakin. Tämän kuvan olen napannut netistä, mutta kuvaan uutuudet sitten yhdessä. - Nyt pitää jarrutella ostoksia, varsinkin kun ei toistaiseksi ole tietoa miehelle mahdollisesti tulevista sairaalakäynneistä. Silmähoidot nyt ainakin jatkuvat, mutta pistokset muistaakseni vain kuuden viikon välein. Nyt pistetään kumpaankin silmään. Huomenna lääkäri soittaa niiden muiden vaivojen aiheuttamista toimenpiteistä ja ensimmäiseksi varmaan lähettää labraan. - Minähän en omien vaivojeni takia ole ajanut autoa moneen vuoteen, joten mies meillä tekee kauppa- ja postireissut. 

Kuvista puheenollen, olen viime aikoina raivannut ja järjestellyt työhuonetta ja kerännyt jätesäkillisen roinaa roskikseen vietäväksi. Onneksi avasin yhden hyllyn reunassa lojuneen kirjekuoren, joka oli melkein menossa jätesäkkiin. Siinä oli äidin serkun lähettämiä vanhoja valokuvista otettuja kopioita. Laatu on aika kehno, mutta täytyy kokeilla, saisiko ne jotenkin skannattua talteen. 

Yhtä juhlaa

Olimme eilen vaarin 94-vuotiskahveilla, vaikka syntymäpäivä oikeasti onkin tänään. Vaari oli rohkea, eikä kuten meidän isännän isä, joka oli jyrkästi kieltäytynyt juhlimasta edellisenä päivänä, jos vaikka kuolee yöllä. Aika hapero ja kuuro se meidän vaari jo on, nukkuikin aina välillä pyörätuolissa, mutta piti kuitenkin koko ajan huolta siitä, että kaikki varmasti ottivat lisää kahvia ja kakkuja. Näitä:

Kyllä niitä kelpasikin maistella. Eikä vain maistella. vaan kumpikin teki oikein hyvin kauppansa. Muutenkin vietimme hauskan iltapäivän.

Juhlat jatkuivat illalla, kun saimme viestin, että miehestä oli tullut isoukki ja näin ollen minusta isomummipuoli. Isomummeja ja -ukkeja, meitä on nyt oikein jonossa, mutta kiva kun sukuun tulee uusia jäseniä. Jälkikasvumme kun ei ole ollut kovin tuotteliasta.

Pikkuinen on kympin tyttö, eikä ihan pikkuinenkaan. Kaikki oli mennyt hyvin ja pienen perheen jäsenet voivat hyvin. Mekin olemme tohkeissamme, saati sitten mummaja ukki.

Jännitimme vähän etuäteen, onko ukki ukki, isoisä, vaari vai pappa. Suvun perinteiden mukaan ukki! Viisi sukupolvea, vaikkei meidän vaari ja vauveli tietenkään ole edes mutkia oikoen oikeasti sukua, mutta hauska kuitenkin ajatella näin. Sitäpaitsi eihän tämä mikään uusi asia ole, että on uusioperheitä sinne sun tänne. Entiseen aikaan vain ei niin usein erottu, vaan kuoltiin ja sisaruksia saattoi olla monesta äidistä tai isästä, kuten nytkin.

Mutta nyt lähden jalostamaan hernekeiton loppuun. Ihan kuivista herneistä keitän sitä perinteiseen tapaan, ei kuitenkaan mistään possunsorkista tai kinkunjämistä tällä kertaa. Mies kammoksuu rikkikeitettyjä herneitä, mutta luultavasti saa niitä tänä iltana. Kahdeksan litran kattilasta riittää soppaa moneksi illaksi.  - Hyvää uutta viikkoa!

Uusi vuosi tuokoon onnea ja rakkautta

Onpa mukava aloittaa uusi vuosi; ikään kuin kääntää esille kokonaan puhdas lehti. Emme suinkaan ole vielä lopettaneet joulunviettoa. Jouluvalot ja kynttilät saavat loistaa ainakin vanhaan loppiaiseen saakka, ehkä kauemminkin. Tonttulan väki on edelleen talossa ja vastahan ne hiipivät hiljaa alta sillan... Nämähän ovat tuoneet erityisen suurta iloa naapuritalojen muksuille, jotka oikein odottavat, milloin minun tonttuni ilmestyy rapunpieleen. Alimman kuvan jouluporsas on edelleen kyljellään, sillä se puolestaan viihdytti joulujuhlassamme yhtä naapurin pienimmistä. Kaikkein pienin tosin oli vielä äitinsä vatsassa ja seuraava nökötti saman äidin sylissä.

Tällainen on meidän lumitilanteemme. Tonttu on monivuotinen ystävämme ja kotoisin jonkun koulun myyjäisistä.

Taitavan käsityöläis - Vekin tekemät upeat tontit hiippailemassa alta sillan. Muori tykkää heittää lakkinsa pois, sillä hän ilmeisesti haluaa esitellä komeita harmaita hapsiaan.

Tässä on paljon tonttuja eri vuosikymmeniltä. Tyttären ystävättären vaari veisti puisen joulupukin joskus 70-luvulla ja toinen tytär muovaili koulussa pöydällä olevan pukin. Porsas ja poro ovat myös jostain 70-luvulta. Omasta lapsuudestani minulla ei ole yhtään joulukoristetta ja lelujakin vain pieni, hapertunut kumilehmä, joka ei ansainnut päästä joulukylään. 

Kun arvelin miehelle, että meillä oli kaikesta huolimatta hyvä vuosi, niin hän melkein pahastui. No, itse tarkoitin hyviä uutisia ennen kaikkea syöpäsairaalasta ja talossa vallitsevaa rauhan ja rakkauden henkeä, joka tosin ei oli uusi asia. En lainkaan ajatellut hänen suuria vastoinkäymisiään omien sairauksiensa kanssa. Loukkaantuminen oli hyvin oikeutettua. Mies on ennenkin arvellut, että eukko sanoo ensin ja ajattelee vasta sen jälkeen. Jos silloinkaan.

Viime vuoden alkupuoli oli tosiaan raskas - vuorotellen ravattiin väliä labra - lääkäri - sairaalahoidot. Hoidothan alkoivat jo 15,8.2014 ja jatkuivat jonnekin seuraavaan maaliskuuhun. Se oli fyysisesti raskasta, henkisesti tietysti myös, vaikkei kaikkia kauhukuvia tietenkään passannut laskea edes ajatuksiin. Tukkakin lähti, mutta palautui vähän kerrallaan heti, kun sytostaatit päättyivät. Sytomyssyjä on laatikollinen, mutta en ole edes vilkaissut niitä sen jälkeen.

Siinä kurjimmassa vaiheessa, kun naama oli kortisonin levittämä kuin possulla, tukka pois ja painoakin kai parikymmentä kiloa lisää entisestään liian runsaaseen massaan, pääsin esitelmöimään kylämme vanhasta historiasta, kun pma marttayhdistykseni vietti 10-vuotispäiväänsä. Kuvat juhlasta ovat muuten hienoja, paitsi en minä villasukissani ja myssyssäni. Juhla oli kylläkin yksi vuoden kokokohdista itselleni ja antoi kummasti voimia eteenpäin, sekin.

En voi liikaa kiittää ystäviä, jotka kannustivat, rukoilivat, tulivat käymään sairaalassa ja kaikin tavoin elivät mukana. Ja ei vähän mitään - näin mummilla oli tapana sanoa - kaikki te blogiystävät olette ansainneet samanlaiset kiitoshalaukset. Teiltä sain valtavasti voimaa. Jouluruusu Sinulle, ole hyvä:

- Miehen toimenpiteet jatkuvat edelleen. Silmäsairaalakäynnit jatkuvat ehkä vielä useamman kerran, alapäähän pannaan botoxia ja yläpäässä aortta katsastetaan. Minä mietin sitä, alkavatko ne minulla uudestaan. Soitan heti maanantaina sairaalaan neuvoa kysyäkseni. Kaikki vaivat eivät tietenkään ole syöpää, mutta kun siellä haimassa on se möykky, joka ei syyskuuhun mennessä ollut kasvanut, ei kaventunut eli sytostaatit eivät siihen purreet, niin ei voi olla ajattelematta...

Vuodenvaihteen hyviä asioita on paljon ja onneksi kaikkea ei tiedäkään, kuten onneksi ei pahojakaan uutisia. Hyvää on ainakin sukuun pian syntyvä pikkuinen. Jos lapsen äidin isäpuoli on minun poikapuoleni, niin olenkohan minä mahdollisesti isomummipuoli vai mikä? Tuleva mumma ainakin on innosta pinkeä ja niin on tuleva ukkikin. - Kun tyttäreni parisenkymmentä vuotta sitten tuli velipuolensa ristiäisistä, naureskeli hän, että siellä oli neljä tätiä, jotka kaikki ilmoittautuivat lapsen mummuiksi.

Saksantytär suunnittelee kaikesta päätellen avioliittoa. Kun ainakaan hän ei kuulu kirkkoon, miehestä en tiedä, on tiedossa ilmeisesti käynti maistraatissa, mutta ehkä toiset juhlat järjestetään myöhemmin Suomessa. Tavat siellä ovat kuulemma muutenkin sellaiset, että virallinen vihkitoimitus tapahtuu aina siviiliviranomaisen edessä. Silloin myös tytär saanee kaksoiskansalaisuuden eli sinne näyttää jäävän.

Tyttärenpojasta tulee täysi-ikäinen ja luultavasti hän aloittaa syksyllä ylioppilaskirjoitukset.

Kirjoittamiseni lähti mukavasti etenemään, vaikkei tekstiä ole vielä läheskään tarpeeksi. Se on ihmeellinen asia, miten yksi asia voi johtaa toiseen. Taisin viimeksi kirjoittaakin parista mielenkiintoisesta kirjallisesta tuotteesta, jotka löysin, tai ne suorastaan hyppäsivät eteeni. Tai tuotiin eteeni. Kummastakin arvelin ostaessani, että niissä voisi olla kirjaani hyödyttäviä juttuja ja oli myös. Kaksi perinpohjaista haastattelua päähenkilöstäni antoi minulle uuttakin tietoa ja vahvisti vanhoja käsityksiä. Tilasin ne kuin siat säkissä netistä.

Mitä vielä tuleekaan vastaan - kun elää saa ja terveenä pysyy, on on pitkään ollut tapanani sanoa. Motto tai slogan taitaapi olla lähempänä totuutta, kuin aikaisemmin arvasinkaan.

Suruja ja sairauksia ei tietenkään kannata eikä pidä ennakoida, saati tilata mutta mahdollisia nekin ovat, kun suvussa on paljon iäkkäitä ja melko huonokuntoisia ihmisiä. Ja sitten me, ei ihan ikäloput, mutta monisairaat.

Jos siis plussaisin ja miinustaisin  tulevaa vuotta, niin plussia taitaa olla enemmän. Sinänse se on höpöhomaa, kun kuitenkin on otettava vastaan se, mitä eteen tulee. Mutta silti: eletään hyvä vuosi, te ja me.

Sukua

Ensinnäkin kaksi mainiota juttua. Mahdoinko jo kirjoittaa niistä? Kertausta sitten... Olen tämän uuden kirjani takia (siis kirjantekeleen) uppoutunut taas sukututkimusten syöveriin. Etsin tietoa yhdestä naisihmisestä ja kappas vaan, Geni ilmoitti, että olemme 18. serkuksia. Ei siinä muuta, mutta kun en tästä isomummustani oikein mitään tiedä, niin tulipa nyt rimpsu uutta tietoa edelleen tutkittavaksi. Tänään sitten eräs tuntematon herra ilmoitti, että saman kaavan mukaan olemme 22. serkuksia, jos en nyt väärin muista. Sen saman isomummun kautta. Sukujuuret näyttivät johtavat Tanskanmaalle ja aatelisvaakunakin oli esillä. Naiset tosin eivät peri aateliarvoa, joten minua ei tarvitse ruveta tituleeraamaan paronittareksi eikä kreivittäreksi. Asia kumminkin vaatii lisäselvityksiä, ehkä paremmalla ajalla.  Mieheni, joka oikeasti on aatelissukua siihen asti, kunnes äitinsä katkaisi ketjun, ei ollenkaan käsitä harrastustani. Tässä hänen isotätinsä. Meidän toinen tytär on kuin ilmetty Aino.

Sukua vielä: kävimme sairaalassa tervehtimässä isääni. Keuhkokuumeen alkuhan se oli. Ukkoparka oli aika väsynyt, ei kuullut melkein mitään, ja silmät minua eniten järkyttivät. Uupuneet, haaleat. Veli ja käly tulivat sitten päiväkahville ja vähän virkisti. Omista jutuistani en puhunut mitään, en tässä vaiheessa, isälle viimeiseksi.

Yksi "serkku" piipahti kylään. Kurt-serkkuhan se siinä. Hän on jo monena päivänä istuntu terassin tuolissa pyytämässä ruokaa. Tänän avasin auringonkukka-, talipallo- ja talipötköbaarit. Myös linnut olivat löytäneet heti tarjoilut.

Mukavaa viikonloppua!

Mukavaa perjantai-iltaa

Meillä oli tosi mukava päivä. Söimme kahvin kanssa tosi hyviä karjalanpiirakoita kananmunalla päällystettynä ja uutuus-Aino-jäätelöä suomalaisten mustikoiden kanssa. Saksantytär oli lähdössä illalla ystävien luo Turkuun ja sanoi menomatkalla ostavansa ison pussillisen herneitä, joita ei ole kahteen vuoteen saanut.

Hän oli edellisen kerran Suomessa joskus kevättalvella ja nyt seuraavan kerran viikon lomalla. Avokki ei tällä kertaa päässyt mukaan. Ilmeisesti tilan työt eivät tähän aikaan vuodesta lomailua sallineet. Edellinen isäntä oli vasta nyt kotiutunut kesäkuisen polvileikkauksen jälkeen kuntoutuksesta, eikä kolmensadan mullin tilaa noin vain voi jättää isännättä. Oli ihana nähdä selvästikin oloissaan viihtyvä ja kotiutunut tytärpuoli. Häitä ei kuulemma tänä vuonna ole tiedossa, mutta selvästikin ne kuuluvat suunnitelmiin, samoin perillinen maatilalle.

Tytär aloittaa maahanmuuttajille tarkoitetun kahdeksan tai yhdeksän kuukauden kielikurssin, joka alkaa ilmeisesti syys-lokakuun vaihteen paikkeilla. Kurssilaisten taso voi tietysti vaihdella paljonkin, mutta kuulemma jotkut tasotestit järjestetään kurssin aluksi. Ja ei vain yksi saksan opiskelija, vaan taloudessa toinen osapuoli opettelee suomea. Hän on kaikesta päätellen aikamoinen kielinero, joka osaa ties miten montaa kieltä.

Nyt ovat viralliset siteet Suomeen katkaistu pankkitiliä myöten, mutta kansalaisuus tietysti säilyy ja toivottavasti hän aikanaan saa pitää myös Suomen kansalaisuuden. Kuulemma Saksan kansalaisuuden saa avioliiton myötä ja myös lapset automaattisesti kaksoikansalaisuuden. Hyvä niin, kun ei tästä maailmasta koskaan tiedä varsinkaan näinä päivinä. Isälle Saksaan muutto oli alkuun aika kova pala, mutta eihän se onneksi maan ääressä ole. Monet kulkevat tuommoisen matkan vaikka jalkapatikassa, emme tosin me.

Pientä haikeutta tietysti on ilmassa, mutta kaikesta päätellen tytär on hyvissä käsissä ja myös taloudellinen puoli Saksassa järjestettävä, jos puoliso jää kotiin tekemään tilan töitä. Tästä kyllä on varmasti kehkeytynyt jo nyt toimelias emännänalku, joka ajaa traktoria ja avustaa mm. perunannostossa ja pakkaamisessa. Anoppi kylläkin on talossa ilmeisesti aurinkoa tarkempi vanhaemäntä, mutta vaikka asuukin samassa talossa, niin eri taloudessa.

 Yöllä ja aamupäivällä on satanut yllättävän rankasti. Kultapallot, syysleimuista puhumattakaan, nuokkuivat vielä nyt illansuussakin päät alaspäin. Vesi ei niille kylläkään tehnyt pahaa. Mutta syksyä tekee. Pian varmaan naapurin isäntä pääsee puintihommiin.

Äidin muistolle

Tämä 11. heinäkuuta on äitini syntymäpäivä.  Hän täyttäisi tänään 93 vuotta. Tänään tasan kolme vuotta sitten hänet siunattiin tunnelmallisessa, vanhassa Kellokosken kirkossa. Se ei ollut hänen kotikirkkonsa, eikä hän ehkä olisi itse sitä valinnut. Se valittiin siksi, kun seurakuntatalo on aivan vieressä ja sinne oli kaikkien helppo kävellä muistotilaisuuteen. Ja se oli sopivan kokoinenkin: vain kolme tuolia taisi jäädä tyhjäksi.

Isällä oli tapana hakea äidille jasmiinikimppu syntymäpäivän kunniaksi. Se oli aikamoinen urotyö, kun ottaa huomioon, miten allerginen hän on jo kukkasten tuoksullekin ja jasmiini jos mikä on tuoksuva kukka. Viimeisinä vuosina hän antoi suuren kimpun tummanpunaisia ruusuja, samanlaisia joita sitten valitsi puolisonsa arkullekin. En huomannut tänään kysyä veljeltäni, onko jasmiini tai jasmike enää hengissä.

Emme olleet koskaan kovin läheisiä. Silti vieläkin joskus tulee mieleen äiti aivan kuin hän olisi elossa. Mitähän äiti tästä sanoo? Koskettavin hetki hautajaispäivänä oli, kun tuttu järjestöihminen tuli halaamaan ja kertoi, miten äiti oli usein minua kehunut ja arvostanut tekemisiäni. Sanoinkin, että olisipa tuon edes yhden ainoan kerran sanonut minullekin. Tuttu totesi, että samoin hänelläkin oli ja jatkoi, että jos on vahva ja merkittävä kylillä, ei sitä enää jaksa jatkaa kotona. Niin kai se sitten on.

Ruusuista sunnuntai-iltaa

Täällä sitä tietokoneella istutaan, vaikka aurinko paistaa. Joimme kesän ensimmäiset päiväkahvi terassilla ja siellä tuli sittenkin vähän kylmä, joten kiipesin tänne ja juutuin paikalleni. Onneksi sentään ehdin tehdä kasvihuone- ja pihakierroksen kameran kanssa sekä kastella kasvihuoneen asukkaat.

Tässä iloksesi kuva ihastuttavasta Ristinummen ruususta, joka yllättäen oli ruvennut kukkimaan juhannuksen kunniaksi. Tämä on nioitä "junantuomia", jotka levittäytyivät paikkakunnalle ehkä jo silloin, kun päärataa rakennettiin. Radantekijät taikka sotamiehet pureskelivat ruusunmarjoja ja syljeksivät siemenet ratapenkalle. Valitettavasti vain rataremontit ovat hävittäneet viimeisetkin ruusut alkuperäisiltä paikoiltaan.

Joku ruusuasiantuntija, jonka nimikin on tunnettu, oli ennen tätä tuhoa sitä ajanut junan kyydissä ja huomannut aikaisemmin tuntemattoman ruusun ja niin tämä sai nimensä. Paikkakunnan pihoilla tätä kasvaa jonkin verran. Oman versoni sain kälyltä, kun edellinen Ristinummeni jäi vanhan kodin pihaan ja on varmaan nyt jo moneen kertaan kaivettu ja tapettu. Sen verran radikaaleja pihatöitä siellä on myöhemmin tehty. Käsittääkseni myös jotkut puutarhat myyvät nykyisin tätä kaunokaista.

Valitin, etteivät juhannusruusut ehtineet kukkaan, mutta ehtivätpä. Ainakin tänään jo muutama kukka oli auki. Iso pensas on naapurin rajalla. Onneksi se jäi juuri meidän puolellemme, sillä rakennusliike oli aika hanakka pistämään kaiken matalaksi naapuritaloja rakentaessaan. Toinen rajalla oleva on iso sireenipensas, josta siitäkin olemme naapurin kanssa iloisia. Sireeniä muuten saa nykyisin kutsua yhtä hyvin sireeniksi kuin syreeniksi. Se syreeni ei ainakaan minun suuhuni ole koskaan istunut.

Mitäpä tässä muuta? Rauhallisia juhannuksen pyhiä olemme viettäneet. Tytär lähtee pojan kanssa lomaselle Tukholmaan ja toinen, tämä Saksantytär teki toivomuslistan synttäripakettinsa sisällöstä. Kaivelin hänelle mm. vanhoja köksänkirjoja, sillä neiti on uudessa kodissaan päässyt tai joutunut ruokavastaavaksi ja mikäli oikein veikkaan, on kauhuissan, kun on anopille ja apelle keitettävä oman siipan ruokkimisen lisäksi. Luulenpa, että neito manaa toiseenkin kertaan sitä, kun aikanaan taisi lyödä lossiksi talouskoulun tarjoamat opit. Katselen vielä omaa laajaa keittokirjavarastoani, jos sieltä löytyisi sopivaa saksalaista alan kirjallisuutta. Taisin vain lahjoitella niitä poiis muutama vuosi sitten.

Tilauslistalla hänellä oli vielä lankoja ja siipalle oma Muumi-muki. Tilasinkin jo langat ja vähän siinä tulee minullekin - ettei vain lankavarasto pääse tyhjenemään. Minä puolestani tarvitsen täydennystä arkilautasiin. Eilen rikoin yhden lempilautasistani, Kati Tuominen-Niittylän koristeleman 24h avec-ruokalautasen, joka otti ja hyppäsi kädestäni lattialle ja halkesi kahtia. Katselin jo nettikirppareita, mutta kukapa tyylikkäästä lautasesta luopusi?

Juhannussyömisemme ovat olleet vähän sitä sun tätä, siis vähän mutta hyvää. Eilen silliä, kylmäsavustettua lohta, katkaravun pyrstöjä, salaattia ja uusia vierasmaalaisia perunoita, olisikohan olleet tanskalaisia? Saksantytär asuu omien perunapeltojen ääressä, joten hän taatusti sai tuoreemmat juhannusperunat pataansa.  Tänään syömme varmaan perunoita ja silliä plus voita nokkaan. Pistin jo kanankoivet pakkaseen, samoin puolet lohifileestä. Lampaanpaistit ovat vakuumissa paistamista odottamassa. Ehkä huomenna, ehkä ei.

"Ierikka viluperse"

Näin näppärästi sitä vanha kansa luonnehti maanantain nimipäivän viettäjiä eli Eeroa, Eerikkiä ja Ierikkaa. Päivään liittyi monenmoisia uskomuksia. Tuo kylmäpeppu merkitsi sitä, että jos Eerikkinä on kylmää, niin saadaan lämmin kesä ja päinvastoin. Jos satoi, niin saadaan aurinkoa ja tänäänhän illalla meillä ainakin satoi oikein ropisten. Saapi nähdä, miten paikkansa pitävää tuo vanhan kansan tieto tällä kertaa on.

Ierikkaa käytiin onnittelemassa ja vietiin kahvileivät mennessämme. Isä oli kodinhoitajalta saanut jo aamulla ihanan ruusukimpun. Kun teimme lähtöä omasta pihasta, huomasin ison parven sepelkyyhkyjä viereisellä kevyen liikenteen tiellä. Olivat täyttämässä kupujaan hiekalla, kuten kuvasta näkyy. Tässä on vain pieni osa parvesta. En ehtinyt laskea, mutta oli niitä siinä ainakin toistakymmentä.

En tiedä, miten suurta reviiriä sepelkyyhky vartioi, mutta vähintään yksi pesä on meidän vanhoissa puissa. Aamulla otin myös tämän kuvan, ikkunasta senkin ja valoa vasten:

Taas kerran ei voi muuta kuin ihmetellä tätä internetin ihmeellistä maailmaa, tällä kertaa naamakirjaa. Löysin sieltä pari päivää sitten tutun nimen, naisen jolla on sukumme vanha nimi. Minä tietysti heti kysymään, että olemmeko sukulaisia. No olemme! Se ei vielä ole selvinnyt, mitä kautta, mutta sitähän rupean ohimennen tutkailemaan. Isäkään ei osannut vastata kyselyihini. Epäilykseni on, että tämä rouva tai itse asiassa hänen miehensä polveutuu samasta talosta, josta oli lähtöisin vaarini isoisä. Nyt puhutaan ajasta noin 200 vuotta sitten, niin että ihan lähimpiä serkuksia ei sentään olla.

Löytyy sitä printistäkin yhä edelleen tuttuja eli ei pidä yliarvioida sähköistä mediaa ainoana tietolähteenä. Syöpä-lehdestä löysin tutun nimen, johon voisi yrittää olla yhteydessä. Yhdestä toisesta lehdestä löysin toisen vaarini vanhaa nimeä kantavan naisihmisen, johon jo otinkin yhteyttä. Saman pitäjän ihmisiä hän kylläkin ilmoitti olevansa, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan samaa sukua. On aina mieluisaa löytää uusia sukulaisia, vaikka miten kaukaisia, niin sukulaisia kuitenkin olivat he oikean tai väärän koivun takaa.

Päivän terveysraportti: minulla muuten kaikki hyvin, paitsi ne silmät, ne silmät. Pihan kaivelukin tuntuu vähän selässä, mutta niistä hommista oli tänään vapaapäivä. Miehellä kaikki ei ole hyvin. Ylihuomenna lääkäri soittaa, mutta olin illalla sitä mieltä, että aloite kannattaisi ottaa omiin käsiin ja itse huomenna soittaa aluesairaalaan. Jos ei muuta, niin kuulisi ainakin labratulokset päivää aikaisemmin. Jos ei miestä voi kutsua viluperseeksi, niin ehkä märkähousuksi. Itse hän epäilee, että verta on taas ruvennut hyytymään samaan paikkaan, josta sitä jo kertaalleen leikkauksen jälkeen poistettiin 750 grammaa.

Aika hyvät päivät takana

Päivässä ei ole valittamista, kuten ei edellisessäkään. Kun tähän aikaan kirjoitan ja puhun tästä päivästä, niin tarkkaan ottaen tietysti tarkoitan eilista ja sitä myöten toissapäiväistä. Tehän olette niin fiksuja, että sanomattakin tietysti ymmärrätte.

Niin, siis sunnuntaina vietimme isänpäivää ja kävimme kirkolla äänestämässä. Miehen ehdokas meni läpi, omani ei. Emme jääneet vaalikahveille, van riensimme kotiin ja hyvä niin. Nuorempi poika oli jo melkein oven takana ja toi isälleen nätin kukan. Istuimme pitkään kahvipöydässä rupattelemassa, oikein harvinaisen pitkään. Siinä tuli käsiteltyä niin iloiset kuin ikävätkin asiat. Kumpaakin lajia riitti. Ikäviäkin tarpeettoman paljon.

Tämä ei ole isänpäiväkukka, mutta väri on saman suuntainen. Oikea kuva on vielä kamerassa, kun en ihan joka räpsäytystä viitsi siirtää tietokoneelle. Tämän toi ystäväni jo monen monta viikkoa sitten, jolloin kuvakin on otettu. Kukka on kylläkin kuivunut oikein kauniisti ja on edelleen vaasissa. Ystävä lupasi tulla jonain päivänä rasvaamaan jalkojani, joten mikäs tässä on ollessa. Kiitos jo etukäteen!

Tänään taisi olla toinen ystävien päivä. Kiitos sinulle, joka soitit ja sinulle, jolta tuli iloisen kannustava kortti! Kun vielä muistisssa on perjantainen vieras, niin tunnen olevani etuoikeutettu.Sitä tunnetta höysti vielä yksi puhelu: saan ennen joulua opiskelijaporukan auttamaan glögitilaisuutemme valmisteluissa. Samoin tarjoilijat ja leipurit ovat jo järjestyksessä. Itse en millään jaksaisi. Se kai ei ole ihme, sillä jo terveinäkin vuosina järjestelyt ovat ottaneet voimille, vaikka perheeltä ja marttaystäviltä olenkin saanut apua.

Sytostaattihoito sujui taas kerran hyvin, vaikkeivat olosuhteet parhaat mahdolliset olleetkaan. Mieluummin sitä makaa petissä potsojollaan kuin istuu epämukavasti tuolissa tippa kädessä. Mitään jälkioireita ei toistaiseksi ole tullut enkä ole valkosolupiikinkään jälkeen ollut edes iltapäiväunilla. Eilen yritin, mutten saanut unta, tänään kuuntelin ja katselin netistä kaupunginvaltuuston kokousta niin tiiviisti, että melkein unohdin koko piikityksen. Kokouksesta ei sen enempää, mutta olipa show.

Siivoojat aloittivat meillä perjantaina ja pesivät ikkunat, reippaasti pesivätkin. Jatkoa seuraa ensi perjantaina ja siitä eteenpäin näillä näkymin joka toinen viikko. Tämä avun pyytäminen ja vastaanottaminen on toisaalta ihan luonnollista, mutta kuten illalla miehelle sanoin, aika outoa, kun on tottunut itse tekemään ja varsinkin hallitsemaan asioita. Muutamissa juhlissamme olleet tarjoilijat ovat olleet oikeita kultakimpaleita ja on ihanaa voida omissa kesteissä seurustella vieraiden kanssa. Mutta sen tunnistaminen, myös tunnustaminen, että enää ei kaikkea jaksa, ei ehdi, se ottaa vähän hengen päälle. Minä, joka nuorena varsinkin olin aika vikkelä tekemään, istun nyt nojatuolissa ja kudon ranteenlämmittimiä mummoille samaan aikaan kun reipas siivooja koluaa nurkkia. En tosin niihin nurkkiin pääsisikään. Polvet eivät taivu ja jos taipuvat, en pääse ihan helposti lattialta ylös. Aina ei ole kiva olla vanhentunut vaivainen.

Eka osa arvottu!

Anja Reginan aitan Anja pääsi lähimmäksi 75 000 kävijän paalupaikkaa ja varmisteli vielä toisellakin kommentilla voittonsa. Onnea!

Anja voi nyt valita jomman kumman kirjani. Mattila-kirjassa on paitsi oman sukuni tarinaa vaarini isoäidin kertomana, myös mukana on paljon muutakin 1800-luvun historiaa Suomessa eikä vähiten Sibeliusten asumisesta tämän isomummin pojan vuokralaisena. Perttilä-kirja on tavallaan jatkoa edelliselle, mutta kertoo pääasiassa kotini ja lähitalojen historiaa, mm. siitä miten Pekka Halonen maalasi meidän tuvassamme Kotkan kirkon alttaritaulua. - Ilmoittele, kumpaan päädyt ja samalla yhteystietosi jompaan kumpaan sähköpostiini.

Arvonnan toinen osa on vielä menossa ja jatkuu yhdeksännen päivän iltaan asti.

Tämä kaksoistila Mattila ja Postlari ovat olleet paikallislehdessä kovasti tapetilla. Tänään julkaistiin uutinen, joka kertoi, että ne on myyty turkulaiselle rakennusliikkeelle. Uutisen perusteella rakennusten tulevaisuus tuntuu turvatulta. Aikaisempi omistaja oli Senaatti-kiinteistöt. - Mattila-kirjan kansikuvassa on isäni synnyinkoti Postlar, rakennettu 1722. Vaarini oli Posltarin viimeinen vuokraviljelijä ja Eskelin-sukumme viljeli tiluksia noin sadan vuoden ajan - kuten edellinenkin viljelijäsuku. Mattila pilkottaa aitan takana ja sitä viljeli vaarin serkku ja sitä ennen edellisen polven veljekset.

Aitta on nimenomaan se Mattilan aitta, jossa Jean Sibelius oli ja säevlesikin kesällä. Sibeliukset olivat Mattilassa vuokralla 1899-1902, jona aikana syntyi mm. Toinen sinfonia ja Finlandia. Tätä muistuttava kilpi on aitan seinässä. Rakennukset sijaitsevat Yli-Keravalla.

Toinen kirjani kertoo omasta talostamme, jonka kuva on myös kannessa. Perttilän lisäksi kirjassa on tarinaa mm. lähellä olevasta Hjeltien Linnamäen huvilasta, nyt jo "kadonnutta kansanperinnettä". Huvilan paikalla on rivitalo.

Yllätyskukka

Ällistykseni oli suuri, kun aamulla huomasin, että meidän joulukaktus on innostunut kukkimaan. Tämä tosin on sen parempi puoli. Etupuolella on kai sen verran hämärät valaistusolosuhteet, että nuput ovat kehittyneet vain ikkunan puolelle.

Tämä se kukkii milloin mihinkin vuodenaikaan. Samanvärinen kaverinsa taitaa tehdä kuolemaa, mutta se on ollut melko kitukasvuinen jo monta vuotta.

Isä tosiaan pääsi eilen sairaalasta. Kun tänään yritin soittaa, ei  kukaan vastannut. Minä teitysti säikähdin, sillä annoin puhelimen soida vaikka miten pitkään. Veljeni piipahti sitten tarkistamassa tilannetta. Onneksi kaikki oli hyvin. Vaari oli katsonut telkkaria eikä heti kuullut puhelinta. Sen takia en yleensä hänelle soittelekaan, vaan mieluummin käymme paikalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kässäpäivää!

Aloitin vanhan, kunnon Fifi-huivin neulomisen, tarkemmin sanottuna Fifi2 - eli suorakaiteen muotoisenperuspitsikuvion, joka sopii minun taidoilleni ja tavoilleni oikein hyvin. Lanka on upeaa turkoosinkirjavaa, jota en valitettavasti saanut kuin yhden vyyhdin. Vielä ei ole tietoa, miten lyhyt nysä siitä tulee, mutta onneksi löysin kätköistäni kerän saman tapaista ja väriltäänkin yhteensopivaa lankaa. - Valitan, kuvia ei ole tarjolla. Kuvassa oleva kuva ei liity tekstiin, mutta onpahan muutaman viikon takainen, kun suunnilleen edellisen kerran aurinko paistoi eikä satanaut.

Aamulla lankomies melkein herätti minut. Hänen asiansa oli kysellä sukujuttuja, kun oli tullut kinaa jonkun kaverinsa kanssa meidän suvustamme. Uskalsin väittää suoralta kädeltä, että kaveri oli puhunut palturia ja äsken muistin tarkistaakin asian.

Tässähän tämä päivä on melkein mennytkin. Isä tietysti on kaiken aikaa mielessä. Sanoin miehelle, etten taida tohtia edes toivottaa hänelle sisuvoimaa toipumiseen, kun en tiedä, haluaako hän toipua. Sen tiedän miten ikävä hänellä on äitiä 65 aviovuoden jälkeen ja miten kurjaa on elää yksin. Hän oli eilen todella uupunut. Niin väsyneenä emme ole kai häntä nähneet aikaisemmin, ellei nyt jotain hautajaispäivää ja sen sellaista lasketa mukaan.

Aurinko kuitenkin paistoi ja niinpä haravoin äkkiä pahimmat tammenlehtikasat vähän syrjemmäksi. Keskiviikko, paastopäivä ja olen nauttinut vain litran teetä ja iltapäivällä kipollisen kaurapuuroa marjojen ja maidon kanssa. Huomisen ohjelmaksi on ajateltu sairaalareissua.

Sukkaa ja vähän muutakin pukkaa

Sain vihdoinkin eilen kuvatua ja lisättyä Sukkasadon Heinälatoon sukkaparin numero kolme. Sukka on leveänpuoleinen ja kuvasinkin sen heppojen kanssa, vaikka aasinsilta kavionsuojukseen onkin aika heppoinen, jos niin saa sanoa.

Nämä sukat ehkä pääsevät Joulun lapsi-pakettiin, kuten seuraavatkin jo vartailla olevat, vähän kapeammat töppöset. Mies kävi hakemassa tänään laatikot, joita nyt sitten pikkuhiljaa ruvetaan täyttämään.

Kuvilla on lähes liikuttava tarina. Toinen tytär on lähdössä vieraille maille, tarkemmin sanottuna vuodeksi Keski-Eurooppaan ja kävi tuomassa osan tavaroistaan meille säilöön. Samalla saimme kuvan hänen hepastaan, josta periaatteessa omistamme toisen pään eli aikanaan maksoimme puolet konista. Olisi ehkä ollut liian herkkä hetki antaa vain omakuva isille. Minäkin otin kuvan Ratsastajatytöstä. Ikävähän sitä isällekin tulee, vaikka tytär on jo vuosikaudet asunut muualla. Ja vähän haikealta tuntuu minustakin, vaikkei Saksa missään maailman laidalla olekaan eikä lentolippukaan yllättäen maksa juuri mitään, jos osaa etsiä edullisen vaihtoehdon. On se niinkin, että jos aikoo maailmalle lähteä, niin nuorena sitä on uskallettava. Luultavasti näemme tytön vielä kerran ennen matkalle lähtöä, joten lähtöhalaukset ovat vielä edessäpäin.

Käsityöharrastus siis jatkuu. Hankin valtavan lankalaatikollisen lisäksi vielä Roosa nauha -sukkalankoja ja ohjekirjasenkin. Nyt kudon vuorotellen sukkaa ja miehen villapaitaa.

Kirjoitustyötkin ovat pahasti rästissä. Lupasin tekaista muutaman tarinan kyläkirjaprojektiimme, mutta niin vain on jäänyt kirjoittamatta. Aineisto sinänsä on niin vankasti päässäni, että eiköhän ne siitä synny, jahka ryhdyn rupeamaan. Kirjaprojektikin vaatisi jo vähitellen syventymistä itseensä, jos ei muuta niin ainakin synopsiksen verran. Olen keräillyt jonkin verran aineistoa, mutten läheskään tarpeeksi. Silti yksi tekstinpätkä oli ihan pakko kirjoittaa muistiin, ikään kuin potkuna takamuksille: kyllä se siitä lähtee. Vaan ei vielä tänään. Nyt lähden tekemään veneperunoita meille iltaruoaksi jo aikaisemmin paistettujen kanankinttujen seuraksi. Hauskaa iltaa!

Teksti numero 801

Aika kuluu ja tekstejä syntyy. Tämä on postaus numero 801 ja kun se ei ole täysi luku, ei ole tällä kertaa arvontaakaan. Ehkä sitten kun keksin ensin palkinnoksi jotain mukavaa...

Orava istui tammessa terhoa näkertamassa. Mies oli nähnyt ja kuullut närhenkin tammessa, mutta turha luulla, että se antautuisi kuvattavaksi. Oravat sen sijaan ovat terassillakin aika kesyjä eivätkä juurikaan välitä meistä, paitsi jos säikähtävät esimerkiksi oven kolahtamista. Onhan mies nähnyt sellaisenkin ihmeen, että oravainen on varta vasten tullut terassin kaiteelle nakertamaan tammenterhoa.

Mies on kuullut pitkästä aikaa palokärjenkin huutoa.

Päivä on vierähtävänyt mukavissa merkeissä. Tuttu toimittaja soitti aamulla ja kävi ostamassa yhden kirjan. Samalla vaihdoimme monenlaisia kuulumisia. Hän on menossa tapaamaan omaa sukulaistaan ja tutkimaan samalla, onko tämä mahdollisesti myös minun äitini sukua. Sukunimi ja paikkakunta ainakin on sama. Taas kerran voi todeta, että maailma joskus on aika pieni.

Tänään on jälleen paastopäivä. En tiedä, johtuiko paastosta vai sekaisin menneistä aamulääkkeistä, mutta äsken oli pakko ottaa päiväunet. Päänsärke menikin sillä ohi ja oma ansionsa varmaan oli "lounasruoaksi" itselleni tarjamalle kaurapuurolle. 500 kaloria on päivän annos, joka puoliksi muodostuu kaurapuurosta ja puoliksi jostain muusta. Illalliseksi on raejuustoa ja yksi eilinen peruna ja ehkä pala eilen jäänyttä entrecotea. Ja puolen yön jälkeen sitten paastopäiväkin on ohi, joten aina voi tehdä yöpalaksi juustonäkkärin. En muistanut käydä aamulla vaa´alla.

Uuden viikon alussa

Kiitos Lahjoittaja, joka kilautit rahan nälkäpäivälippaaseen Syyrian poloisten lasten hyväksi. Kiitos, kiitos!
En meinannut kirjoittaakaan mitään, mutta tuo hyvä teko muutti mieleni.

Päivä kului nopsaan. Kirjoitin valmiiksi puheen, jonka aion pitää muutaman päivän päästä. Tai en kai minä sitä papereista lue, mutta kun lupauduin kirjoittamaan oikein jutun samasta aiheesta, niin sain pohjaa valmikksi. Ja samalla tarkistettua tuikitärkeitä sukuyhteyksiä. Kirjastanihan minä saarnaan....tai paremminkin sukuni yhteyksistä kylän muihin sukuihin.

Kun mulla ei ole läppäriä enkä tiedä, onko kyläkoululla enää niin vanhanaikaista vekotinta kuin piirtoheitin, olen pääni puhki miettinyt, miten esitän monimutkaiset sukuyhteydet. Kai minä kumminkin muutaman kalvon yritän piirtää.

Huomenna aloitamme 5+2 -dieetin, jota suureksi yllätykskseni talon mieshenkilö ehdotti. Kahden päivän paastokaan ei ole täyspaasto, vaan saa syödä 500 kalorin edestä. Ajattelin aloittaa kaurapuurolla. Äsken söin yöpalaksi kolme metvurstivoileipää ikään kuin viimeiseski ateriaksi, vaikka ttuota dieettiä on kyllä kehuttu helpoksi toteuttaa. Olen joskus, useammankin kerran paastonnut viikon ja aloittanutkin sen ihan oikeaoppisesti suolihuuhtelulla. Onneksi tähän ei kuulu sellaista inhotusta.

Hyvää viikkoa!

60000 ylittyi

Ei kukaan sitten huomannut kävijämittarin tasalukua tai muista näin jälkikäteen osuneensa lähelle kuuttakymppiä? Olisi näet ollut kirjapaketti valmiina matkaan. Vielä saa ilmoittautua!

Helle jatkuu. Näillä kulmilla ei ole ukkonen juuri vaivannut, ei vaikka miten annettiin myrsky- ja ukkosvaroituksia. Eilen aamupäivällä jyrähti kolme kertaa peräkkäin ja ehkä satoi muutaman minuutin ajan ja siinä kaikki. Silti olen ahkerasti ottanut piuhat tietokoneesta ja telkkarista joka ilta ja päiväksikin, jos olemme poissa kotoa. Ja maksoin varmuuden vuoksi nipun laskujakin.

Katselin äsken uutiskuvia Hämeenlinnan vesilammikoista. Hyvä, ettei ainakaan toistaiseksi ole satanutkaan, sillä kaupunki on tulvillaan bluesvieraita. Puistoblues on tänä viikonloppuna; alkoi keskiviikkna ja pääkonsertti on huomenna. Musiikki, bassot ainakin, kuuluu oikein hyvin järven yli meille asti. Jos olisi nuorempi ja paremmat kintut, niin nauttisin blueskadun tungoksessa kävelystä. Nyt on parempi pysyä omalla terassilla. Puistoblues on jatkunut täällä jo jostain 70-luvulta lähtien ja siitä tämä meidän Järvenpäämme varmaan tunnetaan vähintään yhtä hyvin kuin Sibelius ja Ainola.

Tänään käytiin vaarilla juomassa munkkikahvit. Veimme hänelle myös vähän tuoreempia perunoita kuin mitä hän omasta kaupastaan saa hankittua. Vaari oli pirteän näköinen, vaikka olikin aamupäivällä käynyt kaupassa ja se tietysti vie voimat. Viikolla hän kertoi käyneensä hautausmaalla. Mukava taksikuski oli lykännyt hänet perille asti. Sehän oli selvä, että vaari halusi juuri tuona päivänä viedä ruusut haudalle, olihan kulunut 66  vuotta heidän hääpäivästään. Viime vuonna äiti tähän aikaan ei enää tiennyt tuon taivaallista koko juhlapäivästä, nukkui vain. - Mekin  suunnittelemme haudalla käyntiä maanantaina, joka on vuosipäivä.

Sukusalaisuuksia

Taisin joskus aikaisemmin mainita yhdestä vaietusta sukusalaisuudesta. Olin eräässä tilaisuudessa, jossa vieraileva tähti, vanhempi sukulaisherra mainitsi kuin ohimennen yhdestä oikeusjutusta, isyysjutusta tai miksikä niitä nyt sanottiin. Hän lupasi lähettää minulle vanhan pöytäkirjakopion.

Tänään sain kirjeen, jossa oli mainittu pöytäkirja ja siinä kerrottiin isäni serkun oikean isän nimi. Tai siis ainakin käräjillä ja jopa hovioikeudessa näin oli päätetty. Kyse oli perintöriidasta, josta esimerkiksi minun isäni joko tietää tai ei tiedä mitään. Sama koskee rakkauden hedelmän jälkeläisiä.

Rupesin selvittämään asiaa edelleen ja kiitos netti, mainittu herrahenkilö oli lapsentekoaikaan noin 21-vuotias ja neito puolestaan jo kypsä kolmekymppinen. Meidän suvussamme näemmä naiset ovat entiseen aikaan tykästyneet itseään paljon nuorempiin miehiin. Konrad-herra seurasi isänsä jalanjälkiä, tosin naapuripitäjässä, josta myöhemmin muutti perheineen Lahden suuntaan.

Tämä tapahtui siis runsaat sata vuotta sitten, mutta kirjani ei Luojan kiitos enää käsittele ainakaan oikeudenkäyntiaikoja. Kylläkin lapsentekoaikaa ja taidanpa joutua asettelemaan vähän sanojani uuteen järjestykseen. Ehkä pitää kehitellä kylään yksi uusi virkeäsilmäinen pruukilainen tai jotain. Minun asiani ei kuitenkaan ole rääpiä esille kaikkia salaisuuksia erään historiantutkijan tyyliin, joka on ollut viime päivinä kovasti julkisuudessa kohukirjansa takia.

Taas yksi vähemmän

Meidän aikanaan niin laaja sukumme vähenee vähenemistään. Tarkoitan sitä sukua, jonka kanssa olen tekemisissä. Serkkuja oli alun alkaenkin vain kuusi kappaletta ja heistäkin vain puoleen saan halutessani tai tarvittaessa yhteyden. Pikkuserkkuja oli lapsuudessani laumoittain - ja sinne lapsuuteen he jäivätkin. Kävi niin, että aikuistuessamme jäimme kaikkien sukukestien ulkopuolelle, vieraannuimme tietysti ja muutenkin hajaannuimme maailman tuuliin.

Äidin serkuista olen tuntenut vain yhden ja pitänytkin viime vuosina häneen yhteyttä. Isän serkut sen sijaan tunsin joka ikisen, olivathan he lapsuudessani isotätien ja -enojen tai -setien aikuistuneita poikia ja tyttäriä, useimmat tosin jo sodankäyneitä ja monet perheellisiäkin. Heitä oli laskujeni mukaan ainakin viisitoista. Itse taisin olla pikkuserkkuparven vanhin.

Nyt joukko on taas harventunut. Isä on jo pitkään ollut suvun vanhin. Kun tänään piipahdimme tervehtimässä häntä, oli taloon juuri tullut suruviesti: isän yhden serkun leski on nukkunut pois noin 95 vuoden korkeassa iässä. Hän oli vielä viime kesäni oikein pirteä, kun soitin meidän suruviestiämme. Jalat kuulemma eivät oikein enää pitäneet, mutta pää oli terävä. Kuulen yhä mielessäni hän persoonallisen, reippaan äänensä, joka oli samanlainen jo 50-luvulla, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Mutta kyllähän se syö ketä tahansa naista, saati lähes satavuotiasta, kun saman vuoden sisällä menee läheltä sisko ja lanko, siskon lanko ja käly, miehen serkunvaimo ja ties kuinka monta muuta hyvää ystävää ja naapuria tiiviistä kyläyhteisöstä.

Laskujeni mukaan isän serkuksia on hänen itsensä lisäksi enää elossa viisi tai kuusi eikä puolisoita senkään vertaa. He ovat kaikki eläneet pitkän elämän ja meidän sukupolvemme alkaa pian olla tätä suvun vanhinta polvea.

Tähän teemaan liittyy kirjoittamisenikin, sillä haluan tallentaa palasen oman sukumme tarinaa edes muutamalle jälkipolvien edustajalle. Taisin kertoakin, että vein tekstin isälle ja hän oli jo ehtinyt lukea sen. Vähän minua jännitti, millaiset kommentit saan lukijalta. Kahdesta asiasta hänellä oli eriävä mielipide. Toinen oli selvä oma virheeni ja toinen lähteessäni ollut virhe tai mahdollisesti isän oma muistivirhe, mutta korjasin kuitenkin tekstin hänen ohjeensa mukaan. Muuten hän ainakin vaikutti tyytyväiseltä.

Mielenkiintoista ohjelmaa

Minulla nimittäin on tällä viikolla enemmän ohjelmaa kuin on ollut monena viikkona yhteensä. Isä soitti maanantaina ja kertoi makoilevansa terveyskeskuksessa. Sinne riensimme eilen ja siellä faari olikin, mutta oikein pirteänä. Hän arveli kotiutuvansa viimeistään huomenna. Astma ja turvotuksen tuoma painonnousu olivat taas kiusanneet. Sairaalan teholääkityksellä oireet on yleensä saatu nopeasti kuriin.

Tänä iltana olin kuuntelemassa paikkakunnan vanhimmasta historiasta. Iäkäs sukulaismies piti luennon, josta suuri osa oli suhteellisen tuttua asiaa, vaan eipä kaikki. Yllätysmomentti suorastaan oli se, että sukulaiset ovat käräjöineet keskenään joskus 1900-luvun alussa. Kyseessä on ollut erittäin ikävä lapsenruokkojuttu tai oikeammin sanottuna isyysjuttu. Siinä sitä ovat sukulaisuussuhteet tainneet mennä katki-poikki. Sukulaismies lupasi lähettää hovioikeuden päätöksen. Toivottavasti asia on tullut esille vasta sen jälkeen, kun oma eepokseni päättyy... Samassa perhepiirissä oli jo yksi konkurssikäräjöinti vähän aikaisemmin. Saattaavatpa olla yhteydessä keskenäänkin, omalla tavallaan. Faija on tähän asti kieltäytynyt tietämästä siitäkään asiasta mitään, joten tokko hän tästä isyyskanteestakaan mitään kertoo, muistaa tai on muistamatta.

Istuimme takamuksillamme yli kaksi tuntia kapeilla muovituoleilla. Jalkoja särkee vieläkin. Mahakin melkein alkoi kurnia, kun olin aamupalan jälkeen syönyt vain yhden banaanin. Lämmitin kotona valmista Saarioisten äitien tekemää kantarellikeittoa, johon lisäsin vielä metvurstisuikaleitta. Soppa ja pari juustovoileipää tekivät terää.

Huomenna tapaan muutamia ennestään tuntemattomia rouvia nukkekotiasioissa. Olisi pitänyt koota vähän kamppeita, mutta nyt väsyttää niin vietävästi, että taidan jättää aamuun. Tosin se vähän hirvittää, mistä ne kamat kaivan esille, kun en pariin kuukauteen ole kajonnut minitavaroihini. Mitä nyt ostanut muutaman valmiin mööpelin, mutta tarkoitus kai olisi tehdä jotain ihan itse. Tunnen jo valmiiksi itseni tyhmäksi, kokemattomaksi, noviisiksi taitavien rinnalla.

Niin ja teinhän minä yhden apurahahakemuksenkin "siihen hankkeeseen" liittyen. Toinen meni sivu suun, kun olin katsonut huolimattomasti dead linen. Yrittää täytyy. Jospa joku tärppäisi.

Vuosikatsausta

Kun eilen ja tänään selailin blogeja, niin moni näyttää tekevän tilinpäästöstä kuluneesta vuodesta, kuka kirjoista, kuka käsitöistä, kuka nukkekotikuulumisista tai vaikka tekemistään ruuista. Rupesin minäkin oikein miettimään omaa vuottani.

Montaa lajia, sekä hyvää että pahaa tähän elämän renkutukseen on kuulunut. Jotenkin tuohon malliin se Kiven Aleksis taannoin runoili.

Koko vuotta on leimannut vanhusten sairastelu. Äiti joutui syyskuun alussa 2011 vuodeosastolle, eikä sieltä enää koskaan kotiutunut. Paitsi käymäseltään jouluksi, mikä sekään ei ollut kovin onnistunut pikakäynti. Voisi puhua vierailusta, sillä tuskin äiti tiesi, mihin hänet oli ikävällä ambulanssikyydillä kuskattu ja mikä porukka siinä vieressä kailotti. Isälle sillä varmaan olikin suurin merkitys, saada vaimo vielä kerran kotiin.

Kun tammikuussa juhlimme isän 90-vuotispäivää sairaalassa, jaksoi äiti vielä istua kahvipöydässä ja avata suunsa kuin linnunpoikanen, kun systeri lykkäsi sinne muutaman nokareen täytekakkua. Isäkin oli kevään mittaan vuorotellen kotona ja sairaalassa.

Joulun jälkeen äitipoloisen elämä oli yhtä alamäkeä kohti, niin toivottavasti kohti valoa. Viimeiset viikot hän käytännöllisesti katsoen vain nukkui ainakin silloin, kun itse kävin sairaalassa. Loppu joka tapauksessa oli varmaankin lääkityksen ansiostakin tuskaton ja helppo, vain kevyt lähtöhuokaus. Hoidosta ja lääkityksestä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Kun juttelin viikkoa aikaisemmin hoitavan lääkärin kanssa, niin hän antoi hyvin realistisen kuvan äidin tilanteesta.

Kesällä heillä oli kruununtimantti- eli ,65-vuotishääpäivä ja kuukausi siitä eteenpäin olisi äiti täyttänyt 90 vuotta. Siitä tuli hautajaispäivä. Isä on selvinnyt yllättävän hyvin sen jälkeen, vaikka onkin kovin hauras ja väsynyt. Toisaalta raskas hoitovastuu on poissa, vaikka ikävä tietysti onkin suuri. Äidin poismeno oli niin odotettu, että omalla tavallaan siihen ehti valmistautua. Surua se ei tietysti poistanut.

Nämä tapahtumat siis leimasivat vahvasti kulunutta vuotta. Toinen leimaa-antava asia on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, ainakin kolmeen jos en neljäänkin kertaan "sen" kirjoitin. Tekstiä tuli nelisen sataa sivua. Se on nyt omasta mielestäni aika valmis - siis kustantajaa vaille valmis sukutarina, totta ja tarua. Keskiössä ja kertojana on isoisäni isoäiti, joka kuoli 90-vuotiaana vanhuuteen 1901. Muori tuskin osasi sen syvällisemmin analysoida maan ja maapallon tapahtumia, mitäs nyt maalaisemäntä semmoisista ymmärtäisikään. Paljon kuitenkin ehti tapahtua hänen pitkän elämänsä aikana.

Kunhan tässä pyhistä selvitään, niin ryhdyn rupeamaan sen kustantaja-asian suhteen. Ei teitistä kukaan satu olemaan kustantaja? Heh-heh, sitä nyt kaivattais!

Muut harrastukset, kuten esimerkiksi nukkekodin rakentaminen on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Välillä olen yrittänyt tehdä ostoksia ja piipahtaa päivittämässä Kyyhkylää, joka siis on rintamamiestalon mallinen nukkikseni (ks. toista blogiani).

Vuoden mittaan sattui ja tapahtui tietysti montaa muutakin lajia, mutta kukapa niitä kaikkia muistaisi. Ukkokullan kanssa on ollut mukava elää, vaikka kummallakin terveys reistailee ja milloin missäkin lääkärissä on rampattu.

Hyvää ja onnellista vuotta 2013 teille kaikille!