perjantai 31. toukokuuta 2013

Julkkarit onnellisesti takana!

Nyt se on sitten ohi ja kuten tapana on sanoa: olo on väsynyt mutta onnellinen.

Jos olette naamakirjassa, niin katsokaapa, ystävät, sieltä pientä tunnelmapalasta eilisistä julkkareista. Onnittelumalja kohotettiin meidän pihalla auringon paistaessa täydeltä terältä. Juhlamusiikiksi valittiin tietysti Sibeliusta, jolla on kohtuullisen kokoinen rooli itse kirjassakin. Minä itse erotun fuksianpunaisessa mekossani, jonka Pellavasydämen Mervi minulle ommella surautti. Moni kysyi, mistä mekko on kotoisin eikä ollenkaan pahalla tarkoituksella!


En hoksannut ottaa kuvaa kirjapinosta, mutta totta se nyt on! Sain kirjat maanantaina, jolloin käytiin viemässä isälleni ensimmäinen kappale sukutarinaa "Kohtaamme Mattilassa, Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo". Kirjaa saa tilata minulta kovakantisena (villiviini55 ät gmail.com tai etunimi.sukunimi ät kolumbus.fi). Pehmeäkantisena sitä tulee myös minulle tai sitten sitä voi tiedustella vaikkapa lähimmästä kirjakaupasta taikka kustantajana nettikaupasta (www.mediapinta.fi).

Kirja siis on sukutarina meistä keski-uusmaalaisista Eskelineistä tai oikeammin sanottuna 1800-luvulla eläneistä esi-isistä ja -äideistä. Sen lisäksi kirjassa on paljon muutakin ajankuvaa, mm. pieni ruoka- ja murresanasto.

Te muutamat ihanaiset, jotka olette kirjan jo tilanneet, malttakaa mielenne. En kerta kaikkiaan ole ehtinyt postittaa kirjoja, en edes hankkia postitusmateriaalia, mutta kyllä se tästä...

Kahvipöydässä meillä oli foccaciaa, kotijuustolla päällystettyä saaristolaisleipää, hyviä ässiä ja unelmatorttua. Kolme upeaa passaria oli hoitamassa tarjoilua. Kuva on huono, enkä ole edes kysynyt lupaa sen julkasuun, mutta pointti ovatkin nuo valkoiset pitsiessut. Itse ompelemani. Materiaalina oli pitsilakanat lähes puolen vuosisadan takaa. Meni siinä vahingossa häälakanakin, jonka olin talouskoulussa ommellut ja merkannut.



Mutta ei pelkkää iloa: juhlaa varjosti tieto siitä, että isä oli edellisenä iltana joutunut sairaalaan. Kävin tänään katsomassa häntä ja kovin oli uupunut. Tämä nykymeininki on kummallista: lääkäri käy vain tiistaisin ja perjantaisin katsomassa potilaita eli isä ei ollut vielä nähnyt vilaustakaan tästä suuruudesta.

Matkalla - olimme haastateltavina ja kuvattavina - meinasi kahteen kertaan käydä hullusti. Ensin mies oli ajamaisillaan toisen auton kylkeen ja muutamaa minuuttia myöhemmin liikennevaloissa toiseen suuntaan kääntyvien kaistalta auto melkein poukkaisi meidän kylkeemme. Kuskin mielestä ilmeisesti hänen edellään ajanut ei reagoinut tarpeeksi nopeasti liikennevaloihin, joten hän kurvasi meidän kaistan kautta vasemmalta ekan auton ohi ja kääntyi siis oikealle. Kumpikin oli karmeita tilanteita.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Kiirettä lykkää

Tiedän vanhastaan, että kiire tulee aina, ku juhlat lähestyvät. Niin oli nytkin käytettävä koko armas pyhäpäivä töihin. Kasvihuoneella oli pari laatikkoa odottamassa istuttajaa: mansikkaa ja tomaattia. Ne sain hoidettua. Samoin istutin kaksi pytyllistä miljoonakelloa. Hommat alkoivat eilen: istutin yhden rodon ja klipsuttelin trimmerillä pahimpia voikukkia ja nokkosia aidanvierestä samalla kun mies ajeli nurmikot siistiksi.


Omenapuu-pikkuinen kukkii. Uusi Rautatieomenapuu on jo kukkinut, mutta nyt aprikoin, tarviisisiko se sittenkin lisää aurinkoa. Juurella oleva kevätesikko Vironperältä sai miehen tuomion. Kasvia ei sentään tarvitse tappaa, mutta kuulemma hän ajaa sen yli ruohonleikkurilla, ettei kasvia siirretä kukkapenkkiin.


Istutuspuuhien jälkeen rupesin omepelemaan tarjoilijaessuja keskiviikon tarjoilijattarille. Kolmas ja viimeinen oli kesken ja sain kuin sainkin sen valmiiksi. Pääteltäviä lankoja on varmaan monta sataa, mutta siihen en jaksanut ruveta. 

Piti vielä sanomani, että naaputtelen tietokonetta tähän aikaan se takjia, että kirjoitin julkkaripuheeni, inspis iski. En ole varmaan vuosikymmeniin kirjoittanut yhtään puhetta. En kyllä usein pitänytkään , ei sen puoleen. Ja sitten printteristä loppui muste. Tekstistä saa sivulta 1 juuri ja juuri hikisesti selvää. Mutta eiköhän se siitä sitten mene. Eniten pelkään rupeavani itkemään, kuten tapani nykyisin on joka asiasta, jopa omista ajatuksista liikuttua itkuun. Pöh!

Mutta nyt nukkumaan!

perjantai 24. toukokuuta 2013

Pudotus maanpinnalle

Kiitän ja kumarran niin syvään kuin pyöreältä mahaltani pystyn, nimittäin kauniista onnitteluistanne. Valmistelen hissukseen ensi viikon kirjajuhlaani. Kirjoista tosin ei ole vielä näkynyt häivähdystäkään, mutta olen luottavainen. Eilen leivoin kaksi unelmatorttua; kaksi on jo pakkasessa odottamassa. Ajattelin symboliikan lisäksi helppotekoisuutta. Tortut vaan rinnakkain vadille pötköttämään ja kermaa päälle. Tänään tosin luin täälät netistä, että rahkasta on pulaa kaupoissa ja sitähän oli tarkoitus sotkea vispikretan joukkoon.
Muukin tarjoilu on tekemistä vaille valmista, mutta niistä kerron myöhemmin.

Siivoskelin tänään, kun kylmänä sadepäivänä ei päässyt pihaakaan laittamaan. Mittari näytti päivällä vain yhdeksää astetta. Huomenna on varmaan etsittävä jostain kumisaappaat jalkaan ja tarvottava tutkimaan kasvihuoneen tilannetta. Kukkii meillä sentään joku muukin kuin vuorenkilpi, mutta en ole nyt liikkunut kameran kanssa pihalla. Omenapuussa, siinä vanhemmassa, on runsaasti nuppuja eivätkä uudetkaan vielä ole kuolleet. Samoin istuttamani kaksi vaahteraa näyttää oikein virkeiltä: Japanin verivaahtera ja Mongolian vaahtera.


Hevoskastanjaan ja tammeen on ilmestynyt nuppuja, tuomipihlajat kukkivat ja naapurin pellon takalaidoilla olevat isot tuomet näyttävät olevan kukassa nekin.

Sateen lisäksi tuli toinenkin pudotus maanpinnalle.Isäntä kävi sydäntutkimuksissa. Sydämen suhteen ei mitään uutta eikä hälyttävää. Sen sijaan lääkäri totesi toisen tutkimuskohteen, jota piti vakavana tai ainakin nopeasti selvitetävänä. En nyt siitä tässä vaiheessa enempää. Vielä ei kannata murehtia eikä ainakaan antautua pelon kouriin. Nyt ei muuta kuin odottelemme kutsua tutkimuksiin. Taas kerran tuli sanotua ääneen, että me emme ole enää nuoria.


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Pienestä on lapsen mieli iloinen

Tai iso asiahan tämä on minulle. Muistan, miten ehkä kolme vuotta sitten syksyllä ensimmäisen kerran sanoin ääneen ystävilleni, että minä haluan kirjoittaa kirjan. Olin jo siihen mennessä kerännyt aineistoa ja aika satunnaisesti kirjoitellut muistin erilaisia sukuun liittyviä juttuja, piirrellyt sukupuita ja sen sellaista. Edelleen kyse oli unelmasta ilman suunnitelmaa. Ystäväni Liisa varoitti, että ainakaan keittokirjaa ei pidä ruveta väsäämään. Sen itsekin tiesin.

Kaksi vuotta sitten huomasin jossain ilmoituksen. Ihan meidän lähellä olisi kirjoittajavalmennuksen starttiviikonloppu. Sinne! Kuvittelin saavanai opastusta kirjan kirjoittamiseen ja sainkin, mutta myös paljon laajemmin ja syvemmin käytännön neuvoja. Plus - tämä on tärkeintä - tiukat ohjeet ruveta rivakasti töihin. Kotitehtävätkin aikataulutettiin. Jo ennen tätä viikonloppuakin meidän kuuden kurssilaisen oli tehtävä ennakkotehtäviä.

Minä ilmoitin valmentajalleni, että haluan kirjani olevan valmis toukokuun 16. päivänä 2013. Hän laskeskeli hetken aikatauluja ja totesi sen olevan mahdollista, mutta kiirettä pitäisi. Esitehtävissä piti jo esittää jonkinlainen tekstinpätkä ja taisi olla synopsiskin, jota ohjaajan kanssa tarkasteltiin. Kaameaa, enhän siihen mennessä ollut raapustanut riviäkään tulevasta kirjastani ja nyt oli jo pitänyt lähettää tekstiä arvosteltavaksi ihan oikeille kirjailijoille! Palaute tuli kahdelta. Toiselta innostava ja kannustava, toiselta tuli vähän nihkeänpuoleinen, mutta ei sekään ihan lyttyyn minua lyönyt. Muistaakseni, sillä siihen paperiin en toista kertaa kajonnnut.

Seuraavat kuukaudet oli tarkkaan aikataulutettuja, sillä ohjaaja tai siis oma aikatauluni ei antanut armoa. Sisällöstä tai synopsiksestakaan ei alkuun ollut harmainta aavistusta, mutta siinä se rupesi kehkeytymään. Kynä ja ruutuvihko (vai olisiko ollut raitavihko?) oli aina käsillä ja kas kummaa, teemoja ja jopa repliikkejä rupesi nousemaan ihan itsestään mieleeni.

Kirjoitin ensimmäistä tekstiä tiiviiseen tahtiin puoli vuotta. Sen jälkeen annoin sen muutamalle luettavaksi. Tiukin ateljeekriitikko löytyi kotoa. Mies kehtasi sanoa, ettei ikinä ole lukenut mitään niin tylsää ja kaikin puolin ikävää tekstiä. No, yritin ottaa opikseni ja sen jälkeen seurasikin useita versioita, muokkaamista, korjaamista, hiomista. Yhden version kirjoitin lähes kokonaan murteella, mutta sen ohjaaja työnsi suoraan  maan rakoon.

Jossain välissä sovittiin meidän kirjailijauntuvikkojen kesken uudesta tapaamisesta. Vertaistuki oli arvaamattoman tärkeä apu. Mikä käsittämättömintä, ventovieraat, erilaisia teemoja käsittelevät ihmiset olivat yhtäkkiä ystäviä. Ohjaajalta saimme lisää opastusta ja käytännön neuvoja esimerkiksi verotukseen liittyvissä kysymyksissä. Kirjoitin kynä sauhuten ja ohjeet ovat hyvässä tallessa isossa ruutuvihossa, jota en sen päivän jälkeen ole avannut.

Sitten yhtenä päivänä totesin, että tämä on nyt tässä. Aloin etsiä kustantajaa ja pistin muutaman apurahahakemuksenkin matkaan. Hylsyt sain molemmilla aloitlla. Ensimmäinen kustantaja ilmoitti, tosin kauniin sanakääntein, että romaanit eivät ole heidän alaansa. Samaa sanoi toinenkin. Kolmannesta ei ole vieläkään kuulunut mitään. Sanomattakin on selvää, että apuraha-anomus tuli bumerangina takaisin. Tulipahan harjoiteltua.

Kun en itsekään oikein tiennyt, mitä genreä sukutarinani edustaa, seuloin ensimmäiseksi isot kustantamot pois laskuista. Pieniä riitti vaivoiksi asti ja aikani niidrm nettisivuja plarailtuani päätin, että nyt saa riittää. Päädyin palvelukustanteeseen. En tiedä, saanko ikinä sijoittamiani rahoja takaisin, mutta ero omakustanteeseen oli kuitenkin selvä. Ei tarvinnut tilata heinähäkillistä kirjoja ja kustantaja huolehti ns. virallisesta puolesta. Jos nyt sitten "oikeat kirjailijat" kuka ties naureskelevat näille melkein omakustaille, niin antaa nauraa vaan. "Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyö", sanoi meidän mummikin aikanaan.

Julkkarit ovat ensi viikolla ja sen jälkeen se oikea kirjailija, joka myös luki ensimmäisen tekstiversion, voi ruveta odottelemaan pientä kirjapakettia, tiedät kyllä mistä. Nyt minä odotan kirjalaatikon saapumista.


maanantai 20. toukokuuta 2013

Helluntai oli ja meni

Minä synnyin kuulemma helluntaisuununtaina. Siitä on todisteena valokuva, jossa ovat tuore isä, isovanhemmat ja eräs vaarin etäinen serkku vaimoineen. Minä olin mummin ja vaarin ensimmäinen lapsenlapsi.

Nyt ei syntymäpäivä ihan osunut helluntaille, vaan ei kauaksikaan. Tätä helluntaita juhlin puutarhatöissä. Tytär tuli avuksi istuttamaan kasveja: saniaisia, lumikärhön, mehikasveja, kurjenpolvia ja ties mitä. Enpä olisi niitä itse maahan tainnut saadakaan. Päälle joimme leivoskahvit ja tytär lähti pyöräilemään kotiaan mukanaan laatikollinen kasveja.


Näin koreita kukkasia meillä ei vielä ole, mutta kylläkin pikkuisen taimet muun muassa tästä. Tarkoitukseni on seuraavaksi tehdä laaja kierros pihassa eli rahdata monta kannullista kasteluvettä erinäisten istutusten niskaan. Mies ei vielä ole saanut viritettyä kesäletkuja eli saavit ammottavat tyhjinä. Kesävesihana sen sijaan jo toimii.

Illalla istutin vielä muutamia tomaatintaimia kasvihuoneeseen ja sitä puuhaa on vielä tällekin päivälle. Tuvan pöytä pitää saada tyhjäksi taimilaatikoista. Kun on ne paljon mainostetut julkkarit ensi viikolla ja pöytään katetaan kavitarjoilut.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Kolmoset kylässä

Tämä kuva on otettu tänä aamuna. Veijarit eivät olleet ensimmäistä kertaa vierailulla.


Eivätkä nämä ole ainoat pikkuoravat, jotka käyvät terassin kaiteella. Ei auta lopettaa ruokintaa, sillä emo on opastanut ainakin yhden kaverin tähän lounastamaan. Viime viikolla yksi poikanen hyppäsi isännän kädelle, kun tämä istui rappusilla juttelemassa kaverinsa kanssa.

Se on sitten sunnuntaina helluntai ja kaatuneitten muistopäivä. Meillä pihatalkoot jatkuvat, kun en tänäänkään saanut kuin ihan pikkiriikkisen tehtyä. Hiljaa hyvä tulee, tai sitten ei.

Buzzauksestakin olisi pitänyt kirjoittaa, mutta muut kiireet ovat olleet tiellä. Olen maistellut einäisiä Hälsans Kök -tuotteita, joista moni on jo täälläkin kirjoittanut. Kasvispihvit ja -pyörykät olivat o.k. mutta eivät nämä oikein ole minun makuuni. Hyvä tietysti, että on vaihtoehtoja lihalle, ei siinä mitään. Minä vain maistan soijan läpi kaikesta ja siitä nimeomaisesta mausta en pidä. Raporttikin olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten.

torstai 16. toukokuuta 2013

Syntymäpäivä illassa

Onpa ollut mukava synttäripäivä. Istutin kaksi omenapuuta muistellen Lutherin neuvoa, että vaikka huomenna tietäisit kuolevasi, niin istuta omenapuu. Punainen kaneli ja Valkea kuulas ovat nyt pihassa tukevassa jonossa Kuninkala-omenapuun kanssa, sen joka viime vuonna teki peräti kaksi omenaa.

Mies sai omilla synttäreillään lahjaksi pullon kuoviiniä ja sen me illalla korkkasimme omalla terassilla. Sen jälkeen keitettiin ensimmäiset uudet perunat ja ah, miten olivat hyviä tillin, voin ja sillin kanssa!

Istutusurakka jatkuu huomenna, jos säät sallivat. Värväsin jo tytärtäkin viikonloppuna avuksi, sillä kasveja on todella melkein yhtä paljon kuin jossain huvilajahuussi-ohjelmassa.

Tässä nautitaan äitienpäivälounasta:


Puhelin soi iltakymmeneltä ja sehän aina vähän säikäyttää. Langan toisessa päässä oli ikiaikainen ystäväni, joka soitti Hollannista onnitellakseen. Ystävyytemme alkoi, kun olimme 9-vuotiaita. Tulevaisuudessa ehkä tapaamme useammin, sillä hänkin on jäämässä eläkkeelle ja viettää enemmän aikaa koti-Suomessa. Puhelu oikein kruunasi hyvän päivän.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Pihapäivä

Sain tänään valtavan määrän kasveja Viherpeukaloilta . Matkahuollon ystävälliset nuorukaiset toivat ne tilauksesta kotipihaan ja nyt ei muuta kuin istuttamisen vaiva! Ensimmäiset kaksi puuta eli Mongolianvaahteran ja Japanin verivaahteran istutinkin jo liki naapurin rajaa, mutta sitten voimat loppuivat, tulin sisälle, tein kaksi sillivoileipää ja nukahdin tuoliin. Yritän vielä illalla jatkaa, kun mies on omissa soittohommissaan ja päivä on kaikin puolin sopiva näihin töihin. Multaa täytyy hankkia kärrykaupalla, mutta kyllä se tämän illan istutuksiin riittää.

Minulta taisi mopo vähän karata käsistä, ja nyt en ihan tiedä, löytävätkö kaikki edes paikkaansa pihasta. Onneksi on erilaista pyttyä ja laatikkoa, joissa voi ainakin näitä kasvattaa. Ja onneksi tein istutussuunnitelman ruutuvihkoon!

Hevoskastanja se tässä kehittelee lehtiään auki. On tämä kevät ihanaa aikaa!


Olimme sunnuntaina äitienpäivälounaalla tyttären ja nuoren herran kanssa. Teimme virheen, kun valitsimme päivän kolmannen eli kello 17 alkaneen kattauksen. Kaikki kala-alkuruoat oli syöty loppuun eikä pääruokakaan ollut ihan niin loisteliasta kuin toivoimme. Tytär söi nieriää ja se kuulemma oli hyvää ja näyttikin hyvältä. Meillä muilla oli ylikypsää savuhärkää. Mies sai annoksen, jossa on vajaa puolikas viipale lihaa, kun meillä muilla sentään oli kaksi viipaletta. Perunatkin olivat ylikypsiä. Valittaa olisi voinut, mutta mies sanoi, että maku meni koko annoksesta.


Tytär oli ostanut ihanan silkkihuivin äidilleen yhdistetyksi äitienpäivä- ja synttärilahjaksi. Synttäri on huomenna, jolloin tämä muori täyttää 65 vuotta. Ei siitä nyt sen enempää.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Äitienpäivän aatto

Huomenna tehdään suuri poikkeus aikaisempiin äitienpäiviin. Mies ehdotti, että menisimme tyttären ja hänen lapsensa kanssa äitienpäivälounaalle. Luulenpa että se on minulle ihka ensimmäinen äitienpäivälounas. Enhän tässä ole äiti ollutkaan kuin vasta 41 ja puoli vuotta. Tytär on kyllä huomioinut vähintään kortilla ja usein kukallakin. Ihana äitienpäiväruusu, joka kukoisti monta vuotta rapunpielessä, kylläkin taitaa olla "menneen talven lumia". Sääli, sillä sen kukat olivat suloisen sampanjan väriset ja se jaksoi kukkia usein kaksikin kertaa kesässä, aina pakkasiin asti.


Omat äitienpäiväkukkani vein jo tänään haudalle. Valkovuokot ja skillat omasta pihasta ja kimppu ruusuja. Isällä oli aina tapana hakea äidille valkovuokkokimppu ja niinpä hurautimme näyttämään kuvaa hänelle. Isä oli tänään selvästi virkeämpi kuin edellisellä käynnillä.

Otin ruusukimpusta yhden ja vein sen kirjani kertoja-Kristiinan haudalle. Siellä kukoisti jo orvokitkin. Meidän haudalta oli vasta talvi siivottu pois. Harmi, etten älynnyt ottaa ylimääräistä lasipurkkia kotoa mukaan, kun en vielä silloin ajatellut käyntiä tällä toisella haudalla. Hautuumaan joutilaita kukkavaaseja ei näkynyt missään enkä ihan haudoilta kehdannut sellaisa ryövätä.


Hyvää äitienpäivää!

torstai 9. toukokuuta 2013

Keltaisia kukkasia

Löytyihän niitä keltavuokkoja vihdoin meidänkin pihasta, vaikka jo epäilin niiden kokonaan kadonneen. Näitä ihasteltiin naapurinrouvan kanssa ja hyvä kun ehdittiin ihastella. Hetki sitten nimittäin sade ropisi kattoon oikein toden teolla, vaikkakin taisi jo lakatakin. Tulipahan kuvattua eikä märässä maassa olisi ollut kiva tallustellakaan.


Joku muukin liikkui ilmeisesti kameran kanssa. Yritin kuvata iloisissa kesämekoissa olevaa kuvaajaa kävelytien toisesta päästä, mutta nyt en löydä kuvaa ;-). Ei se niin hyvä ollut, että kannattaisi enempää etsiä.

Muutama pikkupoika kulki pitkin lähimetsikköä ja hakkasi puunrunkoja jollain kepeillä. Siihen en puuttunut, mutta kun nuoret herrat lähestyivät meidän kasvihuonetta maata piiskaten, niin siitä tein lopun ja passitin veikot matkaansa. Ties mitä kepposia olivat suunnittelemassa ja joka tapauksessa toisten maalla.

Käenrieskatkin kukkivat pihassa, samoin keltainen mukulaleinikki. Muutamat koivut ovat hiirenkorvalla.


Vielä siihen parin päivän takaiseen lääkärireissuun ja epäiltyyn veritulppaan. Se oli lääkäri, joka epäili. Itselle ei olisi tullut mieleen tämä vaihtoehto, vaikka jalka kipeä onkin.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Vuorotellen ylä- ja alamäkeä.

Sitä ylä- ja alamäkeä on tälle päivälle osunut erityisen paljon, mutta plussalla ollaan eikä mitään vakaa ole sattunut! Aamulla tosin kuulin ensimmäiseksi kirjani ilmestymisaikataulusta ei-niin-hirveän-kivan uutisen. Nyssäkkä tuleekin vasta kahden viikon päästä eikä viikon päästä, jota ylioptimistista toivotta vielä eilen elättelin. No, siihen ei maailmani kaadu, varsinkin kun ehkä itsekin olen osallisena viivytykseen. Tai ei, paino toimii kyllä rivakasti, minä myös, mutta jos haluaa 29 kuvaa eikä 10 riitä, niin kai siinä taittajallakin työmäärä lisääntyy ja aikataulut pissivät kintuilleen.

Tuntuu kuin koko maailma olisi täynnä valkovuokkoja, pihat, tien penkat, peltojen laidat. Nämä kukkivat omassa pihassa. Sinivuokot ovat jo ohi, mutta missä viipyvät keltavuokot? Ja miten saisi miehen multakauppaan / puutavaraliikkeeseen / edes omalle pihalle hommiin? Tiedän kyllä, että hän on kipeäjalkainen ja -selkäinen, mutta niin olen minäkin. Itsekin jaksaisi tehdä noita hommia, jos olisi kaveri kannustamassa.


Matkahuoltoon on tänään tullut ilmeisesti iso laatikollinen taimia, mutta emmepä me niitä ehtineet emmekä jaksaneetkaan enää hakea. Siellä voi olla esimerkiksi muutama omenapuu yms. joka kaipaisi nopeaa istuttamista ja paljon multaa. Onneksi tälle päivälle on nuo valkovuokkomättäät.

Hyvä juttu on päivässä sekin hetki, kun sain äärimmäisen hyvää ja ystävällistä palvelua verotoimistosta. Neuvot toivottavasti ovat kullan (tai ainakin eurojen) arvoisia.

Ehdin vielä ennen lääkärireissua tehdä hiukan pitsikoristeista tarjoiluessua, joita pitäisi saada syntymään peräti kolme kappaletta. Olin niin tyhmä, etten luottanut sarjatyön voimaan, vaan nyt joudun tosissaan pähkäilemään, missä järjestyksessä minä muutamat rimpsut olen tikannut. Yllättävän hitaasti tämä ompelu käy ja jatkuvasti saa olla lankaakin puolaamassa.

Niin se iltapäivän lääkärireissu. Lääkäri passitti minut heti paikalla tutkituttamaan kinttuni ultraäänessä veritulpan pelossa. Sieltä hetki sitten kotiuduttiin eikä onneksi tullut retkeä aluesairaalan päivystykseen. Siis ei veritulppaa. Kaikki kävi niin nopeasti, etten juuri ehtinyt säikähtääkään. Pankkitilille tämä päivä ei tehnyt hyvää, mutta onpa taas pikaisesti varmuus siitä, että ei hätää mitään!

Jos nyt menis miettimään niitä esiliinan henkseleitä, joihin pitäisi kiinnittää rimpsua.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Kässäiltapäivää

Rupesin kanttaamaan pöytäliinakangasta. Luulin, että sitä olisi ollut yksi pöydän pituus plus vähän päälle, mutta kangasta riittää ja riittää ja riittää. Ehkä sitä onkin jäljellä kaksi pituutta, pitääpä mitata vielä ennen päiden ompelua. Se olisikin kyllä hyvä juttu, sillä pitkä pöytämme on myös leveä. Ompelu ottaa kyllä jo nyt aika tavalla selkääni. Piti oikein tulla tauolle ja ottaa kipukeppi käteen.

Ohjelmassa olisi vielä kolmen juhlaessun ompelu, mutta ehkä selkä tekee tepposet? Malli on olemassa ja käyttötarkoitus - ette millään voi arvata! Juu-u, julkkareistahan on kysymys, hehkuttelee hän. Uhraan hyvään tarkoitukseen pari valkoista kapiolakanaani, joissa on kauniit käsin virkatut pitsit päässä. Kahvinkeittäjät on tiedossa, mutta essuista on pulaa.

Kun mainittua tilaisuutta mietiskelen ja olen tutkinut mm. huutonettia ja naamakirjan iittala-arabia-tuotteiden myyntisivuja, niin ihmeekseni huomaan, että kahvikupit ovat hävinnyt luonnonvara. Jos niitä jollakulla vielä on, niin myyntiin vaan! Jopa iki-ihanaa Illusia-astiasarjaa halutaan vaihtaa muumimukeihin. Kyllä meilläkin arkikahvit ja teet juodaan mukeista, mutta ei tulisi mieleenkään kattaa juhlakattaukseen mukeja, teetä lukuunottamatta. Onneksi kahvikuppeja on talossa kohtuullinen määrä suurempaakin vierasjoukkoa varten ja tarvittaessa lainaan tyttäreltä lisää.


Illusia on tämän näköinen astiasto. Valitettavasti sen valmistus on jo lopetettu. Heikki Orvolan muoto ja Fujiwo Ishimoton koriste. - Tuo kelta-valkoinen liina on juuri sitä kangasta, jota pian taas surruttelen ompelukoneellani. Ostin sitä paaljon Finlaysonin alesta ja kun äsken kurkistin, niin sitä näyttää vieläkin olevan myynnissä - 8 euroa metri. Muutama muukin lopetettu malli on tarjouksessa. Meillä ei toistaiseksi tarvita enempää pöytäliinakankaita.

Sinänsä hyvä, että on tupatöitä, vaikka sunnuntai onkin. Ulkona tuulee ja voi olla, että siellä on satanutkin. Harmaa, pilvinen ja kylmältä näyttävä pyhäpäivä joka tapauksessa.

Piti tulla vielä tekemään pieni lisäys. Ne kapiolakanat ovat siis ensimmäisiä kapioitani vuodelta 1968 tai -69. Hoh-hoijaa. Rakkaat lukijat eivät silloin olleet edes syntyneet... Toisia kapioita ei sitten ollut aikaa tehdäkään, kun kosinnasta kahden ja puolen viikon päästä oltiin jo kirkossa alttarin edessä. En tosin tehnyt itse niitä ensimmäisiäkään.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Valoisaa päivää

Ei ihme, että olo on kevyt kuin sitruunaperhosella, jonka tänään kuvasin. Kuva tosin on vielä kamerassa, kun akku loppui kesken kaiken. - Päivä on ihanan aurinkoinen ja tein pihakierrrosta kamera kourassa. Valkovuokot kukkivat, taskuruohot tietysti myös ja yksittäiset skillat siellä täällä pitkin nurmikkoa. Ainoa häpeäpilkku oli omenapuun runko, jota jänis oli käynyt järsimässä.

Valoisalta kuulostaa myös miekkosen musisointi, joka kuuluu hyvin lattian läpi alakerrasta. Läksyjään taitaa harjoitella, mutta ei ole ihme mitä luin lehdestä. Kulttuuriharrastukset tekevät hyvää terveydelle. Varmaan tämä kotikuuntelukin voidaan laskea samaan sarjaan.

Kaksi tuoretta kuvaa kevätaskareista. Fasaanikanaa harvemmin näkyy, vaikka kukko kailottaa pihassa päivittäin, esimerkiksi nytkin parhaillan. Emäntäkin osui pari päivää sitten silmiini. Perheen perustamista siinä varmaan jo suunniteltiin, sillä emäntä kulki edellä, isäntä perässä.


Toinen keväänmerkki on naapurin isäntä, joka ajeli peltoaan, muokkasi tai äesti, mitä mahtoikaan tehdä. Lauma lokkeja kulki perässä, mutta kuvauspaikkani eli meidän takkahuoneen ikkuna oli niin epäedullinen, etteivät linnut osuneet kuvaan. Enkä kehdannut lähteä pihaan kuvaamaan. Aikainen lintu madon nappaa, tosin viime vuonna kylvötouhut alkoivat kaikesta huolimatta merkittävän myöhään. Saas nähdä, miten käy tänä vuonna.


Ja sitten viimeinen uutinen, joka valaisee päivääni erityisen aurinkoisesti. Sain toissapäivänä esikoiskirjani lämpimäiskappaleen oikoluettavaksi ja eilen se lähti takaisin kohti Tamperetta. Kansi ja taittokin miellyttivät silmääni, vaikka paperi kyllä on hivenen turhan ruskeaa, mutta näyttääpä ainakin ekologiselta. Monet vanhat kuvat tietysti ovat jo sellaisenaan epäskarppeja, joten en lähtenyt vaatimaan valkoisempaa paperia.

Ai-jai, että minä vielä tämänkin päivän sain nähdä, kuten kirjani päähenkilö Kristiina moneen otteeseen sanoo. Esittelen kirjan myöhemmin ehkä vielä tarkemmin ja näytän ainakin kansikuvan, sillä mielihyvin sitä saa myös ostaa, palvelukustanteesta kun on kysymys eli omat rahat on tarkkaan liossa. Se siis on meidän sukumme tarina, romaanin tapainen, jossa on sotkettu sekaisin faktaa ja fiktiota 1800-luvun maalaistalon maailmasta, pitäjän tapahtumista ja valtakunnankin asioista. Julkkareita suunnittelen, jahka kuulen tarkemmin, milloin pihaan tulee autokuormallinen kirjoja... Onneksi ei sentään satoja eikä tuhansia kappaleita.

Kristiina oli vaarini isoäiti, joka kuoli 90 vuoden 9 kuukauden ja 9 päivän ikäisenä vuonna 1901. Kuolinilmoituksessa oli virrenvärssy: "Mä pääsen tyyneen rantahan Myrskyistä, jotka pauhaa: Kiusauksista maailman Saan ijäks kaikeks rauhaa; Waiwoista pääsen lepohon, Pimeydestä walohon, Itkusta taivaan riemuun." Sitä jäin miettimään, mitä kiusauksia enää 90-vuotisella muorilla mahtoi olla, mutta eipä hän itse tuota kuolinilmoitustaan laatinut. Ajat kylläkin olivat vaikeita, kun maassa elettiin sortovuosia.

Nyt lähden saunaan. Jaa niin, kirjatilauksia otetaan mielihyvin vastaan jo näin ennakkoon. Toivottavasti sähköposti tukkiutuu tilauksista ;-)  Kirjakauppahinta lienee himpun verran alle 30 euroa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vappua

Tekisi mieli viisastella: "Eilen humussa, tänään sumussa". Koko eilisen iltapäivän raadoin eli tein herkkuja iltavieraillemme. Lopulta tuli niin kova kiire, etten ehtinyt edes imuroida, vaikka oli tarkoitus. Ei silti, vieraat viihtyivät ihan riittävän pitkään siitäkin huolimatta.

Aamukolmelta istahdimme miehen kanssa kaksistaan vetämään hetkeksi henkeä. Ilta oli tavattoman onnistunut ja hauska rakkaiden sukulaisten kanssa. Olin varannut kameran esille, mutta niin hauskaa oli, etten muistanut ottaa yhtään kuvaa. Aamulla nukuimme tavallsitakin pitempään ja oli ihanan aurinkoinen vappu tai ei, päätin pitää yöpaitapäivän. Ajatusta tuki sekin, että otin vielä iltapäivällä parin tunnin nokoset. Toivottavasti tämä ei ollut kevään ainut aurinkoinen päivä...


Tein eilen poropadan, jossa oli poronpaistia, kasleria, sipulia, suppiloivahveroita, ruisleivästä jauhamaani korppujauhoa ja kermaa. Vettä tietysti nesteenä parin, kolmen tunnin haudutuksen ajaksi, sillä lisäsin korppujauhot ja kerman vasta aika loppuvaiheessa. Mausteena oli vain suolaa, pippuria ja muutama katajanmarja. Olipa hyvää.  Nyt on ruokaa moneksi päiväksi, joskin aion pakastaa heti suosiolla osan padasta. Perunalaatikkoakin jäi melkein koko vuoallinen, samoin yli puolet graavaamastani kirjolohifileestä. Alkupaloina oli sillin ja lohen lisäksi vielä mainiota maksapateeta ja savustettua hevosta.

Jälkiruoaksi tein unelmatortun eli suklaakääretortun kokeilumielessä. Koe osoitti, että päällistä pitää vielä miettiä ja ehkä vaihtaa toisenlaiseen. Hyvää se silti oli. Ja syömistä riittää siinäkin vielä moneksi herkkuhetkeksi.

Panimme yöllä merkille kaksi asiaa: mies kuuli joutsenten huhuilua ja naapurin isännän traktorin äänen. Jokohan peltotyöt alkoivat? Tänään ei ole tehty havaintoja kummastakaan.