Yhtä ja toista laskiaissunnuntain aikaan

Viimeksi ihastelin lapsuudenystävän soittoa. Sen jälkeen soitti ex-työkaveri vuosikymmenten takaa ja ilmoittautui kylään ohikulkumatkallaan. "Välivuosilla" ei ollut mitään merkitystä eli juttua piisasi! Eikä kahta ilman kolmannetta. Fb:ssä olemme viritelleen muutaman abiluokkakaverin kanssa yhteyksiä. Siitä näet on tasan puoli vuosisataa kun kirjoitimme ylioppilaiksi. Kaikkia ei yhteydenpito kiinnosta eivätkä jotkut valitettavasti olleet ihastuneita edes yhteydenotosta. Siinä vaiheessa minulta kylläkin into jatkaa laimeni kovasti. Se on selvää, että kaikki eivät ole naamakirjan käyttäjiä, mutta voisi silti nätisti tai edes kohteliaasti ilmoittaa, jos ei enää halua kuullakaan vanhoista luokkakavereista. No, se siitä, mutta sanonpa vain, että mukava on jakaa kuulumisia niiden kanssa, joita se kiinnostaa.

Tällä alkavalla viikolla minulla on jännät hetket, kun odotan perjantaita ja syöpälääkärin vastaanottoa. Sitä ennen on tietysti labra ja maanantaina kampaaja. Viime mainittu ei tietysti liity lääkärireissuun, mutta hyvähän on olla siistin näköinen... Hiukset ovatkin päässeet kasvamaan, sillä viimeksi niitä on leikattu joulukuun alussa, kuten kalenteri kertoi. Joka päivälle on jommalla kummalla jotain ohjelmaa eli kiirusta pitää, kuten eläkeläisillä tuppaa olemaan.

Minulta pyydettiin käsikirjoitusta yhteen vähän isompaan juttuun, jota takaraivossa jo vähitellen rupean miettimään ja faktojakin keräämään. Ensin tosin pitäisi saada rahoitusta hankkeeseen. Ja toivoa olevansa terve!

 - Hyvää viikkoa!

Mukava päivä takana

Olin tänään kahden marttayhdistyksen yhteisessä tilaisuudessa Lottaopistolla ja peräti lottien muonituskurssilla. No, ehkä entiseen aikaan muonituskurssit kestivät vähän kauemmin kuin tunnin, mutta mainio tapaus tämä oli. Luullakseni me kaikki olimme tyytyväisiä. "Kurssin" aluksi opettelimme sitomaan lottahuivin päähämme. Sitten opimme laskemaan pataljoomakeiton tarvikemäärät 180 hengelle ja kuulimme mm. sen, mitä ajokoira teki. Sitten kävimme kanttiinissa ihanalla lihasopalla ja kahvilla ja lopuksi oli mahdollisuus tutustua museon näyttelyihin.

Tilaisuus oli keskellä päivää ja se tietysti verotti osallistujia. mutta mukava oli tavata jokunen tuttu ja saada uusiakin. Kaikkein mukavinta oli nähdä ihan livenä netti- ja sähköpostiystävä ensimmäistä kertaa.

Vähän minua väsytti iltapäivällä, mutta ei suinkaan niin paljon, että olisin saanut päiväunista kiinni.
Ostin vähän asiaan liittyvää lukemista ja siinä loppupäivä ja ilta menikin mukavasti.

Ystävät, ihan aito voimavara

Torstaina, siis tänään tapaan kaksi ihanaa ex-kollegaa. Teimme yhdessä asiakaslehteä. Vuosikaudet sitä väsäsimme ja saimme runsaasti kiitosta lukijoilta. Sehän on sanomattakin selvä, sellaisen palautteen jälkeen, että pomoporras ei sitä nähnyt yhtä arvokkaana tekeleenä. Miedän visiomme viissin oli toinen kuin heidän. Nyt lehteä ei ole, eikä meidänkään palveluksia ole tarvittu noin viiteentoista vuoteen. Minulla on kaikki vuosikerran mapitettuna ja visusti tallessa ihan muutamaa alkuaikojen numeroa lukuunottamatta, Tämä yhteinen hanke tiiviisti meidän niin hyvin, että nyt tuli halua tavata. Toki silloin tällöin on lähetetty joulukortteja tai sähköpostiviestejä, mutta jos en ihan höpöjä puhu, niin viimeksi tapasimme vuonna 2008. Oletan, että keskustelu soljuu sujuvasti, kuten ennenkin. Odotan lounastapaamistamme!

Kuva on esiintynyt ennenkin, mutta tuskin häiritsee ketään.

Muutama muukin, tosi hyvä ystävä on olemassa jaa jakamassa iloja ja murheitani. Näistä viimeisistä kuulumisista en oikein ole saanut kerrottuva, mutta ehkä viesti on mennyt ringissä eteenpäin, jos Pa ja Le ovat sattunut piipahtamaan täällä tai facebookissa. Otan yhteyttä sitten, kun saan vastaukset perjantain kuvauksesta.

 "Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteet." Tämän kirjoitti sukulaislikka, tuleva maankuulu kuvanveistäjä,  joskus siihen aikaan, kun muistikirjat olivat muodissa. Olimme varmaan noin 8-vuotiaita.

Nyt haluaisin olla tosiystävä, lukolla lukittu tuki ystävälle, joka saatteli tänään äitinsä saattohoitokotiin. Olet lähellä, olet ajatuksissani, vaikkei mitään ole minusta kuulunutkaan. Arvasin, että äitisi tilanne on huonontunut. Sinäkin luet blogiani, vaikka tässä tilanteessa et ehkä kovin usein ole ehtinyt tai jaksanut käydä täällä. Mutta täällähän minä olen - silloin kun en ole muualla, esimerkiksi hammashoitolassa, diabeteshoitajalla tai peräti sairaalassa.

Lauri-herra oli tänään silmäklinikalla ja tuli kotiin apteekkipussi kädessä. Silmässä tai oikeammin kai luomessa on tulehdusta, joka on hoidettava pois ennen seuraava hoitokertaa, joka on viikon päästä. Kotisairaahoitajatar V-viini pääsee rasvaamaan isännän silmiä. Ja hautomaan kuumilla tupoilla.

Muutamana iltana olen joutunut ottamaan särkylääkettä, Tänään peräti kaksi. Oli se mitä tahansa, niin jotain siellä mahassa on. On kai runsaasti muitakin vaihtoehtoja kuin syöpä, mutta sattuneesta syystä se tulee ensimmäisenä mieleen. Luustossa ei pitäisi olla, mutta mahassa on varmaan ainakin kymmenkun mahdollista paikkaa, jotka voivat tulla kysymykseen. Turha kuitenkin spekuloida, kun viikonpäästä tiedän enemmän.

Periksi en ainakaan vapaaehtoisesti anna. Kun on se kirjakin kirjoitettavana. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Niin se vaan on.

Tänään on tuullut niin reippaasti, että tammenkin lehdet putoilivat rivakasti. Kamerasti akku tyhjeni, muuten olisin kokeillut, olisiko lentävät lehdet asettuneet kuvaan.

Nyt nukkumaan ja aamulla kohti uusia seikkailuja terveyden ja sairauden maailmassa.

Ylä- ja alamäkeä mennään

En tiedä, kumpi on se parempi, taapertaa kivistä ylämäkeä vai lasketella liukasta alamäkeä. Tänään kuitenkin tuli kumpaakin ääripäätä. Kun avasin illalla sähköpostin - minähän tulen tietokoneelle vasta iltamyöhällä - niin siellä oli ventovieraan henkilön pitkä viesti. Hän oli lukenut kirjani ja kiitti siitä niin kauniin sanoin, että tuli tippa silmään.

Toinen tippa tuli sitten, kun luin Anonyymin kirjoittajan kommentin kommentistani hänen kommenttiinsa. Jo on herkästi loukkaantuvia ihmisiä, vai oletteko kaikki muutkin sitä mieltä, että hän syystä pahoitti mielensä? Me olemme kovin erilaisia rakenteeltamme, kirjoitamme eri tavoin kuka lyhyemmin kuka laveammin ja reagoimmekin eri tavoin. Yksi pahastuu herkemmin kuin toinen. Toinen näkee "hittusia" siellä missä niitä ei olekaan. Sen sanon, että kissa vieköön, tahallani en halua ketään loukata. Paitsi ehkä juuri nyt menetin yhden lukijan. Mutta jos näin kävi, niin terve menoa.

Mikä kanta teillä muilla on anonyymeihin? Oletteko niin fiksuja, ettette välitä niistä vai oletteko ratkaisseet asian jollain muulla tavalla? Päivittäisen lukijamäärän ja seuraajamäärän perusteella lähellekään kaikki eivät koskaan kommentoi eikä tarvitsekaan, mutta jollain tavalla toivoisin, että kommentit tulisivat nimellä. Senhän voi kirjoittaa tekstinsä alle, ellei halua ilmaista omaa blogiaan tai jos sellaista ei ole. Enkä mistään tietäisi, onko Maija oikeasti Miina vaiko Miina Maija, Liisa vai Leena. Ihkaoikeaa nimeäänhän täällä ei ole pakko tietenkään edes ilmoittaa.

Onneksi kai tutut sentään pääsääntöisesti ovat ilmoittaneet kommenteissa tai muuten henkilöllisyytensä tai ainakin kertoneet lukevansa blogiani. Muuten, Facebookiin otan mielihyvin teitä, jotka lähetätte kaveripyynnön mukana tiedon tästä blogikaveruudesta. Nimelläni se sieltå löytyy.

Tuli varmaan selväksi, etten arvosta kovin korkealle nimettömiä kirjoituksia, olivat ne missä mediassa tahansa. Sen sijaan ehdottomasti arvostan kaikkia viestejänne. Niitä on kiva saada! Erityisesti viime talvena kaikki kommentit olivat kuin pieniä kultahippusia, usein oikein isojakin.

Meillä mietitään taas sairauskysymyksiä. Miehellä on vihdoin ja viimein tällä viikolla aika aluesairaalaan ja minä menen sinne ensi viikolla. Emme ole oikein hyvässä kunnossa kumpikaan. Jostain syystä jalkojani on ruvennut turvottamaan enemmän kuin koskaan. Nesteenpoistolääke oli vain muutaman päivän katkolla, joten tuskin sekään voi vaikuttaa. Nyt en kerta kaikkiaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Pientä lämpöäkin on ruvennut pitämään ja henkeä ahistaa, ahistaa. PEF-mittaus on parhaillaan menossa. Mutta aina tulee mieleen, ettei se vaan olisi uusinut?

Nyt siirryn hetkeksi wordiin eli editoimaan tekstiä, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja täyttä asiaa joka rivi. Se on sitä kyläkirjaa, josta olen maininnutkin moneen kertaan. Öitä!

Hyvä päivä

Kehuin naamakirjassakin jo tätä päivää hyväksi. Aurinko on paistanut, mutta tänään ei ollut aikaa puutarhanhoidolle ja renkikin sai heti jo ensimmäisen työpäivän jälkeen vapaata. Minulla nimittäin oli vieras, lapsuudenystävä, joka on viimeiset 40 vuotta asunut Hollannissa ja tehnyt siellä työuransa pappina ja psykoterapeuttina. Nyt hänkin on eläkkeellä. Olimme samalla luokalla 8-vuotiaina ja silloin vannoimme ikuista ystävyyttä Se jatkuikin aina jonnekin opiskeluvuosiin asti ja sitten "maailma meidät pois vieroitti". Perheasiat ja sen semmoiset tulivat sinä elämänvaiheessa tärkeämmäksi kuin ystävät. Onneksi olemme nyt löytäneet toisemme uudestaan ja tavanneetkin suunnilleen kerran vuodessa.

Kesäkuu alkoi muutenkin mukavasti. Teimme kesärengin kanssa puutarhatöitä ja niissä hommissa onnistuin kellahtamaan kumoonkin. Se siis ei ollut erityisen mukavaa, mutta hyvää oli, ettei luita katkennut tai muuta sellaista. Toisessa käsivarressa on hirmuiset mustelmat ja kyllä se nurinniskoin kaatuminen sattui ja säikäytti. Istuin jakkaralla perkaamassa kukkapenkintekelettä ja ei paljon tarvittu, kun menin selälleni. Paikassa olisi voinut olla tiiliskiviä ja olisi voinut olla nokkosta, mutta ei ollut. Poika auttoi mummin ylös. Huomiselle on luvattu rumaa ilmaa, joten saa nähdä, miten työt edistyvät. Puuhaa riittää kyllä vaikka miten paljon, varsinkin kun olen aika uupunut jo pienenkin työrupeaman jälkeen. Onneksi on tuo poika apuna.

Hevoskastanja alkaa kukkia. Norjanangervo on täydessä kukassa. Kesäkukat alkavat olla paikoillaan kukin omassa ruukussaan ja amppelissaan, mutta niissä ei juuri ole kuvattavaa, ei vielä.

Miehellekin päivä on ollut sikäli hyvä, että nyt hänelle on tilattu nojatuolipyörä, josta hän on pitkään haaveillut. Minä olin aikaisemmin sitä vastaan, mutta kuulemma niin kokenut pyöräilijä ei aio ajaa ojaan eikä jäädä auton alle. Kun hänen vointinsa ei edelleenkään ole hyvä, niin toivottavasti edes tämä virkistää ja piristää.

Tässä laitoksessa on kaksi pyörää edessä ja tavallisten pyöränsarvien tilalla käsikahvat sivuilla. Taakse tulee samanlainen merkkiviiri, jota lastenpyörissäkin käytetään. Ja kaksi taustapeiliä. Kun tulee ikää, ei tasapaino enää oikein toimi ja siitä tässäkin on kyse. Tämä kokenut pyöräilijä ei uskaltanut enää lähteä fillaroimaan. Kyllä näitä aina joskus näkee tiellä, mutta ei kovin usein. Tuleepa vähän naapureille ihmettelyn aihetta.

Yhtenä päivänä mies toi kaupan tuliaisena valmiin tomaattipensaan. Ihanan makeita tomaatteja, mutta kun lehdet ovat melkein kokonaan kuivuneet tai ainakin nahistuneet, niin jännö nähdä, oliko tässä koko sato. Maku kuitenkin on mahtava. Samoihin aikoihin tuttu toi liudan komeita taimia, sekä tomaattia että chiliä ja vielä maa-artisokankin mukuloita. Osa on kasvihuoneessa, osa odottaa vielä. Mutta olen ajatellut, että jos edes yhden asian päivässä ehtii / jaksaa / voi / viitsii tehdä, niin ei ihmisen enempää tarvitse itseltään vaatiakaan.

Ihmeellinen päivä

Tässä nyt taas kirjoittelen keskellä yötä, kun uni on vielä hakusessa. Aika jänniä, ellei suorastaan ihmeellisiä, juttuja on tänään tapahtunut. Ensinnäkin tämä otsikkokuva. Sen ja muutaman muunkin otin tänään. Ensn pihassa oli tämä:

Eikä hetkeäkään, kun niitä oli jo kaksi. Olemme pitkään epäilleet, että heitä voi asua tuon matalaoksaisen pihakuusen suojassa, ties vaikka siellä olisi jo poikasetkin. Pupujussipari kuitenkin viihtyi pihan puolella nakertamassa sammalta. Juurti eilen sanoin miehelle, että pitäisi ehkä kalkita nurmikkoa, mutta enpä taida sitä tehdäkään, nyt kun on ainakin kaksi uutta "perheenjäsentä" pihassa.

Enkeleitäkin taisi olla liikkeellä. Onnistuin huutamaan huutonetistä tämän Heljä Liukko-Sundströmin ihastuttavan enkeli-lasikortin. Muutaman muunkin enkelijutun olen ihan lähiaikoina hankkinut, mutta tämä kosketti erityisesti ja olinkin aika iloinen, kun huomasin sen saavani.

Mutta vielä iloisemmaksi tulin, kun ilmeni, että kortin myyjä asuu ihan naapurissa ja hän lupasi tulla tuomaan sen kotiovelle asti. Emme olleet aikaisemmin tavanneet ja niin siinä istuttiin ja tutusteltiin. Kun hänen sukunimensä oli tuttu ja kotipaikka myös, kysyin tietysti uteliaana ihmisenä, mitä sukua ja huonetta hän on. Joopa joo, melkein oltiin sukulaisia: tuolissa istui lapsenlapseni isän pikkuserkku! Että voi maailma olla pieni. Lisäksi hänen naapurinaan asuu mitä ilmeisemmin ihan oikea, ennenstään tuntematon sukulainen tai ainakin ehkä sukulaiseni eksä. Ja tunsipa vieraani myös yhden  pikkuserkkuni.

Niin että arvelen enkelin tuoneen minulle tänään yhden uuden ystävän. Uusia ystäviä tai vähintäänkin uusia tuttavia on tulla tupsahtanut vastaan tämän sairauteni aikana säännöllisin välaiajoin, puhumattakaan siitä, miten vanhat tutut ovat eläneet niin sanotusti hengessä mukana, tukeneet ja kannustaneet. Aiheellinen oli varmasti muistutus siitä, että enkeleitä pitää muistaa myös kiittää.

Mitäpä sitä muuta? Syötiin oikea herkkuateria. Pakkasessa on poroa ja otin jo eilen sulamaan paketin paahtopaistia, jonka lykkäsin piimään marinoitumaan. Siis ihan pelkkään piimään. Voi ettäs paisteista tuli pannulla paistaen herkkuateria! Lisäksi keitin ruusukaaleja ja työnsin uuniin miehen toivomat ranskanperunat. Tarkoitus oli keittää myös parsaa, jota oli ilmestynyt kauppaan viikolla, mutta sen unohdin. Sitä paitsi pienten kaalinpäiden perkaamisesssa oli jo ihan tarpeeksi askaretta. Ehkä syömme parsan huomenna.

Mitä sitten vaivoihin tulee, niin ei uutta. Ihan eivät sokerit tahdo olla kohdillaan, mutta onneksi jo maanantaina on diabeteshoitajan vastaanotto. Näkökään ei ole parantunut, jos ei pahentunutkaan. Näillä eväillä nyt mennään.

Ei kaikki mene aina niin kuin...

Joskus asiat etenevät paremmin, joskus huonommin kuin mitä on suunnitellut. - Kiitos muuten kauniista sanoistanne, tutut ja tuntemattomat ystävät! Ne ovat kantaneet monessa paikassa. Täällä on ollut hiljaista, sillä rouva ei ole ollut kotona. Vuoden ensimmäisen arkipäivän lääkärireissu piteni lähes viikon sairaalamatkaksi, mutta nyt olen jo ollut pari päivää kotona. Minunhan piti vain käväistä Helsingissä ja tulla kipin kapin kotiin. Mieskin oli mukana tukihenkilönä, mutta niin kävi että hän sai tulla omin nokkineen takaisin. Kassissani oli sentään harja - se jolle ei juuri ole käyttöä, mutta ei kännykän laturia, ei hammasharjaa, ei naamarasvaa, ei mitään. Ehkä muistan jatkossa pitää sairaalakassia aina pakattuna ja ottaa sen joka reissulle myös mukaan.

Ensin hyvät uutiset: syöpä on näillä tiedoilla nitistetty. Pieni sivuhuomautus on tietysti paikallaan: tällä hetkellä. Hoidot kuitenkin jatkuvat vielä. Tulossa on  kaksi sytostaattihoitoa lähitulevaisuudessa ja kuten ystävät tiedätte, ei tämän taudin kanssa kai koskaan voi ihan varma olla. Mutta enkelit olivat olkapäillä ja pitivät lujasti kiinni. Kiitos kaikille muistamisesta! Olo on hyvä ja varsin kiitollinen, kuten voitte arvata.

Se Strömsö-luokan uutinen tosiaan pisti minut heti lääkärin vastaanotolta suoraan osastolle ja petiin tömäkälle antibioottikuurille. Kolme kertaa päivässä suoraan suoneen. Syy oli keuhkoissa. Siellä on jotain outoa, ei kuitenkaan kuulemma syöpää. Tutkimukset jatkuvat vielä, samoin antibiootit kotona tämän ja ensi viikon. Ne kai vähän väsyttävät, mutta toisaalta mihinkäs tässä valmiissa maailmassa kiire olisi.

Vanha Nuuttikin on vasta ensi viikolla, joten tonttuseurue saa ihan vapaasti vielä mellastaa tuvassa eikä talon jouluvaloillakaan ole kiire kaapin perukoille. Tavoitteena on tehdä yksi pieni asia päivässä, kuten esimerkiksi nostaa jokunen kippo kerrallaan takaisin kaappiin. Olin tänään jopa niin reipas, että rupesin kirjoittamaan yhtä juttua, jonka olin luvannut näihin aikoihin tehdä. Materiaali tosin oli valmiina, mutta silti kehuin vähän itseäni.

Ei tässä kuitenkaan ole syytä vielä ruveta liian urhoolliseksi. Kuumekin tuntuu nousevan herkästi, kuten edellisinäkin viikkoina, joten olen kai vielä pitkään toipilas. Mahdollisesti keuhkolääkärit jatkavat tutkimuksia, jos nyt ei löydy syytä keuhkomuutoksiin. Itsekin näin ihan omin silmin kuvassa jotain outoa verrattuna syksyllä otettuun keuhkokuvaan.

Ihanat ystäväni tulivat loppiaisena lähes yllättäen sairasvuoteen äärelle ja sain vihdoinkin tarvitsemiani kapineita. Laturittomat päivät olivat loppuneet jo aikaisemmin, kun osastolta löytyi sopiva lainaksi. Yksi ystävä toi naamarasvaa ja dödöä, toinen sukkapuikkoja ja lankaa ja kolmas piirustuspaperia ja värikynät, suklaata, kahvia ja herkkumuffinseja. Parasta tietenkin oli erinomainen seura!

Toinen iloinen yllätys koitti jo seuraavana päivänä, jolloin lääkäri kertoi lähettävänsä minut kotiin. Koti-ikävä olikin jo hillitön, mutta olimme miehen kanssa sopineet, että hänen ei tarvitse lähteä katsomaan minua, kun puhelinkin on keksitty - varsinkin sen jälkeen kun  se toimii. Taksikyyti on liian kallista eikä hänen selällään ja jaloillaan lähdetä julkisiin kulkuneuvoihin, muttei myöskään ajelemaan pitkää matkaa eikä varsinkaan Helsingin liikenteeseen. Oli siis todella mukava tulla kotiin. Käväisimme pikimmiten vaariakin tapaamassa ennen kuin hän lähtee Kaunialaan. Hänellekin oli kiva kertoa hyvät uutiset.

- Hyvää viikonloppua!

Aika hyvät päivät takana

Päivässä ei ole valittamista, kuten ei edellisessäkään. Kun tähän aikaan kirjoitan ja puhun tästä päivästä, niin tarkkaan ottaen tietysti tarkoitan eilista ja sitä myöten toissapäiväistä. Tehän olette niin fiksuja, että sanomattakin tietysti ymmärrätte.

Niin, siis sunnuntaina vietimme isänpäivää ja kävimme kirkolla äänestämässä. Miehen ehdokas meni läpi, omani ei. Emme jääneet vaalikahveille, van riensimme kotiin ja hyvä niin. Nuorempi poika oli jo melkein oven takana ja toi isälleen nätin kukan. Istuimme pitkään kahvipöydässä rupattelemassa, oikein harvinaisen pitkään. Siinä tuli käsiteltyä niin iloiset kuin ikävätkin asiat. Kumpaakin lajia riitti. Ikäviäkin tarpeettoman paljon.

Tämä ei ole isänpäiväkukka, mutta väri on saman suuntainen. Oikea kuva on vielä kamerassa, kun en ihan joka räpsäytystä viitsi siirtää tietokoneelle. Tämän toi ystäväni jo monen monta viikkoa sitten, jolloin kuvakin on otettu. Kukka on kylläkin kuivunut oikein kauniisti ja on edelleen vaasissa. Ystävä lupasi tulla jonain päivänä rasvaamaan jalkojani, joten mikäs tässä on ollessa. Kiitos jo etukäteen!

Tänään taisi olla toinen ystävien päivä. Kiitos sinulle, joka soitit ja sinulle, jolta tuli iloisen kannustava kortti! Kun vielä muistisssa on perjantainen vieras, niin tunnen olevani etuoikeutettu.Sitä tunnetta höysti vielä yksi puhelu: saan ennen joulua opiskelijaporukan auttamaan glögitilaisuutemme valmisteluissa. Samoin tarjoilijat ja leipurit ovat jo järjestyksessä. Itse en millään jaksaisi. Se kai ei ole ihme, sillä jo terveinäkin vuosina järjestelyt ovat ottaneet voimille, vaikka perheeltä ja marttaystäviltä olenkin saanut apua.

Sytostaattihoito sujui taas kerran hyvin, vaikkeivat olosuhteet parhaat mahdolliset olleetkaan. Mieluummin sitä makaa petissä potsojollaan kuin istuu epämukavasti tuolissa tippa kädessä. Mitään jälkioireita ei toistaiseksi ole tullut enkä ole valkosolupiikinkään jälkeen ollut edes iltapäiväunilla. Eilen yritin, mutten saanut unta, tänään kuuntelin ja katselin netistä kaupunginvaltuuston kokousta niin tiiviisti, että melkein unohdin koko piikityksen. Kokouksesta ei sen enempää, mutta olipa show.

Siivoojat aloittivat meillä perjantaina ja pesivät ikkunat, reippaasti pesivätkin. Jatkoa seuraa ensi perjantaina ja siitä eteenpäin näillä näkymin joka toinen viikko. Tämä avun pyytäminen ja vastaanottaminen on toisaalta ihan luonnollista, mutta kuten illalla miehelle sanoin, aika outoa, kun on tottunut itse tekemään ja varsinkin hallitsemaan asioita. Muutamissa juhlissamme olleet tarjoilijat ovat olleet oikeita kultakimpaleita ja on ihanaa voida omissa kesteissä seurustella vieraiden kanssa. Mutta sen tunnistaminen, myös tunnustaminen, että enää ei kaikkea jaksa, ei ehdi, se ottaa vähän hengen päälle. Minä, joka nuorena varsinkin olin aika vikkelä tekemään, istun nyt nojatuolissa ja kudon ranteenlämmittimiä mummoille samaan aikaan kun reipas siivooja koluaa nurkkia. En tosin niihin nurkkiin pääsisikään. Polvet eivät taivu ja jos taipuvat, en pääse ihan helposti lattialta ylös. Aina ei ole kiva olla vanhentunut vaivainen.

Isänpäivän alkua

Näin taas ilta hupsahti muissa touhuissa ennen koneelle pääsyä. Lueskelen parhaillaan Raija Orasen kirjaa Aurora Karamzinin ihmeellisestä elämästä. Sitä vuorotellen illalla ranteenlämmittimien kutomisen kanssa ja seurustelun meidän isännän kanssa. Näin ilta kääntyi jo Isänpäivän puolelle. Onnea isille!

Me kävimme jo torstaina onnittelemassa meidän vaaria, kun ei ollut takeita siitä, missä kunnossa olemme. Ihan oikein arvasimme.

Minulla alkaa taas viiden päivän valkosolukuuri ja mies oli eilen hammasleikkauksessa, joka onnistui sinänsä hyvin, mutta vaatii varovaisuutta. Hajonneen hampaan juuret on kaivettu pois ja ohjeen mukaan ei soittamista, ei muuta kuin pehmoista syömistä eikä reissaaminenkaan kuulemma oikein houkuttele. Särkylääkettä on miekkonen joutunut pistelemään, kuten minäkin.

Minua kiusaa laskimoportti, jota suorastaan särkee ja kuten röntgenlääkäri oli lausunut, se näyttää kummalliselta kuvassa. Ja tuntuu myös omituiselta. Tilauksessa on portin poistaminen ja se tapahtuu lähetteen mukaan parin viikon sisällä, juuri ennen seuraavia sytostaatteja. Ultaraäänessä ei muuten näkynyt mitään kummallista, vaan suonet olivat puhtaat. Paitsi että eipä nilkkoja edes kuvattu ja nehän ne eniten turpoavat. Tukisukat kaiketi on pakko hankkia, vaikkei se yhtään houkuttele.

Miehen kipeän suun takia varasimme ruoaksi helppoa ja pehmeää. Siis ei puhettakaan mistään isänpäivälounaille menosta. Viime vuonna olimme ja petyimme pahan kerran, joten nyt otamme päivän hyvin rauhallisesti kotona. Jos nyt jompikumpi pojista sattuisi käymään, niin se olisi tosi iloinen yllätys. Sen varalle on kakkukin hankittu. Syön sen sitten itse, jos ei kukaan kolkuta ovella.

Mutta illalla me jo herkuttelimme lipeäkalalla. Uskomatonta; vielä muutama vuosi sitten lipeäkala ei maittanut meille kummallekaan, mutta nyt se on suorastaan herkkua. Kun keitin ison annoksen, saamme toisen aterian lipeäkalalaatikosta, joka on jo paistamista vaille valmiina jääkaapissa. Ohje kumpaankin ateriaan on vanha perinneohje: keitettyä kalaa, perunaa ja valkokastiketta plus voinokare, suolaa ja maustepippuria. Vähän kaipailin edes väriksi herneitä tai jotain salaattia, joita kumpaakaan ei mies tuonut kaupasta.

Aloitimme kakun jo perjantaina, kun sain harvinaisen vieraan taloon. Pappi-Helena, alakouluaikainen ystäväni oli käymässä koti-Suomessa ja tuli käymään. Vietimme hyvän iltapäivän.

Kullan arvoiset ystävät

Yksi asia päivää kohti näköjään riittää. Olin päiväkahvilla ystävän luona. Mies ihmetteli, miten juttua riittä kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Olisi piisannut pitemmäksikin ajaksi, mutta joku kohtuus sentään vierailuissakin pitää olla. Praataaminen virkisti oikein todella, mutta kas, kotona sitten väsymys yllätti. Nukuin illansuussa toista tuntia.

Viime viikon sairaalakäynnillä kaksi muuta ystävää kävivät ilahduttamassa minua vierailullaan. Juttua riitti meilläkin ja aika tiputuksessa meni kuin siivillä. Tarkoitus olim ottaa skype-yhteys kauempana asuvaan ystävään, mutta se ei syystä tai toisesta onnistunut. Puhelinyhteys sentään saatiin. Petinaapuri vakuutteli, ettei lörpöttelymme häntä häirinnyt.

Tuliaiseksi sain näin ihastuttavan ruusukimpun. Kuvassa kukat eivät ole parhaimmillaan, sillä en saanut aseteltua kimppua sopivaan maljakkoon eikä varsien lyhentäminenkään auttanut. Ehkä tästä voi kuitenkin saada jonkun kuvan kimpun kauneudesta. En ole vieläkään raaskinut heittää sitä menemään, vaikka kieltämättä jo olisi aika.

Ystävät ovat todella kullan arvoisia ja varsinkin tällaisessa tilanteessa on kiva huomata saavansa tukea. Te blogi- ja fb-ystävät olette ihania, mutta mikään ei voita ystävää livenä. Ystävää, joka tulee ja halaa. Kaikki eivät ehkä sitä halua tai uskalla ottaa vastaan, mutta varsinkin parin oman yllättävän kokemuksen ja kuulemani tarinan elävästä elämästä jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tein oikean ratkaisun, kun lörpöttelen asiani avoimesti. Kaikille se ei sovi, kaikki eivät siitä pidä, mutta eipä ainakaan tarvitse miettiä, kenelle on kertonut, kenelle ei. Joillain voi puhuminen olla vaikeaa senkin takia, ettei ole saanut itse vielä käsiteltyä valmiiksi asiaa syöpä omassa mielessään. Kaikkien luonteeseenkaan ei tämmöinen höpöttäminen sovi.

Tulipa tästä mieleen ex-kollega, jonka kanssa aikanaan  joudimme napit vastakkain ja vieläpä niin, että koin saavani teräviä puukkoja jatkuvasti selkääni. Todellista syytä en tiedä vieläkään, mutta ehkä juuri tämä luonteiden erilaisuus oli yksi syy. En ainakaan tiedä koskaan tätä toista tietoisesti loukanneeni, vaikka hän kyllä puhui kostostakin. Ja pitkästä vihasta. Kostosta minulle tuntemattomasta aiheesta, mutta emme me siitäkään päässeet puhumaan. Yksi niitti arkussani oli varmaan sekin, kun kerran erehdyin häntä halaamaan. Syytä en muista, ehkä onnittelin syntymäpäivän johdosta tai jotain vastaavaa. Näin heti toisen naamasta, että tuli tehtyä paha virhe!

Tänään, kun läksiäisiksi halasimme ystäväni kanssa, niin sekin antoi jälleen kerran voimia. Ei turhaan puhuta voimahaleista, ei! Onhan tuo mies kotona, muttei häntäkään pelkästään syöpäasioilla pitäisi kuormittaa, vaikka näinhän väistämättä tietysti tapahtuu.

Ensi viikolle on runsaasti ohjelmaa, itse asiassa lähes joka päivä on jotain, mutta niistä lisää sitten aikanaan. Kellotkin kääntyvät kesän suuntaan ensi yönä, mikä pitää muistaa. Viikonloppuna miehellä on harjoitukset vain sunnuntaina, mutta silloin sitäkin tiiviimmät. Se merkitsee sitä, että taidan syödä yksikseni ja todennäköisesti lauantain jämäruokaa.

Muuta ohjelmaa riittää ainakin kutomisrintamalla. Värit vähän vääristyivät kuvassa, mutta taustalla on kaksi paria vanhuksille meneviä punaisia ranteenlämmittimiä.Kirjavat jäävät kotiin itselle. Edessä on Lentävän lapasen nimikkolangasta eli aidosta pässinpökkimästä Lempistä tulevat sukat itselleni. Sikäli mikäli pystyn niitä käyttämään. Lanka on vähän karkeaa, mutta sanoisin että kauneinta koskaan näkemääni. Kuva on eiliseltä. Nyt on jo toinenkin sukka terävaiheessa, kun tässä vasta aloittelin ensimmäistä.

Hyvä viikko

On  niin vaikea keksiä otsikoita, mutta tuo nyt ainakin on totta. Viikko on taas vierähtänyt ja tässä pientä raporttia hyvästä viikosta. Riensimme tänään aamulla labraan, sitten aamukahville ja sen jälkeen lankaostoksille Lentävään lapaseen. Tulipa taas tehtyä ostoksia, mm. Lapasen kotimaista lampaanvillaa olevaa nimikkolanka Lempiä, joka maksoi maltaita, mutta värit ovat ihanat. En kuitenkaan raaskinut ostaa kuin yhden vyyhdin sini-vihreää ja tekaista siitä sukat. Jaa, taitaa siinä vähän olla polyesteriäkin mukana, kun on sukka- ja kinnaslangaksi ajateltu. Lankaa on nyt talossa, sanoisinko riittävästi muutamaan (muutamaan kymmeneen?) pipoon, huiviin ynnä muuhun asusteeseen.

Ilahduin pari päivää sitten valtavasti, kun avasin nimettömän kirjekuoren  ja mitä sieltä löytyikään? Ystäväni, ex-kollegani Maaret oli kutonut minulle sytopipon, joka saapui Inge Löökin Mummo-kortin saattelemana. Lanka on Novitan Onni-lankaa ja koko ihan sopiva, kuten näkyy. Itkuhan siinä tietysti pääsi, mutta ilosta, ilosta!

Kaikki karvat eivät vielä ole lähteneet, Rotanhäntä on edelleen niskassa, mutta päälaki alkaa olla jo aika paljas ja entinen tumma, paksu tukka on vain muisto. Pitäisiköhän sittenkin mennä kampaajan puheille? Lookki on muutenkin muuttunut eli naama vanhentunut ja koko akka rupsahtanut. Maanantaina saan tikit pois rinnuksista.

Valkosolupiikkikuuri päättyi eilen. Nyt on oikeastaan ensimmäisen kerran ollut "vaivoja". Maha sekosi ja pikkasen väsyttää, mutta syynä kaiketi ovat viikon askareeni plus tietysti tämä vahva lääke, jonka viiden päivän kuuri siis päättyi taas tällä erää. Tämä oli juuri sitä lääkettä, jonka saamisessa apteekista oli vaikeuksia.

Muutama iso työ on vielä edessä ja takana, ne jotka omalta osaltaan ovat syystäkin väsyttäneet. Raivausta riittää talossa, sen jälkeen kun sain parina päivänä pihan suunnilleen talvikuntoon eli vesipytyt tyhjennettyä, yrttiruukut kumottua ja kasvihuoneen suljettua. Rästejä on, kun kesä meni niin kuin meni väsyn vallassa.

Seuraavaksi edessä on pesuhuoneen järjestely. Meillähän saattoi sattua vesivuoto tai oikeammin sattui kanssa. Lämminvesivaraaja rupesi vuotamaan eikä meillä ole tarkkaa tietoa, miten kauan ja millaista vahinkoa se sai aikaiseksi. Vanhan talon vesieristeet eivät taida olla moderneimmasta eikä edes varmimmasta päästä. Kun vessaneteinen saatiin kuntoon ja varaaja korjautettua, niin nyt on pakko tutkia pesuhuoneen lattiat. Homeen hajua tuntui vähäsen, mutta se voi johtua vedellä läträämisestä johtuneesta pyykkien kastumisesta. Ja toivottavasti johtuukin vain siitä. Aloitin kuitenkin kostuneiden pyykkien pesun ja lajittelun. Osa menee suoraan jätesäkkiin, osa pesun jälkeen odottamaan seuraavaa käyttöä.

Rupesimme  myös miettimään pientä muutosta pesuhuoneeseen. Suihkukaappi on jo vähän huono, mutta saa olla sellaisenaan. Pesutuolini mahtuu juuri ja juuri kaappiin ja jopa minä itte sen lisäksi. Kun kaapissa ei ole ovea, vaan muoviverho edessä, on selvä että nyt varsinkin vettä roiskuu ja valuu ulkopuolellekin ja kastelee puhtaat vaatteet.  Mutta amme on todettu tarpeettomaksi. Siitä yritämme päästä eroon ja kierrätyskeskuksen kaveri tulee ensi viikolla katsomaan sitä. Mutta senhän saa se, joka ensimmäiseksi ehtii!

Haluaisiko joku hyväkuntoisen, vain hyvin vähän käytetyn kylpyammeen? 

Nyt semmoinen olisi tarjolla eikä maksa muuta kuin irrottamisen ja peräkärryyn tai autoon kantamisen vaivan. En ole mitannut sitä, mutta kai se täysmittainen on, kun itsekin siihen olen mahtunut. 

Mieleni tekisi ns. rättipatteria nopeuttamaan pyykin kuivumista. Niitähän on tietääkseni piostotulppaliitännälläkin saatavilla. Ennen meidän vessaneteisessä ollut vedenvaraajamme oli niin suuri, että siitä huokuva lämpö oikein hyvin kuivatti myös pesuhuoneen pyykit. Kun varaaja uusittiin kymmenkunta vuotta sitten, oli kehitys mennyt siksi paljon eteenpäin, että varaajapa ei enää fuskaakaan. Kuivausrumpua tai -kaappia emme aio hankkia, mutta voi olla, että pesuhuoneen patteri pitäisi myös uusia.

-----

Melkein jo unohtui. Minähän olin juhlapuhujana viime sunnuntaina ja juhlatilaisuus onnistui erinomaisesti. Sääkin suosi ja mikäs minun oli ollessa, kun kotoa haettiin ja kotiin palautettiin. Puhe on pidetty, tosin annettu aikakin ylitetty, mutta mieli on hyvä. Ja olinpa aika väsynyt, sillä ei tässä ihan vetreimmässä kunnossa tietenkään olla, eikä puolen tunnin esitelmä ihan tuosta vaan suju, varsinkin kun yritin olla lukematta sitä suoraan papeerista. Tilaisuus siis oli paikallisten marttojen 10-vuotisjuhla, jonne olin kutsuttu puhelemaan paikallishistoriasta.

Tilaisuus pidettiin säveltäjä Joonas Kokkosen kotimuseossa Villa Kokkosessa, joka on Alvar Aallon piirtämä, sopivan intiimi ja pieni paikka Järvenpäässä esimerkiksi juuri omaakin juhlaamme ajatellen. Ohjelmaan sisältyi isäntäparin upeat musiikkiesitykset ja tilaisuuden aloittanut yhteinen Uusmaalaisten laulu. Tässä kuva nauttimastamme herkkupöydästä:

Minulla ei ole tänne lisätä muita tuoreita kuvia, mutta mielessä niitä on sitäkin enemmän. Mukavia muistikuvia, kivoja kokemuksia. Vielä kierros juhlapaikassamme, johon kannattaa ainakin virtuaalisesti tutustua:  www.villakokkonen.fi.

Pieniä, iloisia asioita

Tämä on ollut niin tavallinen päivä kuin tavallinen voi olla. Jotain pieniä mukavia juttuja sentään on sattunut ja tapahtunut. Vanha koulukaveri otti yhteyttä ja kertoi haluavansa tavata minut, kun sattumoisin tulee ihan lähellä käymään. Mietin itsekseni, olemmeko tavanneet sitten keskikoulun eli too-si kauan sitten.

Toisenkin koulukaverin kanssa on viritelty tapaamista. Hänet sentään näin suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, mutta paljon on tässäkin välissä tapahtunut. Hän on jäänyt leskeksi, saanut lastenlapsia, muuttanut... Meidän luokkamme ei enempää keskikoulussa kuin lukiossakaan ollut kovin tiivis yhteisö, joten yhteydenpitoa ei ole pahemmin harrastettu. Keskikoululuokat olivat suuria, taisi parhaimmillaan olla nelisenkymmentä päätä, mutta lukioluokka oli pieni. Silti olemme vain kerran tavanneet eikä sekään ollut kovin onnistunut tilaisuus.

"Koulua" on meillä tänään harrastettu, nimittäin taimien koulutusta:

Huomenna luultavasti tulee puutarhalta satsi tavaraa. En oikein muistakaan mitä kaikkea tilasin, mutta ainakin pari kuoppaa pitää kaivaa pihaan. Yksi Hinnonmäen keltaiselle karviaiselle, toinen eräälle koristepensaalle, jonka tulevaa paikkaa en vielä ole keksinyt. Eräs toinen pieni pensas pitäisi siirtää, edelleen senkin tuleva paikka on mysteeri, mutta aurinkoa se kaipaa ilmeisesti enemmän kuin nyt on saanut. Ja ensi yöstä ennustetaan tosi kylmää.

Väärinkäsitys!

Istuimme aamulla, vai olisiko oikeammin sanoa puolenpäivän jälkeen kaikessa rauhassa tuoleissamme. Luimme lehtiä. Miehellä oli sentään vaatteet päällä, minä hörpin teetä yöpaidassa, kun ovi kävi. Siellähän se kaivattu ystävä oli ovipielessä! Joku väärinymmärrys oli käynyt, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt minullakin on hänen puhelinnumeronsa. Ja oli tosi kiva tavata!

Ehdimme paljon muutakin päivän mittaan. Kävimme isäpappaa tervehtimässä. Hän oli aika väsyneen näköinen, mutten ihmettele. Systeri oli ehtinyt käydä aikaisemmin päivällä ja sitten terveyskeskuksesta oli tullut tieto, että hänen kutsutaan tuntemattomasta syystä aluesairaalan tutkimuksiin. Verikokeissa oli ollut "jotain". En oikein ymmärrä, mitä kaikkea verikoe näyttää ja miksi olisi tehty muuta kuin rutiinikokeet, mutta ei kuulosta ihan lupaavalta.

Sitten hain uudet silmälasini. Yllätys, yllätys! Meidän lukuvalot eivät olekaan himmentyneet, vaan sitä olivat minun silmäni. Olipa ihana lukea "hyvässä valossa". Mies selvästikään tykkää näistä, mutta itse olen tyytyväinen.

Vielä kolmaskin toimi ehdittiin suorittaa. Ostin kolme kassillista tavaraa Joulun lapsille. Tai no, oli siinä yhdet toppasaappaat itsellenikin ja hunajakeksejä myös. Sitten pakkasin tavarat kolmelle lapselle. Hanskoja en löytänyt eivätkä ne olisi enää laatikoihin mahtuneetkaan. En käsitä, miten muut ihmiset saavat pakattua tavarat niihin naruilla kiinnitettäviin laatikoihin. Olisi selvästikin pitänyt olla vähintään kolmas käsi. En tohtinut pyytää miestä avuksi, sillä vaikka hän on asiassa ihan ns. hengessä mukana, niin kärsä on pitkällä jos joutuu jossain eukkoa auttamaan.

Jaaha, hiiri kuuluu olevan jossain selkäni takana. Ei muuta kuin äkkiä pois tästä huoneesta ja onhan se nyt jo nukkuma-aikakin.

Mitäs tästä sanotte?

Leivoin eilen kaksi piirakkaa, ei kun kolme. Kolmas oli mustikkapiirakka pakkasesta kaivamaani pohjataikinaan. Se ei maistunut enää hyvältä. Sen sijaan kaksi muuta maistui makoisilta. Toinen pn poro-suppilovahveropiirakka, jota pistelimme eilen poskeen ja toinen suppis-porkkana-sipulipiirakka kasvissyöjälle.

Tämän rouvan piti tulla klo 13 ja nyt kello on 16.20. Ei mitään havaintoa vieraasta. Viimeksikin hän teki oharin. Niinpä tulin tänne työhuoneeseen ja ryhdyn kirjoitushommiin.

Mutta mitäs tästä sitten sanotte? Eikö olekin ylväs tintti-ystävä?

Että tämmöistä tänään.

Näpertelyä

Olen nyt muutaman iltapäivän näperrellyt nukketaloa ja ensimmäiset kuvat on julkaistu nukkisblogissa. Käykääpä vilkaisemassa! Siellä on syntymässä majatalo, jonka nimeksi tulee Iloisen lesken majatalo. Ei se vielä valmis ole, mutta siinä vaiheessa että sain ensimmäiset kuvat ainakin omaksi ilokseni otettua. Harmi vain, että kaikki epätarkkuudet ja kierot saumat näkyvät niin erinomaisen hyvin kuvissa. Onneksi listoituksilla saa pahimmat piiloon! Tämä on vieraiden seurustelunurkkaus, josta joskus tulevaisuudessa voi piipahtaa parvekkeelle haukkaamaan raitista ilmaa.

Kun iltapäivät ovat kuluneet maalaus- ja liimauspuuhissa, niin myöhäisillat ja melkein yötkin kirjoitushommissa eli on tässä ohjelmaa eläkeläiselle ihan tarpeeksi. Nyt pitäisi kaivaa pölynimuri esille ja sitä ennen raivata nukketalokemoja pois pöydältä (luultavasti pöydän alle - ).

Illan ohjelmassa on vielä poro-suppilovahveropiirakat ja pelkän suppispiirakan teko huomista rakasta vierasta varten. Hän on kasvissyöjä, mutta kun tulin ottaneeksi porojauhelihan sulamaan, niin syömme sen piirakan sitten itse tänään.

Melkein uskomatonta

Että voi samalle viikolle sattuakin! Lapsuudenystävä on tulossa käymään ja naamakirjassa sain kaveripyynnön ventovieraalta nimimerkiltä. Kysyin tietysti, kuka on hän on ja tunnenko. Sain nimen, joka kuulosti tutulta ja piti vielä varmistaa tyttönimi. Kyllä, se oli toinen lapsuudenystävä. Kun edellinen kaveri oli kansakouluajoilta, oli tämä oppikoulussa paras ystäväni.

Kummankin kanssa tiet erosivat aikanaan. Toinen lähti papiksi Hollantiin, toinen meni Suomessa naimisiin ja yhteydet vain katkesivat. Nyt tämä viime mainittu oli nähnyt haastatteluni Kotiliedessä - kyllä, semmoinen oli viime numerossa - ostanut heti kirjani ja nyt tässä viritellään vanhaa ystävyyttä. Kumpaakin on elämä sekä kolhinut että antanut paljon hyvää.

Onkohan se tämä ikä, kun rupeavat vanhat kaverit muistumaan mieleen ja ihan oikeasti on kiva kuulla uutisia ja tavata?

Tässä tämä paksukainen kertoo elämänsä kohokohdista. Kuva on aika karmea, mutta minkäs teet. Vaikka olisi se kuvaaja voinut etsiä vähän sievempiäkin kuvakulmia. Vaatteetkin ehtivät rypistyä kuvauksen tiimellyksessä.

- Tänään on taas paastopäivä. Kuvaushetkestä lähtien on painoa pudonnut ainakin viisi kiloa virallisesti plus kaikki ne, jotka kesällä tulivat grilli-iltojen iloista ja joita en laske mukaan, vaikka ne kuvassa vielä esiintyvätkin.

Perjantaita

Perjantai ja kolmastoista päivä: mukava päivä on jo illassa. Mies kävi hoitamassa vähän tyttärensä asioita ja hakemassa postista kaksi pakettia. Olin tilannut tarkan vaa´an, jolla saan peruspunnittua paastopäivieni ruuat noin niin kuin kokeeksi alkuun. En melkein usko silmiäni, kun käyn omalla, isolla vaa´alla, mutta nythän on vasta kaksi paastopäivää takana ja paino voi normipäivinä ottaa hyvinkin takaisin, sen hurjan miinuksen, joka on syntynyt...

Toinen paketti oli puutarha.comstä, jonka kuvia tässä esittelen:

Tämä ylempi kasvi on nimeltään levisia, joka kuuluu viihtyvän kivikoissa ja kuivassa maasa. Oi kunpa sinä kasvi rupeaisitkin kasvamaan meidän pihassa!

Alempi on hajulaukka, jonak sipulien haju kuulemma karkottaa myyrät. Myyrät inhoavat tätä, toivottavasti meidänkin pihamyyrät ja vesirotat!

Kolmas ostamani kasvilaji on kirjopikarililja. Siirsin sitä omasta vanhasta pihastani tänne ja se kukkikin muutamana keväänä ja hävisi sitten. Nyt on uusi yritys.

Päivällä meillä oli ihastuttavia vieraita: naapurin nuoria rouvia nauravaisine pienokaisineen tuli päiväkahville. Suloisia muksuja ja mukavia äitejä!

Pakko on pauhata käsittämättömästä asiasta. Juuri ennen koulun alkua naapurikunnan koulutoimi ilmoitti, että heidän kouluunsa ei sitten enää oteta toisen kunnan eli meidän kunnan kakaroita. Koulu on kiva, pieni kyläkoulu ihan näköetäisyydellä, jonne meiltä on matkaa vähän yli kivenheitto eli ei varmaan puolta kilometriä enempää. Kuulemma naapurin kakarat tulevat niin kalliiksikin, että kunnan talous varmaan likiman rapautuu sen takia eikä auttanut, vaikka rehtori ja kyläläiset esittivät perinpohjaisia laskelmia, jotka toisin todistivat. Uhkaus toteutettiin heti ja naapurustoonkin muuttanut uusi kansalainen, neljäsluokkalainen on joutunut tarpomaan kolmen kilometrin päähän oman kunnan kouluun. Viimeiset parikymmentä vuotta tai ehkä kauemminkin meidän mäet lapset ovat käyneet tätä lähikoulua... Harmittaa nuorten perheiden puolesta, jotka ovat muun muassa juuri tämän takia muuttaneet maisemiin. Odotan kuntaliitoksia.

Lämmintä aamusta alkaen

Heräsin puhelimen pirinään. Se vanha työkaverihan se siellä kyseli, onko aamukahvit jo keitetty. No ei ollut, mutta äkkiähän ne turautin. Meillä oli valtavan kiva juttutuokio, kun ex-kollega tunnin, puolentoista kuluttua jo istui terassillamme kahvilla. Käytiin läpi omat kuulumiset, entisten työkavereiden ja monen asiakkaankin kuulumiset. Kaikki eivät enää olleet elävienkään kirjoissa. Teimme vaihtokauppaa: kaveri sai kirjani ja me muutaman mukavan esineen, joita tämä vanhan hyvän ajan kaupparatsu (jos niin voi sanoa) kaupittelee.

Tämä oli kesän ensimmäinen aamupalani terassilla. Takavuosina, silloin kun oli herättävä ns. ihmisten aikaan, join aamuteet ja -kahvit melkein ympäri vuoden ulkona. Pitäisiköhän ruveta heräilemään aikaisemmin? Nyt oli aamusta alkaen leppoisan lämmintä eli tulihan se helle sittenkin.

Mies oli nukkunut yönsä huonosti ja kömpikin äsken pienille tupsluureille. Jahka hän herää, lähdemme varmaan maakunta-ajelulle eli isää tervehtimään. Minä taidan panna lampaanpaistin marinadiin. Se toisn on ollut jo muutaman päivän sulamassa, joten täytyy tarkkaan haistella elukan kunto. Toivottavasti siitä vielä on grillipihveiksi.

Mukavia makuja ynnä muuta mukavaa

Leivoin äsken annoksen suklaahippu-suolapähkinäkeksejä. Ohje on viimeisessä Kotivinkissä. Olen herkutyellut vasta yhdellä piparilla. Toistaiseksi. Ulkonäköä ei kannata kehu, mutta tämmöisiä näiden kai kuuluukin olla. Maku on mahtava!

Resepti meni muistaakseni näin:

200 g voita

1,5 dl sokeria

1,5 dl fariiniasokeria

2 munaa

5 dl vehnäjauhoja

1 tl soodaa

200 g tummaa suklaata

2 dl suolapähkinöitä. 

Kikkareet leviävät pellillä, joten niitä ei mahdu rinnakkain kuin 3-4 kpl. Paistoaika 10-15 min 175 asteessa.Maistiaiskakussani tuntui soodan maku turhan terävänä. Yhtä hyvin tähän olisi voinut laittaa leivinjauhettakin. Ohjeessa mainittiin, että saa jättää vähän keskeltä raa´aksi, jos reunat ovat ruskistuneet, tai jotain siihen suuntaan.

Kun mansikoiden pakastusoperaatiosta jäi sopimvasti lautasellinen vähän pehmenneitä marjoja, pakstimessa oli valmista torttutaikinaa ja kaapissa purkillinen ajat sitten vanhentunutta sitruunan makuista rahkaa ja toinen kermarahkaa, päätin tehdä mansikkakakun niin kauan kun tykätarpeet eivät olleet vielä homeessa... En ole vielä maistanut kakkua, mutta ainakin se näytti ihan kelvolliselta. Kuva tosin on tumma. Tähänkin meni rahkan joukkoon kaksi kananmunaa ja ripaus sokeria, niin ja vähän perunajauhoa mansikoiden päälle.

Kun olin eilen ystäväni kanssa maailmaa parantamassa ja kesäkuulumisia kartoittamassa lähikahvilassa, joka tarjoaa ihanaa Brita-torttua bravuurinumeronaan, niin samoilla herkuttelulinjoilla näemmä jatkan tänäänkin. Ja huomenna varmaan myös, sillä tapaan kolme ex-työkaveria.Totesimme, että jos ei edes kerran vuodessa tavata, jäävät tapaamisen helposti joulukorttiasteelle ja sitten loppuvat nekin. 

En leivo kovin usein, sillä mies ei syö makeaa ja meillä käy harvoin vieraita. Kun olen muutenkin pyöreä kuin pulla, niin parempi on jättää leivonnaiset harvoihin herkkuhetkiin. Yhteiset herkkumme ovat tänä kesänä olleet linjalla grillaus ja savustus. 

Nuo työkaverit ovat tosiaan vuosien, vuosien takaa, jostain 80-luvun alkupuolelta. Ystävyys jo melkein unohtuikin välillä, mutta saimme kuin saimmekin pari vuotta sitten järjestettyä tapaamisen ja nyt yritämme pitää edes näistä vuosipalavereista kiinni. Tällä kertaa ei tarvitse miettiä tuliaista emännälle, kun on tuo kirja viemisenä. En nyt halua kehua, mutta tänäänkin jo lähti kaksi kappaletta, toinen kotoa haettuna, toinen kirjekuoressa. Serkkupoika, tai olisikohan kolmas serkku, oli oven takana jo siihen aikaan, kun minä vielä vetelin hirsiä. Onneksi sain siepattua takin niskaani, sillä kesäyöpaidan pituus ei ollut sopiva edes sukulaispojan silmille. 

Silmistä puheen ollen, toinen silmä punoittaa kuin Närpiön tomaatti ja on tuo toinenkin vähän punainen. Joko silmätulehdus tai kukkivat heinät, mutta kun silmistäni on ollut runsaasti vaivaa ja muutamaan kertaan on tullut passitus saman tien silmäklinikalle laserointiin, niin älysin vihdoinkin tilata ajan silmälääkärille. Punoituksen lisäksi silmät ovat jo pitempään vetistäneetkin ja tarkoitus oli muutenkin mennä jo keväällä silmälääkärille. Se jäi silloin muiden kiireiden jalkoihin. Entinen silmälääkäri vaihtoi työnantajaa, joten edessä on uusi tuttavuus, joka puhuu kuulemma oikein hyvin suomea. Perjantaina sen sitten näkee.

Ja niin viikko vierähti...

Miten tämä aika kuluukin näin nopeasti? En käsitä, miten kokonainen viikko voi vilahtaa lennossa ohi. Mutta katsokaapa, millaisia jouluvaloja meidän kaupungissamme on! Kukaan ei näitä ole paheksunut, paitsi yksi ihminen, vaan nautimme ihanista joulupuistamme, joita kaupunki on laitattanut useisiin paikkoihin. Tämä lienee kaunein.

Ohjelmaa on kylläkin ollut. Maanantaina meillä kokoontui "erään yhdistyksen" väkeä ja tiistaina join rääppiäiskahvit ystäväni kanssa. Edellä mainitut naiset toivat tuliaisina herkullisia leivonnaisia ja nehän piti syödä tuoreeltaan.

Kun vielä joku aika sitten pelkäsin, että saanko lisää verhokangasta. Kangaskaupan rouva soitti ja sain kuin sainkin puuttuvat kolmen verhon mitan kangasta. Se on vielä kassissa ja jännityksellä odotan, minkä mittaiset verhot tällä kertaa onnistun ompelemaan. Tuskin kuitenkaan samaa kokoa edellisten kanssa...

Tietokoneihmiset, nyt tarvitsen apua. Miksi tämä blogi kapeni ja pieneni ja miten saan sen oikean kokoiseksi? En millään keksi sellaista nappia, joka tätä suurentaisi. Eilen sattui toinen haaveri tekstinkäsittelyssä. ääkköset katosivat, mutta ne sentään palasivat. Meinaakohan tämän veisata viimeistä virttään? Ei pitäisi vielä.

Mutta kiitän asiantuntevista neuvoista jo etukäteen ja toivotan mukavaa viikonloppua.