Vuosi onkin jo hyvässä vauhdissa

Tässä on taas niin monenlaisia asioita mielessä, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Hyvistä kuulumisista olenkin jo kirjoittanut facebookiin, kun se jotenkin on ketterämpi. Kaikista suunnitelmista en tohdi vielä edes kirjoittaan, kun mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Eilen kuitenkin oli aika mukava päivä. Pidin meillä kotona tunnin esityksen Anna Olsoni -kirjastani hyvin otolliselle kuulijakunnalle. Kuuntelijoita oli peräti viisi henkeä, mutta tunnelma taisi olla aika mukava. Ainakin itselleni jäi tosi hyvä maku illasta. Voi olla, että yhtä intiimiä tunnelmaa ei olisi isommalla joukolla syntynytkään.

Tilaisuus oli tarkoitettu paikallisille martoille, mutta sunnuntai-ilta ei houkutellut. Tai oli muuta ohjelmaa taikka sitten porukat eivät olleet kiinnostuneet kuuntelemaan historian siipien havinaa... Kahvin kanssa oli kinkkupiirakkaa, maustekakkua, lusikkaleipiä ja luumukräämiä. Kaikki onnistui melkein yli odotusten, leipomukset myös.

Tammikuun lopulla isä täytti 95 vuotta. Nyt hän on taas Kaunialassa ja kotiutuu viikon päästä. Kestit oli kotona ja ihan perhepiirissä. Yksi serkku vaimoineen tuli onnisttelemaan suvun vanhinta ja minusta ainakin se oli kovin hienosti tehty. Tarjottavat oli tilattu paikalliselta uudelta kahvilanpitäjältä ja hyviä olivat! Saman tien tilasin meille lusikkaleivät, muut eiliset tarjottavat olivat kotitekoisia. Ja lusikkaleivätkin maistuivat ihan kotona tehdyiltä. Isän lempikakku on kinuskikakku ja sitä tietysti tarjottiin synttärisankarille. kuten mehevää voileipäkakkuakin.

Ne olivat ne iloiset asiat. Iloisen luulin olevan senkin, kun rupesin keräämään tietoja meistä riemuylioppilaista, jotka kirjoitimme tasan 50 vuotta sitten. Perustin oman ryhmän facebookiin ja löysin siihen muutaman jäsenenkin ihan vaan kuulumisten vaihtamista varteen. Sitten tuli lunta tupaan, mitä suuresti ihmettelen. Kaikkihan eivät halua olla naamakirjassa ja siihen jokaisella on oikeutensa, mutta jotkut kommentit - suoraan ja mutkan kautta - olivat sitä luokkaa, että on parasta, että jäävät vallan omaan arvoonsa. Ryhmän jäsenistä ei tietenkään ole kysymys.

Kaukainen sukulainen viettää ilmeisesti viimeisiä elonpäiviään ja vaimonsa pyysi meitä ystäviä ja tuttuja pistämään kädet ristiin. Sama tilanne voi meilläkin olla isän suhteen milloin tahansa, sillä hän on jo tosi vanha, vaikka suht. skarppi edelleen. Kuulo on heikentynyt talven aikana ja sanojen hakeminen on joskus aika vaikeaa. Mutta onhan ikäkin jo korkea.

Päivä helluntain jälkeen

Tai siis tarkemmin sanottuna yö. Ei tarvitse noteerata, mutta pakko on kertoa, että helluntaina 68 vuotta sitten tämä tyttö putkahti maailmaan. Mies lupasi viedä minut ulos syömään, eikä tarkoittanut meidän terassiamme. Lahjoja hän ei yleensä harrasta, mitä nyt joskus jotain tarvekalua saattaa ostaa, kiikaria tai pistosahaa tai sen sellaista. Kovin usein syntymäpäiväni ei ole tainnut osua helluntaille.

Itse en tietenkään muista tapauksesta mitään, mutta albumissani on sinä päivänä otettu sukukuva: tuore isä, mummi, vaari ja kaukaisempi sukulaispariskunta. Silloin isillä ei ollut asiaa synnytysosastolle, valokuvaamisesta puhumattakaan. Varhaisin valokuvani on otettu noin puolen vuoden iässä, oikein kai valokuvaamossa lampaantaljan päällä nakupellenä.

Tämä valkoinen narsissi taisi muuttaa viime kesänä ystäväni pihasta meille ja näin upeasti se kukkii voikukanlehtien ja muun rikkaruohikon keskellä.

Tämä oli se iloinen osuus. Tälle viikolle on osunut ikävääkin. Riki Sorsa ja Lasse Mårtenson olivat jo valmiiksi mielessä, vaikkeivät he tietenkään meidän tuttaviamme olleet. Kolmas tuttu vainaja oli iäkäs herra, joka vielä äidin arkulla piti kauniin muistopuheen. Adressin lähetimme. Mutta sitten kun tuli tieto tuttavamme poismenosta, se kosketti kovasti. Mies varsinkin tunsi kaverin oikein hyvin, soittokaverinsa, ja olin minäkin tämän, kuten puolisonsakin tavannut monen monta kertaa. Tänään tuli viesti kouluaikaisen rehtorini kuolemasta. Reksistä en tiedä, mutta tämän toisen lähtö tuli äkkiä ja yllättäen.

Voisi sanoa, että tuli muistutus kuolevaisuudesta. Se on selvä, että tässä iässä alkaa jo kavereitakin mennä sivusta ja jos jollakulla on vielä omat vanhemmat, niin heidänkin poismenonsa on vain ajan kysymys. Kuten isäni 94 v. sanoikin, kun pyysi minua lähettämään adressin vanhan sotakaverinsa omaisille.

Ettei nyt ihan suruun pääty tämä yö, niin muistinkohan viimeksi mainita, että tein kirjastani facebook-sivun (Anna Olsoni pappilanneidistä kamreerskatädiksi). Kirja on vielä painossa, mutta ilmestyy tämän kuun aikana.

Hyvää pääsiäistä!

Uskotaan, että hyvä voittaa pahan. Tänä iltana poltettu Ylivieskan kirkko ja sitä ennen ystävämme puhelu ovat hiljentäneet. Ystäväpariskunnan piti tulla perinteiselle pääsiäislampaallemme. Eivät tule tänä vuonna. Tulevatko seuraavanakaan? Mieheni hyvä kaveri, minunkin hyvä ystäväni, on kipuillut ilkeän syövän kanssa jo useita vuosia. Nyt iski keuhkokuume kesken muutenkin raskaitten sytostaattihoitojen. Menossa on ties kuinka mones hoitokierros. Uutinen vei meidät aika hiljaisiksi. Voimia heille molemmille. Meillähän sekin tiedetään, miten vakava sairaus on koko perheen sairaus.

Onneksi meidän perikuntamme lähes täysilukuisesti tulee lammaspaistille. Saksantytär on joukosta poissa, kun hänen suunnitelmansa muuttuivat. Sairautta on silläkin suunnalla, sekä emännällä että koiralla, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ihan vakavimmasta päästä.

Yksi uskollinen ystävä käy joka päivä nakertamassa rusinoita ja tätä kotitekoista evästä, joka ei kenellekään muulle näytä kelpaavan. Mustarastaamme taisi muutama vuosi sitten jäädä leskeksi. En ole osannut kiinnittää huomiota siihen, onko uutta siippaa löytynyt. Laulua ei ainakaan ole kovin paljon kuulua meidän pihasta. Kevättä se kumminkin tietää, kun räystäät tippuvat ja polku kompostillekin oli tänään melkein sula. Tämä muuten on ensimmäinen talvi, kun komposti ei ole jäätynyt. Tänään se oikein höyrysi. Ehkä olemme ruokkineet sitä tavallista paremmin, varsinkin nyt kun säännöllisesti aloitamme päivämme jaffa-appelsiineillä muun aamupalan ohessa.

Se on joulukuu

Ihanaa adventin aikaa ja joulun odottelua, rakkaat lukijat! Meinasi ihan unohtua, kun oli eilen muuta miettimistä. Tänään kirjoitin ison nipun joulukortteja, varmuuden vuoksi hyvissä ajoin. Yhtenä vuonna teimme sen virheen, että nuukuuksissamme ostimme kakkosluokan postimerkit ja niinpä kutsut glögikonserttiimme tavoittivat vieraat vasta jälkikäteen. Onneksi älysimme soittaa ja lähettää sähköposteja perään. Tänä vuonna kuoressa on omapostimerkki, kuten viime vuonnakin. Ja ykkösluokkaa.

Oviseppele tuvan ovessa oli vielä jouluna 2011 tämän näköinen. Nyt siitä on jo tipahtanut yhtä sun toista, kun ohimennen talon emäntä siihen aina joskus törmäilee.

Mies ei saanut lauantaina uutta valoverkkoa pihakiveen, sillä sähköliike piti ovensa lukossa. Tänään uusi yritys: kas, heillä ei tämmöistä artikkelia ole myynnissä näin joulun alla. Eli vielä pitää vaihtaa kauppaa. Kun kännykkäni lakkasi illalla toimimasta, niin asiaa on huomenna kännykkäkauppaan ja siinä samalla sitten varmaan Prisman jouluvalo-osastolle tai rautakauppaan.

Tänään sain sentään joulun tähden korjattua ja ripustettua tuvan ikkunaan. Samalla kun ostimme mainostamani sohvan ja nojatuolin, ostin myös valkean, kauniin paperitähden. No eihän me sitä kumpikaan osattu kasata. Mies aloitti aivan väärästä päästä, kun olin sanonut, ettei neuropaattisilla töppösormillani semmoista askaretta tehdä. Närkästyi vielä, kun kuulemma jäkätin vieressä antamassa neuvoja eli käskin katsoa ohjetta ensin käyttöohjeesta. No, hän heitti puuhan kesken, mutta tähdessä oli jo muutama repeämä... Hän kyllä valitteli huonoa oloaan, joka varmasti kiristi pinnaansa. - Toivottavasti ukkorukan olo kohenee yön aikana eikä päinvastoin. Miehet kun eivät hevin valita, ei tämä ainakaan. Vannotin, että minut pitää tarvittaessa herättää.

Minä sitten jatkoin tähden kanssa näpertelyä, sillä sen kokoaminen nyt mikään amerikiikankikka voi olla.  Sainkin sen avattua ihan tähden malliseksi, mutta ne repeämät senkun kasvoivat ja lisääntyivät, joten lampunpidike ei enää suostunut asettumaan, saati pysymään paikallaan. Luovutin ja siirsin uuden led-lampun vanhaan kuparin väriseen, josta olin jo ollut luopumassa. Sain jopa tähden alas ikkunasta ja takaisin paikalleen. Vähän semmoinen suunnitelma minulla on, että käytän paperilyhdyn vaikka pöytäkoristeena. - Led-lamppuja sähköliike sentään suostui myymään, mutta kuulemma vähän pitkin hampain.

Yritin äsken etsiä kuvaa vanhasta ikkunatähdestäni ja törmäsin vuoden 2011 jouluun, jolloin on kuvattu myös tämä pikkutonttu. Tähteä en kylläkään löytänyt.,Tai ei tämä tonttupoika niin pienikään edes silloin ollut. Nyt hän on uuttera lukiolainen.

Lopetin sen jouluvuoden kuvien katselun lyhyeen, sillä se oli äidin viimeinen joulu, jolloin isä välttämättä halusi hänet vielä kerran kotiin. Ehkä siitä olikin lohtua isälle. Äiti tuskin tiesi, missä oli eikä oikein olisi jaksanut istua tuolissakaan, vaikka oli tukevasti sidottu penkkiin. Kuvat kertoivat surullista tarinaa elämän viime kuukausista, jolloin suunta oli enää alaspäin. Murheellista, miten todella monessa mukana ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja joutuu elonpäivänsä päättämään terveyskeskuksen vuodeosaston valkoista kattoa tuijottaen. Kirjoitin pyynnöstä äidistä pienoiselämäkerran nettiin Naisten ääni-sivustolle (www.naistenaani.fi). Sinne kerätään parhaillaan eri alojen vaikuttajanaisten tarinoita. Kuka hyvänsä voi lähettää materiaalia, kannattaakin lähettää.

Ikävä uutispäivä

Sytytin jo viime yönä tänne kynttilän, kun kännykkä pimputti ikävän uutisen terroristien tekemistä kauheuksista. Ajatukseni ovat pitkin päivää käyneet Pariisissa. Kai minä olen sitten vähän herkkä, kun tämä niin kosketti, mutta fb:ssä huomasin monen muunkin reagoineen samalla tavalla. Ehkä se onkin hyvä, kun tuntee ja reagoi, vaikka tuska ja pelko eivät onneksi vielä asu meillä täällä.

Monen ahdistuneen oloa toivottavasti helpotti, kun sekä presidentti, pääministeri että sisäministeri rauhoittavilla puheillaan tulivat esille. Niin varmasti tekivät monet muutkin johtajat, meillä ja muualla.  Pelkoa ei kannata päästää ovesta sisälle. Toivottavasti en säikäyttänyt teitä? Tuli vain niin paha olo, etten saanut kirjoitettua sanaakaan, kun arvelin uutiskanavien kyllä kertovan mistä on kysymys.

Mitään henkilökohtaisia kauheuksia siis ei ole tapahtunut. Oma oloni on ennallaan. Sukulaiset ovat hengissä ja tiettävästi terveitä. Itse kuulen viikolla labrakokeiden tuloksia. Viimeksi asiat olivat ihan kohdallaan, mutta nyt otettiin iso määrä uusia kokeita, kun näitä ei ole erikseen otettu ties koska. Ehkä sen takia, kun on ollut isompiakin murheita tutkittavana.  Tällä kertaa tarkastelussa olivat niin sokerit kuin kolesterolitkin sekä kilpirauhasen toiminta. Viikon päästä kuvataan silmänpohjat.

13.11.2015

Vähän minua jännittää

Kirjoitan nyt jo hyvissä ajoin, ettei sitten keskiviikkona tarvitse jännittää tulevaa luuytimen kaivelua. Tiedän toki kokemuksesta, että se vain kerran kirpaisee, kun paikkaa puudutetaan ja kipulääkettä on siihen saatavana. Tietenkään en ole niin urhea, että jättäisin käyttämättä tämän mahdollisuuden.

Keskiviikkona onkin aikainen herätys, jotta ehdimme verikokeisiin hyvissä ajoin. Ajan tietenkin olen varannut siihen etukäteen, mutta edellisellä kerralla piti aluesairaalan labrassa varausajasta huolimatta erikseen huomauttaa, että olisi jo kiire seuraavaan toimenpiteeseen.

Käsityöterapia tekee nyt hyvää. Viides pakolaissukkapari on nyt puikoilla. Jätin keltaisen jakun neulomisen toistaiseksi hyllylle, kun totesin, etten kuitenkaan saa sitä valmiiksi sukulaispojan häihin. Taitaa olla tosin kyseenalaista koko lähtökin, sillä jalat ovat aika turvoksissa. Tukisukat ovat siinä kuosissa, ettei niitä voi pitää, ei muuten kuin kotona jalat jakkaralla. Löpsähtävät mokomat melkein nilkkoihin jo postilaatikolle kävellessä. Sitä asiaa pitää ruveta hoitamaan heti keskiviikon jälkeen. Ja ehkä tilata aika jalkahoitajallekin.

Mutta ei surra. Krassit kukkivat vielä porraskaiteessa, mutta ne kai ovat ensimmäisenä paleltumassa sitten kun oikeasti syksy alkaa. Yöt tosin ovat jo nyt olleet aika kylmiä, seitsemää astetta ja silleen.

Moni on jo hankkinut "syysistutuksia" pihapurkkeihinsa, mutta meillä ei siihen ole mitään kiirettä, kun miljoonakellot ja moni muukin kukkii vielä ihan nätisti. Tämäkään kuva ei ole kovin vanha.

Perunoita on "maassa" ainakin kahdeksi nostokerraksi. Nostan kerralla sen verran, että keitän kaikki, mutta puolet jäävät seuraavan päivän paistinperunoiksikin. Ainokainen lehtikaalikin lykkää vielä virkeästi pienenpieniä lehtiään. Niitä kerään aamulla ja silppuan aamupalaan. Se on edelleen sama, jota olen täälläkin kehunut ja johon en toistaiseksi ole yhtään kyllästynyt: avokadoa, tomaattia, valkosipulin marinoituja kynsiä, siemeniä ja tänään lisäksi vähän maapähkinöitä ja pari viipaletta kesäkurpitsaa plus kourallinen tuoreita puolukoita ja ne muutamat lehtikaalin lehdykäiset Leipä oli herkullista auringonkukan siemenillä päällystettyä ja höystettyä melko tummaa leipää lähileipomosta.

Huomenna ehkä syödään paistinperunoita ja eiliseltä jääneet entrecote-pihvit sekä keitettyjä punajuuria. Mies näet toi kaupasta ämpärillisen juureksia, ison käntin suolattua possunlihaa ja muutaman rasian hapankaalia. Viime mainituista tehdään tiistaina iso padallinen ruokaa, niin ettei tarvitse ainakaan vielä keskiviikkona miettiä ruokapuolta. Eikä ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut jäämään siltä seisomalta sairaalaan, joten siihenkin on hyvä varautua taas kerran ruoan puolesta. Ja muistaa pakata sairaalakassi mukaan autoon. Viimeksi oli sukkapuikot mukana, muttei pätkääkään lankaa.

Surullisiakin uutisia olen kuullut viikonlopun aikana kahdeltakin taholta. Ei vainaita, mutta muuten murheellista asiaa. En kuitenkaan niistä sen enempää kirjoita. Ei muuta kuin voimia heille kaikille.
Ja hyvää uutta viikkoa itse kullekin säädylle.

Pientä aherrusta

Olin melkein kädetön, kun en päässyt pariin päivään tietokoneelle. Koneessa ei mitään vikaa, mutta jatkojohto hajosi (siis se jatkojohdon jatkojohdon jatkojohto, josta vastikään varoitettiin). Siinä oleva katkaisin tarkemmin sanottuna jäi käteeni enkä uskaltanut kokeilla, saanko säkärin vai poltanko talon. Johtoa on nyt varmaan viitisen metriä, joten pitääpä hankkia vähän lyhyempi.  Katkaisija on sikäli kätevä, ettei joka pistotulppaa tarvitse irrottaa esimerkiksi ukonilman varalta.

Onneksi varajohto löytyi tänään ja onneksi olin ehtinyt printata noin sata sivua kyläkirjatekstiä. Sitä kävimme T:n kanssa illalla läpi ja lupasinpa tietysti kaivella vielä muutamat jutut esille ja editointimielessä lukea valmista tekstiä vielä kertaalleen. Mukavaa hommaahan se on, vaikka olenkin ollut viime aikoina aika väsynyt. Pienet päiväunet tekevät hyvää, mutta sitten taas valvon yöllä ja herään ties miten aikaisin.

Muuten viikonloppu oli ja meni aika tavallisin menoin. Lauantaina oli miellyttävä kahvivieras ja sunnuntai-ilta siis kirjahommia. Väliaikoina olen vuorotellen lukenut Ruotsin historiaa, joka tietysti samalla on meidänkin historiaamme sekä kutonut pakolaissukkaa. Olen myös ällistellyt sitä vihan määrää, joka ihmisista pursuaa näitä pakolaisia kohtaan esimerkiksi naamakirjassa. Se tekee mielen apeaksi. Voi olla naivia puhua 63 tuhannesta Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta ja lähes puolesta miljoonasta Karjalan evakosta, mutta ei voi olla vertaamatta. Ja ne, jotka huutavat, että on Suomessakin käyhiä, eivät kai kovin usein ole näitä kotoperäisiä köyhiä ruokkimassa.

Onneksi on toisinkin ajattelevia. Ja toimivia. Yksi hämmentävä juttu oli se, kun jossain uutispätkässä ilmoitettiin ihmisten eroavan kirkosta arkkipiispan lausunnon takia. Joku jo kommentoi: joutavatkin lähteä. Olen samaa mieltä. Huomenna rupeamme katsomaan, millaisia vaatteita ja jalkineita meillä olisi antaa keräykseen, joka järjestetään täällä alkavalla viikolla. Päivä ja paikka on vielä auki.

Ei muuta kuin hyvää viikkoa!

Äidin muistolle

Tämä 11. heinäkuuta on äitini syntymäpäivä.  Hän täyttäisi tänään 93 vuotta. Tänään tasan kolme vuotta sitten hänet siunattiin tunnelmallisessa, vanhassa Kellokosken kirkossa. Se ei ollut hänen kotikirkkonsa, eikä hän ehkä olisi itse sitä valinnut. Se valittiin siksi, kun seurakuntatalo on aivan vieressä ja sinne oli kaikkien helppo kävellä muistotilaisuuteen. Ja se oli sopivan kokoinenkin: vain kolme tuolia taisi jäädä tyhjäksi.

Isällä oli tapana hakea äidille jasmiinikimppu syntymäpäivän kunniaksi. Se oli aikamoinen urotyö, kun ottaa huomioon, miten allerginen hän on jo kukkasten tuoksullekin ja jasmiini jos mikä on tuoksuva kukka. Viimeisinä vuosina hän antoi suuren kimpun tummanpunaisia ruusuja, samanlaisia joita sitten valitsi puolisonsa arkullekin. En huomannut tänään kysyä veljeltäni, onko jasmiini tai jasmike enää hengissä.

Emme olleet koskaan kovin läheisiä. Silti vieläkin joskus tulee mieleen äiti aivan kuin hän olisi elossa. Mitähän äiti tästä sanoo? Koskettavin hetki hautajaispäivänä oli, kun tuttu järjestöihminen tuli halaamaan ja kertoi, miten äiti oli usein minua kehunut ja arvostanut tekemisiäni. Sanoinkin, että olisipa tuon edes yhden ainoan kerran sanonut minullekin. Tuttu totesi, että samoin hänelläkin oli ja jatkoi, että jos on vahva ja merkittävä kylillä, ei sitä enää jaksa jatkaa kotona. Niin kai se sitten on.

Viikkoraporttia

Tämän kirjoitin jo eilen, mutta unohdin julkaista, kun nukahdin kesken kaiken.

Näemmä kirjoitan nykyisin vain kerran viikossa, kun aikaisemmin tekstiä ryöpsähti päivittäin. Onpa tässä yhtä ja toista tapahtunutkin, mutten ole joutanut paljonkaan tietokoneelle. Tänään kävin Helsingissä sytostaateissa ja tapasin hyvän ystäväni hoitojen päätteeksi kahvittelun merkeissä. Suureksi yllätykseni Kelan tilauskeskuksesta tilaamani taksikuski soitti jo 45 minuuttia etuajassa. Kun tilasin  auton kello kahdeksi, niin enpä ymmärtänyt, että tilauskeskuksen neiti käsitti, että minun pitää olla kotona silloin. Minä taas pidin selvänä, että jos tilaan pirssin kahdeksi, niin se tarkoittaa lähtöaikaa.

Menomatkalla puolestaan osui hauskasti, kun tilauskeskus lähetti minua noutamaan juuri sen auton, jota olen koko syksyn käyttänyt vakiotaksina. Nythän Kela suuressa viisaudessaan ei pidä vakavimman asteista imusolmukesyöpää niin vakavana asiana, että sallisi tällaisen ylellisyyden kuin tutun vakiotaksin käytön. Joka puolella varoitellaan infektiovaarasta, mutta edes se ei hellyttänyt virkailijaa, vaikka mainitsin tuttavan sukulaisen, joka juuri taksissa sai keuhkokuumeen. Neuvo oli, että pitää tarkistaa, ettei kuskilla ole flunssaa! Onneksi nämä eivät ole vielä ryhtyneet harjoittelemaan kimppakyytien yhdistelyä. Siinä se soppa onkin valmis, kun ei homma aukottomaswti nytkään toimi.

Ajelin Kelakyydillä edellisen kerran viime perjantaina, kun kuume yllättäen nousi yli 38:n. Aluesairaalassa se oli jo 39 ja niinpä köllöttelin sairaalapedissä perjantaiyöstä maanantai-iltapäivään. Selvää syytä ei löytynyt, mutta mahdollisesti yksi vaihtoehto on tuo rinnan kivikova ja punoittava laskimoportin kohta. Syöpäpotilalle voi myös ilman syytäkin ilmaantua äkkinäisiä kuumepiikkejä. Olin kaksi päivää antibioottitiputuksessa ja sitten seurannassa lopun ajan eikä kuume enää noussut uudestaan,

Tytär tuli tänään auttamaan perjantain glögijuhlien järjestelyissä ja huomenna saan lisäapua. Nyt tänä yönä pitäisi vielä etsiä muutamia joulukoristeita juhlapöydän somisteeksi. Iki-ihant tontut pääsevät kunniapaikalle, ks. edellistä postausta.

Mutta ei pitäisi olla poissa kotoa. Nytkin viikonvaihteen äkkilumi katkoi hirmuisen määrän pihamäntyjen oksia ja mikä ikävintä, katajameni lähes juuresta poikki. Tuossa makaa köllöttelee.

Isot oksat makaavat vielä puussa, vaikka on niitä maahankin asti riitttänyt.  --- Tähän nukahdin kesken lauseen, josta en enää saanut mitään tolkkua.

Kässäpäivää!

Aloitin vanhan, kunnon Fifi-huivin neulomisen, tarkemmin sanottuna Fifi2 - eli suorakaiteen muotoisenperuspitsikuvion, joka sopii minun taidoilleni ja tavoilleni oikein hyvin. Lanka on upeaa turkoosinkirjavaa, jota en valitettavasti saanut kuin yhden vyyhdin. Vielä ei ole tietoa, miten lyhyt nysä siitä tulee, mutta onneksi löysin kätköistäni kerän saman tapaista ja väriltäänkin yhteensopivaa lankaa. - Valitan, kuvia ei ole tarjolla. Kuvassa oleva kuva ei liity tekstiin, mutta onpahan muutaman viikon takainen, kun suunnilleen edellisen kerran aurinko paistoi eikä satanaut.

Aamulla lankomies melkein herätti minut. Hänen asiansa oli kysellä sukujuttuja, kun oli tullut kinaa jonkun kaverinsa kanssa meidän suvustamme. Uskalsin väittää suoralta kädeltä, että kaveri oli puhunut palturia ja äsken muistin tarkistaakin asian.

Tässähän tämä päivä on melkein mennytkin. Isä tietysti on kaiken aikaa mielessä. Sanoin miehelle, etten taida tohtia edes toivottaa hänelle sisuvoimaa toipumiseen, kun en tiedä, haluaako hän toipua. Sen tiedän miten ikävä hänellä on äitiä 65 aviovuoden jälkeen ja miten kurjaa on elää yksin. Hän oli eilen todella uupunut. Niin väsyneenä emme ole kai häntä nähneet aikaisemmin, ellei nyt jotain hautajaispäivää ja sen sellaista lasketa mukaan.

Aurinko kuitenkin paistoi ja niinpä haravoin äkkiä pahimmat tammenlehtikasat vähän syrjemmäksi. Keskiviikko, paastopäivä ja olen nauttinut vain litran teetä ja iltapäivällä kipollisen kaurapuuroa marjojen ja maidon kanssa. Huomisen ohjelmaksi on ajateltu sairaalareissua.

Päiväraporttia, eilisestä siis

Tähän tippojen tiputtteluun alkaa näemmä tottua. Kännykän muistuttaja on viritetty kilahtamaan aina kahden tunnin välein eikä aamuherätyskään tunnu enää yhtä pahalta kuin muutama päivä sitten.

Käväisimme tervehtimässä isää, mutta käynnistä tuli todellinen pikavisiitti. Vaari oli äärettömän väsyneen näköinen eikä ihme. Aamulla olivat siivoojat käyneet ja meidän mennessämme hän odotti hierojaa. Johan siinä nuorempikin hengästyisi. Vaihdettiin vain pikaisesti kuulumiset ja kun hieroja tuli toiselle ovelle, me luikahdimme ulos toisesta. Ei silti, tunnemme kyllä tämän luottohenkilön, mutta parempi, että hänkin pääsi heti työnsä touhuun.

Vaari oli viime viikolla ollut isoilla synttäreillä ja juhlat sekä viime viikon helle varmasti painoivat vielä nekin omalta osaltaan. Parilla edellisellä käynnillämme hän on ollut yllättävänkin reipas ja pirteä, nyt todella uupunut. Hän sanoikin melkein vain nukkuneensa. Viikko on tästä eteenkinpäin hänelle hyvin raskas, sillä parin päivän päästä on äidin syntymä- ja hautajaispäivä. Siitä isä ilahtui selvästi, kun kuuli että olimme jo käyneet haudalla. Mehän veimme isänkin puolesta sinnen jasmikkeen oksia.

Jos Luoja niin tahtoo, voi isä taas virkistyä ja elää monen monta vuotta. Tylsää vuotta, yksin ja ikävissään eikä siinä meidän vierailumme paljon auta, kun kuitenkin on suuri ikävä puolisoa. Melkein luulen, että elämänhalua on aika vähän eikä sitä kuuluisaa sisuvoimaakaan taida juuri enää olla jäljellä. On tietysti hirveän itsekästä edes ajatella, että ei haluaisi luopua rakkaasta isästään. Isästä, joka kuitenkin on tehnyt tässä elämässä jo oman osuutensa. Melkein tekisi mieli sanoa, että hellitä jo, irrota, jätä itsesi taivaan isän käsiin. Mutta eihän meidän suvussa tämmöisiä sanota. Ajatellaan vain.

Verottaja pyysi meiltä kummaltakin lisäselvityksiä vähennyksistä ja minä käytin oman iltapäiväni sepittämällä omaa selostustani. Ja pohtimalla tosi ankarasti, mihin ihmeeseen olin tunkenut veroilmoitusten kopiot ja ennen kaikkea ne kuitit, joita miehen selvitykseen nyt kotitalousvähennystä varten tarvitaan. Kun äsken nousin yläkertaan, niin siinähän se kirjekuori odotti minua rappujen yläpäässä olevan vanhan sohvan päällä muutaman kirjan ja lehden alla. Verotoimiston logo vain näkyi kuoren kulmasta. Sen selvityksen kirjoitan kaiketi huomenna ja otan mieheltä vain allekirjoituksen. Talon sihteeri-kirjeenvaihtaja-rahastonhoitaja ja kassaneiti kun olen. Voin lykätä työhuoneen romu-, kirja- ja lankakasojen perkaamista vielä vähän eteenpäin.

Sen sijaan hauskempaa on tiedossa: tilasin 1:12 -mittakaavassa olevan nukkekodin osat Gepetosta. Huonekaluja ja astioita on kertynyt vaikka miten paljon tähän kokoon ja kaikki mökkeröiseni ovat 1:16 tai jotain sinne päin, siis Lundia-kokoa. Se saakin olla viimeinen taloni, mutta mööpeleitä opettelen tekemään itse ja ainahan muutama pienoishuone taloon mahtuu...

Muistelupäivä

Nyt on hyvä mansikoita peratessa muistella. Äidin kuolemasta tuli tänään kuluneeksi vuosi ja haikea tunne kai tässä on päällimmäisenä. Haikeus ennen kaikkea kaikista niistä sanoista, jotka ovat jääneet puhumatta. Viimeinen, sairaalassaolovuosi oli jo sellaista erkaantumista, kun äitiin ei oikein minkäänlaista kontaktia enää saanut eikä oikein moneen vuoteen sitäkään ennen. Jos koskaan, mietin itsekseni.

Kävimme haudalla. Tai oikeammin minä kävin, mies odotteli autossa. Haudalla oli vielä hyvässä kunnossa isän hääpäiväruusut. Sisareni varmaan on istuttanut nuo kellot, mitä jalostettuja peurankelloja lienevätkään.

Minä taittelin pihan jasmiinpensaasta omat kukkani. Niitä isällä oli tapana hakea aina äidille tämän syntymäpäivän aamuna.

Jo hautausmaalla päässäni rupesi soimaan "Pääsen asukkaaksi kultakaupunkiin, viedään vierahaksi häihin iäisiin". Tiedättehän tämän? Voisi sitä tietysti hullumpikin laulu soida päässä.

Poikkesimme samalla matkalla kauppaan ja nyt sain ne mansikkani. Vähän alle 24 euroa laatikko ja oikein hyvän makuisia ja kiintietä marjoja. Seuraava operaatio onkin niiden viipaloita ja pakastaminen.

Sekalaista, sekalaista

Taas yksi päivä illassa, jotten sanoisi yössä. Aika vilahtaa juuri niin nopeasti kuin kuulemma eläkeläisillä kuuluukin. Vähän olen tehnyt käsitöitä ja lueskellut muutaman luvun uusinta Donna Leon -kirjaa nimeltä Turvasatama. Komisario Guido Brunetti on suuri suosikkini. Mies hoiti asioinnin eli kävi kaupassa ja apteekissa.

Olkapäätä särkee yhä edelleen. Tässä on jo mietittävä lääkäriin menoa, jos ei vaiva vähene. Olisikohan se rasitusvamma tietokoneella istumisesta? Itse saan etupuolen voideltua Feldenillä, mutta lapoihinkin pitäisi saada rasvaa. Mies on ilmeisen hajuallerginen, joten kaikki vähänkin tuoksuvat rasvat ja rasvaamiset ylipäätään ottavat hänellä koville. En tänäänkään viitsinyt vaivata häntä, vaikka kieltämättä se olisi tehnyt hyvää. Pitäisiköhän yrittää jollain paistinlastalla tai nuolijalla?

Illalla isä soitti ja pyysi hankkimaan adressin. Taas yksi hänen vanhoista, hyvistä kavereistaan on siirtynyt rajan toiselle puolelle. Tämän minäkin tunsin lapsuudesta lähtien, mutta kun ikää oli 95 vuotta, niiin eihän suruviesti varsinainen uutinen ollut. Isä oli silti kovin haikea: nyt on taas yksi soittokaveri vähemmän. Muutenkin hän kertoi olevansa äärettömän väsynyt. Tänään häneltä oli otettu verikokeet, mutta mahtavatko ne kertoa mitään uutta? Ikä ja murheet painavat. Jotenkin sitä pelkää jokaista soittoa, ettei vaan taas olisi tullut sairaalareissua. Matalapaine ottaa erityisen koville.

Se on joka tapauksessa mainio juttu, että hoitaja käy kotona ottamassa nuo labrat, ettei 91-vuotiaan tarvitse rollaattoreineen olla terveyskeskuksen jonossa. Josta tulikin mieleen, että en tänään muistanut tilata itselleni lääkäriaikoja. Nyt taas monet asiat kasaantuvat; pitäisi päästä silmälääkäriin ja sisätautilääkärille. Kampaajan sain sentään tilattua ja tuli kutsu silmänpohjakuvaukseenkin. Olisikohan harmaakaihi lisääntynyt, kun näkö tuntuu yhtäkkiä huonontuneen? Onhan näitä vaivoja enemmänkin kuin omaksi tarpeeksi.

Odottelen kirjan vedosta minä päivänä tahansa luettavakseni. Ehkä huomenna, ehkä perjantaina? Sunnuntaina on tiedossa kyläilyä, joten toivottavasti siihen ei tämä ruljanssi kuitenkaan osuisi. Vierailupaikka on sen verran harvinainen, että sitä en mielelläni peruuttaisi. Kollegatapaamisesta on kysymys.

Huomennakin on mukavaa menoa: seurakunnan yhteisvastuulounas, johon osallistumisesta on meille jo tullut traditio. Ja sitten riennetään matkahuollosta hakemaan taimipakettia. Saas nähdä, mitä sieltä nyt tulee. Viimeksi tuli muutama siemenpussi ja sitä ennen parit kukkasipulit. Nyt saattaa tulla jo vähän isompi lähetys. Koko piha ei enää ole lumen vallassa... Sen verran lumi sulanut, että mies tilasi "rengasukot" vaihtamaan kesärenkaat auton alle.

Pääsiäiskaktus kukkii villinä. Kuvaaminen vain oli vaikeaa, sillä suurin osa kukista on lasia vasten enkä uskalla liikauttaakaan tätä.

Oikeasti nyt ollaan perjantaissa, mutta kello näyttää torstaita. En osaa vaihtaa siihen oikeaa aikaa enkä oikeastaan niin välitäkään.

Taas yksi vähemmän

Meidän aikanaan niin laaja sukumme vähenee vähenemistään. Tarkoitan sitä sukua, jonka kanssa olen tekemisissä. Serkkuja oli alun alkaenkin vain kuusi kappaletta ja heistäkin vain puoleen saan halutessani tai tarvittaessa yhteyden. Pikkuserkkuja oli lapsuudessani laumoittain - ja sinne lapsuuteen he jäivätkin. Kävi niin, että aikuistuessamme jäimme kaikkien sukukestien ulkopuolelle, vieraannuimme tietysti ja muutenkin hajaannuimme maailman tuuliin.

Äidin serkuista olen tuntenut vain yhden ja pitänytkin viime vuosina häneen yhteyttä. Isän serkut sen sijaan tunsin joka ikisen, olivathan he lapsuudessani isotätien ja -enojen tai -setien aikuistuneita poikia ja tyttäriä, useimmat tosin jo sodankäyneitä ja monet perheellisiäkin. Heitä oli laskujeni mukaan ainakin viisitoista. Itse taisin olla pikkuserkkuparven vanhin.

Nyt joukko on taas harventunut. Isä on jo pitkään ollut suvun vanhin. Kun tänään piipahdimme tervehtimässä häntä, oli taloon juuri tullut suruviesti: isän yhden serkun leski on nukkunut pois noin 95 vuoden korkeassa iässä. Hän oli vielä viime kesäni oikein pirteä, kun soitin meidän suruviestiämme. Jalat kuulemma eivät oikein enää pitäneet, mutta pää oli terävä. Kuulen yhä mielessäni hän persoonallisen, reippaan äänensä, joka oli samanlainen jo 50-luvulla, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Mutta kyllähän se syö ketä tahansa naista, saati lähes satavuotiasta, kun saman vuoden sisällä menee läheltä sisko ja lanko, siskon lanko ja käly, miehen serkunvaimo ja ties kuinka monta muuta hyvää ystävää ja naapuria tiiviistä kyläyhteisöstä.

Laskujeni mukaan isän serkuksia on hänen itsensä lisäksi enää elossa viisi tai kuusi eikä puolisoita senkään vertaa. He ovat kaikki eläneet pitkän elämän ja meidän sukupolvemme alkaa pian olla tätä suvun vanhinta polvea.

Tähän teemaan liittyy kirjoittamisenikin, sillä haluan tallentaa palasen oman sukumme tarinaa edes muutamalle jälkipolvien edustajalle. Taisin kertoakin, että vein tekstin isälle ja hän oli jo ehtinyt lukea sen. Vähän minua jännitti, millaiset kommentit saan lukijalta. Kahdesta asiasta hänellä oli eriävä mielipide. Toinen oli selvä oma virheeni ja toinen lähteessäni ollut virhe tai mahdollisesti isän oma muistivirhe, mutta korjasin kuitenkin tekstin hänen ohjeensa mukaan. Muuten hän ainakin vaikutti tyytyväiseltä.

Kevättä ilmassa?

Juksasin, ei ole keväästä tietoakaan. Lunta ripsottelee, vaikka aamulla sainkin pari melkein aurinkoista kuvaa. Kevättä saadaan vielä odottaa, Mutta meidän kliivia ei sitä tiedä:

Se rupeaa kukkimaan! Tämän kukan lähetän juuri nyt Kaisalle, tiedät kyllä miksi. Kukkakin kiipeää kohti valoa.

Vuosikatsausta

Kun eilen ja tänään selailin blogeja, niin moni näyttää tekevän tilinpäästöstä kuluneesta vuodesta, kuka kirjoista, kuka käsitöistä, kuka nukkekotikuulumisista tai vaikka tekemistään ruuista. Rupesin minäkin oikein miettimään omaa vuottani.

Montaa lajia, sekä hyvää että pahaa tähän elämän renkutukseen on kuulunut. Jotenkin tuohon malliin se Kiven Aleksis taannoin runoili.

Koko vuotta on leimannut vanhusten sairastelu. Äiti joutui syyskuun alussa 2011 vuodeosastolle, eikä sieltä enää koskaan kotiutunut. Paitsi käymäseltään jouluksi, mikä sekään ei ollut kovin onnistunut pikakäynti. Voisi puhua vierailusta, sillä tuskin äiti tiesi, mihin hänet oli ikävällä ambulanssikyydillä kuskattu ja mikä porukka siinä vieressä kailotti. Isälle sillä varmaan olikin suurin merkitys, saada vaimo vielä kerran kotiin.

Kun tammikuussa juhlimme isän 90-vuotispäivää sairaalassa, jaksoi äiti vielä istua kahvipöydässä ja avata suunsa kuin linnunpoikanen, kun systeri lykkäsi sinne muutaman nokareen täytekakkua. Isäkin oli kevään mittaan vuorotellen kotona ja sairaalassa.

Joulun jälkeen äitipoloisen elämä oli yhtä alamäkeä kohti, niin toivottavasti kohti valoa. Viimeiset viikot hän käytännöllisesti katsoen vain nukkui ainakin silloin, kun itse kävin sairaalassa. Loppu joka tapauksessa oli varmaankin lääkityksen ansiostakin tuskaton ja helppo, vain kevyt lähtöhuokaus. Hoidosta ja lääkityksestä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Kun juttelin viikkoa aikaisemmin hoitavan lääkärin kanssa, niin hän antoi hyvin realistisen kuvan äidin tilanteesta.

Kesällä heillä oli kruununtimantti- eli ,65-vuotishääpäivä ja kuukausi siitä eteenpäin olisi äiti täyttänyt 90 vuotta. Siitä tuli hautajaispäivä. Isä on selvinnyt yllättävän hyvin sen jälkeen, vaikka onkin kovin hauras ja väsynyt. Toisaalta raskas hoitovastuu on poissa, vaikka ikävä tietysti onkin suuri. Äidin poismeno oli niin odotettu, että omalla tavallaan siihen ehti valmistautua. Surua se ei tietysti poistanut.

Nämä tapahtumat siis leimasivat vahvasti kulunutta vuotta. Toinen leimaa-antava asia on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin, ainakin kolmeen jos en neljäänkin kertaan "sen" kirjoitin. Tekstiä tuli nelisen sataa sivua. Se on nyt omasta mielestäni aika valmis - siis kustantajaa vaille valmis sukutarina, totta ja tarua. Keskiössä ja kertojana on isoisäni isoäiti, joka kuoli 90-vuotiaana vanhuuteen 1901. Muori tuskin osasi sen syvällisemmin analysoida maan ja maapallon tapahtumia, mitäs nyt maalaisemäntä semmoisista ymmärtäisikään. Paljon kuitenkin ehti tapahtua hänen pitkän elämänsä aikana.

Kunhan tässä pyhistä selvitään, niin ryhdyn rupeamaan sen kustantaja-asian suhteen. Ei teitistä kukaan satu olemaan kustantaja? Heh-heh, sitä nyt kaivattais!

Muut harrastukset, kuten esimerkiksi nukkekodin rakentaminen on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Välillä olen yrittänyt tehdä ostoksia ja piipahtaa päivittämässä Kyyhkylää, joka siis on rintamamiestalon mallinen nukkikseni (ks. toista blogiani).

Vuoden mittaan sattui ja tapahtui tietysti montaa muutakin lajia, mutta kukapa niitä kaikkia muistaisi. Ukkokullan kanssa on ollut mukava elää, vaikka kummallakin terveys reistailee ja milloin missäkin lääkärissä on rampattu.

Hyvää ja onnellista vuotta 2013 teille kaikille!

Ihan mahtavia arvontoja menossa

Katsokaa nyt hyvät ihmiset tuota sivupalkkia, jossa on kaksi arvontaa menossa. Ei minun, vaan muiden, joita mielelläni mainostan ja vielä mieluummin voittaisin. Mulla kyllä on ollut varsin paljon onnea näissä arvonnoissa, mutta se olisi jo huippua, jos näissä pärjäisin. Ei silti, kaikki voittamani jutut ovat olleet kivoja. Jos en ole itselle keksinyt käyttöä, niin heti on tullut jatko-osoite mieleen.

Tämän toisen, Kotiliesi-blogin Wilhelmiinan huikean tilkkupeiton kuvan lisäsin äsken ja mielelläni ottaisin peiton itselleni. Tuo lankapalkinto on toinen, jonka mieluusti ottaisin.

Jospa lahjoisin onnetarta tällä mustikkatortun palalla. Mies toi sen lauantaina kauppatuliaisena minulle. Juu, ei tarvitse pelätä, se meni jo parempiin suihin.

Olen tänään ahertanut taas "kirjallisissa töissä ja harjoituksissa". Pääsin jo sen kohdan yli, missä pienokainen kuolee, mutta en tälläkään kertaa itkemättä. On se, kun itse liikuttuu omista kirjoittamisistaan ihan kyyneliin asti. Se ei ehkä osoita suurta ammattitaitoa?
Sepitän väliotsikoita ja hitsi vie, niitähän riittää niin paljon, että sisällysluetteloa en meinaa missään tapauksessa värkätä.

Nyt teen vielä hetken töitä ja rupean sitten katsomaan ikäviä uutisia Talvivaarasta suorana lähetyksenä. Valtioneuvoston juhlahuoneistoista kai se tulee puoli kahdeksalta. Ei kun Säätytalolta. Surullisia asioita.

On nautittu

On nautittu viime päivät aurinkoisista iltapäivistä vuorotellen terassilla ja parvekkeella. Tämän piti olla ns. viimeinen aurinkopäivä, jonka olisimme viettäneet ulkona. Mitä vielä. Harmaaseen päivään on mahtunut hiven aurinkoa, mutta pääasiassa sateen ripsotusta.

Olen kylläkin menossa terassille tekemään käsityötä ja ottamaan muutaman maisemakuvan. Katon alle ei sada eikä nyt taida muutenkaan sataa. Ainakin naapurin kypsänkeltaista viljaa pitäisi saada kuvattua edes matkan päästä. Kameralle ei viime aikoina ole löytynyt kovin paljon käyttöä. Tämäkään terassikasvi ei oikein ole menestynyt...

Surullistakin uutista on, nimittäin lehdessä oli ex-naapurin kuolinilmoitus. Kaveri oli paljon alle kuudenkympin. Asuin toistakymmentä vuotta samassa paritalossa ja vaikken sinänsä sen kummemmin perheen kanssa ystävystynyt, niin haikea olo tuli. Yritin etsiä omaisten yhteystietoja adressia lähettääkseni, mutten löytänyt. En nimittäin usko, että mieskään enää asui samassa talossa, kuten eivät muutkaan perheenjäsenet. Tämmöistä tämä elämä on, arvaamatonta.

Jos nyt lähtisi sinne pihalle.

Erilainen viikonloppu vastassa

Jaa-a, kiirettä ainakin piisaa, mutta myös iloa surun päälle tänä viikonloppuna. Heti kun tästä uni rupeaa tulemaan, kömmin sänkyyn ja toivottavasti rupeaakin unettamaan, nimittäin aamulla on tavallista aikaisempi herätys. Mies arveli, ettei hänkään varmasti saa nukuttua.

Nyt on se päivä, jolloin äidin uurna lasketaan kotiseurakunnan multiin. Isä on selviytynyt toistaiseksi yllättävän hyvin, mutta tässä on taas yksi koettelemuksen hetki hänelle.

Menemme sitten yhteisille kahveille. Me miehen kanssa teemme pienen lenkin ja haemme tilaamani isot voileipä- ja kinuskikakut. Syöminen tuppaa auttamaan niin surussa kuin ilossakin.

Iloa tuotti jo illalla se, että sain tekstini vaiheeseen numero 2. Itkin ilosta, kun suljin tiedoston tallennettuani sen tietysti varmuuden vuoksi noin sadannen kerran tikulle. Itkin varmaan siksikin, kun viimeisellä sivulla päähenkilö kuolee. Olen itkenyt joka kerta liikutuksesta sillä kohdalla... joten en varmaan aamulla selviä kyynelehtimättä siitäkään huolimatta, että äidin uurnassa ei enää ole muuta kuin kasa tuhkaa. On se taas kuitenkin yksi etappi meille kaikille.

Tämän projektin kohdalla selvisi sekin seikka, että mainittua hautuumaata on ollut perustamassa, siis toimikunnan jäsenenä joskus 1800-luvun loppupuolella isoisäni setä, joka myös oli itse yksi ensimmäisiä sinne haudattuja. Hautapaasi on edelleen vanhalla paikalla, kuten monen muunkin esi-isän ja -äidin haudat. Ovat olleet sen verran fiksuja, että ovat ostaneet ikuisia tontteja. Sitä olen moneen kertaan kiitellyt, kun olen kamerani kanssa siellä kävellyt.

Sunnuntaina juhlitaan lapsenlapsen synttäreitä, sen miespuolisen. Sillä on jo komea äänenmurroskin alkanut. Toivottavasti ennustetut ukkoset kiertävät meidät ja juhlapaikkamme. Samaa toivon maanantaille, jolloin miehellä on luokkakokous. En nyt tullut kysyneeksi, milloin hän lopetti keskikoulun, mutta varmaan siitä  puoli vuosisataa ainakin on aikaa. Varmaan ylikin.