maanantai 30. heinäkuuta 2012

Joko se kesä meni?

Kun tänään oli vain 20 astetta lämmintä, niin jopa tuntui ilma viileältä. Oli pakko miettiä, että jokos se kesä nyt tähän loppui! Tietokonehiljaisuus on johtunut kovista ukkosista, jotka meitä, minua varsinkin, ovat viime päivinä ravistelleet. Mies on istunut innoissaan terassilla katselemassa salamien leimahduksia. Minä vedin toissa yönä peittoa silmille asti. Mitään vahinkoa ei sentään syntynyt meidän kulmillamme. Sähköt olivat noin viisi sekuntia poissa, ei muuta hämminkiä. Mies nauroi, että juuri silloin kun hän oli vessassa.

Toissa iltana varsinkin satoi rankasti, ei onneksi niin paljon kuin tänään uutisten mukaan Oulussa. Virolahdellako se oli, jossa trombi heitteli mökkejäkin nurin niskoin? Pihan harvalukuiset kukat eivät onneksi kärsineet, vaikka vesi tai ehkä rakeetkin naputtivat terassin kattoa oikein tosi voimallisesti.Vesimittaria ei kumpikaan ole muistanut tarkkailla, mutta paljon sitä tuli, pariinkin otteeseen. Myös eilen illalla satoi, mutta selvästi vähemmän.

Vähän jännitin, miten velimiehen rypsinpuinnin kanssa oli käynyt. Kuulemma oli saanut lauantaina puitua sen, mikä pitikin.




Nämä ovat vanhempia kuvia; nyt ei jostain syystä ole ollut kuvausfiilistä. Kumpikin on kuitenkin tältä kesältä. Tuo alakuvan orava moitti minua siitä, kun lopetimme hänen kesäruokintansa. Se oli todella närkästyneen näköinen, ja sillä kerralla minullakin oli kamera mukana.

En muista, kerroinko aikaisemmin, että pahansisuinen rotta ilmaantui jostain meidän lintulaudallemme. Myrkkyä tarjoiltiin ja ruokinta lopetettiin siihen. Rotta oli niin röyhkeä, ettei se edes sitä säikähtänyt, kun kuljimme ohi. Nyt sitä ei ole enää näkynyt, joten toivottavasti myrkky teki tehtävänsä.

Täytyy muistaa ottaa taas yöksi piuhat irti niin telkkarista kuin tästäkin vekottimesta. Se hyvä puoli tietokoneettomasta päivästä on ollut, että olen kirjaillut monta kukkasta menossa olevaan käsityöhön. Pöytäliinaa värkkään.





lauantai 28. heinäkuuta 2012

Erilainen viikonloppu vastassa

Jaa-a, kiirettä ainakin piisaa, mutta myös iloa surun päälle tänä viikonloppuna. Heti kun tästä uni rupeaa tulemaan, kömmin sänkyyn ja toivottavasti rupeaakin unettamaan, nimittäin aamulla on tavallista aikaisempi herätys. Mies arveli, ettei hänkään varmasti saa nukuttua.

Nyt on se päivä, jolloin äidin uurna lasketaan kotiseurakunnan multiin. Isä on selviytynyt toistaiseksi yllättävän hyvin, mutta tässä on taas yksi koettelemuksen hetki hänelle.


Menemme sitten yhteisille kahveille. Me miehen kanssa teemme pienen lenkin ja haemme tilaamani isot voileipä- ja kinuskikakut. Syöminen tuppaa auttamaan niin surussa kuin ilossakin.

Iloa tuotti jo illalla se, että sain tekstini vaiheeseen numero 2. Itkin ilosta, kun suljin tiedoston tallennettuani sen tietysti varmuuden vuoksi noin sadannen kerran tikulle. Itkin varmaan siksikin, kun viimeisellä sivulla päähenkilö kuolee. Olen itkenyt joka kerta liikutuksesta sillä kohdalla... joten en varmaan aamulla selviä kyynelehtimättä siitäkään huolimatta, että äidin uurnassa ei enää ole muuta kuin kasa tuhkaa. On se taas kuitenkin yksi etappi meille kaikille.

Tämän projektin kohdalla selvisi sekin seikka, että mainittua hautuumaata on ollut perustamassa, siis toimikunnan jäsenenä joskus 1800-luvun loppupuolella isoisäni setä, joka myös oli itse yksi ensimmäisiä sinne haudattuja. Hautapaasi on edelleen vanhalla paikalla, kuten monen muunkin esi-isän ja -äidin haudat. Ovat olleet sen verran fiksuja, että ovat ostaneet ikuisia tontteja. Sitä olen moneen kertaan kiitellyt, kun olen kamerani kanssa siellä kävellyt.

Sunnuntaina juhlitaan lapsenlapsen synttäreitä, sen miespuolisen. Sillä on jo komea äänenmurroskin alkanut. Toivottavasti ennustetut ukkoset kiertävät meidät ja juhlapaikkamme. Samaa toivon maanantaille, jolloin miehellä on luokkakokous. En nyt tullut kysyneeksi, milloin hän lopetti keskikoulun, mutta varmaan siitä  puoli vuosisataa ainakin on aikaa. Varmaan ylikin.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Torstai ... on toivoa täynnä

Päivä on jotenkin "samea", helteinen, vaikkei aurinko paista. Olisikohan ukkosta ilmassa?

Tätä ihanuutta en ole aikaisemmin esitellyt. Hän on Oiva Toikan Jalokiwi. Kun aikanaan pohdiskelin ääneen, raaskinko ostaa tämän kalleuden, kysyi mies, että emmekö me ole päättäneet investoida tärkeisiin asioihin?

Tämä tuntui tärkeältä. Hinta oli hirmuinen, muttei se enää tuon kannustuksen jälkeen kirpaissut ihan niin pahasti.

Pari päivää sitten investoin uusiin lakanoihin, kun Finlaysonin nettiale vielä näytti jatkuvan. Pussilakanoita puoleen hintaan. Muutamat oikein kulahtaneet ikivanhat pussilakanat pääsevät ehkä miehen kaverin firmassa alati tarvittaviksi räteiksi. Ja osasta voin leikata muutaman pehmoisen palan nukkis- tai muuhun askareisiin.

Mies kuuluikin tulevan postireissulta. Toisessa paketissa pitäisi olla vanha Koraalikirja, jota mies hinkusi. Olin tilatessani vähän epävarma ostoksestani, siis siitä, osasinko tilata oikein. Pian tuo nähdään.

Ja kun nyt ostoksiani mainostan, niin jo päiväpostissa tuili pieni kiva paketti, jossa on muutama nukkisesine ja muu pieni mööpeli, sellainen joita en osaisi itse tehdä. Varmaan ne jossain vaiheessa näkyvät nyt hiljaiseloa viettävässä nukkekotiblogissa.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Ryhtiliikettä

Kun yksi paikka tuli kuntoon, niin saimme vihdoin puhtia muidenkin rästihommien tekoon. Surulliset perheasiat veivät heinäkuussa lopunkin innon saada mitään aikaiseksi.

Salista puuttuvat vielä verhot eikä riippumattoakaan rahdattu talon taakse, mutta sen sijaan kasvihuone on rakennettu. Tai oikeammin sanottuna rakennutettu. Mies totesi, ettei hänestä sen kasaajaksi ole ja niin tilasimme kaksi ripeää kaveria töihin. Voi vitsi, että voikin olla mahdoton tehtävä. Nämä rakennusalan ammattilaiset tekivät seitsemän tuntia töitä ennen kuin mokoma kapine oli koossa. Me emme olisi kuuna päivänä saaneet sitä itse kasattua. Mitenköhän valmistajat kuvittelevat tavallisten omakotiasujien selviytyvän?

Kuvia huoneesta ei ole tarjolla, mutta jokainen voi kuvitella, miltä pienehkö kasvihuone näyttää.Sisällä on toistaiseksi vasta pöytä, pari tuolia, muurahaismyrkkyä, vesitynnöri ja muutama laatikko, joiden päälle tulee multalaatikot ja kasvit sitten kun jaksan jatkaa hommia. Niissä ei vielä ole paljon kuvaamista. Katsotaan sitten, kun on jotain muutakin. Kai siellä joku kasvikin vielä tänä kesänä ehtii kasvaa. Lisäksi vielä edes suunnitteluasteelle ei ole päässyt teline tai vastaava viritys, johon voisi ripustaa amppeleita ja naruja tulevaisuudessa kiipeileviä tomaatteja, kurkkuja ynnä muita varten.

Kuva on auringossa viihtyvästä portulakasta, painopiste sanalla aurinko. Tämä on meidän terassilla ja sen verran se on näemmä saanut tänä kesänä aurinkoa, että on jaksanut avata muutaman nupun. Muuten ei ole kehumista.


Riippumaton osalta teimme sen päätöksen, että yritetään saada joku tekemään parvekkeen kaiteisiin korotus, ettei matossa loikoileva vahingossa lennä bumerangina toisen kerroksen korkeudesta alas pihalle. Kaiteelle voisi sitten ripustaa vaikka ison pyyhkeen ja ottaa nakuna aurinkoa... Tai ainakin nauttia omasta rauhasta. Nyt ei muuta kuin odotellaan tietoa kaiteentekijästä ja auringosta. Vähän kerrallaan, yksi asia ensin ja toinen sitten niin kaipa näistä rästeistä selvitään.

Ehdimme tänään vaarilaankin. Huomasin äsken, että enää ei kai sovi puhua mummulasta ---. Siellä oli systeri viimeistelemässä muistokirjoitusta äidistä. Viisasta kyllä, isän toiveet on syytä ottaa huomioon. Toisaalta kun sisko karsi ja lyhensi, niin isä lisäsi ja täydensi. Isä ei varmaan ottanut tosissaan sitä, kun sanoimme, että toimitukset kyllä karsivat vieläkin lyhyemmäksi. Ja olihan se meidän äiti monessa mukana.

Eilen tuli vielä yksi surunvalittelu meidän postilaatikkoon, pitkä ja kaunis kirje äidin kummilapselta. Adresseja, kortteja ja kirjeitä on tullut hautajaisten jälkeen aika paljon. Tietysti, sillä kuolinilmoitus oli vasta jälkikäteen.  Uurnanlaskusta ei ole kuulunut mitään. Tässä on puoli vuotta aikaa, mutta voi olla, että krematoriossa on ruuhkaa. Tai jotain. Luottamukseni hautaustoimistoon ei erinäisistä syistä ole kovin korkealla.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Hölmöilyä

Kuten kaikki tietävät, ei tänä kesänä ole juuri paisteltu auringossa. Eilen paistoi ja tänään myös, joten mieskin havahtui, että meidän alkukesällä ostamamme aurinkopeti pitäisi viritellä valmiiksi. Tähän mennessä ei ole ollut suurempaa tarvetta auringossa löhöilyyn.

Runko on ollutkin koottuna parvekkeella odottamassa patjan kiinnitystä. Se taas on ollut tiukasti paketissa odottamassa sopivaa auringonottosäätä.  Äsken sitten hinasimme sen ylös parvekkeelle. Sus siunakkoon, viritys tuli niin korkealle, ettemme kumpikaan uskaltaneet kiivetä koko riippumattoon edes koemielessä. Meidän parvekkeen kaiteet ovat vanhojen normien tai normittomuuksien ajoilta, joten pahimmassa tapauksessa peti olisi kipannut makoilijan suoraa päätä alas maahan eikä edes parvekkeen lattialle vaan talon pääportaiden eteen. Seuraava operaatio kai on purkaa koko viritelmä ja raahata osat alakertaan ja sieltä talon taakse. Kelpaa aurinkoa ottaa sielläkin, mutta turha työ harmittaa. Parveke olisi muutenkin ollut kiva paikka: siellä olisi vaikka voinut yöpyä. Pitänee tehdä sinne sopivammalla korkeudella oleva peti.

Pohdimme hetkisen, mitä tästä opimme. Mies sanoi: "Ei mitään". Minä:" Kannattaisi ehkä seuraavalla kerralla koota ostokset heti paikalla valmiiksi asti."  Allekirjoitimme toistemme mielipiteet.

Eilen meillä oli pihatyöpäivä. Mies ajeli nurmikkoa ja minä kitkin vähän likaruohoja kukkapenkistä ja myrkytin muurahaisia.. Meidän Endless Summer -jalohortensiat voivat erinomaisesti, kiitos kysymästä.




Sitten jo rupesikin vaihteeksi satamaan, mutta tärkeimmät rästityöt olikin onneksi tullut tehtyä.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Joka paikassa sinistä

Vaikka kello on jo vaikka mitä, piti tulla vielä yövoileivän kanssa ihmettelemään blogistanian ihmeellistä maailmaa. Te sen kun reissaatte vaikka miten kivoissa paikoissa. Ei silti, oli meilläkin kiva päivä. Remontti tuli jo eilen valmiiksi ja mööpelit paikalleen. Nyt tytär kävi auttamassa taulujen ripustamisessa, toisin sanoen hän ripusti, me katselimme ja ihan vähän avustimme. Verhot enää puuttuu ja niistäkin on idea, jahka kangas löytyy. Ja jahka ehditään kangaskauppaan.

Vertailun vuoksi kuva sinitaivaasta, tosin ei tänään kuvattuna, vaikka nytkin aurinko paistoi ihan koko päivän siniseltä taivaalta. Milloinkahan viimeksi oli sateeton päivä?



Ehdittiin me vähän sinitaivastakin katsella, kun käytiin isää tervehtimässä ja viemässä muutama valokuva. On vanhentuntu vaijaraasu kovasti, mutta muuten hän vaikutti reippaalta. Tai näytteli.Nyt hän oli saanut kipulaastarin ja se helpottaa kuutena päivänä. Seitsemäntenä teho on jo huvennut ja lonkkasärky vaivaa. Ysikymppisen lonkkia ei enää taideta leikata eikä isä siihen suostuisikaan.

Ilta menikin sitten kirjallisissa puuhissa.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Remontti hyvässä vaiheessa

Kiirettä on pitänyt. Olen istunut koko päivän tekstiä remontoimassa ja aina välillä, kun silmät oikein ovat alkaneet vuotaa, olen tehnyt pienen kävelylenkin alakertaan ja lukenut jotain muuta kuin tietokoneen ruutua. Muokkaus on suunnilleen puolivälissä.

Nyt ei ole tarjolla edes uusia kuvia ja tämäkin kai on esiintynyt jo aikaisemmin. Sade on hakannut kukat mataliksi eikä minulla ole toisaalta ollut aikaa eikä halua rämpiä pihalla kameran kanssa. Hyvä kun käytiin hautuumaalla heti hautajaisten jälkeen ja otin kuvia kauniista kukkakummusta. Ties minkä näköisiksi sade on kukat jo ehtinyt sielläkin hakata.


Toinenkin remontti on samassa vaiheessa eli puolivälissä. Sali on nyt maalattu ja se on U-P-E-A! Väri on voimakkaan sininen ja mikä ällistyttävää, se on täsmälleen sama sävy, josta mies joutui kolmisenkymmentä vuotta sitten luopumaan silloisen emännän vaatimuksesta. Värinäyte löytyi patterin takaa, mutta maalipurkki oli jo silloin ostettu ja ensimmäinen seinäkin maalattu. En voi muuta kuin ihailla miehen hyvää värimuistia. Muutama valokuva tosin virkisti muistia, mutta silti.

Muutama kuva on  toistaiseksi vielä kamerassa, mutta eivätpä taulutkaan ole seinillä. Huonekalut sen sijaan ovat paikoillaan, pianoa ja urkuja myöten. Ripustajatytär tulee huomenna auttamaan, kunhan on ensin toipunut Tallinnan matkaltaan. Valkoinen verhokangas pitää löytää ja mallata ikkunoihin.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Tämä kesä on mennyt tyhjää toimitellessa, suriessa ja kirjoittaessa. Pihatyöt ovat sattuneista syistä lähes tekemättä. Kas, aina kun tulee inspiraatio, alkaa myös vesisade. Saapi nähdä, kumpi ehtii ensin, talvi vai pihahommat tehtyä?

Jotain sentään tapahtuu. Muutama viikko sitten mies kaivoi esille vanhat valokuvat meidän salista ja ehdotti, että vedetään seinät sinisiksi. Eikä miksikään vaalean tai lemmenkukan sinisiksi, vaan oikein railakkaan värisiksi. Näin päätettiin tehdä ja muutaman päivän päästä pääsen ehkä esittelemään seinien uutta luukkia. Tytär ja lapsenlapsi olivat aamupäivällä nostelemassa tauluja muuttolaatikoihin. Niitä nimittäin on tässä talossa muutamaankin laatikkoon.

Emme me suinkaan itse maalaa - ei ole meistä kummastakaan enää siihen puuhaan. Sama kaveri, joka maalasi talon ja aitan ulkoseinät viime vuonna ja hyvin maalasikin, tilattiin paikalle.  Samalla hän korjaa muutaman pienen "takuujutun".  Nyt tämän operaation myötä pääsen vihdoinkin eroon syvästi inhoamistani  ja auringon paahtamista vanhoista ikkunaverhoista. Tarkoitus on hankkia unelmankevyttä, ohutta valkoista verhokangasta vastapainoksi seinille.

Tässä on se Helena Anhavan runo, jonka luin äidin hautajaisissa. Itkin ja luin. Jullasin, sanottiin meillä ennen kotona. Mistähän sekin sana on peräisin? Se ei tarkoita vienoa kyynelehtimistä, vaan pikemminkin ääneen ulvomista niin että kyynelet valuvat pitkin poskia. Sen tein.


Mukava naapuri oli pistänyt kauniin surunvalittelukortin postilaatikkoon ja runo todella kolahti. Etukäteen en kertonut edes miehelle, että yritän lukea tämän. Toivottavasti tekstistä saa selvän.

Nyt siirryn kirjoituspuuhani kimppuun. Aikataulu on sen verran tiukka, ettei parane laiskotella yhtään. Kolmas esilukija, eli tytär, antoi tänään omat kommenttinsa. Ei murhannut kirjailijanalkua. Minähän olen suunnilleen elättänyt aina itseni kirjoittamalla milloin minkäkinlaista asiatekstiä, mutta  ei ole vallan helppo siirtyä toisenlaiseen genreen. Tytär totesi saman asian ja arveli, että eepoksen lajimäärittely tulee olemaan vaikeaa, kun se ei ole runoa, ei proosaa, ei historiaa, ei sukujuttua. Kaikista vähiten runoa.



perjantai 13. heinäkuuta 2012

Jasmiinin ja ruusun kukkia

Kiitos teille kaikille lämpimistä sanoista ja haleista, jotka kantautuivat ilmojen halki. Äiti on nyt saatettu viimeiselle matkalle ja toistaiseksi kaikki on hyvin, isällä siis. Hänen jaksamistaan pelkäsimme kovasti eikä pelko tietysti vieläkään ole ohi. Kävimme eilen haudalla ja sitten isää tervehtimässä. Hän istui valokuvia katselemassa, oli kovasti hauras, mutta henkisesti kuitenkin virkeä. Velimies oli jo toimittanut kuvan haudalta, jonne saattoväen kukat oli viety. Onhan se selvä, että puolison hautaaminen on vaikea tehtävä. Tai siis matkaan saattelu. Uurna lasketaan vasta myöhemmin.


Jasmiinit ovat olleet äidin syntymäpäiväkukkia. Isä aina kävi taittelemassa muutaman oksan syntymäpäivän aamuna maljakkoon. Tämä ei tullut lainkaan mieleeni, kun juttelin suntion kanssa kirkon kukista. Siellä oli punaisia ruusuja, kuten arkulla ja isän kukkavihossakin - niitä äidin morsiuskimpun punaisia ruusuja. Mutta sitten oli myös muutama valkea kukka, joita kaukaa katsoen luulin ensin puolikuihtuneiksi krysanteemeiksi. Ehei, ne olivat jasmiinin kukkia.

Punaiset ruusut säästettiin nytkin isälle. Minulla oli vaaleanpunaisia ruusuja ja sitten jotain valkoista, taitavat olla tuossa oikeassa laidassa isän kukkien vieressä.

Äiti sai arvokkaan, mutta kauniin ja lämminhenkisen saattojuhlan. Siunaustilaisuus alkoi, kun puhallinyhtye soitti Oi kallis Suomenmaa, vävypoika muiden mukana. Saman soitti trumpetisti uudestaan yksin sitten vielä siinä vaiheessa, kun veteraanijärjestöt seisoivat kunniavartiossa arkun äärellä.  Siinä kohdalla viimeistään taisi tulla itku monella muullakin kuin meillä läheisillä.

Muistotilaisuus meni hyvin, siten kun oli ajateltukin, paitsi että ystävämme ja vihkipappimme puhui vielä silloinkin äärettömän kauniisti. Hän luki myös kaksi koskettavaa äidin runoa. - Ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Oikein kunnon maalaisruokaa, kuten meidän suvun kesteissä on aina ollut tapana tarjota. Kotijuusto oli oikeanlaista ja hokka eli perunalaatikko imellytetty juuri oikean makeaksi. Mansikkakakusta yksi soittaja sanoi, ettei ole moniin vuosiin saanut niin hyvää täytekakkua. Tuli siis sekä sielu että ruumis ravituksi ja kuten edesmennyt ex-anoppini tapasi sanoa, hurskas ihminen kun oli, että olipa hauskat hautajaiset.

Olin jo puhelimessa kuullut paljon kauniita sanoja äidistä ja itkenytkin etukäteen monet itkut, kun kutsuin saattoväkeä hautajaisiin. Vasta näinä aikoina meille lapsille on tainnut oikeasti valjeta se, että äitimme ei ollut mikään turha tyttö. Totta kai tiesimme hänen vankan järjestötaustansa, monet kunniajäsenyydet ja sen sellaiset, mutta paljon oli sellaista, mistä meillä ei ollut aavistustakaan. Kotona hän varmaan keräsi voimia jaksaakseen taas viilettää pitkin maata ja mantuja hoitamassa toisten ihmisten asioita. Hän ei ehkä vain ehtinyt tai aina osannutkaan ilmaista kovin hyvin meille omaa välittämistään. Nyt yksi täti, entinen lottatoveri ja järjestöjohtaja, jota en ole koskaan ennen tavannut, otti minua lujasti kaulasta  kiinni ja kertoi, miten äiti oli aina kehunut minua. Olisipa edes kerran sanonut sen minullekin, itkin hänen kaulaansa. Mutta ehkä siinä tulivat nyt äidin terveiset, ne sanomatta jääneet sanat, joita olen surrut.

Tämä päivä on vielä otettu levon kannalta tekemättä yhtään mitään. Huomenna ehkä mennään maalikauppaan ostamaan uudet maalit salin seinään.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kortteja ja adresseja

Kävimme tänään isää tervehtimässä ja viemässä siunaus- ja muistotilaisuuden ohjelmat. Isä oli tyytyväinen ja nätit ne ovatkin. Velimies taittoi ohjelmat ja pieni paino oli käyttänyt vaaleankeltaista, kaunista paperia. Mies tosin arveli, että ainoaa kysymykseen tulevaa, jota heillä oli varastossa. Kaksi lapsenlasta ja lapsenlapsenlapsi sitten kai jakavat niitä ovella.

Pöydälle oli kertynyt iso pino adresseja ja kortteja. Paljon siihen nähden, että kutsut on esitetty puhelimitse ja kuolinilmoitus on vasta sunnuntain lehdessä. Sana kulkee. Sen arvasimme, että äidille tulee synttärikorttejakin. Äsken juuri kirjoitin kirjeen kummipojalle, joka oli lähettänyt nätin onnittelukortin kummitädilleen. Mukaan liitin hautajaisohjelman.

Isä oli tyyni ja rauhallinen, mutta arveli, ettei hänelläkään enää ole paljon elinaikaa. Sitä on paha mennä kiistämään, jos sotainvalidin matkamittarissa on jo 90 vuotta ja edessä puolison saattelu viimeiselle matkalleen. Vaivojakin on vaikka muille jakaa. Varmaan hän on mitoittanut voimansa huomiseen asti, mutta entä sitten? Ei voi enempää kuin toivoa ja rukoilla voimia huomiselle. Meille kaikille, mutta eniten isälle. Onneksi hautajaisissa saa itkeä niin paljon kuin itkettää.


Isän hartain toive on jo pitkään ollut, että hän saisi jäädä viimeiseksi. Se on nyt toteutunut ja huomenna veteraani tekee viimeisen palvelunsa vaimolleen, jota hoiti niin kauan kun omat voimat riittivät ja vielä sen jälkeenkin. Sen enempää ei voi keneltäkään vaatia, mutta ei myöskään ihmetellä, jos suru ja ikävä on sanoin kuvaamaton.

Nyt taidan lähteä pakkaamaan tavaroita huomista varten: musta-valkoiseen kassiin vieraskirja, kynttilänjalat ja kynttilät, muistokynttilä, valokuva, ohjelmat, kynä, tulitikut, äidin kirja. Ahtaat sormukset omaan sormeen. Pieni kamera ja vara-akku käsilaukkuun. Vaatteet on jo katsottu valmiiksi. Sukat on vielä etsittävä itselle ja miehelle ja miehelle kravatti. Sauna lämpiämään.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Itkua ja naurua

Miten sitä voikin keskelle surua putkahtaa asiayhteyteen sopiva - tai sopimaton - puhelinmyyjä! Minulle tarjottiin hetki sitten vakuutusta äkkinäisen kuolemantapauksen varalle, siis tapaturmaisen sellaisen. Sillä hetkellä luin juuri äitini kirjoittamia runoja kyynelet valuen ja soitto tuntui enemmän kuin absurdilta. En ostanut vakuutusta! Oletan kuolevani johonkin muuhun vaivaan pikemmin kuin tapaturmaan, vaikka kukapa sitä tietää. Kun myyjä tivasi penseyttäni, totesin vain, että tässä elämässä pitää ottaa riskejäkin. Nauratti, minua nimittäin.


Tämäkin pieni pioni on jo täydessä kukassa, mutten ole saanut otettua siitä kuvaa. Tarttis varmaan käydä kuvaamassa... Viime päivät ovat kuluneet melkein puhelimessa tai muuten vain ollessa enkä oletakaan tekeväni mitään hyödyllistä. Tyttärelle pitäisi soittaa ja varmistaa, että hänelle sopii jakaa serkkunsa kanssa kirkon ja seurakuntatalon ovella ohjelmia. Mies haki ne tänään painosta ja huomenna viemme isälle mallikappaleet. Isä vähän epäröi, että tarvitaanko ohjelmia, mutta minun mielestäni tarvitaan. Jos ei muuten, niin virrensanojen takia. Ei tarvitse sählätä virsikirjojen kanssa eikä monella kuitenkaan ole omaa mukana. Tietysti seurakunnalla on kirjoja, mutta jäähän ohjelmat sitten saattoväelle muistoksi. Ennen aikaan väsättiin mustia hautajaiskarkkeja...

Paikkasin vanhaa vieraskirjaa, jonka isä ja äiti ovat saaneet häälahjaksi 65 vuotta sitten. Ensimmäiselle sivulle on minut kastanut pappi kirjoittanut ristiäisissä oman värssynsä ja muutama ristiäisvieras jatkanut samalle sivulle. Sitten tulevatkin suoraa päätä häävieraat ja niiden loputtua jatkuvat taas pienen V-viinin ristiäismuistiinpanot. Minä kyllä synnyin ihan lailliseen aikaan häistä laskettuna, mutta ilmeisesti häävieraat aloittivat vasta jostain sivulta kolme tai neljä siltä varalta, että  joku fiksu olisi voinut kirjoittaa alkupuheen, piirtää kuvan tai jotain sellaista. Kukaan ei sitä kumminkaan tehnyt eikä kirkkoherra tätä huomannut, vaan aloitti komeasti ensimmäiseltä sivulta. Huomasin, että isällä ja äidillä oli useitakin vieraskirjoja, mutta tämä tuntui kaikin puolin sopivimmalta, varsinkin kun viimeinen muistiinpano on toissa kesältä, jonka jälkeen ei ehkä mitään vieraskirjaa kukaan enää ole käyttänyt.




perjantai 6. heinäkuuta 2012

Johan te sen arvasitte

Niin, ystävät rakkaat, te sen jo huomasittekin, miksen ole liki viikkoon juuri käynytkään blogissa. Äiti nukkui pois ja tässä järjestellään hautajaisia. Tai oikeastaan kaikki järjestelyt on jo tehty, virret valittu, saattoväki kutsuttu, pitopalvelu tilattu, kukat hankittu.


Viimeisinä aikoina äiti pääasiassa nukkui ja näytti siltä, ettei kipuja olisi ollut. Tai luultavimmin kivut oli saatu lievitettyä tarpeeksi tömäköillä kipulaastareilla. Loppukin oli tullut rauhallisesti ja nätisti. Itsekin olin paikalla viimeisen illan, mutta sitten osa meistä lähti yöksi kotiin. Isän ei kuitenkaan tarvinnut valvoa yksin, sillä hän halusi olla puolisonsa kanssa loppuun asti. Aamulla tuli viesti, että nyt äiti lähti.

Hautajaisista piti tulla pienet ja suhteellisen pienet niistä tuleekin. Suku on huventunut aika pieneksi, mutta äiti oli niin monessa mukana, että vallan kaikkia järjestöjäkään ei voi ohittaa, eikä haluttu. Kun otin tehtäväkseni soittaa kutsut, niin sain käydä monta hyvää keskustelua sukulaisten ja näiden entisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Moni heistä purskahti itkuun ja niin siinä itkettiin monet yhteiset itkut.

maanantai 2. heinäkuuta 2012