Harkat menossa

Mies on valitellut jo muutaman viikon kipeää lapaansa, josta kipu on siirtynyt olkaniveleen. Pasuunaharjoitukset ovat kuitenkin menossa, tosin ilmeisesti aika lyhyet ja varovaiset. Huomisiin harkkoihin hän kuitenkin aikoo osallistua ja keskiviikon soittotunnille, mutta arveli, että tätä vaivaa ruvetaan seuraavaksi hoitamaan sitten kun edellisestä toimenpiteestä tokenee. Itse olen ollut ihan hyvässä kunnossa. Sokerit alkavat kai pian olla kohdillaan ja tiistaina on aika diabeteshoitajalle. Muuten ei sen kummempia vaivoja ole ollut.

Tänään mies toi tilauksesta orkidean, kun yksi kuivui ja kuoli niin takuuvarmasti, ettei siitä ollut enää muuta kuin ruukku ja ranka jäljellä. Toinen orkideoistani yrittää lykätä uutta vartta ja onhan minulla kaksi muutakin, vähän erilaista. Hengissä ovat ja kasvattavat uuttakin. Tänään tullutta ei ole vielä kuvattu, mutta kliivia jatkaa kukkimistaan.

Olen lukenut tämän päivän sukuselvityksiä ja yrittänyt yhdistellä asioita keskenään ruutuvihkoon. Eilinen oli hyvä päivä: kirjoitin yhden jutun ja aloitin toista, mutta nyt pitää varmaan lähteä silityspuuhiin. Huomenna saan vieraita ja on eduksi, jos mekon ja pöytäliinan silittää jo tänään valmiiksi... Vieraat lupasivat tuoda tarjottavat, joten sikäli ei huolta. Lupasin vain keittää teetä tai kahvia tai vaikka molempia.

Mukavaa viikonloppua!

Helsingissä kahteen kertaan

Juu, reissut on taas tehty. Ensin maanantaina kävin labrassa, tiistaina Kirralla, keskiviikkona Syöpäklinikalla. Tänään olen tietysti ollut kotona ja nauttimassa kaksistakin päiväunista. Olin kyllä eilen aika väsynyt sytostaattien jälkeen, mutta luultavasti ensi viikolla vielä väsyneempi, kun edessä on taas valkosolujen kasvatusviikko. 

Tiistaina Kirurgisen sairaalan päiväpolilla rintaani ommeltiin laskimoportti-niminen vehje. Tikit vähän kiristävät ja eilen oli haavassa sen verran turvotusta, ettei porttia päästy vielä kokeilemaan, mutta idea on se, että sitä kautta sytostaatit jatkossa syötetään sisuksiini. Kaikkea sitä keksitäänkin. 

Kaulassa on karmea mustelma ja kai pari tikkiä, alempana yksi mustaksi muuttunut tissi ja sen yläpuolella varsinainen titaanivekotin, tietysti ihon alla. Mustelmia tulee nykyisin joka puolelle eivätkä ne meinaa millään hävitä. Erityisesti tuo kaulan mustelma on mielenkiintoisessa paikassa. Ennen muinoin jotkut peittelivät sitä kohtaa sifonkihuiveilla. Minä varmaan tarvitsen paksun villahuivin... 

Keskiviikkopäivää ja tiputuksessa makaamista piristi ystäväni Liisa, joka tuli tervehtimään potilasta sairaalaan. Juttuahan meillä riitti lähes kahdeksi tunniksi ja siinä sitten kolmen lajin myrkyt valua hupsahtivat nopeasti.

Olo on ollut tänään vallan loistava, tuota pientä väsymystä jos ei ota huomioon. Eilen tosin kuvotti sen verran, että otin illalla kokeeksi yhden pahoinvointipillerin ja nukuinkin sitten kuin pieni joulupossu lähes aamuun asti. 

Kiitokset jälleen kerran kaikille kauniista sanoista ja toivotuksista. Ne kantavat ja antavat ihmeesti voimia. - Kirjoittaisin mielelläni muustakin kuin tästä sairaudesta, mutta kun ei oikein mitään muuta tällä hetkellä maailmaani mahdu. Kestäkää, ystävät! 

Kirjallista kahvittelua

Isä kotiutui eilen kuntoutuksesta ja mehän riensimme heti tänään kyselemään kuulumisia. Hyvä kun menimme, sillä ohjelmaa on kuulemma tiedoksi kahdelle seuraavalle päivälle. Keskiviikkona hän saa uuden kuulolaitteen, jota kävi jo kertaalleen kuukausi sitten hakemassa aluesairaalasta. Siellä vasta selvisi, että korvahoitaja tai millä nimellä liekään oli sairastunut eli tuli hukkareissu ja yksi taksikertakin haaskuun. Toivottavasti nyt on parempi onni.

Viemisinä oli viime viikkoisia vadelmamuffinseja, joita oli sopivasti jäljellä meidän kahvitteluumme ja jäipä huomiselle hierojallekin tarjottavaa. Nämä eivät ole esteettisesti kovin kaksisia, mutta maku on hyvä. Reseptissähän oli tarkoitus käyttää mustikoita, joita ei löytynyt, ja sen lisäksi kaurahiutaleita. Taustan kesäkuva muuten on tietsikkani näyttö. Kuva maisemasta jonka päällä tällä hetkellä on kolme taloa.

Toinen viemiseni oli kirjani eli teksti, jonka varta vasten laitatin rengasvihoksi. Kun teksti on isolla rivinvälillä ja fonttikin kokoa 14, niin ajattelin faijan lukemisen olevan mahdollisimman helppoa. Aa-nelkkuja kylläkin on nelisensataa liuskaa, joten mitään kevyttä iltalukemista hän ei saanut. En tietenkään halunnut sanoa enkä edes ajatella, että varmuuden vuoksi annan isän lukea kirjani nyt, kun on vielä lukukunnossa. Tosiasiahan se on ja toisaalta itselleni on tärkeää, että isä lukee tekstin.

Isä kertoi, että äidin omakustannetta on vielä jäljellä aika pino. Se tuntui selvästikin isästä pahalta. Totta kai, ajatuskin siitä, että kirjat jonain päivänä joutuisivat esimerkiksi kaatopaikalle tuntuu ikävältä. Arvelin, että sitten aikanaan, kun järjestän omat julkkarit, niin sitäkin voisi ottaa jaettavaksi. Ei se huono kirja ole, vaikka minulta meni aika pitkään ennen kuin pystyin lukemaan sen. Sitten kun, joo.

Ajattelin ja sanoinkin, että jos isä haluaa jotain erityistä korjata, niin nyt siihen on vielä mahdollisuus. Vaikka enemmän minä taidan sukumme historiasta tällä hetkellä tietää kuin hän, niin ei sitä koskaan tiedä, mitkä asiat pahoittavat mielen. Suvun miesten juopottelu tuskin oli niin outo ilmiö 1800-luvulla, ettei sitä voisi mainita. Yksi ikävä oikeudenkäynti osui - toivottavasti - vasta hivenen myöhemmille vuosille. Siitä luullakseni isällä ei ole edes tietoa. Tulikin mieleen, että sen ajankohta on vielä selvitettävä. Ei silti, tuskin minä muutan sanaakaan, ellei nyt sitten "maineikas vanha kustantamo" keksi haluta kirjaani sillä ehdolla, että muokkaan sen vielä noin sadannen kerran. Pohdin parhaillaan mahdollisia pieniä, mutta kunniallisia kustantamoita, jotka eivät makuuta kässäreitä puolta vuotta ja joille kelpaa esikoiskirjailijaksi tämmöinen muori. Ei kukaan satu olemaan kustantajan rakkain kummityttö?