Unta hakemassa

Meneekö tämä yö ihan pipariksi? Nukku-Matti on hukkateillä! Olisiko se kadonnut tuonne leimukukkien ja miljoonakellojen joukkoon?

Olin jo sängyssä, uniapneani hoitoon tarkoitettu häkkyrä päässä, mutta unta ei vaan tullut. Yleensä nukun siihen suhteellisen nopeasti, mutta nyt joku valvotti. Se joku taitaa olla turvonneet jalat, joille en millään löytänyt sopivaa asentoa eikä illan särkylääkekään ottanut tepsiäkseen. Kun laitteen kanssa on melkein pakosti nukuttava selällään (ja ehdottomasti suu kiinni), niin sekin tuntui vain puuduttavan eli vali-vali. Laite on varmaan äärimmäisen tärkeä ja toimiikin, mutta aina joskus siitä tulee lievä ahdistuksen tunne. Nyt ahistaa unen karkaaminen.

Iltalukeminen sängyssä on tuo vekottimen takia jäänyt ja voi olla, että mitkään silmälasit eivät edes sovi yhteen sen kanssa. Pakko oli nousta ylös ja avata tietokone uudestaan. vaikkei oikeastaan täälläkään ole mitään sen ihmeempää tekemistä eikä tähän aikaan kehtaa tunnustaa naamakirjassakaan keikkuvansa.

Iloisia asioita voisi päivästä kirjata vaikka miten paljon. Isännnän uusi pyörä tarvitsi vähän säätöjä ja Nuorempi poikapuoli kävi ne tekemässä ja lisäksi hän kiipesi nostamaan kellon terassin ulkoseinään. Nyt vain toivotaan, että kello jaksaa siinä kävellä. Hän myös lupaili yhtä käyttämättä jäänyttä polkupyöräänsä semmoista kipeästi tarvitseville ystävillemme, joilta on kaksi fillaria varastettu lyhyen ajan sisällä. Sitten kävin lyhyen, mutta sitäkin mukavamman pikku-kirjeenvaihdon naapurin rouvan kanssa. Vaihdoimme kuulumisia puolin ja toisin, ei sen kummempaa, mutta siitä jäi oikein hyvä mieli.

Tämän päälle taidankin lähteä katsastamaan sitä Nukku-Mattia., mutta taidanpa varoiksi jättää tietsikan päälle --- Hyvää yötä, kaikki yökukkujat ja muille hyvät huomenet!

Taas ihmetellään

Olihan meillä eilen tietysti  itsenäisyyskynttilät ikkunalaudoilla, vaikkei sentään ihan "joka ikkunalla kaksi kynttilää". Perinne juontaa juurensa jääkäriliikkeen ajoilta. Kun kynttilät paloivat ikkunassa, tiedettiin talo turvalliseksi etappitaloksi, johon uskalsi poiketa.

Mies toi kukkiakin, suloisia vaaleanpunaisia ruusuja. Ne oli koristeltu jollain kultahippusilla, joita nyt on edelleen  tiskipöydän koloissa. Minä vietin itsenäisyyspäivän paraatia ja linnanjuhlia telkkarista katsellen, vaikka olisi ollut syytä esimerkiksi ommella salin verhoja. Paistoin juhlan kunniaksi satsin pakastimeen unohtuneita karjalanpiirakoita.

Kumpikin ihmettelimme sensorin iskua Tuntemattoman sotilaan kimppuun, laittomasti kaiken lisäksi, kuten oikeusoppinut on tänään todennut. Ahdistaa tämä sensuurimentaliteetin lisääntyminen yhteiskunnassamme.

Viranomaistahojen toimintaa on muutenkin tänään kummasteltu. Kävimme vaaria tervehtimässä ja hänpä kertoi kummia. Olen kai jo aikaisemmin maininnut, että siellä on ongelmia lämmityksen kanssa. Nytkin lisälämpöä haettiin leivinuunista.

Veljeni on tilannut uuden öljysäiliön, joka - kissa vieköön - vaatii kunnan mielestä rakennusluvan. Säiliö on valmispaketti, joita on ennenkin toimitettu moneen paikkaan, vaan ei ilmeisesti tämän rakennustarkastajan näköpiiriin eli pelkkä toimenpidelupa ei riitä. Nyt tarvitaan lippua ja lappua, esimerkiksi 50-luvulla rakennetun mörskän rakennuspiirustukset ja vissiin -luvatkin. Tarvitaan myös aikaa, rahaa ja harras toivomus, ettei paukkupakkaset yllätä. Vaikka mitäpä se rakennusvirastoa haittaisi, vaikka yli 90-vuotias äijäpahanen jäätyisi seinään kiinni. Isä valvoo yökaudet murehtien ja niin epäilemättä tekee velimieskin, jonka kaikki omat työt ja toimet ovat nyt jäissä.

Lähetän tässä ruusut yhdelle toiselle taholle, joka sai viime yönä minulta pitkän sähköpostilähetyksen. "Se yksi juttu" lähti ensimmäiselle "sille". Pitäkää peukkuja!

Isä antoi minulle sukututkijan vuosikymmenet sitten käsin piirtämän sukutaulun mummin esipolvista. Mielenkiintoista uutta tietoa löysin paperista, tosin myös virheellistäkin. Tätä voin jossain vaiheessa ruveta tarkemminkin penkomaan.

Jos nyt menisin kanttaamaan niitä verhokappaleita.

Hyvää ja pahaa mieltä

Nyt oli ihan, ihan tosi pakko tulla tekemään pieni lisäys tähän alkuun, kun huomasin, että tämä on blogini 500. postaus. 

Kiitos teille kaikki lukijat ja blogiystävät, te olette ihania ja sen kunniaksi nyt pistetään pystyyn pieni arvonta! Voittaja saa valita palkinnoksi yhden näistä kirjoista:
- Stine Johanssenin Suloiset sukat
- Mary Oljen Kauneimmat pitsit
- Marimekon surrur-ompelukirja
tai yllätys-proosakirja, jos käsityöt eivät maistu tai nuo ovat jo hyllyssäsi.

Säännöt on tutut: kommentti tähän postaukseen = 1 arpa, maininta omassa blogissa = 2 arpaa ja jos vielä viitsit linkittää tänne, saat 3 arpaa. Arvonta on 10. päivä lauantai-iltana. Kommenttiin myös palkintotoiveesi. - Ja sitten aikaisempaan tekstiin, joka alkaa vähän pessimistisesti, mutta viimeistään nyt on olo jo kohentunut. Heippa!

Aili-mummo heitti mukavan haasteen, johon aion vastata, mutta nyt heti en. Haasteena on kertoa, mistä tulee minulle hyvä mieli. Sitä pitää vähän miettiä. Lisäksi tänään sattui tapauksia, joista ei todellakaan tullut hyvä mieli eikä jäänyt hyvä mieli. Mutta palaan haasteeseen sitten kun mieleni ei enää ole kovin paha. Lähetän tässä kiukkupäissäni muutaman terävän jääpuikon kaivertamaan pahanmielen aiheuttajan sydäntä. Minä ja mieheni saimme jo osamme terävistä "jääpuikoista". - Sen enempää en aio kertoa mieltä korventavasta kohtelustamme, paitsi että onneksi kaksi herkullista bebe-leivosta tuo helpotusta mihin tahansa vaivaan. Söin ne jo.

Mutta ei hätää. On ollut maaliskuun ensimmäinen päivä ja aurinko paistanut. On ollut uuden presidentin juhlallinen virkaansa astuminen. Postista tuli todella mielenkiintoista luettavaa eikä vaivani ollut sitä, mitä lääkäri epäili.

Vaiva on nimeltään rengasihottuma, johon saan reseptirasvaa. Huomenna otetaan tikit pois jalasta. Antibioottikuuri on purrut, sillä jalan märkiminen on loppunut. Ihottumasta sen verran, että sen syytä ei tiedetä eikä kai ole varmuutta hoidonkaan tehosta. Katselin vähän nettiä, mutta suljin ao. sivun heti, kun huomasin sanan borrelioosi samassa yhteydessä. Lääkäri joka tapauksessa määräsi soittoajan neljän viikon hoitokuurin jälkeen. Katsotaan, sanoi lääkäri. Olisihan se edellinen epäily ollut sikäli hyvä, että se olisi ainakin selittänyt monet vaivani. Nyt ollaan taas lähtöpisteessä niiden osalta.

Pikkutirpat ovat lauleskelleet pihassa ahkerasti. Mustarastaskin on vakituinen ruokavieras, mutta varsinaisesti en ole kuullut sen laulua. Toivottavasti tämä joululahjaksi saamani ja eilen paikalleen ruuvattu lintulauta tuo vielä uusiakin syömävieraita. Talven mittaan lintuja ei paljon ole näkynyt. Tämän piti tulla niin päin, että valkoinen savupiippu olisi tänne terassille päin, mutta sattuuhan sitä kaikenlaisia pieniä virheitä kokeneellekin timpurille.

Tammikuun viimeistä viedään

Näin on yksi kahdestoistaosa tätäkin vuotta jo takana. Aamuni alkoi labrareissulla ja jo puolen päivän jälkeen lääkärini soitti EKG:stä ja passitti heti sisätautilääkärille. Se etu tästä yksityisen lääkäriaseman käytöstä on, että ei näissä ajanvarauksissa kauan nokka tuhise. Lääkäriaika on jo huomenna, missä tietysti oli vähän onneakin matkassa. Sydämessä on jotain, minkä yleislääkäri tahtoo selvitettäväksi. Ei kai tuo nyt ihmekään ole, jos syrämestä ottaa, kun ajattelee kaikkia näitä tapahtumia. Ja ylettömään väsymykseen ja hengenahdistukseen täytyy joku syy löytyä. Ei edes se auta, että periaatteessa elämässä on kaikki muuten hyvin.

Kerran aikaisemmin, vähän toistakymmentä vuotta sitten minulla ehkä oli lievä infarkti. Otti niin vietävästi rinnasta, kun olin vielä myöhään illalla työpaikalla. Taustalla oli potkut siitä firmasta, mutta kai sitä kuitenkin yritti selvitä kunnialla viimeisistä työpäivistään. No, ajattelin että sinne en aikakaan lukkojen taakse jää kuolemaan ja lähdin ajelemaan kohti kotia. Kivistys hellitti matkalla, joten en mennyt lääkäriinkään, varsinkin kun päivystys ei enää ollut kotipaikalla auki siihen aikaan, joten ei ollut paikkaa mihin mennä. Myöhemmin lääkäri piti sitä vain "vikailmoituksena".  Nyt vissiin aletaan tutkia.

Iltapäivällä otin nukketalo Kyyhkylän osat esille. Talon runko on nyt pystyssä ja sen voi katsastaa täällä. Vielä on paljon tekemistä, mutta seuraavaksi yritän rahdata talon yläkertaan. Mies sai pahoja näppylöitä, kun rakensin sitä alakerrassa. Ei mokoma suostunut yhtään edes auttamaan, vaikka osien kasaaminen ei ollut kovin helppoa ainakaan minun taidoillani.

Jos minua ahistaa, niin isäparkaa vielä enemmän. Onneksi juuri nyt häntä ei kukaan ole passittamassa pois sairaalasta, mutta oli tässä muutama päivä sitten ns. tilanne päällä. Kaivoin jo potilasasiamiehen nimen esille, mutta toivottavasti asiat vielä tällä viikolla kääntyvät parempaan suuntaan. Tai sen näkee sitten.

Onneksi täällä ei ole ollut sellaisia paukkupakkasia kuin monella muulla paikkakunnalla. Luntakaan ei tänään ole tarvinnut lingota eli kuva on viime viikolta. Olemme kyllä moneen kertaan kiitelleet sitä, että silloin kun talous antoi myöten, teimme hyviä ostoksia eli pistimme kaikki liikenevät rahat esimerkiksi lumilinkoon ja toisena vuonna päällä istuttavaan ruohonleikkuriin. Nyt mies osti käsikäyttöisen hiekoituskoneen, joka ei maksanut kuin viitisenkymppiä. Toivottavasti se on hintansa väärtti. Nuo kalliimmat hankinnat ainakin ovat olleet.

Mitä, mitä, mitä?

Mitähän varten bloggerin käytöstä ei koskaan tehdä helpompaa, vaan kerta kerralta muutokset ovat aina huonompaan suuntaan? Tai ehkä tämä on vain vanhan muorin omaa muutosvastarintaa? Tietokonekin on temppuillut enkä saa aikaiseksi selvittää syytä.

Palaan takaisin, jahka keksin jotain muuta sanomista kuin marinaa.

Sauna on lämpenemässä

... ja toivottavasti saan löylytettyä pahan mielen tipo tiehensä. Nyt vaan itkettää, vaikkei pitäisi. Ei, kukaan ei ole kuollut eikä vakavasti sairastunutkaan. Tytär tosin soitti hetki sitten ja kertoi olevansa kenkussa oksennustaudissa eli vedin ruksit kahden ruokavieraan yli. Itselläni on selkää särkenyt eivätkä särkypillerit tehonneet. Koko päivä on mennyt keittiöpuuhissa. Ensin tein rahkatortun ylihuomista varten. Huomisen jälkiruokatortun teen vasta huomenissa. - Sitten kävimme kaupassa hakemassa tuoretavaroita, salaattiaineksia siis ja tarjouksesta viisi kimppua ihania, keltaisia tulppaaneja kympillä.

Kauppakävelyn päälle kävin etsimässä pajunkissoja ja koivunoksia tulppaanien kaveriksi. Kumpikin matka väsytti selkää, mutta eniten se ehkä väsyi työpöydän ääressä seisomisesta. Osan töistä sain tehtyä keittiöjakkaralla istuen, mutta vain osan.  Tein ison rahkahyytelökakun ja piimäjuuston. Viimeinen askare oli kahden lampaanpaistin puhdistaminen ja marinointi. Aina välillä istahdin pariksi minuutiksi, sillä selkä ei tarvitse kuin hetken levon ja sitten taas voi jatkaa.Näissä puuhissa menikin koko iltapäivä. Ja hermoon otti.

Mies istui kuin tatti tuolissaan, vaikka tiedänhän minä hänen särkynsä ja kipeän ruotonsa. Silti olisi ollut kiva saada edes pientä apua tai vaikka vain sympatiaa. Olin jo viikolla puhunut muutaman pahvilaatikon viemisestä roskikseen, mutta jo aikaisemmin olen kuullut että se joka tilaa tavaraa nettikaupoista, voi kuskata roinatkin pois talosta. Kai se siitä sitten suuttui, kun rupesin pakkaamaan laatikoita kasaan ja samalla matkalla ne päätyivät roskikseen kun vein juustonherat ja lampaantalit kompostoriin. (Ei, meillä syödään niin vähän leipää etten viitsi leipoa, joten en katso heran tallettamistakaan tarpeelliseksi.) Ilmassa oli jo pientä käryä ja salamointia, kun mies toteutti pyyntöni soittimien laukuista. En komentanut, mutta kaipa se pienetkin pyynnöt tulkitsee määräyksiksi ja sitähän ne tietysti ovatkin. Esitin nimittäin, että hän voisi järjestää laukut vaikka pinoon, jotta pääsen paremmin imuroimaan eivätkä huomiset porukat turhan päin törmää levällään oleviin soittimiin. - Ja tulihan se sitten piikki pistäväkin heti perään: miksi nyt juuri pitää imuroida, kun ei muulloinkaan... Se oli väsyneelle mulle tällä kertaa viimeinen pisara. En kai koskaan totu. Jospa sauna auttaisi.

----

Auttoihan sauna ja iltaa vietettiin kaikessa rauhassa aina siihen asti  kunnes mies mokoma otti imuroinnin  uudestaan puheeksi, omasta mielestään fiksusti näin illan päätteeksi. Mikä hemmetti siinä on, ettei yksi miesihminen voi käsittää, että talo olisi kiva saada jo aattona kuntoon? Ei sen takia, että olisi pakko, vaan siksi että se olisi kivaa kun pääsiäinen nyt sentään on suuri juhla.

Tämä hyväkäs oli oikein tyytyväinen , kun sai muijan ymmärtämään, ettei ole pakko imuroida lankalauantaina, vaan sen voi hyvin tehdä pääsiäissunnuntaina just ennen vieraiden tuloa. Ehkä yhdessä jälkiruoan teon ja salaatin teon ja pässien paistamisen ja valkosipuliperunoiden paistamisen ja kananmunien keittämisen ja pääsiäiskoristeiden asettelun ja pöydän kattamisen kanssa? Minähän nimittäin pakkasin imurin saman tien siivouskaappiin ja ajattelin, että olkoon huusholli kuinka pölyinen lystää. Olkoot lakanat vaihtamatta. Juoskoot villakoirat miten lujaa tahtovat ja varsinkin miehen lenstuolin alla.

Se tietysti pitää paikkansa, etten ole innokkaimpia siivoojia tämän taivaan kannen alla. Jotenkin sekin harmittaa, kun tiedän, että mies eksänsä iloksi siivota hurautti talon kuntoon aina ennen  akan vapaapäivää. Mulla on kaikki päivät vapaita, joten siksi kai nämä ovat nyt sitten niitä naisten töitä. - Ettei nyt taas rupeaisi itkettämään?  Tietysti siihen aikaan mies oli nuorempi ja terveempi, mutta silti. Kateutta, kateutta, ei mahda mitään.

Mutta ihanaa pääsiäistä kaikesta huolimatta! Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudassa oleville elämän antoi!

Vaikea valinta

Olen selaillut edes takaisin seurakuntavaaliehdokkaiden mielipiteitä vaalikoneesta ja tuskailen edelleen. Yhtään täydellisen itselleni sopivaa, joka olisi samalla edes nimeltä tuttu, ei tunnu löytyvän. Joku mielipide töksähtää aina vastaan, jos ei muu niin poliittinen kanta. Kukaan ei tietysti ole täydellinen, mutta miksi ehdokkaaksi asettuu esimerkiksi sellainen tyyppi, jonka mielestä raamatun sana on suunnilleen hauskaa luettavaa ja kivoja tarinoita? Tai arvaanhan minä oikean vastauksen: näin otetaan vauhtia kevään eduskuntavaaleihin tai seuraaviin kunnallisvaaleihin.

Ensimmäiseksi karsin listaltani kaikki ne, jotka eivät vaivautuneet edes vastaamaan vaalikoneen kysymyksiin. Siinä meni muutama potentiaalinen ehdokas. Joku perusteli vastauksiaan perusteellisesti, toinen ei ollenkaan. Vaikea silloin on näitäkään vertailla. Äänestämättä en jätä, mutta kuka on ehdokkaani? Onneksi tässä on vielä viikko aikaa miettiä.

Rauhallista pyhäinpäivää!

P.S. Kommentoi, jolloin otat osaa arvontaan! Palkinto on jo hankittu.

Kaikki takkuaa

Tänään kaikki takkuaa kuin takiainen. No, epäonnistunut vertaus, mutta huono päivä. Sateinen, harmaa, oikea loppusyksyn päivä säänkin puolesta. Heräsin aamulla uneen, jossa - voi hyvänen aika - laadin isälle kuolinilmoitusta. Siitä jo olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen, että paree olis mennä takaisin sänkyyn ja vetää peitto korville.

En kuitenkaan mennyt peiton alle, vaan rohkeasti ehdotin miehelle käyntiä äidin luona katsomassa miten hän nyt pärjää yksin kun isä on vuodeosastolla petipotilaana.

Mamma oli aika reippaan oloinen, tuli avaamaan ulko-oven ja oli muistanut ottaa kepinkin käteensä. Jos ei olisi avannut, niin uloshan me olisimme jääneet, kun ei ole avainta ja turvalukkokin oli päällä. Äiti oli aika virkeä ja kertoikin nukkuneensa hyvät päikkärit. Yön unia hän ei enää muistanut. Kälyni oli käynyt tekemässä aamupalan, mitä muori ei oikein muistanut eikä muistanut sitäkään että puoliso oli soittanut kahteen kertaan jo tämänkin päivän aikana. Tämä selvisi siis myöhemmin meille.

Mutta tuntuu niin pahalta, kun huomaa olevansa kuin äitinsä äiti. Olen ennenkin kertonut, ettei koti ole enää koti. Miten pahalta se mahtaa isästä tuntuakaan, kun talokin on yhdessä suunniteltu ja rakennettu puoli vuosisataa sitten. - Luultavasti äiti tällä kertaa oli jossain hyvälaatuisessa ja miellyttävässä hoitolaitoksessa, jossa viihtyikin oikein hyvin eikä aikonut ihan heti poistua kotiinsa. Luultavasti se oikea koti on Hämeenlinnassa aikanaan ollut lapsuudenkoti. Mummi ja vaarikin olivat elossa, mutta viettivät viimeisiä aikojaan selvästi jossain vanhainkodissa, kuten noin 40 vuotta sitten olivatkin. Vakuuttelin, että kyllä heillä on siellä hyvä olla. Mitäpä minä sitä mainitsemaan, että hyvä on taivaan kodissa.

Äiti tosiaan oli rauhallinen ja aika puheliaskin, mutta kun teimme lähtöä ja halasin hänet, niin silloin hän purskahti surkeaan itkuun, että "pitää vielä tämäkin kokea". Siinä sitten halattiin ja yritin lohdutella kuin pientä lasta, että kyllä me hänestä huolta pidetään.

Luulen, että kyse oli sittenkin siitä, että puoliso oli "taas kerran" hävinnyt teille tietymättömille eikä edes soittanut. Eihän äiti sitä muista, että isä on sairaalassa. Onneksi hän muisti, että veljeni käy monta kertaa päivässä katsomassa. Kodinhoitajien käynnistä en muistuttanut. Tähän asti olemme arvelleet, että äiti tuntee sentään mieheni, varsinkin kun hihkaisen aina jo ovelta, ketkä tulevat. Nyt isä kertoi, että äidille hän on "se mies joka istuu tuvan sohvassa".

Isä oli pirteä ja voi olla, että lääkäri passittaa hänet jo parin päivän päästä kotiin. Meidän oli näet pakko mennä tarkistamaan hänen vointinsa tuon käynnin jälkeen. Isä tietysti murehtii, kun äidillä ei edes ole turvaranneketta. Tai siis on, mutta varmassa tallessa yöpöydän laatikossa eikä hän sitä suostu käyttämään. Rollaattori on parkissa naulakon alla.

Sitä aina nuorena minäkin kuvittelin, että toimeliaat ihmiset elävät täyden elämän ja sitten kuolevat tyylikkäästi saappaat jalassa, kuten itse asiassa vaarini elämä päättyi. Näin se ei aina kuitenkaan mene. Isän äiti makasi kaksi vuotta vuodeosastolla letkuruokinnassa, mutta vahva sydän kesti. Äidinkin kunto ehtii  ehkä vielä moneen kertaan muuttua, mutta valitettavasti muutokset eivät ole hyvään suuntaan. Voi tuota ilkeää herra Altzheimeria!

Pieni piipahdus vain

Mies lähti lääkäriin ja minä ajattelin askaroida sillä aikaa vähän nukketalossa. Pian jokunen kapine on kuvattavissakin. Mutta tietysti piti tulla ensin tänne tekemään pieni blogikierros. Nyt voin  hyristellä tyytyväisenä  tuolla toisessa blogissa saamistani kommenteista. 

Muuten ei tässä sen kummempaa kuin että kiskoin tukisukat kesätauon jälkeen jalkaan ja voi, huoh, ah ja oi. Ne ovat edelleen yhtä ahistavat kuin ennen hellekauttakin. Peltipanssarit jaloissa.

Päivä meni, uusi alkoi sadetta odotellessa

Katselimme taivaalla kierteleviä pilviä, mutta sadetta ei vaan saatu. Tuuli taisi puhaltaa pilvet toiseen maakuntaan.  Muutama tippa sitä jo lupaili, mutta ohi meni sekin sadepilvi vai olisiko se ollut hyvin, hyvin pikkuruinen ja paikallinen? Ukkosta ja vesisadetta lupaillaan, mutta ainakin meidät se on tänään ohittanut eikä edelliselläkään ukonilmalla satanut viittä milliä enempää.

Käväisimme päivällä vanhuksia katsomassa, tiskikonetta tyhjentämässä ja puurokattilaa pesemässä. Sanaakaan ei päästy vaihtamaan kahden kesken isän kanssa, mutta luin hänen ilmeistään, että hyvin ei mene. Hankala juttu. Solisluu ei kuulemma enää ole yhtä kipeä kuin aikaisemmin ja ensi viikolla on aika röntgeniin, välitarkastukseen.

Sitäkin hän murehti, ettei saa tehtyä enää mehuja, vaikka viinimarjat rupeavat vähitellen kypsymään. Isä ne on sinnikkäästi poiminut ja yhdessä he sitten höyryttäneet mehuksi. Meilläkin marjat rupeavat kypsymään, joten täytyy tiedustella, kävisikö heille ehkä minun reseptilläni ja pakastepurkkeihin tehtävä mehu. Lasipullojen kanssa tuhertamisen olen lopettanut jo vuosia sitten, eikä meillä ole kylmätilaakaan tarpeeksi pullomehuja varten kun ei ole kellaria.

Isä oli mielissään viemästämme Apteekkarin konjakista ja tilaamastaan kuminauhasta pikkuhousujensa korjaamiseen. Olisin vaihtanutkin kuminauhan, mutta se olisi kai ollut jo liian intiimiä. Olin ostanut hänelle kolme paria uusiakin pikkuhousuja sillä lupauksella, että jos malli ei sovi, niin otamme ne takaisin meidän isännälle.

Äidin mielialasta en osaa sanoa oikein mitään, sillä viestit olivat vähän ristiriitaisia. Hän ehkä ei pidä noista antamistani pikkupalveluista, vaikkei itse kuitenkaan saa niitä tehtyä. Tai sitten molemmat olivat vain väsyneitä. Uusi kotisairaanhoidon ihminen oli käynyt pesemässä heidät ja sekin varmaan väsytti.

Mummulan kylmiö paahtaa kuulemma pää punaisena, mutta niin täällä kotonakin jääkaappi temppuilee. Yläosassa on tosi kylmää ja alhaalla 15 astetta lämmintä, kun illalla panin mittarin sisälle. Huomenna ensimmäiseksi pitänee lukea käyttöohjetta. Tietysti näillä helteillä kaikki kylmälaitteet on kovilla.

Illalla lueskelin vähän dekkaria, pistelin vähän pistoja tyynyyni, mutta sitten sormet rupesivat hikoamaan niin että työ tuntui tosi tahmealta. Lopuksi tein parin tuolin prototyypit nukketaloon. Tai ensimmäiset kokeiluversiot "vähän sinnepäin". Olen nukkunut pari viime yötä tosi huonosti, vaikka parvekkeen ovikin on ollut auki, mutta mistäpä sitä viileää tulisi, kun mittari näyttää kolmeakymmentä ulkona ja sisällä. Jospa nyt tämä myöhään valvominen toisi kunnon unet?

Mikähän piristäisi?

Ei tietenkään ole fiksua aina kaataa omia murheita tänne muiden vaivoiksi, vaikka tiedänkin että joku teistä kivoista blogiystävistä rientää pian muuta todistamaan. Tässä on yhteenvetoa murheesta murheen päälle.

Vanhusten kunnon päivittäinen huononeminen on jo vakioaihe. Kävimme tänään moikkaamassa, viemisenä purkillinen vadelmia. Äiti istui niin tarkkaan kuulolla, että sanaakaan en voinut vaihtaa kahden  kesken isän kanssa, mutta sainpa ainakin tyhjennettyä tiskikoneen ja tiskattua puurokattilan aamua varten valmiiksi. Niihin askareisiin isä ei pysty yksikätisenä eikä äidistä enää ole.

Näin viime yönä sellaista untakin, että äiti kuoli monen lajin syöpään. Sitä ei kai sentään meidän muorilla ole. Ystävän äidiltä on leikattu jonkun lajin kasvain sisuksista eikä sen laadusta ole ainakaan minulla tietoa, mutta saattoi nousta uneeni. Sen se uni teki, että nukkuminen jäi vähiin ja oli katkonaista ja levotonta.

Lähipiiristä vielä: yhden oikein läheisen biologinen isoäiti kuoli. Toisen läheisen ex-mies ja samalla lastensa isä kuoli ja aikuinen lapsi on nyt hyvin järkkyneessä tilassa. Saman äiti on vielä kurjemmassa kunnossa ja saman taudin riivaama kuin meidän äiti eli Alzheimerin kynsissä. Isän serkku kuoli. Toisen serkun lanko kuoli. Oma mies tunnusti aikaisemmin salaamiaan vaivoja, joiden takia ei kepillä takaa ajamallakaan miestä saa lähtemään lääkäriin.

Ja sitten vielä melkein viimeisenä niittinä oli, kun lähes astuin jonkun naapurin rakin tekemään paskaläjään keskellä meidän nurmikkoa. Olen liimannut meidän roskikseen koirankakkaroskis-tarran (http://www.koirankakkaroskis.fi ). Tarra ei ole aiheuttanut reaktioita naapureissa, ellei tämä läjä sitten ollut sitä. Nyt roskikseen ainakin on mennyt yksi kakkapussi, kun keräsin jätöksen talteen ennen kuin oikeasti isken varpaani siihen. Olikohan sama koira ollut tallomassa meidän vattumaassa, vaiko kenties kaksijalkainen?

No, tämä viimeinen oli vähän semmoinen  loppukevennys, senhän kaikki ymmärtävät sanomattakin?

Helle jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaan

Satoihan sitä vettä sittenkin illalla, mutta kovin vähän: 5 milliä. Käytiin päivällä mummulassa ja siihen suuntaan ukkonen ja sadepilvet olivatkin matkanneet. Vettä oli tullut viitisentoista milliä. Ukkonen jyrisi meidän nurkilla toista tuntia ja sitten aurinko rupesi taas paistamaan ja paistoikin hauskasti esimerkiksi näiden märkien männynneulasten läpi.

Heinät kuvasin myös eilen, ennen sadetta riippumattoperspektiivistä. Yhtä murheellinen on mieleni kuin maisema.

Mummulassa tilanne huononee ja vaikeutuu kaiken aikaa. Koneessa oli samat astiat, jotka sinne laitoin tiistaina, tosin puhtaina, mutta isä ei pysty niitä nostamaan pois. Äidin aloitekyky ei riitä enää yksinkertaisimpiinkaan taloustöihin, ei vaikka isä miten yrittää patistaa ja vaikka jo koulutuksensa, emännyytensä ja pitkän työkokemuksensa perusteella toista luulisi. Vielä vuosi sitten hän kehui, miten pystyy vaikka selkäytimellään laittamaan ruokaa, mutta nyt ei edes tiskikonetta tyhjennä ja ruoankin yrittää lämmittää samassa koneessa.

Kodinhoitaja oli onneksi vienyt pyykit pesuun, sillä siitä ei yksikätinen mitenkään selviäisi. Tämä oli ensimmäinen kerta. Ensimmäistä kertaa molemmat oli nyt myös suihkutettu, erinomainen juttu sekin. Standardi on suihku kerran viikossa, mutta hyvä että edes sekin. Täytyy seurata tilannetta. Toistaiseksi isä on sitä mieltä, että hän pärjää neuvotteluissa kotisairaanhoidon kanssa, joka tosin on ensi viikosta lähtien lomalla. Se unohtui kysyä, millainen sijainen on tulossa. Toivottavasti kuitenkin joku tulee ja ohjeistus on selvä. Joskus lääkkeetkin on jaettu miten sattuu.

Onneksi isän olkapäätä ei särje vallan kamalasti, mutta aika mokkula siinä on ja mustelmat ovat edelleen hirmuisen näköiset. Sanomattakin on selvä, että niin helle, murtunut luu kuin äidin tilannekin vievät ihan valtavasti voimia. Jo yksikin näistä riittäisi, mutta kerta kerralta kuulen uusista ikävyyksistä. Mustasukkaisuus on nyt saanut uuden ulottuvuuden ja kohteen, aiheettomasti tietenkin. Tästä ei tällä kertaa sen enempää, mutta mistä sen tietää, milloin meille annetaan porttikielto, kun käydään faijaa jututtamassa?

Kasvihuonevatut

Kysyttiin edellisissä kommenteissa, onko meidän vadelmat tosiaan kasvihuoneessa. Kyllä vaan ovatkin. Muuta siellä ei enää olekaan ja vattujenkin juuret ovat ulkopuolella. Kyse on vanhasta kasvihuoneesta, jota ei raaskittu purkaa, eikä tietysti ole syytäkään, sillä viime vuosina olen kerännyt sieltä talteen kymmenkunta litraa per kesä puhtaita, isoja, madottomia ja makeita marjoja. Tuota, onko se marja vai epähedelmä? Heh, rikkiviisas lankomies korjasi, kun puhuin mansikoista marjoina.

Se on jo tiedossa, että tämä on sen kasvihuoneen viimeinen kesä. Sen takia ei paljon ole raivattu oven edustaakaan, jonka seikan tunnen eilisen jäljiltä nokkosen polttamissa kintuissani.

Kuumuus ahistaa. Kun työhuoneen lämpötila on 31 astetta, niin epäilemättä ulkona on yhtä paljon. Toinen ahdistuksen aihe oli mummulassa, jossa olimme lähes koko iltapäivän. Ei siellä mitään uusia huolia ollut, mutta vanhoissa murheissakin on ihan tarpeeksi. Tuntuu kuin isä olisi hellittämässä otettaan tai ainakin väsynyt kipuun ja kiukkupussi-emäntäänsä. Luunmurtuma on aina luunmurtuma, oli se missä kohtaa tahansa. Lisäksi vasta tänään isä sai ohjeen, että mitellassa olevaa kättä pitää tai ei pidä käyttää, eikä niitäkään kotisairaanhoitajalta. Kas, olihan kirjalliset ohjeet sairaalasta, mutta latinaksi. Meidän faijalta tuo lääkärilatina ei oikein suju. Kotisairaanhoito käy tavallisesti maanantaisin, mutta ei nyt kun sitä kipeästi olisi tarvittu. Ilmeisesti viestiä oli lähetetty, mutta ei saatu perille.

Sukua koolla

Meitä oli osa sisaruksista, me naispuoliset nimittäin miehinemme, samaan aikaan mummulassa onnittelukäynnillä. Mummu täytti vuosia, 88 tuli mittariin ja olimme kakkukahveilla. Velimiehetkin olivat tulossa, mutta kukin omalla aikataulullaan. Hyvä toisaalta, että emme koko lauma olleet samaan aikaan hälisemässä.

Ensimmäinen yllätys, sokki suorastaan oli isän mitellassa oleva käsi. Mitä ihmettä?! Hän oli kaatunut toissapäivänä sisällä ja solisluu murtunut. Johan edelliset laastarit olikin ohimosta saatu pois. Kun ei sen kummempaa ollut tapahtunut kuin että ambulanssi kuskasi sairaalaan ja siellä muutaman tunnin jonotus, niin ei hän katsonut asian ilmoittamista mitenkään kiireelliseksi.

Omien huolien lisäksi isää huolettaa kovasti äidin kunto, eikä yhtään aiheetta. Viimeksi muori oli lämmittänyt ruoka-annosta tiskikoneessa... Yritimme tarjota apua ja kannustimme pyytämään apua niin meiltä kuin kotisairaanhoidostakin.

Keskustelimme siitäkin, olisiko joku intervallihoito äidille mahdollista tai jopa hyväksi ja siitä oli ollut puhetta kotisairaanhoidonkin kanssa. Isä kuitenkin arveli, että se on sitten menoa, joten hän yrittää pitää äidin kotona niin kauan kuin mahdollista. Näin varmaan onkin asia. Isä näkee tilanteen aika realistisesti, mutta kysymys on hänen omasta jaksamisestaan. Kaikki on "hyvin" niin kauan kun isä jaksaa ja onhan se niinkin että yli 60 vuoden avioliiton jälkeen ei ole helppo laittaa toista pois kotoa. - Onneksi pääsimme jutustelemaan kerrankin rauhassa, kun vieraisille tulla tupsahti äidin serkku, joka jututti äitiä ja onneksi puhui aika kovalla äänellä. Muutenhan muorilla on tapana seurata aika mustasukkaisesti, ettei vain hänestä puhuta selän takana.

Päivän antiin kuului myös muutaman visusti kätketyn sukusalaisuuden paljastuminen vaivihkaa tai oikeammin siten että rupesin tenttaamaan sekä isää että tätä äidin serkkua. Uutiset olivat ällistyttäviä. Päivään sisältyi myös kaksi suru-uutista, jotka koskettivat, toinen varsinkin, vaikken edesmenneitä koskaan tavannutkaan.

Epätavallisen paljon onkin tapahtunut kuluneen viikon aikana.

Tu-ki-suk-ka-tä-ti, oikeesti

Voi p.....t, minusta tuli kerta heitolla tukisukkatäti. Lääkärit tosin ovat jo monta vuotta joko vihjanneet varovasti tai käskeneet suorasukaisesti tämmöiset hommaamaan. Kokeilin kerran lainasukkia ja pidin niitä noin 10 minuuttia ennen kuristumisen tunnetta. Nyt varsinkin toinen koipi on ollut sen verran kipeä, että oli pakko ottaa viimeksi saatu komento vakavasti, etenkin kun lääkärin mukaan asiaa ei ole tarkempiin jalkatutkimuksiin, saati leikkauksiin ennen kuin näiden veitikoiden teho on  testattu.

Karmean väriset, paksut ja tukahduttavat sukat nousevat ylös aina pyllynjuuriin asti. Värejä oli tarjolla kolme, joista valitsin tavallisen ruskean. Mustakin vaihtoehto olisi ollut, mutta se tuntui kesällä vähän ankealta. Näitä nyt sitten tässä pidetään aina kuolemaan asti, kesät talvet, kaiket päivät. Onneksi ei sentään yötä päivää, sillä joka ilta pestävät sukat kuivuvat yöllä pesuhuoneen narulla. Niin koville aamuinen käyntyi fysioterapeutilla otti, että minun oli mentävä päiväunille. Tottuminen vie varmaan jonkun aikaa. Nyt vielä nämä puristavat inhottavasti joka kohdasta, erityisesti reisistä, vaikka asiantuntija mittasi huolellisesti juuri oikean kokoiset kidutuskappaleet kumpaankin kinttuun.

Kun olen polvivaivainen, pyöreämasuinen ja muutenkin kankea kuin puuhevonen, joudun käyttämään apuvälineitä näiden pukemiseen ja riisumiseen. Onneksi on apuvälineitä, mutta kalliita kylläkin. Tietenkään kela ei korvaa senttiäkään näistä yli 70 euroa maksavista sukista tai välttämättömistä apulaitteista. Niitä on itse asiassa kaksi: teline, jonka avulla sukan saa kätevästi jalkaan ja varrellisen kenkälusikan tapainen  vehje, jolla sen voi työntää pois jalasta. Pukemisvekotin on tilauksessa, riisumisvehje jo kotona. Sukat kiskotaan jalkaan kumihanskat kädessä. Kun terveyskeskus ei vapaaehtoisesti mainosta lainattavia apuvälineitä, en tiedä, olisiko sieltä saanut näitä lainaksi. Toisaalta parempi onkin, että kotona on ikiomat, kun me emme kuitenkaan tästä nuorru ja notkistu kumpikaan.

Kun jalkani eivät siedä yleensäkään sukkia muuten kuin poikkeustilanteessa eli olen ollut vuosikaudet sisällä joko paljain jaloin tai villasukissa, niin kuvitelkoon kuka haluaa, miltä tuntuvat nyt jalassa nämä söpöt kesäsukat! Ymmärränhän mitä, että tämä on omaksi parhaakseni, mutta mutta mutta. Ei ole kiva tulla vanhaksi ja vaivaiseksi. Eniten nämä varmaan rassaavatkin mieltä.

Jotain positiivista sentään: kaksi kuukautta ja miinus 5 kiloa! Sen kunniaksi ostin eilen pienen kolmen suklaan kakun, josta lähdenkin hakemaan lohtupalan. Dieettini kestää sen oikein hyvin, sillä illalla syödään eilistä lipstikka-siskonmakkarakeittoa, jota höystin "hiirenpäävihanneksilla", ruokakermalla ja tomaattimurskalla. Nam-nam että oli hyvää. Ja riittoisaa.