lauantai 7. helmikuuta 2015

Vielä tästä sairastamisesta

Oli pakko vielä näin yösydännä ruveta blogiakin kirjoittamaan. Lääkärin - arvovaltaisen, vähän päällikön näköisen, lausahdus ei kaatanut maailmaani. Siitä kirjoitin edellisessä postauksessa. Olenhan siihen jo ajat sitten varautunut, että jonain päivänä täältä lähtö tulee. Tosin toivottavasti ei ihan pian, sillä elän hyvää elämää rakkaan mieheni kanssa. Olen nähnyt elämää ja maailmaa, saanut tehdä mieluisaa työtä, vaikka parit inhottavat potkut melkein veivät uskon selviytymiseen ja luultavasti vähintään edesauttoivat näiden monien sairauksien kehittymistä. Kun sitä ihminen kuitenkin on aika tiukka paketti psykofyysista kokonaisuutta.

Olen myös kirjoittanut kaksi kirjaa ja haluan naputella vielä ainakin sen kolmannen. Tyttären ja lapsipuolien elämää, kuten lastenlastenkin kasvamista hauaisin seurata. Eikä ajatus siitä, että vanha isäni joutuisi tyttärensä hautaamaan, tunnu hyvältä sekään. Niin että on tässä erinäisiä syitä

Olo on tänään ollut mitä parhain, vähän väsynyt kylläkin. Ehkä ensi viikko on kriittinen, sillä labrat on määrätty joka toiseksi aamuksi ja puhelinsoitto sairaalaan samoina päivinä heti kun tulokset ovat valmistuneet. Tänään otin yhden pahoinvointipillerin ja pian alkaa taas valkoslujen kasvatus; sunnuntaina tai maanantaina. Sekin on nyt aikaisempaa pitempi jakso. Lääkärit pelkäävät keuhkokuumetta ja sen seurauksena keuhkopöhöä ja se se kai on se, mikä veisi hengen.

Mutta mitä sanoikaan vanha kiinalainen sananlasku: "Vaikka tietäisit huomenna kuolevasi, istuta tänään omenapuu". Minä istutin yrttitarhan. Tässä on sitruunamelissa ja rosmariini ja nyt kolmantena on surkea persilja, jonka löysin lähes kuolleena jääkaapista. Jos se rupeaa kasvamaan, niin silloin voin  kehua ja mainostaa tätä tosi loistavaksi kapineeksi. Pieni joulutonttu, jonka tuikkualusta hajosi jouloun tiimellyksessä, on tuo punainen pipopää kannen päällä istumassa. Yhtä hyvin siinä voisi istua nätti suojelusenkeli, mutta sellaista nyt ei satu olemaan, jonka tuohon haluaisin tällätä.


Toisaalta tämä elämä on niin arvaamatonta. Ystävä, tai oikeastaan hyvä tuttava ja kollega, siirtyi tästä maaimasta matkalle toiseen juuri näinä päivinä. Kiia oli lämmin, hyvä ihminen ja ammatissaan taitava. Minulla on ikävä häntä, vaikkemme ole edes tavanneet vuosiin, ties milloin.

Enemmän kuin  lääkärin töksäytys minua jäi harmittamaan sairaalassa huonekaveri, jota minun kuorsaamiseni kovasti kiusani. Myönnetään, myönnetään, mutta ei siitä niin isoa numeroa olisi tarvinnut tehdä eikä minua haukkua. Suosittelin korvatulppia, mutta eukko vain jatkoi ja jatkoi niin että lopulta kihahdin pitämään suunsa kiinni. Lisäksi eukko vaati itselleen huoneenvaihtoa. No, sitähän ei tippunut. Kun uusi huonekaveri myös kertoi kuorsaavansa oikein tomerasti - varoitin eukosta tämän ollessa muualla - niin enpä voinut välttyä pieneltä vahingonilolta. Enisimmäiset huonekaverit onneksi olivat mukavia ja meillä oli kivoja keskusteluja. Toinen opiskeli kuvataidetta ja teki  näpsän näköisiä harjoitustöitä petissä istuessaan.  Harmi, etten ottanut yhteystieteoja muistiin.

Kun lääkitys vaikuttaa keskushermostoon, niin seköhän mulla näitä lyöntivirheitä lykkää? Olern jom korjannut ties miten monta.   Vai uniko alkaa jo painaa. Hyvää yötä!

2 kommenttia:

  1. Jos joskus satutaan samaan huoneeseen, niin sitten kuorsataan kilpaa. Katotaan kumpi voittaa äänen voimakkuudessa =D

    VastaaPoista
  2. Minä myös tiedän kuorsaavani ja sairaalssa ollessani olenkin sitä miettinyt häiritseekö se jotakuta...mutta eihän sille mitään voi...turha siitä on kenenkään suuttua! Roppakaupalla voimia sinulle ja Taivaan Isän varjelusta <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!