Kirjallista kahvittelua

Isä kotiutui eilen kuntoutuksesta ja mehän riensimme heti tänään kyselemään kuulumisia. Hyvä kun menimme, sillä ohjelmaa on kuulemma tiedoksi kahdelle seuraavalle päivälle. Keskiviikkona hän saa uuden kuulolaitteen, jota kävi jo kertaalleen kuukausi sitten hakemassa aluesairaalasta. Siellä vasta selvisi, että korvahoitaja tai millä nimellä liekään oli sairastunut eli tuli hukkareissu ja yksi taksikertakin haaskuun. Toivottavasti nyt on parempi onni.

Viemisinä oli viime viikkoisia vadelmamuffinseja, joita oli sopivasti jäljellä meidän kahvitteluumme ja jäipä huomiselle hierojallekin tarjottavaa. Nämä eivät ole esteettisesti kovin kaksisia, mutta maku on hyvä. Reseptissähän oli tarkoitus käyttää mustikoita, joita ei löytynyt, ja sen lisäksi kaurahiutaleita. Taustan kesäkuva muuten on tietsikkani näyttö. Kuva maisemasta jonka päällä tällä hetkellä on kolme taloa.

Toinen viemiseni oli kirjani eli teksti, jonka varta vasten laitatin rengasvihoksi. Kun teksti on isolla rivinvälillä ja fonttikin kokoa 14, niin ajattelin faijan lukemisen olevan mahdollisimman helppoa. Aa-nelkkuja kylläkin on nelisensataa liuskaa, joten mitään kevyttä iltalukemista hän ei saanut. En tietenkään halunnut sanoa enkä edes ajatella, että varmuuden vuoksi annan isän lukea kirjani nyt, kun on vielä lukukunnossa. Tosiasiahan se on ja toisaalta itselleni on tärkeää, että isä lukee tekstin.

Isä kertoi, että äidin omakustannetta on vielä jäljellä aika pino. Se tuntui selvästikin isästä pahalta. Totta kai, ajatuskin siitä, että kirjat jonain päivänä joutuisivat esimerkiksi kaatopaikalle tuntuu ikävältä. Arvelin, että sitten aikanaan, kun järjestän omat julkkarit, niin sitäkin voisi ottaa jaettavaksi. Ei se huono kirja ole, vaikka minulta meni aika pitkään ennen kuin pystyin lukemaan sen. Sitten kun, joo.

Ajattelin ja sanoinkin, että jos isä haluaa jotain erityistä korjata, niin nyt siihen on vielä mahdollisuus. Vaikka enemmän minä taidan sukumme historiasta tällä hetkellä tietää kuin hän, niin ei sitä koskaan tiedä, mitkä asiat pahoittavat mielen. Suvun miesten juopottelu tuskin oli niin outo ilmiö 1800-luvulla, ettei sitä voisi mainita. Yksi ikävä oikeudenkäynti osui - toivottavasti - vasta hivenen myöhemmille vuosille. Siitä luullakseni isällä ei ole edes tietoa. Tulikin mieleen, että sen ajankohta on vielä selvitettävä. Ei silti, tuskin minä muutan sanaakaan, ellei nyt sitten "maineikas vanha kustantamo" keksi haluta kirjaani sillä ehdolla, että muokkaan sen vielä noin sadannen kerran. Pohdin parhaillaan mahdollisia pieniä, mutta kunniallisia kustantamoita, jotka eivät makuuta kässäreitä puolta vuotta ja joille kelpaa esikoiskirjailijaksi tämmöinen muori. Ei kukaan satu olemaan kustantajan rakkain kummityttö?