maanantai 25. lokakuuta 2010

Kaikki takkuaa

Tänään kaikki takkuaa kuin takiainen. No, epäonnistunut vertaus, mutta huono päivä. Sateinen, harmaa, oikea loppusyksyn päivä säänkin puolesta. Heräsin aamulla uneen, jossa - voi hyvänen aika - laadin isälle kuolinilmoitusta. Siitä jo olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen, että paree olis mennä takaisin sänkyyn ja vetää peitto korville.

En kuitenkaan mennyt peiton alle, vaan rohkeasti ehdotin miehelle käyntiä äidin luona katsomassa miten hän nyt pärjää yksin kun isä on vuodeosastolla petipotilaana.

Mamma oli aika reippaan oloinen, tuli avaamaan ulko-oven ja oli muistanut ottaa kepinkin käteensä. Jos ei olisi avannut, niin uloshan me olisimme jääneet, kun ei ole avainta ja turvalukkokin oli päällä. Äiti oli aika virkeä ja kertoikin nukkuneensa hyvät päikkärit. Yön unia hän ei enää muistanut. Kälyni oli käynyt tekemässä aamupalan, mitä muori ei oikein muistanut eikä muistanut sitäkään että puoliso oli soittanut kahteen kertaan jo tämänkin päivän aikana. Tämä selvisi siis myöhemmin meille.

Mutta tuntuu niin pahalta, kun huomaa olevansa kuin äitinsä äiti. Olen ennenkin kertonut, ettei koti ole enää koti. Miten pahalta se mahtaa isästä tuntuakaan, kun talokin on yhdessä suunniteltu ja rakennettu puoli vuosisataa sitten. - Luultavasti äiti tällä kertaa oli jossain hyvälaatuisessa ja miellyttävässä hoitolaitoksessa, jossa viihtyikin oikein hyvin eikä aikonut ihan heti poistua kotiinsa. Luultavasti se oikea koti on Hämeenlinnassa aikanaan ollut lapsuudenkoti. Mummi ja vaarikin olivat elossa, mutta viettivät viimeisiä aikojaan selvästi jossain vanhainkodissa, kuten noin 40 vuotta sitten olivatkin. Vakuuttelin, että kyllä heillä on siellä hyvä olla. Mitäpä minä sitä mainitsemaan, että hyvä on taivaan kodissa.

Äiti tosiaan oli rauhallinen ja aika puheliaskin, mutta kun teimme lähtöä ja halasin hänet, niin silloin hän purskahti surkeaan itkuun, että "pitää vielä tämäkin kokea". Siinä sitten halattiin ja yritin lohdutella kuin pientä lasta, että kyllä me hänestä huolta pidetään.

Luulen, että kyse oli sittenkin siitä, että puoliso oli "taas kerran" hävinnyt teille tietymättömille eikä edes soittanut. Eihän äiti sitä muista, että isä on sairaalassa. Onneksi hän muisti, että veljeni käy monta kertaa päivässä katsomassa. Kodinhoitajien käynnistä en muistuttanut. Tähän asti olemme arvelleet, että äiti tuntee sentään mieheni, varsinkin kun hihkaisen aina jo ovelta, ketkä tulevat. Nyt isä kertoi, että äidille hän on "se mies joka istuu tuvan sohvassa".

Isä oli pirteä ja voi olla, että lääkäri passittaa hänet jo parin päivän päästä kotiin. Meidän oli näet pakko mennä tarkistamaan hänen vointinsa tuon käynnin jälkeen. Isä tietysti murehtii, kun äidillä ei edes ole turvaranneketta. Tai siis on, mutta varmassa tallessa yöpöydän laatikossa eikä hän sitä suostu käyttämään. Rollaattori on parkissa naulakon alla.

Sitä aina nuorena minäkin kuvittelin, että toimeliaat ihmiset elävät täyden elämän ja sitten kuolevat tyylikkäästi saappaat jalassa, kuten itse asiassa vaarini elämä päättyi. Näin se ei aina kuitenkaan mene. Isän äiti makasi kaksi vuotta vuodeosastolla letkuruokinnassa, mutta vahva sydän kesti. Äidinkin kunto ehtii  ehkä vielä moneen kertaan muuttua, mutta valitettavasti muutokset eivät ole hyvään suuntaan. Voi tuota ilkeää herra Altzheimeria!

8 kommenttia:

  1. Voi että,sitä tässä elämässä välillä takkuaa ja pahastikkin,ei mene aina niinkuin on mennäkseen,elämä on toisen hyväksi ja toisen tuhoksi,sitä kun jaksais hymyillä kyyneltenkin läpi:).Se on tuo Altzheimer sellanen tauti,että se vie ja vie,elämä on kovaa:(.Koeta kestää ja tsemppiä,Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle♥

    VastaaPoista
  2. On se niin surullista, kun tuo muisti menee ja lopulta ei tunne omaisiaankaan. Äiti, joka on huolehtinut lapsestaan onkin sitten niin kuin lapsi ja sinun pitää huolehtia hänestä.voimia sinulle ja ilon pilkahduksia päivääsi <3

    VastaaPoista
  3. Niin tuttua, niin tuttua nuo herra Altzheimerin tekoset! - Eipä tässä osaa muuta kuin lähettää virtuaalisesti Sinulle voimia, ja vielä kerran voimia! Ja vanhemmillesi toivotella mahdollisimman hyviä päiviä, kaikesta huolimatta! Hyvä, että heillä on omaisia, jotka huolehtivat!

    VastaaPoista
  4. Kiitos taas kamalan paljon teille ja anteeksi kun rassaan teitä näillä omilla vaivoilla.

    VastaaPoista
  5. Voimia sinulle! Ko. herran kanssa joudutaan uudessa suvussanikin nyt tekemisiin.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Kaisa, samoin itsellesi, on se niin kamala tauti.

    VastaaPoista
  7. Jaksamista sinulle, Villiviini! Tauti on kuten sanottu, kamala, varsinkin sen aiheuttaessa niin paljon ahdistusta. Kun pitäisi mennä, tehdä töitä, jotka loppuivat jo kauan sitten. Omaisille varmasti raskainta, kun rakkain ei tunnekaan. Ihmistä jonka kanssa elämän on elänyt, lapsia, jotka maailmaan rakastanut.
    Mutta jotain kaunistakin siinä voisi nähdä (ilman sitä ahdistusta, tuskaa ja surua), nähdä elämän täydellisen ympyrän.
    Jaksamista sinulle, Villiviini, oikeasti! Olette raskaan kokemuksen keskellä, yrittäkää nauttia niistä hyvistä hetkistä, vaalia hyviä muistoja.

    VastaaPoista
  8. Hei. Tulin aivan sattumalta jostain toisten blogien kautta tänne Villiviiniin. Huomasin, että tarinoit myös muistisairaasta äidistäsi, olemme siis samassa tilanteessa. Vihaan nimeä Altzheimer.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!