lauantai 9. lokakuuta 2010

Klonks, klonks, klonks

Kuulen klonksutuksen päässäni vieläkin, vaikka siitä on jo pian kymmenen tuntia. Käytiin katsomassa  kotiutuneita vanhuksiamme. Kuntoutusmatkan onnistuneisuus jäi meille vähän epäselväksi, sillä isä ei voinut kertoa juuri mitään. Akupunktiota hän ainakin oli kokeillut ja olikin hyvin tyytyväinen, mutta rivien välejä lukiessa tuntui kuin kaikki ei muuten olisi mennyt niinkuin Strömsössä...



Siivoojat olivat käyneet aamupäivällä ja se varmaan oli rasittanut äitiä. Hän pitää näitä tomeria naisia ilmeisesti suurenakin uhkana itselleen. Mustasukkaisuus on tullut entistä suuremmaksi osaksi taudin oireistoa. Niinpä vastassa oli ärtyisä mummo keinutuolissaan, joka tuhahteli jonninjoutaville asioille, kuten kuntoutuksesta saaduille jumppaohjeille. Ottipa hän esille isot käsityösakset jostain minulle täysin vieraan näköisestä vanhasta askista ja alkoi tuikean näköisenä leikata kynsiään. Klonks, klonks, klonks. Ihme mistä sitä kynttä riittikin niin pitkään ja miten hän ei leikannut sormenpäitään. Kun manikyyri tuli tehtyä, kaiveli hän samasta rasiasta vanhan, ilmeisesti kuparisen tuhkakupin ja könkkäsi keittiöön sitä kiillottamaan. Muuten hän ei tiskeihin koskenut nyt, kuten ei enää koskaan muutenkaan. Keppi tietysti jäi keinutuolin viereen. Emme kukaan uskaltaneet puuttua asiaan, mutta onneksi hän ei kaatunut matkalla.

Koskaan aikaisemmin äiti ei ole ärhennellyt meidän aikanamme isälle, vaan ilmeisesti vasta vierailijoiden lähdettyä. Nyt sekin kuultiin ja kysymys oli taas isän "akoista". Tällä kertaa eräistä terapiaihmisistä, jotka ovat tulossa käymään. Tietojeni mukaan isä ei koskaan ole antanut aihetta mustasukkaisuuteen ja jos jotain on jäänytkin meiltä lapsilta piiloon, niin tuskin nyt ainakaan lähes ysikymppisenä rollaattorin kanssa liikkuvana vaarina - Sairaus on sairautta ja mustasukkainen voi olla niin siivoojille kuin kodinhoitajillekin, miniälle, kaikille naisihmisille.


Niitä saksia minä pelkään, mutta kun talossa on kymmenittäin saksia, veitsiä, haarukoita, puukkoja, meisseleitä ja halkoja, niin ei voi muuta kuin toivoa parasta. Kaikkea ei voi edes piilottaa.

5 kommenttia:

  1. Rankkaa on...
    Kun elinpiiri supistuu, pienistä asioista tulee suuria, väliin liian suuria.

    VastaaPoista
  2. Tuo on äitisi sairauden osa, valitettavasti. Seuraa lyökö tai muuten tuuppii isääsi. Miehet eivät kerro jos joutuvat vaimonsa ahdistuksen kohteeksi. Voi mielessäni ajattelen sinua ja muitakin joilla on tuommoinen taakka. Tiedän kuinka raskasta se on kaikille ,jaksamista ♥

    VastaaPoista
  3. Olemme tästä keskustelleetkin varovasti isän kanssa ja yritämme häntä tukea niin paljon kuin osaamme. Äitihän on jo järkevien keskustelujen ulkopuolella, vaikkei toki ole puhekykyään menettänyt.

    Luulen, että sillä hetkellä kun äiti lyö, niin isän pinna palaa. Hän ei suinkaan ole väkivaltainen mies enkä usko, että hän siinäkään tilanteessa vastaisi nyrkillä. Käynnistää vain itku kurkussa äidin toimittamisen laitoshoitoon, millaista aikataulua se sitten merkitseekään. Tämä on sairaus, joka näköjään nostaa pintaan pahaa ihmisaivojen syvimmistä syövereistä.

    VastaaPoista
  4. Ikäviä nuo elämän loppuvaiheet; kukaan ei tuollaista toivoisi omalle tai läheisensä kohdalle...

    Kestämistä Villiviini<3

    VastaaPoista
  5. Raskaita aikoja teillä nyt ja varpaisllaan oloa niin isälläsi kuin sinullakin. Toivottavasti kuitenkin saatte nauttia vielä vähän aikaa yhteisistä hetkistä.
    Kaunista syyspäivää sinnekin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!