torstai 21. lokakuuta 2010

Vähän myöhästyin

Olisi ollut mukava saada blogiin päivämäärä 20.10.2010. Itse en sitä älynnyt, mutta huomasin muiden blogeista. No, niihin sitten uppouduin ja nyt ollaankin jo torstain puolella. Onneksi pääsen onnittelemaan Ursulaa, joka viettää nimipäivää.

Ajelimme iltapäivällä katsastamaan vanhusten vointia. Ennallaan, sanoi isä vaivihkaa, emmekä sen enempää päässeet asiasta puhumaankaan. Äiti olikin virkeämpi kuin pitkiin aikoihin, osallistui keskusteluun ja muisti monia asioita. Isä innostui, harvinaista kyllä, muistelemaan sotakokemuksiaan. Hän oikein avautui kertomaan kokemuksistaan Krivissä Maanselässä ja loppurytinöissä Karjalan kannaksella, kavereistaan, haavoittumisestaan, omista peloistaan ja pelon peittämisestä, kaikesta sellaisesta kauhusta, mitä nuoret miehet silloin joutuivat kokemaan. Ja nuoret naiset; äitihän oli lotta ja komennuksella ensin Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja sitten Äänislinnassa. Pohdimme yhdessä sodan mielettömyyttä ja ääneen lausumatta kaikkien mielessä oli "voi kun ei koskaan enää". Isä kertoi, että heillä oli joitakin vuosia sitten veteraanitilaisuus, johon oli kutsuttu samoilla taistelupaikoilla olleita "naapurin poikia". Isä harmitteli kovasti sitä, ettei löytynyt yhteistä kieltä.

- Nuo nuoruuden muistot tietysti ovatkin paljon kirkkaampina mielessä kuin nykytapahtumat, mutta oli kiva huomata, että äidinkään pää ei ihan reikäjuustoa vielä ole. Vaikka melkein. Muisti hän tosin parin päivän takaa jotain siitä, kun isä oli kaatunut autotallissa. Onneksi hänellä on turvaranneke ja sai hälytettyä apua. Siinä taas yksi paikka, jossa olisi voinut käydä tosi huonosti. Vissiin olivat enkelit asialla, kun ei muovijakkaran jalka mennyt mistään läpi eikä muutenkaan muuta pahempaa sattunut kuin että hän vain ei päässyt ylös. Onneksi puutarhahuonekaluja ei tarvitse raahata ulos eikä sisään ainakaan ennen ensi kevättä... On se metkaa, kun ihmisellä on, hetkinen lasken, viisi lasta ja viisi näiden kumppania eli kymmenen henkeä + 7 lastenlasta ja näilläkin kumppaneita. Seuraavaakin polvea on muutama kappale, mutta ei vaan voi pyytää apua tai huomauttaa, että se ja sekin pöytä olisi kiva saada sateensuojaan.

Minä itse olen uppoutuin hiukkapikkasen vanhempiin aikoihin viime päivinä, sinne 1700- ja 1800-luvulla eläneisiin sukulaisiin. Silmät menivät ihan kippuraan eilen, kun vielä myöhään lueskelin kirkonkirjoja. Yllättävän äkkiä noita vanhoja käsialojakin oppii lukemaan, ainakin jotain yksinkertaista tekstiä kuten Christina Johansdotter tai Johan Andersson - sanojen tapaista, varsinkin jos kirjuri on osannut kirjoittaa suhteellisen selvää tekstiä. Systeri kyllä ylväästi kehui osaavansa oikein hyvin lukea vanhaa käsialaa, on nääs opiskellut oikein yliopistossa viikon kurssin tai jotain sellaista.

En lakkaa ihastelemasta vanhoja, kauniita käsialoja. Miten huolellisesti ja taiteellisesti ihmiset ehtivätkään siihen aikaan kirjoittaa, kun nyt on pakko sutaista surkeilla tikkukirjaimilla se vähä mitä ylipäätään käsin kirjoitetaan? 

Kuvia ei tipu, ei tosin olisikaan, sillä bloggeria vissiin päivitetään.

Tämä oli hyvä päivä. Kiitos tästä.

6 kommenttia:

  1. Kyllä ne nuo nuoruusmuistot,joskus pullahtaa mieleen,tulee mietittyä yhtä sun toista,omasta nuoruudesta,suu menee väkiskin hymyyn,on niin hupaisia asioita että,mieli pysyy virkeänä,kun muistelee niitä..meilläkin on sellaisia papereita,mun ukin aikaisia,niin kattelin yks kerta niitä ja huomasin käsialan olevan sellaista,et en meinannu saada selvää,mutta toisista taasen sain selvän,kun oli kirjoitetu niin sievällä käsialalla:D.Mukavaa Torstaita sinulle!

    VastaaPoista
  2. Sukututkimuksen saloihin on mukava paneutua, itselläni tämä harrastus on oras asteella. Silmät siinä ovat sikkuralla ja tekstin lukeminen ja luetun ymmärtäminen on haasteellista.
    Aikaa sukututkimukseen tarvitaan ja kärsivällisyyttä.
    Tutkimuksen eteneminen on niiin palkitsevaa. :)

    VastaaPoista
  3. Sukututkimuksen paras anti on ,että tiedän kuka olen, keihin kuulun ja millaisia ihmisiä on vuosien saatossa sukuun liittynyt ja tietysti syntynyt.Historia avaa monta tiedonjyvää. Tulee ihana tietoisuus kun kuuluu sukuun ja on sen yksi osa. Nykyihmiset kun ovat täysin unhoittaneet, että on sukulaisia olemassa. Kun nuorista ei kuulu mitään ja kun soittaa aina on työkiire tai jokin muu,että nyt ei ehdi. Surullista.

    VastaaPoista
  4. Laitoin blogiini linkin porkkanalevitteeseesi. Se on tosiaan mainio keksintö: herkullinen ja helppo tehdä eikä ravitsemusterapeuteillakaan ole valittamista. Porkkana ja rakuuna ovat kyllä nappiyhdistelmä.

    VastaaPoista
  5. Olet tosi sitkeä, kun jaksat lukea noita vanhoja kirkonkirkoja. Minusta nuo kaikki pitäisi kirjoittaa selväkieliseen muotoon ja julkaista netissä. Onhan kirkonkirjoja jo toki nettiinkin viety, mutta kopioina, joista ei saa mitään selvää. Sukututkimus on todellakin kärsivällisten ihmisten puuhaa!

    VastaaPoista
  6. Historian pakollisiin opintoihin kuului joko vanhojen käsialojen tai tilastotieteen kurssi. Koska en ole koskaan osannut matikkaa enkä osaa edelleenkään, valitsin käsialat. Kokemus oli kammottava. Mutta niin vain niitä oppi lukemaan sitten, kun oli pakko leipänsä ansaita siitä, että osaa... Eli ei paineita kursseista, niillä voi oppia perusteita ja kirjurien kikkoja, mutta oikea käytäntö vasta itse lukutaidon antaa!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!