Ihmettelimme

Kävimme tänään vaaria tervehtimässä, kun huomasimme ettei almanakassa ollut mitään ohjelmaa, ei edes tarvetta kauppareissulle. Ei tullut mieleenkään kysyä vaarilta sotainvalidien 75-vuotisjuhlasta. Kaikesta päätellen hän ei osallistunut näihin kuulemma viimeisiin Veljesliiton juhliin, kun kerran oli kotosalla ;-) . Hän odotteli hierojaa, joten mekään emme pitkään viipyneet, päiväkahvit vain joimme pika-pikaa ja kyselimme kuulumiset.

Matkan varrella ihastelimme kypsyviä viljapeltoja ja ainakin rukiin, ohran ja vehnän olin tunnistavinani, vaikka tämä nykyinen "näkövika" saakin silmät joskus viiraamaan liikkuvassa autossa. Harmi kun ei ollut kameraa mukana. Yhtään puimuria tosin ei vielä näkynyt, mutta varmaan isännät jo teroittavat kynsiään päästäkseen pellolle.

Meidän kukkapenkin jalohortensia Endless Summer on avannut ensimmäisen kukkansa tänä kesänä. Jokunen nuppukin näyttää olevan, joten toivoa on vielä toisestakin kukasta.

Mutta se, mitä oikein tosissamme ihmettelimme ja mistä olen aikaisemminkin kirjoittanut, on radan varteen kohoava karmean näköinen melueste. Senkin kuvaamiseen olisi ollut kameralla käyttöä... Sen vielä käsitän, että kun tai siis jos joku ostaa myynnissä olevia tontteja radan varresta, niin meluaita ehkä on heille hyvinkin mieluisa. Mutta kun aita jatkuu veljeni pellon kohdalla vaikka miten pitkälle, peltoaukean puoliväliin asti, niin ihmetellä täytyy, miten kunnalla rahaa voikin olla jonninjoutavaan. Lähimmät talot ovat nimittäin lapsuudenkotini ja muutamat naapurit lähemmäs kilometrin päässä ja välissä siis on pelkkää viljelysmaata.

Jänikset, joskus peurat tai hirvet ovat ainoat, joita junien melu mahdollisesti voi häiritä. Ainakin aita hankaloittaa niiden pääsyä radan yli, samoin joutsenperheen, joka monena keväänä on marssinut pesälammelta kesälammelleen kylän keskustaan.  Isä arveli, että pakon edessä elukat varmaan opettelevat marssimaan alikulun kautta. Muistan kyllä vanhastaan, miten savipelto johti varsinkin keväisin ääntä niin että talo melkein tärisi, silloin varsinkin kun pitkä tavarajuna ajoi ohi. Mutta ei se meidän yöuntamme sen kummemmin häirinnyt. Pitkät tavarajunat kuuluvat kolistelevan meidänkin kohdalla, vaikka olemme ainakin toista kilometriä radasta. Välissä olevaa metsää on karsittu ja sen huomasi heti melutason lisääntymisenä, ei tosin häiritsevästä. Radan varsi on rakennettu täyteen omakoti- ja kerrostaloja ja vasta aivan viime vuosina kukaan on ruvennut edes puhumaan meluvalleista tai muista -esteistä.

Aitatolpat ovat korkeat ja kuulemma tiuhassa olevien tolppien väleihin tulee jotkut levyt, tiesi isäni. Ensivaikutelma: kuin keskitysleirin ympäri kulkeva aita. Paikallisen vankilankaan ympärillä ei taida olla niin tiheää näköestettä. Ellen nyt sitten ymmärtänyt näkemääni ja vaarin kertomaa ihan väärin. Ei tietysti saisi arvostella keskeneräistä työtä, mutta ainahan saa ihmetellä turhaa rahankäyttöä.

Muuten ei tässä sen kummempaa. Jalkojen turvotus ja pieni särky vaan ei hellitä tukisukista ja nesteenpoistolääkkeistä huolimatta. Se hankaloittaa elämää, mutta onneksi yksi jäljellä oleva sydäntutkimus on jo ensi viikolla. Itse en sentään voi enkä uskalla lisätä lääkitystä, mutta eihän tämä nyt ainakaan normaalia ole, eikä itse keksittyä... Helteelläkin voi olla oma osuutensa, mutta toisaalta tämän turvotuksen takia minä muutama viikko sitten sairaalaankin jouduin. Siellä se laski, mutta varmaan lääkityskin oli erilainen, eikä silloin helteistä ollut tietoakaan. Ikävä vaiva.