Päivää taas, tai yötä

Puoli päivää ja tämä alkuyö on mennyt ns. työn merkeissä. Nyt alkaa väsymys kyllä ihan syystäkin painaa. Vajaa sata sivua olen käynyt läpi tekstiä ja yrittänyt sivussa miettiä, onko jotain olennaista unohtunut. Sehän selviää viimeistään sitten, kun kirja on ilmestynyt. Kuvien metsästyskin on menossa. Ei teistä lukijoista kenenkään äiti tai mummi ollut Viipurin talouskoulun oppilas? Olisi vähän kysyttävää.

Sain tietysti vauhtia senkin takia, kun ylihuomenna on meno lääkärin juttusille.  Kai se on jotain varmistuksen varmistusta tai sellaista. Taisin sen jo muutamaan kertaan mainita.

Tänään kävimme isää tervehtimässä, kun hän oli kotiutunut Kaunialan intervallijaksolta. Kaksi viikkoa siellä, kaksi kotona. Siitä apea mieli, vaikkei mitään erityistä olekaan sattunut. Paitsi ainakin yksi läheltä-piti-tilanne. Kohti auringonlaskua mennään. Väsymystään hän valitteli kovasti ja askel ei sen lyhyempi enää voisi olla.

Tulin vielä vähän jatkamaan tehtyäni pienen blogikierroksen. Niin, sen päätin että tuli minulle mitä on tullakseen, niin isä ei siitä ehkä heti tule valistetuksi. Paitsi tietysti, jos uutiset ovat hyviä. Huonot uutiset sen sijaan eivät hänen kuntoaan kohenna eikä minuakaan paranna. Kyllä hän nytkin kysyi, mitä minulle kuuluu ja valistinkin kipeistä neuropaattisista käsistäni. Sama vaiva on hänelläkin eikä puheenaihe ole kovin vaarallinen. Eikä kai vaivakaan, vaikka ikävä onkin.

Mies soitti pojalleen, josta oli tullut joku aika sitten ukki. Mies, tämä uusi isoukkipuoli, kysyi pojaltaan klassisen kysymyksen eli miltä nyt tuntuu. Hämmentävältä, oli vastaus. Tuore ukki oli viikonloppuna pannut vauvan ensimmäistä kertaa nukkumaan. Niin että ei tässä pelkkää vaivaa ja valitusta sentään ole. Iloa on! - Tässä kaikki tällä kertaa.