perjantai 29. kesäkuuta 2012

Piit-kä matkakertomus

Enhän nyt malta olla kertomatta pikkuisesta matkastamme, joka suuntautui Turkuun. Kiitos kysymästä, matka oli antoisa ja mukava.

Mies sanoi jo etukäteen, että eniten häntä jännittää junamatka, kun ei miesmuistiin ole junaan astunut. Toiseksi eniten jännitti se, miten hän ylipäätään selviää koko matkasta siitä huolimatta, että kyynärkeppi oli mukana. Ja kolmanneksi se, miten minä selviän. Hyvin meni, loppujen lopuksi!

Ennen junan tuloa huomasin napsaista kuvan kotikaupungin pian entisestä maamerkistä, näistä myllyn siiloista, joita parhaillaan puretaan.



Kävimme asemalla ostamassa liput paria päivää aikaisemmin ja totesimme, että kyllä vaan eläkeläisten on edullista reissata. Olisimme jopa voineet ostaa paikat ekasta luokasta, mutta käsittämätöntä kyllä, kaikki paikat oli varattuja. Tosin junassa totuus oli toisen näköinen. Mutta mukava asemantäti neuvoi meitä ottamaan kahden hengen hyttipaikat ja sehän olikin mainio ratkaisu. Kukaan ei kälättänyt kännykkäänsä eikä moni edes kulkenut hyttimme ohi, paitsi nätisti hymyilevä kahvikärryn tyttö.


Menomatkalla nukuin hyvän tovin, sillä maisemat olivat yllättävän yksitoikkoisia. Se kiinnitti huomiota, että monien vanhojen maalaistalojen pihapiirit oli jo 60- tai 70-luvulla pilattu lättänöillä, aikanaan moderneilla laatikon mallisilla päärakennuksilla. Muistini mukaan Turun maantien varressa näkyi vauraita maalaistaloja komeine päärakennuksineen ainakin siihen aikaan, kun sitä aika useinkin käytin.

Sen verran pökerryksissä olin junasta noustessamme, etten huomannut lompakon luikahtamista laukusta lattialle.


Olimme juuri menossa tänne, kun toinen ystävällinen junavirkailija eli konnari soitti ja kertoi siivoojan löytäneen lompsani junan lattialta. Sen saisi noutaa asemalta. Pienen turistikierroksen jälkeen ajoimmekin takaisin asemalle hakemaan kadotettua lammastani. Mikäs meidän oli ollessa, kun Toinen Tytör oli kuskina.

Turun linna tuli nähtyä. Totesimme, että meidän jaloillamme ei pitkää kierrosta tehdä ja ajattelimme katsella vain museon tilat. Epäystävällisiä oppaita oli liikenteessä emmekä käytännössä nähneet juuri mitään. Kas, keskellä turistisesonkia pitää näyttelyitä uusia, joten huoneet ammottivat tyhjyyttään.


Tännekään ei saanut mennä, vaan lähellä seissyt opas komensi kääntymään toiseen suuntaan. Häijyyttäni napsaisin kuvan ennen kuin likka ehti kieltää.

Seuraavaksi kävimme pienessä rantakahvilassa päiväkahvilla. Hirmuinen rankkasade alkoi juuri kun astelimme katon alle ja lakkasi yhtä nopeasti silloin, kun taas palasimme autoon. Tarkoitus oli ohimennen piipahtaa Mikaelin kirkossa, jossa kukaan meistä ei ollut ennen käynyt, mutta korkeat ja kaiteettomat raput näyttivät liian hankalilta eikä kuski löytänyt reittiä, joka olisi vienyt suoraan kirkon ovelle. No, ei sitten.

Menimme Tuomiokirkkoon, jossa oli juuri alkamassa kesäkonsertti. Urkuri-mieheni sai musiikista varmaan paljon enemmän irti kuin me kaksi maallikkoa, mutta kivahan siellä oli katsella komeaa kirkkoa ja kuunnella vaikeaakin urkumusiikkia. Aika modernia, sanoi asiantuntijamme.


Pieni kävelykierros tehtiin kirkossa, jossa sytytin tuohuksen äidilleni, mutta nyt emme jaksaneet syventyä kovin perusteellisesti kauniisiin lasimaalauksiin tai hienoihin sarkofageihin.

Seuraava kohteemme oli tutustuminen tyttären pikku yksiöön. Mukava kämppä, johon hän kertoi kotiutuneensa oikein hyvin. Me saimme lepuuttaa hetken jalkojamme ja rapsutella iloista koiraveitikkaa.

Sieltä jatkoimme Käsityöläismuseoon, johon tutustuimme yhtä vähän perinpohjaisesti kuin muihinkin paikkoihin. Kurkimme muutaman talon ovesta sisälle, mutta mies sentään käväisi tupakkakaupassa, vaikkei mitään tarvinnut ostaakaan. Nuorena sitä jaksoi eri tavalla rampata paikasta toiseen. Nyt nautimme vähintään yhtä paljon näistä erilaisista pienistä asioista, kuten vanhojen rakennusten erilaisista katoista.



Meille oli tilattu pieni päivällisristeily. Lähdimme hyvissä ajoin rantaan, jossa laiva jo odottikin. Odotti, vaan ei lähtenyt minnekään. Tytär kävi lopulta kysymässä hiljaiseloa viettävän paatin edessä jotain rapsuttavalta mieheltä, aikooko laiva tänään lähteä. Ei aio. Kas kun pöytävaraus oli kuitenkin otettu vastaan.

Olisi ollut kiva tehdä pieni saaristoristeily, mutta nyt vaihdoimme suunnitelmaa. Laivan kohdalla oli ravintola, tämä Stefan´s Steak house. 

Pääruoaksi söimme miehen kanssa grillissä karamellisoitua ylikypsää karitsan niskaa, jonka kanssa oli aprikoosilla maustettua couscousia ja kylmää minttu-korianterikastiketta. En huomannut ottaa siitä kuvaa, mutta hyvää oli! Jälkiruokani oli taivaallista:


kookos-pannacottaa, jonka kanssa oli ananas-carpacciota ja pistaasiamantelia. Tytär soi pääruoakseen possuburgerin ja jälkkäriksi suklaakakkua vaniljajäätelän kanssa. Hyviä kuulemma olivat nekin. Jos jostain asiasta haluaa huomauttaa, niin henkilökunnan vähyydestä eli palvelua sai vähän odottaa, mutta meillähän ei ollut kiire mihinkään. Hintataso ei tietysti ollut nakkikioskitasoa, mutta vertasimme näitä hintoja kotipaikan muutamaan ravintolalaskuun, joita olemme saaneet tehtyä viime vuosien aikana. Stafanin hinnat jäivät jopa alle ja taso oli huikeasti korkeampi.

Sitten ei enää muuta kuin aseman kellon alle odottamaan junaa. Tai melkein alle.  Kuva ei ole edukseen, mutta kello näyttää tosi vanhalta punnuksineen kaikkineen.


Kotimatkalla oli omat kommelluksensa. Menomatkalla jo totesimme, että meidän paikallisjunamme pysähtyi Helsingin asemalla yhteen paikkaan, josta ravasimme asemahalliin katsomaan mistä Turun juna lähtisi ja sitten ravasimme sille laiturille, lähes toiselle puolelle asema-aluetta. Paluumatkalla sama juttu, mutta vain päinvastaisessa järjestyksessä. Laiturilla meitä odotti kaksikin junanrunkoa ja kaveri, joka kertoi, että ne menevät varikolle. Ilmeisesti sähköjohtimissakin oli jotain vikaa, kun junat yrittivät moneen kertaan päästä liikkeelle.

Aikanaan ehjä junamme tuli - tietysti uudelle laiturille eli taas ravattiin. Pasilassa juna seisahtui pitkäksi aikaa, sillä joku, ehkä EM-kisoja täysin siemauksin nauttinut herrasmies oli poistettava kesken kotimatkansa. Kun itse aikanaan olimme nousemassa junasta, oli eteisessä virkailija varoittamassa, että ei kannata astua oksennukseen. Emme astuneet ja muutenkin selvisimme ehjin nahoin, tosi väsyneinä mutta tyytyväisinä kotiin.


6 kommenttia:

  1. Olipas ihan piristävä kertomus reissusta. Varsinkin lopun virkailijan varoitus oksennuksesta pari ihan hörähtämään ääneen. Onneksi matkanne meni muuten hyvin eikä varsinaisia vahinkoja sattunut.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kun otit meidät mukaan! Siitä on kuusi vuotta kun kävin viimeksi Turussa (tai oikeasti neljä vuotta, mutta se oli työmatka, joten en ehtinyt kuin ravata - mainio sana - asemalta johonkin ja taas takaisin). Turussa muuten sataa aina, on minun kokemukseni! ;)

    Käsityöläismuseoon tekisi mieli, siellä käynnistä on varmaan jo parikymmentä vuotta.

    VastaaPoista
  3. Olipas teillä tapahtumia täynnä oleva reissu:) Olemme muutaman kerran kanssa käyneet Turussa samoissa paikoissa. Tuomiokirkko on kyllä komea ja näkemisen arvoinen.

    VastaaPoista
  4. Teillä hieno moniulotteinen reissu...Turun linna upia paikka, viisi vuotta sitten siellä viimmeksi vanhimmaisen laivarukkijuhlissa :)

    VastaaPoista
  5. Teuvon Kuvat Noormarkusta kävi täällä ja toivottaa hyvää kesän jatkoa.
    www.ttvehkalahti.blogspot.com

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista. Oli se kiva reissu. - Tulepa sinäkin Teuvo toistekin käymään.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!