Sunnuntain jälkeen maanantai

Satoi kyllä, mutta aina välillä aurinkokin paistoi. Onneksi myräkkä sivuutti meidät enkä tullut tutkineeksi sademittariakaan. On sitä vettä kyllä tullut ihan tarpeeksi tämän kesän osalta. Tänään siis oli tupapäivä, mutta sain sentään vaatteet päälleni ennen iltaa. Askareena oli Virpi Hämeen-Anttilan uusimman dekkarin lukeminen. Käärmeitten kesä on nimeltään. Pidän siitä ja erityisesti sympaattisesta Kalle Björkistä, joka on ministeriön juristivirkamies, joka vapaa-aikanaan ratkoo karmeita rikoksia. Eletään 1920-lukua. Täältä lisää tietoa. En pidä läheskään kaikista Hämeen-Anttilan kirjoista, mutta toivon, että Kalle Björk seikkailee vielä kauan keskuudessamme. Tämä oli toinen osa; ensimmäisen nimeä en muista.

Tänään en muuta kuin pistäydyin ulkona postia hakemassa ja vilkaisemassa, onko sade ehtinyt tehdä tuhoja. Ei ollut mitään uutta. Kaunis Perttula-ruusupensas ei enää pitkään aikaan ole ollut kaunis. Se olisi varmaanb pitänyt leikata keväällä. Ilokseni jalohortensia tekee pienenpientä nuppua. Toivottavasti se nimensä (Endless Summer) mukaan saa pitkän, lämpimän loppukesän, että ehtii kukkia kunnolla.

Tämän kukkarykelmän nimi on  Classic music ja sen pitäisi varmaan heinäkuun lopulla kukkia tosi komeasti, mutta ei. Tässä on samaan juureen ympättynä verbenaa ja miljoonakelloa ja muistaakseni pikkupetuniaa. Olisi nätti, jos kasvaisi.

Vielä surkeampi esitys on tämä Miljoona suukkoa:

Oikeampi nimi olisi kaksi ja puoli suukkoa. Olisihan se pitänyt vanhastaan muistaa, että mainoskuvat huijaavat...

Minä ostan ensi keväänä täydessä kukkaloistossa olevia kasveja siihen aikaan vuodesta, jolloin tosiaan on jo kesä ja lämmintä.

Ei tässä muuta kuin hyvää uutta viikkoa! Minulla on tiedossa ainakin keuhkotutkimukset ja ehkä muutakin, kun ryhdyn aamulla kyselemään, mitä noille turvonneille kintuille pitäisi tehdä.

Säikähdin

Kun tänään oli säätieojen mukaan suunnilleen viikon ainut aurinkoinen päivä, päätimme tietenkin syödä kesäkeittiössä eli terassilla. Mies törsäsi ja osti entrecotit, hinta 14 euroa kahdelta pihviltä. Naudanpihvit olivat aika rasvaiset ja niin siinä kävi, että rasva lehahti liekkiin. Onneksi Muurikan sähkögrillin kansi oli lähellä ja mies tukahdutti liekit hetkessä. Vesisaavikin olisi ollut heti terassin ulkopuolella. Hyvä, ettei pahemmin käynyt. Pihvit muuten olivat erinomaiset ja maistuivat tosi hyviltä säikähdyksenkin jälkeen.

Mies oli grillannut saman folioalustan päällä kai jo pari kertaa aikaisemminkin, joten ehkä siinä oli pohjarasvaakin sytykkeenä. Liekit nousivat aika korkealle, mutta onneksi ei terassin kaide syttynyt. Ainoa, joka kärsi, oli köynnöshortensia, josta paloi kahden lehden kärjet. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kyllä minä vähän säikähdin.

Tämän parempaa kuvaa ei kesäkeittiöstä ole ja tässäkin on sankarina meidän isäntä. Tällainen pieni nurkkaus se  on: työkalut naulassa niiden alapuolella grilli matalalla pöydällä ja grillin vieressä kaksi-paikkainen keittolevy. "Tulipalosta" ei tietenkään ole kuvaa, mutta enpä näköjään ole muutenkaan kuvannut vaatimatonta kesäkeittiötämme tai en ainakaan löytänyt kuva-arkistosta.

Saas nähdä, millaiseen myräkkään huomenna heräämme vai ohittaako myrsky meidät kokonaan. Kävin joka tapauksessa huoltamassa kasvihuoneen varmuuden vuoksi, mutta oven jätin auki. Kun en muistanut sitä sulkea.

Mukavaa sunnuntaita - satoi tai paistoi!

Kirjoittelua

Iltaisin tavakseni on tullut kirjoittaa ja editoida Kyläkirja-tekstiä. Kaksi, kolme tuntia hurahtaa ihan hetkessä, niin kuin nytkin. Urakka ei ole lähellekään valmis, sillä saan kirjoittajakollegaltani Tuulalta varmaan pikapuoliin uuden nipun tekstiä. Eihän tästä malta luopua, mutta toinen juttu sitten ose se, moneenko kertaan me vielä muokkaamme tätä...

Hätäisimmät jo kyselevät kirjan perään tajuamatta ollenkaan, miten valtava työ tässä on. Ensin aineiston keruuta ja sekin on aika urakka. Ihmisistä idea on kiva ja kerrottavaakin olisi, mutta kun ei osaa, ei tohdi. Moni luulee, että tekstin pitää olla viimeisen päälle valmista ja siloiteltua ilman pilkkuvirheitä ja muita mokia. Itse pääsen helpolla, mutta Tuula on ansainnut kultamitali ja papukaijamerkin. Etenkin kun tämä on sadan prosentin varmuudella ilmaista talkootyötä niin hänellä kuin minullakin. Mutta ei tätä keskenkään voi jättää.

Onneksi mulla on pöytäkone. Jos olisi läppäri, voisi harmittaa, kun ei pääse koivun juurelle kirjoittelemaan eikä riippumattoon. Joku voisi ihmetellä, miksen kirjoita päiväsaikaan. No, ensinnäkin taidan olla pikemmin yö- kuin päiväeläin. Toisekseen nukun aaika myöhään ja sen jälkeen herään hyvin hitaasti, nautin verkkaisen aamupalan, luen lehdet ja rupean virkoamaan vasta joskus puolen päivän paikkeilla. Sitten on mukava seurustella armaan aviomiehen kanssa ja joskus tietysti tehdä jotain talontöitäkin ihan vaan varovaisesti.

Nyt taloustyöt, ne ovat pannassa ihan kokonaan, kun en tiedä tätä turpoavien kinttujeni tilannetta. Varoittelin jo miestä, että voi olla lähtö päivystykseen huomenna tai viimeistään maanantaina, elleivät nämä pian rauhoitu. Pariin kertaan sentään tyhjensin ja täytin tiskikoneen. Mies haki korkan jakkaran työpöydän eteen, mistä kiitokset. Niin sairas en kuitenkaan ollut, että hän olisi ruvennut keittämään perunoita tai paistamaan sieniä... Vanhastaan tiedän, että olisin kuullut uuden ehdotuksen: ei sitten syödä mitään. Aikanaan yksinhuoltajaisälle taisi tulla kiintiö täyteen, sillä tiedän kyllä, että hän osaisi, jos haluaisi. Paitsi ehkä ei käyttää meidän uunia, jonka kytkimet ovatkin aika huomaamattomat.

Tänään söimme kantarellikastiketta, perunoita ja kukkakaalia. Ei voisi ruoka paljon parempaa olla. En muistanut kuvata, kun oli niin kiire herkuttelemaan.

Kuvassa on kesäkeittiömme herkkuateria, taisi olla toinen tänä kesänä ulkona tehty ja syöty. Paistettuja perunoita ja roseeksi grillattua karitsan paahtopaistia. Se oli niin reilusti alle kahdenkympin kilo, että mies kävi seuraavana päivänä ostamassa lisää, jo valmiiksi parille aterialle.

Nyt jos lähtisin virittämään naamalleni maskia, siis sitä kuonokoppaa, jonka avulla nukun sikeästi ja hyvin heräämättä usein aamuun asti. Äkkiä siihen tottui.

Uusi leikkikalu

Isäntä sai eilen uuden lelunsa, sen kolmipyöräisen nojatuolifillarinsa, josta varmaan kirjoitin aikaisemmin alkukesällä. Eilen se sitten tuli ja tänään oli ensimmäinen koeajo. Pyörä kuulemma on mukava ja kevyt ajaa eikä nyt tarvitse pelätä tasapaino-ongelmia. Tärkeintä on turvallisuus. Huomasin kyllä, että miestä jännitti etukäteen. Ensimmäinen pyörälenkki oli noin kolmen kilometrin mittainen, mutta siitä se lähtee.

Kuvassa on kylläkin poikansa, joka teki ensimmäisen testiajon. Kaksi kaljupäätä...

Hyvä, että pyörä tuli, niin että on sentään jotain positiivista mietittävää miehelläkin. Hän kävi aamulla tutkimuksissa, joissa todettiin pitkittyneen vaivansa syyksi leikkauksen jälkeinen arpeutuma virtsaputkessa, jos nyt oikein käsitin asian. Niin että kolmas leikkaus on edessä sitten joskus, kun aika annetaan.

Minulla jalkojen  turvotus ei ole laskenut eikä pieni kuumeilu lakannut.

Ylä- ja alamäkeä mennään

En tiedä, kumpi on se parempi, taapertaa kivistä ylämäkeä vai lasketella liukasta alamäkeä. Tänään kuitenkin tuli kumpaakin ääripäätä. Kun avasin illalla sähköpostin - minähän tulen tietokoneelle vasta iltamyöhällä - niin siellä oli ventovieraan henkilön pitkä viesti. Hän oli lukenut kirjani ja kiitti siitä niin kauniin sanoin, että tuli tippa silmään.

Toinen tippa tuli sitten, kun luin Anonyymin kirjoittajan kommentin kommentistani hänen kommenttiinsa. Jo on herkästi loukkaantuvia ihmisiä, vai oletteko kaikki muutkin sitä mieltä, että hän syystä pahoitti mielensä? Me olemme kovin erilaisia rakenteeltamme, kirjoitamme eri tavoin kuka lyhyemmin kuka laveammin ja reagoimmekin eri tavoin. Yksi pahastuu herkemmin kuin toinen. Toinen näkee "hittusia" siellä missä niitä ei olekaan. Sen sanon, että kissa vieköön, tahallani en halua ketään loukata. Paitsi ehkä juuri nyt menetin yhden lukijan. Mutta jos näin kävi, niin terve menoa.

Mikä kanta teillä muilla on anonyymeihin? Oletteko niin fiksuja, ettette välitä niistä vai oletteko ratkaisseet asian jollain muulla tavalla? Päivittäisen lukijamäärän ja seuraajamäärän perusteella lähellekään kaikki eivät koskaan kommentoi eikä tarvitsekaan, mutta jollain tavalla toivoisin, että kommentit tulisivat nimellä. Senhän voi kirjoittaa tekstinsä alle, ellei halua ilmaista omaa blogiaan tai jos sellaista ei ole. Enkä mistään tietäisi, onko Maija oikeasti Miina vaiko Miina Maija, Liisa vai Leena. Ihkaoikeaa nimeäänhän täällä ei ole pakko tietenkään edes ilmoittaa.

Onneksi kai tutut sentään pääsääntöisesti ovat ilmoittaneet kommenteissa tai muuten henkilöllisyytensä tai ainakin kertoneet lukevansa blogiani. Muuten, Facebookiin otan mielihyvin teitä, jotka lähetätte kaveripyynnön mukana tiedon tästä blogikaveruudesta. Nimelläni se sieltå löytyy.

Tuli varmaan selväksi, etten arvosta kovin korkealle nimettömiä kirjoituksia, olivat ne missä mediassa tahansa. Sen sijaan ehdottomasti arvostan kaikkia viestejänne. Niitä on kiva saada! Erityisesti viime talvena kaikki kommentit olivat kuin pieniä kultahippusia, usein oikein isojakin.

Meillä mietitään taas sairauskysymyksiä. Miehellä on vihdoin ja viimein tällä viikolla aika aluesairaalaan ja minä menen sinne ensi viikolla. Emme ole oikein hyvässä kunnossa kumpikaan. Jostain syystä jalkojani on ruvennut turvottamaan enemmän kuin koskaan. Nesteenpoistolääke oli vain muutaman päivän katkolla, joten tuskin sekään voi vaikuttaa. Nyt en kerta kaikkiaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Pientä lämpöäkin on ruvennut pitämään ja henkeä ahistaa, ahistaa. PEF-mittaus on parhaillaan menossa. Mutta aina tulee mieleen, ettei se vaan olisi uusinut?

Nyt siirryn hetkeksi wordiin eli editoimaan tekstiä, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja täyttä asiaa joka rivi. Se on sitä kyläkirjaa, josta olen maininnutkin moneen kertaan. Öitä!

Yömyssyllä

Nyt yömyssy ei ole se perinteinen, vaan käynpä hakemassa pienen yövoileivän. Ei silti, nestemäinenkin myssy olisi ollut paikallaan, sillä tein äsken parisen tuntia ahkerasti töitä. Tekstiä editoin kyläkirjaan. Menossa on versio 2 eikä tietoakaan, miten monta kertaa vielä olen T-ystäväni tekstin kimpussa. Ja päinvastoin. Hidasta on, mutta sitä ei kukaan käsitä, joka ei itse ole tähän hommaan joutunut. Samahan se oli lehdenteossakin. Oikoluvun olisi pitänyt sujua kuin tanssi. Minultakin kerran kysyttiin, osaanko oikolukea samalla kun kirjoitan tekstiä. No en todellakaan! Kysyjä kuulemma osasi.

Tämä on oikeastaan ns. kuvituskuva, vaikka onkin otettu oman pihan kukista tänä kesänä. Varjoliljat kukkivat ja suureksi ällistyksekseni myös valkoisena ja paikassa, jonne siemenen on täytynyt lentää tuulen tai jonkun linnun mukana. Nämä tämän väriset kukkivat pääasiassa aitan seinustalla.

Minähän varmaan kerroin, että lähden pienelle sairaalareissulle sunnuntai-iltana. Lähdin ja sain mukaani kasvoilla pidettävän maskin uniapnean hoitoon. Nukuin yhden yön harjoitusmielessä sairaalassa ja sitten vaan kotiin! Nyt eivät ämmät sitten ainakaan sairaalassa marise kuorsaamisestani. Kahden yön kokemuksella voin kertoa, että maskin kanssa voi hyvinkin nukkua, vaikka on se vähän outo tietysti alkuun. En muistanut puhua muutamasta asiasta lääkärille, mutta onneksi tällä viikolla on vielä yksi lääkärissäkäynti. Pitää muutenkin kirjoittaa lista valitettavista vaivoista ja raportoida syöpäsairaalan muuttaneista lääkkeistä. Kun syöpälääkäri ei suostunut uusimaan eräitä lääkkeitäni, niin pakko on mennä yksityiselle. Luottamukseni omaa terkkaria kohtaan ei ole kovin korkealla eikä sinne nyt heinäkuussa pääsisikään. Viimeksi  - ennen siirtymistä yksityispalveluiden käyttöön - jonotusaika oli 7 viikkoa ja nyt mulla alkavat reseptit olla tyhjiä. Silloin ei tietysti ollut näin radikaaleja sairauksiakaan eikä lääkärikäyntiä kuin  kerran, pari vuodessa. Nythän siellä on saanut rampata senkin edestä. Kelakyytien omavastuukin täyttyi jo muistaakseni maaliskuun alussa.

Kun emme ole ehtineet yli viikkoon käydä vaaria tervehtimässä, kävimme tänään. Systeri siellä pakasti vaarille, 93 v. mansikoita! No hyvähän se, jos vielä muistaa syödäkin niitä. Itse päätin, että tänä kesänä syön mansikat tuoreina, kun en viime talvella läheskään kaikkia muistanut pistellä poskeeni. Meillä kun ei syödä jälkiruokia eikä makeita leivonnaisiakaan kuin vieraiden kanssa ja kun makeaa syön vain minä, en myöskään leivo.  Aamupuurokaan ei kuulu ruokalistallemme. Vaarilla kyllä oli vähän vanhempaakin vuosikertaa kuin meillä: lakkojakin vuodelta -79 ellen kuullut väärin systerin tuhahdusta.

Lahja ostettu!

Kävimme tänään ostamassa rippilahjan. Olin jo katsonutkin valmiiksi tämmöistä Kalevala korun Suojassa-riipusta ja kun hintakin tuntui sopivalta lapsenlapselle, niin mitäpä sitä miettimään. Eikä tietysti ollut mahdollisuutta miettiäkään, kun konfirmaatio on jo huomenna,ei kun siis tännän tietysti.

Kuva on napattu KK:n nettisivuilta. Kun rippilapsi toivoi hopeaa, niin sitä tämä on plus tuo yksi makeanveden helmi. Bonusta tulee siitä, että 5 prosenttia korun hinnasta menee Lastensairaalan hyväksi. Ja toinen plussa kun korun saa tarvittaessa vaihtoo. Minusta tämä kuitenkin on viehättävä eikä tällä aikataululla paljon ehtinyt miettimään. Kaikessa tapauksessa kumpikin olimme sitä mieltä, että rahaa antakoot he jotka sen haluavat tehdä, mutta lapsenlapselle ja lapsenlapsipuolelle pitää jäädä jotain konkreettista muistoa.

Tänään oli tarkoitus istuttaa muutamia taimia, joita veljeni toi, mutta jotenkin se jäi tekemättä. Huomenna en varmaan edes ehdi istuttaa, sillä rippijuhlien jälkeen lähden illalla yöksi sairaalaan. Siihen väliin nyt voisi jäädä hetki aikaa, mutta voi olla, että aika ja voimat eivät kuitenkaan riitä.

Onneksi velimies istutti viisi kotkansiipi-saniaista vajan taakse ja seitsemän erilaista kärhöä eri puolille tonttia. Edes ne jäävät varmaan henkiin. Sain ainakin metrin mittaise kaksi erikoista tomaatintainta, okraa, revonhäntää ja jotain köynnöstä, jonka nimeä en muista, veljeni kasvatuskokeiluista kaikki.

Kieltämättä tänään olisi ollut pieni tilaisuus pihahommiinkin, mutta samalla kun kävin kirjakaupassa onnittelukorttia ostamassa, ostin myös uusimman Enni Mustos-kirjan, johin tietenkin hetipaikalla tartuin. Siinä pikkupiika-Iidasta on kasvanut jo aikuinen ja emännöitsijä ja hän lähtee Mattilasta ja Sibeliuksen tyttöjen lastenhoitajan virasta Helsinkiin Albert Edelfeltin taloudenhoitajaksi. Enni eli Kirsti Manninen käyttää samaa tekniikkaa kuin itsekin (en mitenkään tohdi verrata itseäni häneen kirjailijana) eli faktan ja fiktion yhdistelmää. Tässäkin esiintyvät käymäseltään niin vaarini sisko kuin hänen parikin serkkuaan.