Kirjoittelua

Iltaisin tavakseni on tullut kirjoittaa ja editoida Kyläkirja-tekstiä. Kaksi, kolme tuntia hurahtaa ihan hetkessä, niin kuin nytkin. Urakka ei ole lähellekään valmis, sillä saan kirjoittajakollegaltani Tuulalta varmaan pikapuoliin uuden nipun tekstiä. Eihän tästä malta luopua, mutta toinen juttu sitten ose se, moneenko kertaan me vielä muokkaamme tätä...

Hätäisimmät jo kyselevät kirjan perään tajuamatta ollenkaan, miten valtava työ tässä on. Ensin aineiston keruuta ja sekin on aika urakka. Ihmisistä idea on kiva ja kerrottavaakin olisi, mutta kun ei osaa, ei tohdi. Moni luulee, että tekstin pitää olla viimeisen päälle valmista ja siloiteltua ilman pilkkuvirheitä ja muita mokia. Itse pääsen helpolla, mutta Tuula on ansainnut kultamitali ja papukaijamerkin. Etenkin kun tämä on sadan prosentin varmuudella ilmaista talkootyötä niin hänellä kuin minullakin. Mutta ei tätä keskenkään voi jättää.

Onneksi mulla on pöytäkone. Jos olisi läppäri, voisi harmittaa, kun ei pääse koivun juurelle kirjoittelemaan eikä riippumattoon. Joku voisi ihmetellä, miksen kirjoita päiväsaikaan. No, ensinnäkin taidan olla pikemmin yö- kuin päiväeläin. Toisekseen nukun aaika myöhään ja sen jälkeen herään hyvin hitaasti, nautin verkkaisen aamupalan, luen lehdet ja rupean virkoamaan vasta joskus puolen päivän paikkeilla. Sitten on mukava seurustella armaan aviomiehen kanssa ja joskus tietysti tehdä jotain talontöitäkin ihan vaan varovaisesti.

Nyt taloustyöt, ne ovat pannassa ihan kokonaan, kun en tiedä tätä turpoavien kinttujeni tilannetta. Varoittelin jo miestä, että voi olla lähtö päivystykseen huomenna tai viimeistään maanantaina, elleivät nämä pian rauhoitu. Pariin kertaan sentään tyhjensin ja täytin tiskikoneen. Mies haki korkan jakkaran työpöydän eteen, mistä kiitokset. Niin sairas en kuitenkaan ollut, että hän olisi ruvennut keittämään perunoita tai paistamaan sieniä... Vanhastaan tiedän, että olisin kuullut uuden ehdotuksen: ei sitten syödä mitään. Aikanaan yksinhuoltajaisälle taisi tulla kiintiö täyteen, sillä tiedän kyllä, että hän osaisi, jos haluaisi. Paitsi ehkä ei käyttää meidän uunia, jonka kytkimet ovatkin aika huomaamattomat.

Tänään söimme kantarellikastiketta, perunoita ja kukkakaalia. Ei voisi ruoka paljon parempaa olla. En muistanut kuvata, kun oli niin kiire herkuttelemaan.

Kuvassa on kesäkeittiömme herkkuateria, taisi olla toinen tänä kesänä ulkona tehty ja syöty. Paistettuja perunoita ja roseeksi grillattua karitsan paahtopaistia. Se oli niin reilusti alle kahdenkympin kilo, että mies kävi seuraavana päivänä ostamassa lisää, jo valmiiksi parille aterialle.

Nyt jos lähtisin virittämään naamalleni maskia, siis sitä kuonokoppaa, jonka avulla nukun sikeästi ja hyvin heräämättä usein aamuun asti. Äkkiä siihen tottui.