Aikataulutusta

Viime talvi meni almanakan selailussa ja sama tuntuu olevan tahti nytkin, kun meitä on kaksi lääkärissä ynnä muualla ramppaajaa. Kaikki ei tietenkään ole sairauksia, vaan miehen elämää raamittaa yksi soittotunti torstaisin ja harkat sunnuntaisin. Nyt hänellä on vielä ainakin kaksi käyntiä silmäklinikalla. Seuraavaksi luultavasti alkaa tuntemattoman, mutta pitkään jatkuvaan päänsäryn selvittely.

Minä itse asiassa en vielä tiedä omasta tilanteestani, sillä lääkäri soittaa vasta päivällä johonkin aikaan. Kun maanantaina olin hammaskiveä poistattamassa, niin siitä ei ole pitkän aikaan vaivaa eli puoleen vuoteen. Samoin tämän päivän diabeteshoitajan vastaanotto oli hyvä, paitsi että sen seurauksena on silmänpohjakuvaus ja labra: kahden päivän ohjelmanumeron sovittelu. Viime mainittu saataava ensi viikolle, mutta vielä tänään en uskaltanut tilata aikaa. Kaikki riippuu siitä, mitä kuulen päivemmällä. Mutta on uutinen mikä tahansa, niin tuskin kuitenkin ihan näiltä jaloilta kuolen, Kun on se kirjakin kirjoitettava. Varmaan edessä on toimenpiteitä tai lisäkokeita. Jotain siellä on, kun harva se ilta olen joutunut ottamaan särkylääkkeen. Eilen lääkitsin lasillisella rommia, tänään en tarvinnut kumpaakaan. Huomisilta on sitten toinen juttu.

Silmänpohjakuvauksen piti olla kotinurkilla, mutta joku oli tyrinyt  enkä saanut koskaan kutsua. Diabeteshoitaja tarttui heti luuriin ja rupesi etsimään kuvauspaikkaa. Sana syöpälääkäri oli avainsana. Ensin tarjottiin Kirkkonummea ja Puolarmetsää, mutta seuraavaksi sentään Nurmijärveä. Matka ei ole mahdoton kilmometreinä, mutta tuskinpa sinne yhtään bussia kulkee. Taksi kulkee.

Ettei kävisi liian yksinkertaiseksi, niin muutakin toimitettavaa on kuin pelkästään vaivoihin liittyvää. Jostain pitäisi saada avustaja, joka kävisi hakemassa huoltaseman pihasta paketin tiettynä kellonlyömänä, joka tosin vielä on auki, mutta huomenna tai ylihuomenna taikka ensi viikolla. Tilasimme poroa, josta erästämme osan innokas kauppias myi vielä innokkaammille ostajille. Tietysti hän lupasi toimittaa pikaisesti uudet paahtopaistipakasteet.  Luulimme, että liha tulisi näppärästi vaikka K-kaupan pakastevarastoon, jos ei suorastaan kotipihaan, mutta ei. Eikä tule kotipihaankaan. Saa nähdä, kohtaammeko toisemme, sillä tarjolla olevat päivät tuntuvat jo ennestään aika täysiltä sekä meidän että kuljetusliikkeen ukon almanakoissa. Mutta jos ne paahtopaistit tulevat, niin ne ovat maailman parasta lihaa.

Sen verran optimisteja olimme, että kävimme tilaamassa isänpäiväksi sekä voileipäkakun että täytekakun. Toivottavasti edes joku jälkikasvusta ehtii käymään tai sitten me syömme ne itse. Ei se sen kummempaa ole.

Kaikenlaista, iloa ja apeutta

Kuten viimeksi kai mainostinkin, niin tällä viikolla ohjelmaa riittää. Eilen oli hammaskiven poisto. Se on tärkeä toimenpide tämmöisellä monisairaalla ihmisellä ja sovimmekin tapaavamme taas puolen vuoden päästä, kuten hammaslääkärini suosittelee. Satanen ja kerta ja siitäkin ensi vuoden alussa kelakorvaus pienenee.

Nyt kaikki oli suussa kunnossa, mutta kuuleman mukaan reikiintymisen vaara on suuri. Sen, siis hampaiden rapsutuksen takia, jouduin ottamaan peräti neljän pillerin antibioottisatsin ennen toimenpidettä. Nyt melkein unohdin lääkityksen, mutta viime tipassa asia tuli mieleen ja nappasin lääkkeet laukkuuni. Kuulemma sekin riittää, ja niin nielaisin pillerit ennen kuin istuin mukavan suuhygienistini tuoliin.

Tänään oli vapaapäivä eikä mitään erityistä tullut tehtyäkään. Tutkin vähän kirjani henkilökaartia ja tein käsityötä, siinä se päivä menikin nopeasti. Mies pyörähti kaupassa ja toi kirjolohifileen ja creme fraiche -kastiketta ja ranskiksia eli söimme helpon iltaruoan.

Huomenna minulla on aika diabeteshoitajalle ja torstaina sitten istun tiiviisti odottamassa lääkärin soittoa. Torstaina alkavat täällä myös influenssarokotukset ja jos vain aikataulu sallii, niin riennämme ottamaan piikin. Ei ole muuta estettä kuin se lääkärin soitto johonkin aikaan ja miehen soittotunti iltapäivällä. Jos ehdimme, käymme leipomossa tutkimassa isänpäivän kakkutarjontaa. Itse asiassa ajattelimme tilata pienen voileipäkakakun ja pienen täytekakun siltä varalta, että lapset tulevat isäänsä onnittelemaan. Minun isäni on Kaunialassa, mutta saa juhlia ilman meitä. Ehkä joku lähempänä asuva piipahtaa tervehtimään vaaria.

Lupasin kuvata martta-vaasini kauniimmassa miljöössä, mutta se oli aika vaikea tehtävä. Maljakko on koristeltu marttojen logolla ja tuo raita takana on tuolin karmi. Vaasi on yksivärinen, harmaanvihreä ja muodoltaan yksi kauneimmista minun mielestäni. Asiantuntijani tiesi, että suunnittelija on Saara Hopea (1925 - 84) ja vaasi on jostain 1960-luvulta. Tarkemmin hänkään ei muistanut vuotta, mutta tiesi, että tämä on suunniteltu nimenomaan Marttaliitolle. Korkeutta on vähän toistakymmentä senttiä. Tämä on aarre, josta maksoin vain kolmekymppiä. Melkein en kehdannut ostaa sillä hinnalla.

Nämä kotimaisen teollisuuden kotimaassa valmistetut esineet alkavat pian olla todellisia keräilyharvinaisuuksia. Tästä saankin oikein kunnon aasinsillan aiheesta, joka eilen melkein enemmän särki sydäntäni kuin oma syöpä tai muu mahdollinen sairaus, joka mahaani korventaa.

Apea mieleni johtuu siitä, kun kotimainen tuote toisensa perään ja usein koko tuotanto siirtyy muille maille. Missä on vastuu suomalaisesta työstä? Ennen tehtaanpatruunat perustivat lastentarhoja, kouluja ja sairaaloita enkä usko, etteivät he laskutikkua silloinkin käyttäneet. Heillä vain oli suuri vastuu alaisistaan, jos kohta työolosuhteissa saattoi olla paljon parantamistakin.

Sen ymmärrän hyvin, että tuotannon on oltava kannattavaa, mutta jos firma tekee hyvää tulosta ja silti lopettaa valmistuksen Suomessa, niin sitä en käsitä. On ihan höpöpuhetta, että tuotteet tehdään uudessa kotimaassa tarkan valvonnan alla, jopa suomalaisten johdolla. Toki tilaaja esittää piirustukset ja valvoo tuotantoakin viimeistään silloin, kun tavarakontti kopsahtaa logistiikkakeskukseen tai kun asiakas rupeaa reklamoimaan.

Halpismaissa on omat työehtonsa, joita noudatetaan taikka ei noudateta. Useimmiten kai matalapalkkaiset naiset, jos ei vallan pikkutytöt, uurastavat pitkiä viikkoja kurjissa olosuhteissa ja surkealla palkalla. Nyt en erityisesti osoita ketään sormellani, mutta olenpa lukenut muutaman kirjan joka on valaissut asiaa, viimeksi Marimekon tarinan, joka on parhaillaan tieto-Finlandia -ehdokkaana.

Kotimainen taloustavarateollisuus on hyvin sydäntäni lähellä, kun olen sitä lähes koko työurani, viimeisiä vuosia ennen eläköitymistä lukuunottamatta, palvellut eri firmoissa. Siksi sydäntä särki, kun Nuutajärven yli 200-vuotias tehdas lakkautettiin. Iittalassa tehdään jotain, mutta osa lasista tulee sinnekin ulkoa. Jostain luin, että värilasi tehdään itse, kun sitä eivät muut osaa... Sorsakosken aterintehdas lopetettiin 2000-luvulla. Kattilatehtaalla kai sentään jotain vielä tehdään. Luulisin. Nämä kaikki ovat olleet osa kansallista identiteettiä, kansan rakastamia. Kuka rakastaa made in China -posliinikuppia yhtä hartaasti? Oi, tiedän kyllä puheet kansainvälistymisestä. Skandinaavinen muotoilu on tiemmä nousussa maailmallakin, mutta missä ovat nuoret suomalaiset muotoilijat tällä alalla? Muotoilijat, ei koristelijat.

Viimeinen häpeäpilkku on se, kun eilen ilmoitettiin että kruununjalokivi Arabian tehdas lakkautetaan. Isännän, Fiskarsin, ääni on puhunut. Ruotsin vastaava jalokivi Rörstrandin tehdas ajettiin alas jo monta vuotta sitten, saman isännän toimesta sekin. Usko pelkän brändin voimaan ilman syvempää sisältöä on vahva, mutta aika näyttää, ovatko nämä päätökset olleet oikeita vai vääriä. Lähes surkuhupaisaa on se, kun Arabian nimi häivytettiin muistaakseni jo viime vuonna ja tehtaasta tuli komeasti Helsingin keramiikka- vai olisko posliinitehdas.

Moni varmaan luulee edelleen ostavansa suomalaista posliinia, kun hankkii vaikkapa Muumi-mukin. Viime vuosina lähinnä lautasia on valmistettu Suomessa, muut tulevat ilmeisesti mikä mistäkin, Kiinasta, Thaimaasta ainakin, ehkä Virostakin sopimusvalmistajilta kuulemma. Kun tehtaan 140 viimeisestä työntekijästä kenkää saa 120, niin onpa mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi tuotekehitys, laadunvalvonta ja markkinointi sitten hoituvat niillä resursseilla. Ja mitä tapahtuu entiselle yhdeksännen kerroksen taideosastolle, jos ei enää ole tehtaan taitavia osaajia apuna tai vaikkapa polttouuneja kuumana.

Mutta ei tämä tietenkään ole pelkästään Fiskarsin asia. Mietityttää, uskaltaako sitä ostaa muuta kuin ennen 2000-lukua valmistettuja esineitä tai pienten pajojen tuotteita. Kerman Savi lopetti. Pentikistä en tiedä. Monet suomalaiselta kuulostavat tavaramerkit ovat kaikkea muuta kuin kotimaisia. Jos johonkin uskon, niin Sinituotteen tavaroista kai ainakin suurin osa sentään tehdään Kokemäellä. Kerran omistaja jossain lehtihaastattelussa totesi maksavansa mieluummin suomalaisille ja ruotsalaisille tekijöille kuin pienille kiinalaisille. Toivottavasti sana pitää edelleen.

Helpotti kun sai pauhata.

Ystävät, ihan aito voimavara

Torstaina, siis tänään tapaan kaksi ihanaa ex-kollegaa. Teimme yhdessä asiakaslehteä. Vuosikaudet sitä väsäsimme ja saimme runsaasti kiitosta lukijoilta. Sehän on sanomattakin selvä, sellaisen palautteen jälkeen, että pomoporras ei sitä nähnyt yhtä arvokkaana tekeleenä. Miedän visiomme viissin oli toinen kuin heidän. Nyt lehteä ei ole, eikä meidänkään palveluksia ole tarvittu noin viiteentoista vuoteen. Minulla on kaikki vuosikerran mapitettuna ja visusti tallessa ihan muutamaa alkuaikojen numeroa lukuunottamatta, Tämä yhteinen hanke tiiviisti meidän niin hyvin, että nyt tuli halua tavata. Toki silloin tällöin on lähetetty joulukortteja tai sähköpostiviestejä, mutta jos en ihan höpöjä puhu, niin viimeksi tapasimme vuonna 2008. Oletan, että keskustelu soljuu sujuvasti, kuten ennenkin. Odotan lounastapaamistamme!

Kuva on esiintynyt ennenkin, mutta tuskin häiritsee ketään.

Muutama muukin, tosi hyvä ystävä on olemassa jaa jakamassa iloja ja murheitani. Näistä viimeisistä kuulumisista en oikein ole saanut kerrottuva, mutta ehkä viesti on mennyt ringissä eteenpäin, jos Pa ja Le ovat sattunut piipahtamaan täällä tai facebookissa. Otan yhteyttä sitten, kun saan vastaukset perjantain kuvauksesta.

 "Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteet." Tämän kirjoitti sukulaislikka, tuleva maankuulu kuvanveistäjä,  joskus siihen aikaan, kun muistikirjat olivat muodissa. Olimme varmaan noin 8-vuotiaita.

Nyt haluaisin olla tosiystävä, lukolla lukittu tuki ystävälle, joka saatteli tänään äitinsä saattohoitokotiin. Olet lähellä, olet ajatuksissani, vaikkei mitään ole minusta kuulunutkaan. Arvasin, että äitisi tilanne on huonontunut. Sinäkin luet blogiani, vaikka tässä tilanteessa et ehkä kovin usein ole ehtinyt tai jaksanut käydä täällä. Mutta täällähän minä olen - silloin kun en ole muualla, esimerkiksi hammashoitolassa, diabeteshoitajalla tai peräti sairaalassa.

Lauri-herra oli tänään silmäklinikalla ja tuli kotiin apteekkipussi kädessä. Silmässä tai oikeammin kai luomessa on tulehdusta, joka on hoidettava pois ennen seuraava hoitokertaa, joka on viikon päästä. Kotisairaahoitajatar V-viini pääsee rasvaamaan isännän silmiä. Ja hautomaan kuumilla tupoilla.

Muutamana iltana olen joutunut ottamaan särkylääkettä, Tänään peräti kaksi. Oli se mitä tahansa, niin jotain siellä mahassa on. On kai runsaasti muitakin vaihtoehtoja kuin syöpä, mutta sattuneesta syystä se tulee ensimmäisenä mieleen. Luustossa ei pitäisi olla, mutta mahassa on varmaan ainakin kymmenkun mahdollista paikkaa, jotka voivat tulla kysymykseen. Turha kuitenkin spekuloida, kun viikonpäästä tiedän enemmän.

Periksi en ainakaan vapaaehtoisesti anna. Kun on se kirjakin kirjoitettavana. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Niin se vaan on.

Tänään on tuullut niin reippaasti, että tammenkin lehdet putoilivat rivakasti. Kamerasti akku tyhjeni, muuten olisin kokeillut, olisiko lentävät lehdet asettuneet kuvaan.

Nyt nukkumaan ja aamulla kohti uusia seikkailuja terveyden ja sairauden maailmassa.

Kirjoitusta

Kai minua tuleva sen verran paljon pelottaa, vaikken oikein uskalla sitä ääneenkään sanoa, että kirjoittamiseni sai jo uutta puhtia. On näet kirja saatava valmiiksi, tuli mitä tuli. Tekstiä on oikeasti vasta niin vähän, että ihan äkkikuolemaa en toivottavasti heti ole edessä.

Ei edes ajatus kirjan harvasta taitosta auta, kun tärkeitä vuosia ja vuosikymmeniä on vielä kokonaan käsittelemättä. En ole oikein kaikkiin taustoihinkaan saanut tartuttua.  Lähiaikoina saan mapillisen mielenkiintoista materiaalia, jota innolla odotan. Nyt olen perehtynyt aikalais- ja historiakirjoituksiin kansalaissodasta eli kapinasta. Rasvasta, niin kovin raskasta luettavaa ja vielä raskaampi sisäistää niitä hirmuisia aikoja. Mutta kirjani päähenkilö ei voi niitä uohtaa eikä ohittaa, kun eli siinä ajassa ja keskellä tapahtumia. Kirjoitan vaikeimmat pois ja sitten ehkä palaan vähän iloisempiin aiheisiin.

Ensi viikolla olen terveydentilan suhteen ehkä vähän viisaampi. Kun nyt tämä kuvausaika tuli ajatustakin nopeammin, niin se ainakin osoittaa, että lääkärillä on syytä epäillä ja senhän omakin kroppa kertoo. Ehkä edessä on vielä uusia tutkimuksia tai muuten sairaalareissuja?

Lohduksi tilasin kaksi tarjouspuseroa Gudrun Sjödeniltä netistä. Hieno tarjous, mutta kas, hämäsi ja ilmoitti hinnan alv 0:lla ja vasta kassalla lisättiin vero. En kuitenkaan perunut kauppoja. Ainahan sitä puseroita tarvitaan, oli terve tai sairas. Ilo pintaa, vaik syvän märkänis, sanoi edesmennyt hyvä anoppinikin.

Touhuviikko

Aamulla on meno labraan, keskiviikkona mies lähtee silmäklinikalle, torstaina minä tapaan kaksi ex-työkaveria, joita en ole nähnyt noin kymmeneen vuoteen. Ja perjantaina on Helsingissä TT-kuvaus eli se kokovartalo-tietokonetomografia, vai miten se nyt menikään. Joka päivä siis on ohjelmaa. Tänään oli hiljaisempi päivä.

Lääkäri soittaa kuvaustulokset viikon päästä. Silloin sitten tiedetään, missä mennään ja mikä siellä mahassa luuraa. Lääkäri kyllä löysi tunnustelemalla heti kipeän paikan ja sehän minua vähän pelottaakin, mutta tuli mitä on tullakseen.

Labrakäynnin jälkeen perinteitä noudattaen käymme jossain aamupalalla. Paikka ei vielä ole selvä, mutta joitakin ehdokkaita mietimme illalla valmiiksi. Edellisen suosikkipaikan lähelle ei nykyisin pääse rakennustöiden takia autolla, ei tosin rappusille asti ennenkään, mutta nyt kävelymatka piteni.

Kuten olemme kaikki kuulleet, niin vanhoilla ihmisillä on aina kiire. Se johtuu vain siitä, kun kaikki tapahtuu niin hitaasti. Jos yhden homman saa päivässä tehtyä, voi olla tyytyväinen saavutukseensa. Minä olen. Päivä oli mukavan leppoisa eivätkä tukisukatkaan puristaneet ennen kuin vasta illalla. Kudoin yhden pakolaissukan valmiiksi ja toisen melkein varpaisiin asti. Luin vähän yhtä lähdeteosta Suomen historiasta ja aloitin Wilburin uusimman Egypti-kirjan. Nyt illalla kirjoitin pari kappaletta tekstiä ja siinä olikin päivän työt tehtynä. Niin ja tein minä sentään ruoankin meille.

Mies toi kaupasta kilon silakoita ja paistoin niistä uunissa pihvejä: väliin pötkö piparjuuritahnaa, tilliä ja vähän suolaa ja pippuria. Kaveriksi annos mummonmuusia, jonka joukossa oli pussillinen pakasteherneitä ja mausteena vähän valkosipulilla maustettua rypsiöljyä. Laskin, että silakkapihvejä oli 30 kpl, joten syömme samaa ruokaa toistekin, joko huomenna tai ylihuomenna.  Vaikka maistuvat ne kylmänä voileivänkin päällä. Samalla reissulla tuli rasia jotain italialaista jäätelöä, ihanan kirpeää sitruunajäätelöä olikin, kun otin annoksen iltaherkuksi. Se oli oikein hyvää ja sopivaa aikuiseen makuun. Ei kuulemma ihan halpaakaan.

Tämä oravainen löysi heti ruokabaarin, kuten hänet jo aikaisemmin esittelinkin. Sama tyyppi. En tosin tiedä, onko oravia yksi vai useampia. Tämä ainakin istui jo muutamana päivänä terassin tuolilla ja katseli syyttävän näköisenä, kun ei baari ollut vielä avattu ja istuu nyt ahkerasti terassin kaiteella syömässä. Ehkä hän kuskaa auringonkukansiemeniä talvivarastoihin, mutta toivottavasti ei ainakaan terassin isoon kukkalaatikkoon. Turkki ja häntä ovat jo komeasti talvikuosissa. -  Talitiaiset ovat myös löytäneet lintulaudan ja talipallot, samoin ilmeisesti ainakin yksi harakka, joka tarpoi aamulla pitkin pihaa.

Talviaika alkoi

Ilta pimenee taas tuntia aikaisemmin, kun talviaika alkoi. Minusta se on niin turhanpäiväistä kuin olla voi. Toivottavasti mokoma kellojen siirtely jossain vaiheessa loppuu. Meillä on suuri urakka vielä edessä, kun talossa on aika monta kelloa ja päätimme vaihtaa patterit saman tien. Osa kelloista on sen verran ylhäällä, melkein katonrajassa, että mietimme uskaltaako vaiko ei kiivetä rapuilla.

Päivä meni mukavasti. Nuorempi poikapuoli pyöräili meille yllätysvisiitille ja joimme yhdessä iltapäiväkahvit. Tästä herrasta on joskus vuodenvaihteessa tulossa ukki ja meidän isännästä isoukki, tosin vähän väärän koivun takaa, sillä tuleva äiti on miniäpuoleni tytär. Nämä sukulaisuussuhteet ovat joskus vähän kummallisia, varsinkin jos haluaa tehdä niistä monimutkaisia.

Mies lähti soittoharjoituksiin ja minä kirjoitin sillä aikaa elämäni ensimmäiset apuraha-anomukset. Jos ei hae, ei ainakaan saa, vaikka vähän skeptisesti mahdollisuuksiini suhtaudunkin. Toisaalta olisi kiva saada edes sen verran, että saan kirjani painatettua, edellyttäen että kustantamot eivät riemusta kiljuen kilpaile siitä, kuka kirjani saisi kustantaa. Eilen kirjoitin pari kappaletta tekstiä, mutta tänään koko energia meni noihin hakemuksiin.

Liityin joku aika sitten naamakirjassa suljettuun kirjoittajaryhmään, jolle kerroin näistä sairausjutuista päiväntasaista tietoa. Tuntui tosi mukavalta, kun täysin ventovieraat ihmiset kannustivat, paijasivat päätä ja joku lupasi toimittaa teleksejä taivaaseenkin! Sehän näissä porukoissa, koskee myös blogeja, on ihanaa, kun ennestään vieraista ihmisistä tulee yhtäkkiä tuttuja ja kavereita. Pitäisi itsekin muistaa lukemisen jälkeen lähettää aina pieni kommentti, sillä se on uskomattoman tärkeää kirjoittajalle. Oli kyse iloista tai varsinkin suruista. Sekin tuntui kivalta, kun yksi ex-työkaveri oli liittynyt fb:hen ja pyysi päästä kaveriksi. Nyt pysymme ehkä taas ainakin jollain tavalla perillä toistemme kuulumisista.

Tein ihastuttavan pienen löydön: tällaisen martta-logolla varustetun Nuutajärven maljakon. En ole vielä ehtinyt tutkia, kenen suunnittelema tämä on, mutta olisiko varhaisempaa Markku Saloa? Tyyli ainakin sopisi. Kaunis se on joka tapauksessa. Kuva ei tee sille oikeutta ja kuvauspaikkakin on kelvoton, mutta ihan pakko vaasi oli heti kuvata. Heti kun olin paketista purkanut. Kunhan selvitän suunnittelijan, niin kuvaan tämän uudestaan vähän fiksummalla taustalla kuin pannunalusen päällä.

Olin jo kerran aikaisemmin melkein saamassa kirppiksellä samalla logolla varustetun, mutta ei ollenkaan näin kaunista esinettä, mutta kun en heti siihen tarttunut, niin meni ohi suun. Nämä ovat jotain Marttaliiton merkkipäivä- tai vastaavia lahjoja. Tämä on useamman vuoden takainen, sillä kyljessä on Nuutajärven tarra. Nuutajärvellähän ei enää vuosikausiin ole valitettavasti ollut lasituotantoa, paitsi pienpajoilla. Ja kun olen itsekin martta, niin tämä sopii hyvin meille. Tosin yhtä lailla maksan maatalousnaisten jäsenmaksua. Jäsenmaksuilla saa hyvän lehden kummassakin järjestössä.

Sukua

Ensinnäkin kaksi mainiota juttua. Mahdoinko jo kirjoittaa niistä? Kertausta sitten... Olen tämän uuden kirjani takia (siis kirjantekeleen) uppoutunut taas sukututkimusten syöveriin. Etsin tietoa yhdestä naisihmisestä ja kappas vaan, Geni ilmoitti, että olemme 18. serkuksia. Ei siinä muuta, mutta kun en tästä isomummustani oikein mitään tiedä, niin tulipa nyt rimpsu uutta tietoa edelleen tutkittavaksi. Tänään sitten eräs tuntematon herra ilmoitti, että saman kaavan mukaan olemme 22. serkuksia, jos en nyt väärin muista. Sen saman isomummun kautta. Sukujuuret näyttivät johtavat Tanskanmaalle ja aatelisvaakunakin oli esillä. Naiset tosin eivät peri aateliarvoa, joten minua ei tarvitse ruveta tituleeraamaan paronittareksi eikä kreivittäreksi. Asia kumminkin vaatii lisäselvityksiä, ehkä paremmalla ajalla.  Mieheni, joka oikeasti on aatelissukua siihen asti, kunnes äitinsä katkaisi ketjun, ei ollenkaan käsitä harrastustani. Tässä hänen isotätinsä. Meidän toinen tytär on kuin ilmetty Aino.

Sukua vielä: kävimme sairaalassa tervehtimässä isääni. Keuhkokuumeen alkuhan se oli. Ukkoparka oli aika väsynyt, ei kuullut melkein mitään, ja silmät minua eniten järkyttivät. Uupuneet, haaleat. Veli ja käly tulivat sitten päiväkahville ja vähän virkisti. Omista jutuistani en puhunut mitään, en tässä vaiheessa, isälle viimeiseksi.

Yksi "serkku" piipahti kylään. Kurt-serkkuhan se siinä. Hän on jo monena päivänä istuntu terassin tuolissa pyytämässä ruokaa. Tänän avasin auringonkukka-, talipallo- ja talipötköbaarit. Myös linnut olivat löytäneet heti tarjoilut.

Mukavaa viikonloppua!