Nyt kaikki oli suussa kunnossa, mutta kuuleman mukaan reikiintymisen vaara on suuri. Sen, siis hampaiden rapsutuksen takia, jouduin ottamaan peräti neljän pillerin antibioottisatsin ennen toimenpidettä. Nyt melkein unohdin lääkityksen, mutta viime tipassa asia tuli mieleen ja nappasin lääkkeet laukkuuni. Kuulemma sekin riittää, ja niin nielaisin pillerit ennen kuin istuin mukavan suuhygienistini tuoliin.
Tänään oli vapaapäivä eikä mitään erityistä tullut tehtyäkään. Tutkin vähän kirjani henkilökaartia ja tein käsityötä, siinä se päivä menikin nopeasti. Mies pyörähti kaupassa ja toi kirjolohifileen ja creme fraiche -kastiketta ja ranskiksia eli söimme helpon iltaruoan.
Huomenna minulla on aika diabeteshoitajalle ja torstaina sitten istun tiiviisti odottamassa lääkärin soittoa. Torstaina alkavat täällä myös influenssarokotukset ja jos vain aikataulu sallii, niin riennämme ottamaan piikin. Ei ole muuta estettä kuin se lääkärin soitto johonkin aikaan ja miehen soittotunti iltapäivällä. Jos ehdimme, käymme leipomossa tutkimassa isänpäivän kakkutarjontaa. Itse asiassa ajattelimme tilata pienen voileipäkakakun ja pienen täytekakun siltä varalta, että lapset tulevat isäänsä onnittelemaan. Minun isäni on Kaunialassa, mutta saa juhlia ilman meitä. Ehkä joku lähempänä asuva piipahtaa tervehtimään vaaria.
Lupasin kuvata martta-vaasini kauniimmassa miljöössä, mutta se oli aika vaikea tehtävä. Maljakko on koristeltu marttojen logolla ja tuo raita takana on tuolin karmi. Vaasi on yksivärinen, harmaanvihreä ja muodoltaan yksi kauneimmista minun mielestäni. Asiantuntijani tiesi, että suunnittelija on Saara Hopea (1925 - 84) ja vaasi on jostain 1960-luvulta. Tarkemmin hänkään ei muistanut vuotta, mutta tiesi, että tämä on suunniteltu nimenomaan Marttaliitolle. Korkeutta on vähän toistakymmentä senttiä. Tämä on aarre, josta maksoin vain kolmekymppiä. Melkein en kehdannut ostaa sillä hinnalla.
Nämä kotimaisen teollisuuden kotimaassa valmistetut esineet alkavat pian olla todellisia keräilyharvinaisuuksia. Tästä saankin oikein kunnon aasinsillan aiheesta, joka eilen melkein enemmän särki sydäntäni kuin oma syöpä tai muu mahdollinen sairaus, joka mahaani korventaa.
Apea mieleni johtuu siitä, kun kotimainen tuote toisensa perään ja usein koko tuotanto siirtyy muille maille. Missä on vastuu suomalaisesta työstä? Ennen tehtaanpatruunat perustivat lastentarhoja, kouluja ja sairaaloita enkä usko, etteivät he laskutikkua silloinkin käyttäneet. Heillä vain oli suuri vastuu alaisistaan, jos kohta työolosuhteissa saattoi olla paljon parantamistakin.
Sen ymmärrän hyvin, että tuotannon on oltava kannattavaa, mutta jos firma tekee hyvää tulosta ja silti lopettaa valmistuksen Suomessa, niin sitä en käsitä. On ihan höpöpuhetta, että tuotteet tehdään uudessa kotimaassa tarkan valvonnan alla, jopa suomalaisten johdolla. Toki tilaaja esittää piirustukset ja valvoo tuotantoakin viimeistään silloin, kun tavarakontti kopsahtaa logistiikkakeskukseen tai kun asiakas rupeaa reklamoimaan.
Halpismaissa on omat työehtonsa, joita noudatetaan taikka ei noudateta. Useimmiten kai matalapalkkaiset naiset, jos ei vallan pikkutytöt, uurastavat pitkiä viikkoja kurjissa olosuhteissa ja surkealla palkalla. Nyt en erityisesti osoita ketään sormellani, mutta olenpa lukenut muutaman kirjan joka on valaissut asiaa, viimeksi Marimekon tarinan, joka on parhaillaan tieto-Finlandia -ehdokkaana.
Kotimainen taloustavarateollisuus on hyvin sydäntäni lähellä, kun olen sitä lähes koko työurani, viimeisiä vuosia ennen eläköitymistä lukuunottamatta, palvellut eri firmoissa. Siksi sydäntä särki, kun Nuutajärven yli 200-vuotias tehdas lakkautettiin. Iittalassa tehdään jotain, mutta osa lasista tulee sinnekin ulkoa. Jostain luin, että värilasi tehdään itse, kun sitä eivät muut osaa... Sorsakosken aterintehdas lopetettiin 2000-luvulla. Kattilatehtaalla kai sentään jotain vielä tehdään. Luulisin. Nämä kaikki ovat olleet osa kansallista identiteettiä, kansan rakastamia. Kuka rakastaa made in China -posliinikuppia yhtä hartaasti? Oi, tiedän kyllä puheet kansainvälistymisestä. Skandinaavinen muotoilu on tiemmä nousussa maailmallakin, mutta missä ovat nuoret suomalaiset muotoilijat tällä alalla? Muotoilijat, ei koristelijat.
Viimeinen häpeäpilkku on se, kun eilen ilmoitettiin että kruununjalokivi Arabian tehdas lakkautetaan. Isännän, Fiskarsin, ääni on puhunut. Ruotsin vastaava jalokivi Rörstrandin tehdas ajettiin alas jo monta vuotta sitten, saman isännän toimesta sekin. Usko pelkän brändin voimaan ilman syvempää sisältöä on vahva, mutta aika näyttää, ovatko nämä päätökset olleet oikeita vai vääriä. Lähes surkuhupaisaa on se, kun Arabian nimi häivytettiin muistaakseni jo viime vuonna ja tehtaasta tuli komeasti Helsingin keramiikka- vai olisko posliinitehdas.
Moni varmaan luulee edelleen ostavansa suomalaista posliinia, kun hankkii vaikkapa Muumi-mukin. Viime vuosina lähinnä lautasia on valmistettu Suomessa, muut tulevat ilmeisesti mikä mistäkin, Kiinasta, Thaimaasta ainakin, ehkä Virostakin sopimusvalmistajilta kuulemma. Kun tehtaan 140 viimeisestä työntekijästä kenkää saa 120, niin onpa mielenkiintoista nähdä, miten esimerkiksi tuotekehitys, laadunvalvonta ja markkinointi sitten hoituvat niillä resursseilla. Ja mitä tapahtuu entiselle yhdeksännen kerroksen taideosastolle, jos ei enää ole tehtaan taitavia osaajia apuna tai vaikkapa polttouuneja kuumana.
Mutta ei tämä tietenkään ole pelkästään Fiskarsin asia. Mietityttää, uskaltaako sitä ostaa muuta kuin ennen 2000-lukua valmistettuja esineitä tai pienten pajojen tuotteita. Kerman Savi lopetti. Pentikistä en tiedä. Monet suomalaiselta kuulostavat tavaramerkit ovat kaikkea muuta kuin kotimaisia. Jos johonkin uskon, niin Sinituotteen tavaroista kai ainakin suurin osa sentään tehdään Kokemäellä. Kerran omistaja jossain lehtihaastattelussa totesi maksavansa mieluummin suomalaisille ja ruotsalaisille tekijöille kuin pienille kiinalaisille. Toivottavasti sana pitää edelleen.
Helpotti kun sai pauhata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!