lauantai 10. syyskuuta 2011

Paikalla taas!

Hengissä ollaan, vaikkei muutamaan päivään ole ollut aikaa tai oikeastaan voimia raportoida kuulumisia. Flunssa pitää sitkeästi pintansa ja nyt sen on tietysti jo saanut rakas ukkelinikin. Tytär makasi iltapäivällä kotonaan kuumeessa ja lapsenlapsi sai viikko sitten lääkekuurin. Huoh. Tässä taudissa on erityisen ikävänä piirteenä yskä, joka melkein repii keuhkot ja sattuu kylkiin.

Sain jo monta päivää sitten iloiseksi yllätyksekseni hienon pokaalin Vanhan talon tarjah:lta.


Samalla sain tehtävän. Pitää kertoa kymmenen uutta asiaa itsestään. Tässä niitä tulee, asioita, joita en ole koskaan täällä kertonut ja tarinasta tulee pitkä

Sen jo kerroin, että vietin iki-ihanan viikonlopun -  tapasimme 25 kurssikaverin kanssa ja muistelimme opiskeluaikoja, valmistumistamme ja kaikkea sitä, mitä itse kukin näiden 40 vuoden aikana on puuhastellut.  Elämäkerrat olivat mitä moninaisimmat. Niihin mahtui iloa ja surua, terveyttä ja sairautta, työtä ja työttömyyttä, vaativia työtehtäviä ja hanttihommia, onnea ja murhetta, mutta päällimmäiseksi nousi ilo ja kiitollisuus kuluneista vuosista. Ja riemu tapaamisesta! Tunnistimme toisemme, vaikka meillä muutamalla oli takamus levinnyt tai naama rypistynyt. Harmaita hiuksia ei juuri näkynyt, kas kummaa!

Viikonloppu oli oikeasti voimaannuttava. Vaikka oppilaitoksemme ei ollut sisäoppilaitos, niin silti vietimme niin paljon ja tiiviisti aikaa yhdessä, myös vapaa-aikaa, että 40 vuotta ei ole aika eikä mikään etäännyttämään. Asiaa tietysti auttaa se, että olemme näiden vuosien mittaan tavanneet neljä tai ehkä viisikin kertaa, viimeksi 10 vuotta sitten. Kurssillamme aloitti 36 ja nyt meitä oli paikalla 25. Yksi on jo poissa, mutta ehkä seurasi riemukasta menoamme pilven reunalta. Iloinen nauru varmaan kuuluikin taivaaseen asti!

Siitä on tosiaan jo 40 vuotta,  kun me 35 hehkeää nuorta naista uusissa valkoisissa asuissamme, vakavina ja vähän tärkeän näköisinä astelimme hakemaan todistusta ja punaista ruusua rehtorin kädestä. Yksi meistä nimittäin oli jo ensimmäisen vuoden jälkeen joutunut jättäytymään seuraavalle vuosikurssille mammaloman takia, mutta niin vain hänkin osallistui 40-vuotistapaamiseemme.


Ajan muodin mukaan nipin napin polveen ulottuva "virkapuku" oli ensimmäistä ja ainakin minun tapauksessani myös viimeistä kertaa päällä. Rintapieleen saatiin kultainen neula, jonka kuvio symboloi tiedon valoa ja kotilieden lämpöä. Takana oli 3,5 vuoden tiiviit opinnot.

Aloitimme juhlapäivän "kotikirkossa" eli Alppilan kirkossa, jossa jumalanpalveluksen toimitti kirkkoherra Otso Kianto kanttori Ahti Kuorikosken avustamana. Valmistujaisjuhla oli opistolla, mutten enää muista ohjelmaa sen tarkemmin. Kaiketi siihen kuului rehtori Aune Saloheimon puhe ja ainakin musiikkia. Ehkä joku meistäkin puhui. Varmaan meillä oli myös kakkukahvit, kun kerran köksämaikoiksi valmistuimme. Nuorempi kurssi saatteli meidät lopulta ulos talosta harjanvarsi-kunniakujaa pitkin. Oppilaitos oli Helsingin Kotitalousopettajaopisto (Sturenkatu 2a)  ja me olimme laitoksesta valmistunut kurssi numero sata. Valmistumisvuonnamme 1971 oppilaitos vietti 80-vuotispäiviään ja ylioppilaskunta 20-vuotisjuhlaa.

Tänään tätä laitosta ei enää ole. Talo tosin on pystyssä ja muutaman häpeän vuoden jälkeen taas arvoisessaan käytössä, kun Museovirasto muutti sinne tänä syksynä. Arkkitehtien Erik ja Elma Lindroosin piirtämä rakennus on suojeltu ja nyt kunnostettu perinpohjin uuteen käyttötarkoitukseensa. Tuohon aikaan säätiömuotoisen oppilaitoksen ensimmäinen oma koulutalo nousi 1950-luvulla "keräämällä ja kerjäämällä", kuten olen jostain kuullut tai lukenut. Rakennus vihittiin käyttöönsä vuonna 1957.

Me opiskelimme opistotasoisessa oppilaitoksessa ja tiiviisti opiskelimmekin. Muistan lukeneeni, että sinä vuonna kun aloitimme, olisi lääkiksellekin päässyt helpommin kuin armaaseen opinahjoomme. Päivät olivat pitkiä, mutta teoria ja käytäntö vuorottelivat sujavasti. Pohjakoulunamme oli ylioppilastutkinnon lisäksi sadan päivän talouskoulu. Ensimmäisen puolen vuoden opintojen jälkeen oli vuoden mittainen harjoittelu neljässä kohteessa eli perheessä, kansanopistossa, sairaalassa ja ravintolassa, 3 kuukautta kussakin. Tuntien pitämistä opeteltiin kaupungin harjoituskouluissa ja omassa talossa sekä murrosikäisille että aikuisille.

Teoria-aineissa luimme aika laajat kurssit kasvatustiedettä ja psykologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja ravitsemustiedettä, kansantalouttakin oli ja tietysti ns. oman alan teoriaoppeja. Vielä silloin emme tenttineet mitään yliopistolla, mutta moni suoritti arvosanoja kesäyliopistossa, minäkin kasvatustieteen appron. Ja vaikka meistä tuli päteviä kansalaiskoulun opettajia, lähti moni vielä erikseen auskultoimaan silmällä pitäen tulevan peruskoulun lehtorin virkoja. Minun tavoitteenani ei ollut koulutyö. Nyt kun katselimme taaksepäin, totesimme koulutuksen antaneen hyvän ja laaja-alaisen pohjan monenlaisiin tehtäviin. Itse tähtäsin alun perin muualle kuin koulumaailmaan ja niinpä olenkin leipäni ansainnut neuvonnan, markkinoinnin ja viestinnän aloilla.

Me olemme sen ikäisiä, että suuri osa on jo eläkkeellä, osa jatkaa vielä työelämässä. Osa on toiminut opettajana, osa vallan muissa tehtävissä, korkeassakin asemassa.  Opettajienkin työsarka oli niin laaja kuin olla voi alkuopetuksesta ja erityiskouluista aina korkeakoulun lehtoreihin asti. Moni oli täydentänyt tutkintonsa nykyiseksi maisterin tutkinnoksi ja olipa joukossamme yksi väitellyt tohtorikin, tosin eri tiedekunnasta.

Opisto liitettiin muutamaa vuotta myöhemmin kiinteästi Helsingin yliopistoon. Sitten ala sai ensimmäisen professurinsa ja lopulta laitoksesta tuli Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kotitalous- ja käsityötieteen laitos ja seurasi muutto Alppilasta keskikaupungille. Viimeisessä yliopistomyllerryksessä laitos taisi taas menettää itsenäisyytensä enkä tiedä sen nykyistä statusta tai nimeäkään. Alan koulutus ei ole loppunut, mutta on kuulemani mukaan aika tavalla muuttunut.

Me olimme kuitenkin sturelaisia ja opimme tekemään valkokastikkeen ja juustokohokkaan monella tavalla vaikka silmät kiinni. Opisto oli turvallinen ja kodikas paikka varsinkin maalta tulleille opiskelijoille. Tiesi, milloin menee kouluun ja tiesi myös varmasti, milloin valmistuu. Tavallisia opiskelijoitahan me olimme, asuimme alivuokralaiskämpissä ja kävimme osakuntien tai oman ylioppilaskunnan hipoissa jos opiskelulta ehdimme ja jaksoimme, mutta seurustelimme paljon myös keskenämme vapaa-aikana. Poikakavereista tuli sulhasia ja monesta aviomiehiä jo opiskeluaikana. Siihen aikaan näet avioliittoja vielä karsastettiin. Kaikki tunsimme toisemme, luullakseni. Toiset paremmin, toiset huonommin, mutta ainakin nyt olimme kuin yhtä suurta perhettä. Sturen henki on ollut oma käsitteensä, josta kuulemma nykyopiskelijatkin ovat kuulleet. Jotain perää siinä on, mitä kai kuvaa hyvin tämä meidänkin tapaamisemmekin.

Valkoinen työtakki jäi minulta kokonaan käyttämättä. Olisinkohan leikannut sen joskus matonkuteeksi?

Olisikohan tässä jo yhdeksän kohtaa lueteltuna, kysyy Villiviini alias Auli Eho ja heittää haasteen Kaisalle, Outille ja Sirkulle. Ottakaapa pokaalinne ja vastatkaa kuten kai tarkoitus oli eli 1,2,3 jne eikä kirjoittamalla tällaista pienoisromaania...

Kaisa ja Outi ovat vanhimpia blogikavereitani. Teidän blogejanne on suuri ilo lukea ja kannustavat kommenttinne tekevät minut aina yhtä iloiseksi. Kummankin elämän punainen lanka on säilynyt haalistumatta vaikeuksienkin keskellä, näin olen ollut aavistelevinani. Sirkku on uudempia tuttavuuksia, mutta sitäkin arvokkaampi. Sinunkin elämänasenteesi ja rohkeutesi olla oma itsesi suuren perheen arjen pyörittäjänä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olette kaikki upeita naisia ja pokaalinne ansainneet!



2 kommenttia:

  1. Voi kiitos pokaalista :D
    Olipas mukavat muisteluksetkin!
    Toivottavasti flunssa antaa periksi. Meilläkin 3 nuorimmaista on vuoron perään ollut "räkätaudissa", ihan kirjaimellisesti. Kuumetta ei ole ollut, eikä onneksi koulupoissaoloja tullut, mutta nuhaa piisaa... Heti se meillä aina alkaa, kun alkaa koulutkin.

    VastaaPoista
  2. Tulin ottamaan "Kaisa-eston" pois päältä. Mikähän tässä on, kun joskus eivät kommentit pääse lainkaan kulkemaan?

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!