Alamäen jälkeen mennään ylämäkeä ja päinvastoin

Tässä on ollut muutama huippuhyvä päivä. Eilenkin naputtelin vielä pitkälle tämän aamun puolelle tietokonetta ja huomasin kirjoittavani sivua 201... Postiakin oli tullut vielä illalla. Sukulaistyttö, tai siis tarkemmin sanottua itseäni kymmenkunta vuotta vanhempi rouva lähetti sähköpostia, kannustuspostia ja kertoi laittavansa pikapuoliin minua kovasti kiinnostavia juttuja postiin. Elän toivossa, että lähetyksessä on myös vanhoja valokuvia.

En muista, olenko aikaisemmin käyttänyt tätä herukanoksakuvaa. Tämä on kukkapenkin laidassa ja tähän asti ainakin osoittautunut kovin koiraspuoliseksi. Nyt siinä on ollut kukkia ja elättelen toivoa, ettei sitä tarvitsisi poistaa kasvivalikoimastani.Ehkä viime vuoden lannoituksella oli oma merkityksensä, toivon ainakin.

Olin tänään äitiä katsomassa. Kun tapani mukaan esittäydyin, joutui hän pitkään pinnistelemään. Villiviini, Villiviini? Niin Villiviini, olet tullut Helsingistä?  Mitäpä minä muuta kuin myöntelin. Juu, Helsingistä tultiin. Tällä kertaa äiti puheli tai tarkemmin sanottuna vastasi typeriin kysymyksiini. Onko ruoka maistunut? Ei. Onko kukaan käynyt? Ei. Oletko saanut nukuttua? En. Sitten juttelin sympaattisen hoitajan kanssa. Se jätti raskaan, hyvin raskaan olon.

Viime päivien eutanasia-keskustelu nyppii minua. Onhan se niin, että ihmisen päivillä on määränsä ja mittansa, mutta kun tätä hiljaista eutanasiaa tehdään kuitenkin kaiken aikaa, joka päivä. On kuulemma tehty jo kymmenet vuodet. Jättämällä syöttämättä, jättämällä juottamatta, jättämällä hoitamatta, antamalla olla vaan. Tekemällä erilaisia arvovalintoja. Omaisille puhuen tai puhumatta. Vetämällä yön hiljaisuudessa letkut ja piuhat irti. Ja sitten vaan viisastellaan hyvästä ja arvokkaasta lopusta. Hyvä ja arvokas loppu kaiketi olisi se, että saisi lähteä suorilta jaloilta omassa kiikkustuolissa istuen, ei juuri mikään muu. Tai ehkä se, mistä toinen ystäväni tänään kirjoitti sukulaisensa lähdöstä: yöllä unessa sen jälkeen kun lähiomaiset viimeisiksi sanoikseen edellisenä iltana lukivat ääneen iltarukouksen: Levolle Luojani, armias ole suojani.

Kun nyt kuolemaa mietin, niin tulee mieleen yksi rakas läheinen, joka lähti adventin aattona. Joulutorttuainekset olivat pöydällä valmiina odottamassa leipomista. 90-vuotiaana hän oli valmis lähtemään ja saikin lähteä kotoa.

Mutta ongelma on esimerkiksi meidän äidin ja monen muun kohdalla se, että yhtenä päivänä hän on jollain tavalla virkeä tai ainakin silmät rakosellaan, toisena ei suutaan avaa sen vertaa, että sinne saisi edes puurolusikallista.