Johan on ollut viikko

Suunnittelin arvontaa, muta sekin jäi hamaan tulevaisuuteen, sorry vaan. Iskihän se tauti minuunkin. Pian viikon olen nukkunut- hyvin ihme kyllä - takkahuoneen nojatuolissa, josta on lyhin matka vessaan. Maha on tyhjentynyt kummastakin päästä, viimeksi onneksi vain alakerrasta. Yhden yön olin tiputuksessakin, mutta tauti jatkui heti kun pääsin kotiin. Eilinen oli jo hyvä päivä, mutta viime yönä se alkoi uudestaan. Vessareissu 2 - 5 minuutin välein ei ylentänyt mieltä millään tavalla. Sairaala epäili noro-virusta, jota kuulemma on oikein paljon nyt liikkeellä. Tulokset eivät olleet vielä perjantaina valmiit. Että silleen tämä viikko on mennyt.

Nyt iltapäivällä kyllä jo uskalsin otta kupillisen laihaa kuppi-kuumaa-keittoa ja suunnitelmissa ehkä on vielä ilta-ateriaksi jotain muuta soppaa, jotta saan lääkkeet otettua.

Keljuinta on vika silmissä: näen kirjaimet kahtena ja sen takia varmaan tässäkin on runsaasti kirjoitusvirheitä. Silmätutkimuksiin on muutenkin tulossa kutsu, jotenka ehkä tästäkin selvitään. Mies sen sijaan tuntuu tervehtyneen, mutta häneltä peruuntui sekä eilisen leikkaus että siihen liittyvåät lisätutkimukset.  Eilen oli vähän tiukka päivä ja sen takia kai hän toi kaupasta  kaksi kassillista pääsiäiskukkia . Ohrakin on itänyt mukavasti.

Kokonaan toinen juttu on se, millaisen pääsiäisen jaksamme valmistella. Mukulat tulevat syömään, mutta saavat eteensä hyvin kevytversion tänä vuonna.  Ei jälkiruokaa ja kaupan kakkua. Tytär lupasi tulla kattamaan vähän etukäteen.

Kun ei ole uusia kuvia, niin jänöpupu saa poseerata. Näitit kukkaset pitääkin mennä heti kuvaamaan. - Yksi etu sentään tästä viheliäisestä vaivasta: paino on pudonnut 5 kiloa.

Olipa päivä!

Tästä piti tulla kiva päivä. Martta-kavereita oli tulossa iltateelle ja värväsin vielä muutaman naapurinrouvankin mukaan. No, rouvat olivat flunssassa ja peruivat tulonsa. Mutta myös minä jouduin perumaan koko teeillan.  Se alkoi näyttää selvältä jo aamupäivällä, kun mies oli majoittunut tiiviisti vessan ovipieleen valvottuaan samoissa askareissa puolet yöstä. Mahatauti siis jyllää talossa. Itse en ole ainakaan vielä sairastunut.

Mietimme aamulla, olivatko lammasjauhelihapihvit, jotka mies toi valmiina kaupasta, mahdollisesti pilaantuneita ja olivatko ne jääneet liian raaoiksi. Mies söisi kaiken lihan vaikka kokonaan paistamatta, mutta itse kavahdan liian raakaa lihaa. Tästä asiasta emme ole koskaan päässeet yksimielisyyteen.  Jos tässä on kyse ruokamyrkytyksestä, niin oikein muuta  aiheuttajaa emme keksineet, ellei sitten kyseessä ole joku alkava flunssapöpö tai mikä tahansa muu tauti. Keljua joka tapauksessa, kun koko päivä meni näissä merkeissä. Ilta oli jo rauhallinen ja nyt mies jo asettuikin yöpuulle. Toivottavasti tauti oli ja meni.

Ei tässä ole kameraa käytetty, joten pihalla kiljuva, mutta komea fasaanikukko saa piristää blogia. Tätähän käytin joku aika sitten hederinä. Toivotaan parempaa huomista ja teille myös kivaa viikkoa!

Harkat menossa

Mies on valitellut jo muutaman viikon kipeää lapaansa, josta kipu on siirtynyt olkaniveleen. Pasuunaharjoitukset ovat kuitenkin menossa, tosin ilmeisesti aika lyhyet ja varovaiset. Huomisiin harkkoihin hän kuitenkin aikoo osallistua ja keskiviikon soittotunnille, mutta arveli, että tätä vaivaa ruvetaan seuraavaksi hoitamaan sitten kun edellisestä toimenpiteestä tokenee. Itse olen ollut ihan hyvässä kunnossa. Sokerit alkavat kai pian olla kohdillaan ja tiistaina on aika diabeteshoitajalle. Muuten ei sen kummempia vaivoja ole ollut.

Tänään mies toi tilauksesta orkidean, kun yksi kuivui ja kuoli niin takuuvarmasti, ettei siitä ollut enää muuta kuin ruukku ja ranka jäljellä. Toinen orkideoistani yrittää lykätä uutta vartta ja onhan minulla kaksi muutakin, vähän erilaista. Hengissä ovat ja kasvattavat uuttakin. Tänään tullutta ei ole vielä kuvattu, mutta kliivia jatkaa kukkimistaan.

Olen lukenut tämän päivän sukuselvityksiä ja yrittänyt yhdistellä asioita keskenään ruutuvihkoon. Eilinen oli hyvä päivä: kirjoitin yhden jutun ja aloitin toista, mutta nyt pitää varmaan lähteä silityspuuhiin. Huomenna saan vieraita ja on eduksi, jos mekon ja pöytäliinan silittää jo tänään valmiiksi... Vieraat lupasivat tuoda tarjottavat, joten sikäli ei huolta. Lupasin vain keittää teetä tai kahvia tai vaikka molempia.

Mukavaa viikonloppua!

Vuorovedolla mennään

Kauniit päivät jatkuivat. Pienet narsissit ovat avanneet terassilla kukkansa ja ovat kuin pieniä aurinkoja. Tein tänään pienen (siis todella pienen) ajelun Potku-Petellä ensin kompostille, sitten postilaatikolle ja vielä puoliväliin kujasta siinä toivossa, että joku kukkisi matkan varrella. No ei kukkinut, mutta nämä kyllä ilahduttivat.

Kun minä olen rampannut viimeiset seitsemän kuukautta muutaman viikon välein sairaalassa ja labrassa, niin nyt vaihdettiin vuoroa. Mies sai kutsun pieneen toimenpiteeseen ja kutsu tulikin paljon odotettua nopeammin. Tulossa on vanhojen ukkojen vaivan korjaaminen eli eturauhasen höyläys. Ennakkotieto oli, että operaatio on ihan vain pieni, mutta kun tänän tuli sairaalasta papereita, niin ei se taida ihan NIIN pieni ollakaan. Tänään hän kävi labrassa ja maanantaina on mm. tapaaminen anestesialääkärin kanssa. Perjantaina sitten toimenpiteeseen ja ehkä päivän, parin päästä kotiin, sillä tuskin ne ennen maanantaita ketään kotiuttavat. Miehellä on tiedossa muutakin asiaan samaan laitokseen, kuten itsellänikin myöhemmin keväällä.

Labran jälkeen kävimme Kinuskillassa aamiaisella. Kun edellisellä kerralla olimme vähän pettyneitä, päätimme antaa tälle kellokoskelaiselle suosikkipaikalle uuden mahdollisuuden. Kumpikin otimme burgerit, joiden kanssa tuli keko salaattia ja vielä rapeita chipsejä eli tämmöiselle sokeritautiselle ihmiselle ei-varmaankaan-niin-kovin suositeltavaa ruokaa. Oma burgerini oli kanaa, jossa oli mm. ananasta ja ai jee että se oli hyvää! Mies otti perinteisemmän pihvin. Tuli tuntu, että koko lista pitää käydä siellä syömässä, ihanat kakut mukaan lukien. Nyt ostin kaksi palaa, jotka tosin kokematon myyjälikka pakkasi niin, että kakut olivat nurinnistoin, kun ei raukka osannut tehdä laatikkoa niin, että se pysyisi kiinni. Mutta ei se mitään, suklaakakun, jossa oli välissä ainakin puolukkamoussea ja päällä höysteenä kinuskia ja ainakin pähkinöitä, oli tosi namia. Ihme kyllä, sokrut eivät olleet pahasti koholla näiden herkkujen jälkeen. Toisen palan sentään raaskin jättää huomiselle. Kakut ovat mahtavan makuisia, mutten hoksannut kysyä hintaa. Halpoja ne eivät taatusti ole. Toivottavasti muistan ottaa jäljelle jääneestä kuvan huomenna...

Kun ei ole kuvaa kakusta, on kuva kotiaamupalasta. Tässä nuo voileivät anastavat turhan suuren huomion, sillä mielelläni esittelen taustalla olevan salaatin. Siinä on silputtuna yksi avokado, muutama kirsikkatomaatti, valkosipulin kynsiä marinoituna, pala chilipaprikaa ja kurkkua, jos on. Vihreä on itse kasvatettua basilikaa

tai sitruuamelissaa. Kumpikin kasvaa kohisten lampun alla.

Pieniä ovat ihmiset ilot

Aloittelin tätä jo eilen, mutta uni kävi silmiin. Hyvä että muistin tallentaa sepustukseni. Nyt siis on menossa vain pikapäivitys eli muokkaan vanhaa tekstiä sen mukaan mitä on ehtinyt tapahtua.

Yksi ilo ja myös haikeus oli tänään: mentiin vaaria tervehtimään. Hän jo varmaan olikin tosi huolissaan, kun emme ole käyneet hänen Kaunialasta paluunsa jälkeen. Ja uupunut, siitä haikeus, miten 93-vuotias jaksaa. Keväthän on usein vanhuksille tosi rankkaa aikaa ja nyt vaari oli saanut taas - siis taas kerran - mahavaivansa samasta paikasta. Eilen hän sai lääkkeet ja tietysti lääkärireissu, käynti apteekissa ja kaupassa olivat uuvuttaneet vanhan miehen, vaikka häntä kuskataankin pyörätuolissa. En ole nähnyt isää niin väsyneen näköisenä sitten äidin kuoleman ja hautajaisten. Vähän apea mieli jäi käynnistä, joka tosin oli lyhyt. Hieroja oli tulossa ja me häivyimme pois jaloista siinä vaiheessa. Soitin kuitenkin systereille tilannetiedotuksen. Toivottavasti yöunet ja uusi päivä virkistävät väsynyttä.

Päivä, kuten eilinen ja toissapäiväkin, ovat olleet upeita. Tietysti jo yksistään  kevätlämpö ja aurinko on virkistänyt vallan tavattomasti. Sen verran näkö viiraa edelleen, että väitin vaarille nähneeni jo kevään ensiairuita eli leskenlehtiä. Mies sanoi, että ne olivat jotain muovijätettä tien varressa. Täälläkin on nyt yöllä kuulemma näkynyt upeita revontulia, mutta minä pöljä en niitä kylläkään nähnyt.

Mutta lisää siitä ilosta. Se alkoi pulputa jo heti eilen aamulla kun olin paikallisen aviisin avannut:

Miten minä tämän kuvan nyt käännän, kun se jo kertaalleen oli käännetty ja varustettu valokuvaajan nimellä? Kuvaaja siis on Anton Soinne.

Alla oleva linkki kertoo, että täkäläinen pienkustantamo REUNA ja sen reipas Tarja Tornaeus ja miehensä ovat perustaneet liikkuvan kirjakaupan, joka kulkee kesän pitkin maita ja mantuja, seuraavaksi nokka on kohti Jyväskylää. Toivottavasti linkki säilyy tässä edes jonkin aikaa. Tämä siis kirjan vuoden kunniaksi.

Omatkin kirjani pääsivät mukaan reissaamaan. Taisi olla vähän mukana lukkarinrakkautta paikallisen kirjailijan ja kustantajan välillä, sillä kustantamo oli minulle vain nimeltä tuttu aikaisemin ja pääsin kovaan seuraan. Uudenmaan kirjoittajista löysin vinkin ja eikun mukaan vaan! Minä kiitän ja kumarran. Ajattelin, että myynti ei ehkä sen kummemmaksi kohoa, mutta nyt ainakin jo on kaksi ensimmäistä kirjaani myyty eli pää avattu. Bussi kääntää huomenissa vai oliko se jo tänään nokkansa kohti Jyväskylän messuja.

http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/272739-reuna-kustantamon-kirjakauppa-kulkee-pyorien-paalla

Tänään on tapahtunut muutakin, sellaista josta en voi tänne kirjoittaa. Sen verran kuitenkin, että tilaukseen pitäisi saada laumoittain enkeleitä, ei minulle vaan eräälle perheelle.

Ihmeellinen päivä

Tässä nyt taas kirjoittelen keskellä yötä, kun uni on vielä hakusessa. Aika jänniä, ellei suorastaan ihmeellisiä, juttuja on tänään tapahtunut. Ensinnäkin tämä otsikkokuva. Sen ja muutaman muunkin otin tänään. Ensn pihassa oli tämä:

Eikä hetkeäkään, kun niitä oli jo kaksi. Olemme pitkään epäilleet, että heitä voi asua tuon matalaoksaisen pihakuusen suojassa, ties vaikka siellä olisi jo poikasetkin. Pupujussipari kuitenkin viihtyi pihan puolella nakertamassa sammalta. Juurti eilen sanoin miehelle, että pitäisi ehkä kalkita nurmikkoa, mutta enpä taida sitä tehdäkään, nyt kun on ainakin kaksi uutta "perheenjäsentä" pihassa.

Enkeleitäkin taisi olla liikkeellä. Onnistuin huutamaan huutonetistä tämän Heljä Liukko-Sundströmin ihastuttavan enkeli-lasikortin. Muutaman muunkin enkelijutun olen ihan lähiaikoina hankkinut, mutta tämä kosketti erityisesti ja olinkin aika iloinen, kun huomasin sen saavani.

Mutta vielä iloisemmaksi tulin, kun ilmeni, että kortin myyjä asuu ihan naapurissa ja hän lupasi tulla tuomaan sen kotiovelle asti. Emme olleet aikaisemmin tavanneet ja niin siinä istuttiin ja tutusteltiin. Kun hänen sukunimensä oli tuttu ja kotipaikka myös, kysyin tietysti uteliaana ihmisenä, mitä sukua ja huonetta hän on. Joopa joo, melkein oltiin sukulaisia: tuolissa istui lapsenlapseni isän pikkuserkku! Että voi maailma olla pieni. Lisäksi hänen naapurinaan asuu mitä ilmeisemmin ihan oikea, ennenstään tuntematon sukulainen tai ainakin ehkä sukulaiseni eksä. Ja tunsipa vieraani myös yhden  pikkuserkkuni.

Niin että arvelen enkelin tuoneen minulle tänään yhden uuden ystävän. Uusia ystäviä tai vähintäänkin uusia tuttavia on tulla tupsahtanut vastaan tämän sairauteni aikana säännöllisin välaiajoin, puhumattakaan siitä, miten vanhat tutut ovat eläneet niin sanotusti hengessä mukana, tukeneet ja kannustaneet. Aiheellinen oli varmasti muistutus siitä, että enkeleitä pitää muistaa myös kiittää.

Mitäpä sitä muuta? Syötiin oikea herkkuateria. Pakkasessa on poroa ja otin jo eilen sulamaan paketin paahtopaistia, jonka lykkäsin piimään marinoitumaan. Siis ihan pelkkään piimään. Voi ettäs paisteista tuli pannulla paistaen herkkuateria! Lisäksi keitin ruusukaaleja ja työnsin uuniin miehen toivomat ranskanperunat. Tarkoitus oli keittää myös parsaa, jota oli ilmestynyt kauppaan viikolla, mutta sen unohdin. Sitä paitsi pienten kaalinpäiden perkaamisesssa oli jo ihan tarpeeksi askaretta. Ehkä syömme parsan huomenna.

Mitä sitten vaivoihin tulee, niin ei uutta. Ihan eivät sokerit tahdo olla kohdillaan, mutta onneksi jo maanantaina on diabeteshoitajan vastaanotto. Näkökään ei ole parantunut, jos ei pahentunutkaan. Näillä eväillä nyt mennään.

Kaikenlaisia haaveita ja unelmia

Tärkein haaveeni juuri tällä hetekllä on saada näkö palautumaan. Onneksi en katsi juuri ollenkaan telkkaria, joten tekstityksen ja kuvienkaan hämäryys eivät haittaa. Sen sijaan tämä tietokoneen näyttöruudun tiiraaminen haittaa. Suurennan fonttia aina kun voin ja viitsin, mutta on tämä rasittavaa ja kurjaa. Lääkäri arveli, että kyseessä voi hyvinkin olla ohimenevä ilmiö, mutta täytyypä kuunnella, mitä diabeteshoitaja maanantaina asiasta lausuu. Iriitti vaivasi pari kesää sitten, muta ei tämä sitä ole.  Sokeriarvot ovat tosiaan olleet niin korkealla, että seuraukset voivat olla mitä tahansa. Toivottavasti ei kumminkaan sokeus. Onnekswi pysytyn lukemaan kirjaa ja lehtiä ihan hyvin, mutta jo tämä työpöydän toisella laidalla oleva näyttöruutu on liian kaukana.

Mies huomasi tutun taidekaupan loppuunmyynnin ja sinnepä päätimme lähteä katsomaan, olisiko jotain meille sopivaa myynnissä. En ole maalannut - valehtelematta - ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta olisikohan nyt sopiva hetki kaivaa penselit esille? Tiedän, että en ole ihan huono, mutta kylläkin ammattitaidoton. Lisäksi muuttaessani tähän taloon nousi kynnys melkein taivaan tasalle, kun sekä minulle tuntemattomaksi jäänyt anoppivainaa että miehen ukki ja muutama muukin sukulainen olivat nimekkäitä taiteilijoita. Toisaalta, jos he opiskelivat vuositolkulla alaa nimekkäissä taidelaitoksissa mahtavien opettajien johdolla, niin miten minä voisin kuvitella osaavani amatöörinä jotain muuta kuin tuhertaa?

Toisaalta ja toisaalta. En kuvittelekaan olevani tai tulevani Rembrantiksi, vaan maalaavani ja piirtäväni iahan vaan omaksi ilokseni. Silti se kynnys vain on jotenkin ylitettävä, vaikka miten hitaasti yli kömpien. Mies kannustaaa kovasti ja on iloinen Itselläkin hänellä taitaa olla vähän samaa kynnystö ylitettävänä. Taidetrpiasta puhutaan ja sen voimaan minäkin uskon.

Pikkulikkana piirtelin mielelläni prinsessakuvia.Koulussa oli loisavat piirustuksenopettajatm Auli Wahlberg ja Käpy Tarus, mutta opiskelukirreet kai veivät taideinnon eikä sitä ennenm kotoakaan tainnut juuri kannustusta herua. Nyt myöhemmin, kun elämä potki oikein rautakengillä, hoksasin ruveta maalaamaan ja kävinkin yhden talven  työväen opiston kurssilla ja sain muutaman taulun jopa paikalliseen haraastelijoitten näyttelyynkin. Yhdenkin pikimustan ttaulunimuistan, mutta onneksi valo voitti ja vedin päälle vähän iloisempia värejä.

Yhdestä taulusani olen edelleen ylpeä. Maalasin muotokuvan miehestäni, valkuvasta tosin. Harmi vain, että mies ei pidä siitä yhtään. Itse pidän sitä  jopa näköienä...

Kielteinen perinne jatkui. Toinen tytär oli alakoulussa lannistettu perinpohjin, Kouluun oli tullut joku kiertävä maalasinkisälli, joka oli pitänyt tunnin parin verran maalausopetusta ja sen päätteeksi teilannut lapsen hevostaulun ihan maan rakoon. Hevonenhan on tunnetusti hyvin vaikea poiirrettävä ammattilaisellekin, mutta tämä meidån tyttären hevoslauma on mielestäni taitailijan ikään nähden upean eloisa. Mutta niin vain tympeä ope sai lannistettua nuaineikkaan taiteilijasuvun nuorimman vesan niin maan rakoon, ettei hän tietääkseni ole sen jälkeen sutiin tarttunut. Sitähän emme varamasti voi tietää, mihin lahjat olsivat riittäneet, mutta perimä ainakin olisi ollut mahtava. Toivottavasti vielä tulee se päivä, jolloin hänkin kaivaa maalaustarvikkeet esille.