Kaikenlaisia haaveita ja unelmia

Tärkein haaveeni juuri tällä hetekllä on saada näkö palautumaan. Onneksi en katsi juuri ollenkaan telkkaria, joten tekstityksen ja kuvienkaan hämäryys eivät haittaa. Sen sijaan tämä tietokoneen näyttöruudun tiiraaminen haittaa. Suurennan fonttia aina kun voin ja viitsin, mutta on tämä rasittavaa ja kurjaa. Lääkäri arveli, että kyseessä voi hyvinkin olla ohimenevä ilmiö, mutta täytyypä kuunnella, mitä diabeteshoitaja maanantaina asiasta lausuu. Iriitti vaivasi pari kesää sitten, muta ei tämä sitä ole.  Sokeriarvot ovat tosiaan olleet niin korkealla, että seuraukset voivat olla mitä tahansa. Toivottavasti ei kumminkaan sokeus. Onnekswi pysytyn lukemaan kirjaa ja lehtiä ihan hyvin, mutta jo tämä työpöydän toisella laidalla oleva näyttöruutu on liian kaukana.

Mies huomasi tutun taidekaupan loppuunmyynnin ja sinnepä päätimme lähteä katsomaan, olisiko jotain meille sopivaa myynnissä. En ole maalannut - valehtelematta - ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta olisikohan nyt sopiva hetki kaivaa penselit esille? Tiedän, että en ole ihan huono, mutta kylläkin ammattitaidoton. Lisäksi muuttaessani tähän taloon nousi kynnys melkein taivaan tasalle, kun sekä minulle tuntemattomaksi jäänyt anoppivainaa että miehen ukki ja muutama muukin sukulainen olivat nimekkäitä taiteilijoita. Toisaalta, jos he opiskelivat vuositolkulla alaa nimekkäissä taidelaitoksissa mahtavien opettajien johdolla, niin miten minä voisin kuvitella osaavani amatöörinä jotain muuta kuin tuhertaa?

Toisaalta ja toisaalta. En kuvittelekaan olevani tai tulevani Rembrantiksi, vaan maalaavani ja piirtäväni iahan vaan omaksi ilokseni. Silti se kynnys vain on jotenkin ylitettävä, vaikka miten hitaasti yli kömpien. Mies kannustaaa kovasti ja on iloinen Itselläkin hänellä taitaa olla vähän samaa kynnystö ylitettävänä. Taidetrpiasta puhutaan ja sen voimaan minäkin uskon.

Pikkulikkana piirtelin mielelläni prinsessakuvia.Koulussa oli loisavat piirustuksenopettajatm Auli Wahlberg ja Käpy Tarus, mutta opiskelukirreet kai veivät taideinnon eikä sitä ennenm kotoakaan tainnut juuri kannustusta herua. Nyt myöhemmin, kun elämä potki oikein rautakengillä, hoksasin ruveta maalaamaan ja kävinkin yhden talven  työväen opiston kurssilla ja sain muutaman taulun jopa paikalliseen haraastelijoitten näyttelyynkin. Yhdenkin pikimustan ttaulunimuistan, mutta onneksi valo voitti ja vedin päälle vähän iloisempia värejä.

Yhdestä taulusani olen edelleen ylpeä. Maalasin muotokuvan miehestäni, valkuvasta tosin. Harmi vain, että mies ei pidä siitä yhtään. Itse pidän sitä  jopa näköienä...

Kielteinen perinne jatkui. Toinen tytär oli alakoulussa lannistettu perinpohjin, Kouluun oli tullut joku kiertävä maalasinkisälli, joka oli pitänyt tunnin parin verran maalausopetusta ja sen päätteeksi teilannut lapsen hevostaulun ihan maan rakoon. Hevonenhan on tunnetusti hyvin vaikea poiirrettävä ammattilaisellekin, mutta tämä meidån tyttären hevoslauma on mielestäni taitailijan ikään nähden upean eloisa. Mutta niin vain tympeä ope sai lannistettua nuaineikkaan taiteilijasuvun nuorimman vesan niin maan rakoon, ettei hän tietääkseni ole sen jälkeen sutiin tarttunut. Sitähän emme varamasti voi tietää, mihin lahjat olsivat riittäneet, mutta perimä ainakin olisi ollut mahtava. Toivottavasti vielä tulee se päivä, jolloin hänkin kaivaa maalaustarvikkeet esille.