Ihana kukka

Olin toissa keväänä, muistaakseni, esitelmöimässä Mattila-kirjastani ja sain kiitokseksi ihastuttavan orkidean. Kasvi on ollut ja vähän kitunutkin kukkapöydällä eikä paljon ole puuttunut, ettei olisi joutunut kompostiin. Mutta mitä tapahtuikaan? Pari päivää sitten huomasin ihmeen:

Ihan oikeasti tämä orkidea tekee kukkaa ja vielä keskellä talvea! Lajista ei ole aavistustakaan enkä huomannut katsoa, olisiko nimikyltti vielä tallessa. Kun sain tämän, oli maalis-huhtikuun vaihde,

Kaikkien kuolleiden ja vähintäänkin nuutuneiden joulukukkien jälkeen nämä pari kukkaa ovat selvä viesti siitä, että talven jälkeen tulee kevät. Nyt pitää tutkia, onko orkidealannoitetta yhtään jäljellä.

Atsalea ja jouluruusu muuten ovat edelleen hengissä.

Näpertelypäivä

Sain nukkekotini varusteltua aika valmiiksi, melkein valmiiksi. Enää puuttuu verannan kiinnitys ulkoseinään ja siihen hommaan tarvitsen herra mieheni apua. Tämä ei ole ollenkaan innostunut asiasta, mutta koska talo on lähdössä, toivottavasti Tampereelle Nukkekotiyhdistyksen juhlanäyttelyyn, olisi rakennushankkeen loppuunsaattaminen enemmän kuin tarpeellista.

Klikkaamalla tämän saa vähän isommaksi ja nukkisblogissani on muitakin kuvia. Valaistusta piti tulla enemmänkin - tarralla kiinnitettyjä ledejä, sillä muihin sähköistyksiin en rupea. Lamppuja oli kolme, mutta yksi oli risa.

Taloni on numero 2 ja vasta nyt kauhukseni huomasin, että nehän sijoitetaan numerojärjestykseen kadun varteen. Ykkönen on yhdistyksen talo ja sitten tulee tämä, jossa seinät on vinksin vonksin ja ainakin heikun keikun. Toisaalta ehkä hyväkin, etteivät kaikki ole niin valtavan hienoa priimaa - kuten suurin osa on - vaan että meidän porosorkkienkin työt voivat kelvata esille. Kiva harrastus tämä joka tapauksessa on, mutta roskaava.

Mies on pitkään puhunut haluavansa pussipataa eli jotain Meksikonpataa  tai vastaavaa, jota itse höystäisi lisää. Minä olen vastustellut, kun niissä varmaan on kamalasti lisäaineita. Nyt sitten annoin periksi siitä ilosta, että mies lupasi tehdä ruoan. Padassa, jonka nimeä en muista, on alun perin riisiä, paprikaa ja papuja ainakin, mutta mies paistoi siihen lisäksi broileria ja maustoi ruoan sienillä, ananaksella ja hillosipuleilla. Taisi siinä jotain muutakin höystettä olla. Padasta tuli oikein hyvää ja sitä syödään vielä toinenkin kerta. En olisi rakennustöiden jälkeen jaksanutkaan laittaa ruokaa, vaan oikaisin mielihyvin kirjaston sohvalle siksi aikaa kun isäntä keitti.

Onneksi pahimmat paukkupakkaset ovat taas kertaalleen takana. Tänään oli jo alle 20 astetta ja lauhtuu kuulemma tästäkin. Silti nukun yösukat jalassa ja lyhythihainen liivi yöpaidan päällä. Pahimmillaan meillä oli -28. Miehellä ei ole edes patteri päällä omassa sänkykamarissaan. Kuulemma + 7 asteessa on vähän viileää, mutta muuten tarkenee hyvin. Hrrr. Tuleva viikko on kummallakin "sairaalaviikko", minä olen yön yli, mies käymäseltään. Ja yhdet labrakokeet ovat käsittelyssä. Lääkäri varmaan soittaa alkuviikolla.

Loppiainen

En ole vielä ryhtynyt korjaamaan joulua pois, mutta kaipa se on askel kerrallaan tehtävä. Valot saavat vielä jäädä, mutta ehkä tonttuarmeija ja seimiasetelmat pääsevät pian odottamaan ensi joulua.Senkin takia on aika ruveta raivaamaan, kun olen rakennellut nukkekotihommia tuvan pöydän ääressä. Saa senkin silpun samalla hävitettyä.

Tänään täällä oli 22 astetta pakkasta. Toivottavasti ystäväni, joka oli saattelemassa äitiään taivasmatkalle, ei palelluttanut itseään. En tullut kysyneeksi, oliko arkku- vai polttohautaus, mutta se selviää lähiakoina. Äiti sairasti syöpää ja sehän se on peikko, joka taas minullakin on nostanut vähän päätään, kuten jo kerroin. Lääkäri miettii parhaillaan, aikaistaako kontrollitutkimuksia ja joka tapauksessa otatan täällä yhden kokeen ennen sitä. Joulunpyhät ja se, kun kaikki ovat olleet lomalla ja lääkärikeskukset tietysti viettäneet ansaittuja lomapäiviä, niin on viivästyttänyt kaikkea.

Viivästyttänyt myös isän uuden kuulolaitten saamista. On se kumma, ettei edes yksityislääkärissä asia etene. Faija ei kuule juuri mitään edes vanhanaikaisella kuulokojeella, saati ilman. Puhelimessa keskustelu on lähes mahdotonta. Ja kun muutenkin elämä on kovin rajoiuttunutta ja yksinäistä, niin tämäkin vielä. Ajattelevatkohan ne, ettei lähes 94-vuotiaan tarvitse enää kuullakaan?

Nukkekotipäivää ja muuta näpertelyä

Näpräsin nukkekodin kanssa, kun menin lupaamaan sen mukaan Tampereen suureen nukkekotuyhdistyksen Rintamamiestalonäyttelyyn. Maalasin ja liimasin, korjasin tai oikeastaan tein uudestaan yhdet portaat ja sitten ompelin pari pikkuista vaatekappaletta. Paksuilla neuropaattisilla sormilla ja huonoilla silmillä niistä ei kovin kummoisia tullut. Kaiken lisäksi sen jälkeen huomasin, että taloni teema onkin itsenäisyyspäivä eli pikkupojan kesähousut menevät korjaukseen ellen keksi jotain näppärää. Nyt suurin urakka on saada ulkoeteinen kasaan ja kiinnitettyä mökkiin. Kun en ottanut kuvia vaiheista, ei tästä sen enempää vielä tässä vaiheessa. Perästä kuuluu ja näkyy. Se askare on aikataulujen takia saatava pikaisesti valmiiksi, jotta pääsen taas syventymään paremmin omaan kirjaani.

Muutakin sain tänään aikaiseksi. Soitin syöpäsairaalaan ja odottelen nyt lääkärin ratkaisua eli sitä, aikaistetaanko tutkimuksia vai ei. Toivottavasti aikaistetaan helmi-maaliskuun taitteesta. En nyt vielä salli pelkoa, mutta kas kun mahaan koskee, niin ei sitä ihan ohittaakaan voi. Toisesta asiasta lähetin toiselle lääkärille sähköpostin: labrakäynti tiedossa ja pyysin lähetettä.  Miehellä on tällä ja ensi viikolla poliklinikkakäynnit, minulla ensi viikolla yön-yli-reissu. Vuorotellen rampataan taas näillä asioilla, mutta toivottavasti alkanut vuosi on parempi kuin viime vuosi tässä suhteessa. Minä käyn mielelläni syöpäkontrolleissakin, jos ei ole oireita eli pelkoa uusimisesta. Vaikka labra ja tietokonetomografiahan sen näyttävät, eivät pelkästään omat tuntemukset.

Nukkekodin rakentaminen on hyvää terapiaa. Samoin käsityöt. Sukkaa ja kinnasta on syntynyt kaksi paria kumpiakin, ei kun kintaita kolmekin, joista yhdet pääsevät yöintaiksi. Nyt aloitin liivin kutomisen. Katsotaan, mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. Lanka nimittäin ei ollut ihan sitä mitä ajattelin, vaan tuntuu vähån pölisevän nenässä. Mutta kun halvalla saa... niin saa sutta ja sekundaa, joka nyppyyntyy alta aikayksikön. Toivottavasti ei sentään.

Viime yökin oli tuottoisa. Yökyöpeli kun olin, kirjoitin henkilöjutun yhteen sukulehteen, joka ei ole mitenkään omaa sukua koskeva, ei henkilö eikä lehti, Juttu saattaakin tulla jo tämän vuoden julkaisuun ja tämän yön satoa oli minielämäkertani ja kuvan lähettäminen toimittajalle. Hyvä kun sekin tuli heti tehtyä. Toimittaja sitten muokatkoon tai lyhentäköön kumpaakin, jos tarve vaatii. Tässä taas tuli vastaan se ihme, johon törmään kerta toisensa jälkeen etenkin seuraavan kirjani yhteydessä. Tietoja vain löytyy ja tulee. Niin kävi tässäkin. Kirjoitin vanhasta opettajasta, joka jäi jo eläkkeellekin ennen talvisotaa. Nettidivarista tilasin mielenkiinnosta kirjan yhdestä kirjailijasta ja eikös tämä sama neiti-ihminen löydy sen sivuilta. Olin itse tyytyväinen juttuuni, vaikkei kuvaa mistään löytynytkään.
Suku hankkikoon, sillä yhden mahdollisen lähteen osasin neuvoa.

Kadonnut kuva

Kirjoitin tämän jo facebookiin, mutten malta olla tarinoimatta siitä tässäkin. Minähän olen eri yhteyksissä kertonut kaipaavani kuvaa talomme navetasta, joka on hävitetty joskus kai 70-luvun alkupuolella. Kunta oli ilmoittanut, että navetta on joko korjattava tai purettava. Silloinen omistaja, kenraali Talvela (Vai perikuntako se jo? En jaksa tarkistaa Talvelan kuolinvuotta) puratti rakennuksen. Se oli rakennusmestari, talon entisen isäntä Perttilän suunnittelema ja mieheni muistaa, että se oli erikoinen, hieno pytinki ainakin ulkopuolelta katsottuna. Sisältä varmaan navetta oli kuin mikä tahansa tarkoituksenmukainen karjarakennus. Ehkä kuitenkin aikansa moderneja ratkaisuja noudattava, sillä rakennusmestari Perttilän sisar oli Orisbergin karjakkokoulun opinkäynyt karjakko ja toimi Uudenmaan maanviljelysseuran kiertävänä lääninkarjakkona.

Kerroksia oli tietenkin kaksi ja ajosillan kautta noustiin heinävintille, josta heinät pudotettiin suoraan lehmien ruokintapöydille. Kukaties siellä oli kotitarvemylly ja jauhokamari sekä kanala, kuten 30-luvulla vaarini rakentamassa navetassa?

Rakennuksessa oli mielenkiintoisia ulokkeita, olisiko ollut peräti parvekkeitakin ja päädyssä sauna. Mieheni sanoi, että jos hän olisi ollut rikas, olisi korjauttanut navetasta komean rivitalon. Rivitaloahan entinen kaupunginarkkitehti-vainaa kaavaili ja piirsikin tontille, mutta vanhan talomme paikalle. Tosin siinä vaiheessa, kun miehestäni tuli talonomistaja, oli navetta jo ajat sitten purettu ja rahansakin menivät romukuntoon päässeen päärakennuksen peruskorjaukseen.

Samainen kaupunginarkkitehti teki vielä yhden kolttosen: kun olemme asemakaava-alueen laidalla, piirsi mokoma rajalinjan tonttimme halki niin, että ikivanhat marjapensaamme ovat naapurin puolella. Näin hän tylysti rikkoi yli satavuotiaan maalaistalon luonnollisen pihapiirin rajan. Idea oli ollut rakentaa suora tie halki oman kunnan ja vielä kahden naapurikunnankin salaojitettujen viljapeltojen läpi, kävelyreitiksi näet jo poistetulle Kytömaan seisakkeelle. Tiesuunnitelma on haudattu ajat sitten, mutta meidän rajamme valitettavasti on ja pysyy. Vanhoista puista näkee luonnollisen pihanrajan. Olemme yrittäneet saada aikaan keskustelua nykyisen naapurin kanssa pienestä tonttikaupasta, mutta ilman suurempaa vastakaikua.

Meillä on ainoastaan pihapiiri, sillä tilan pellot oli jo paljon aikaisemmin myyty eri tahoille. Mutta talo ja aittarakennukseet on siirretty jo n. 1893 nykyiselle paikalleen. Senpä vuoksi haimme niille suojelun asemakaavalla, ettei ainakaan kukaan näppärä tuleva kaupunginarkkitehti rupea piirtämään meidän aikanamme rivitaloja tupamme päälle.

Taisin talostamme kertovassa kirjassanikin peräänkuuluttaa kuvia, mutta kukaan ei tunnustanut omistavansa tällaista aarretta. Entiseen aikaan kai kuvattiin enemmän ihmisiä, muttei rakennuksia.

Tänään sitten puhelin soi. Lankapuhelin, johon yleensä soittavat vain puhelinmyyjät. Sen takia soittajan nimikin meni minulta ohi ja ehkä olin hieman lyhytsanainen, kunnes rouva aloitti tarinansa. Hän oli saanut kirjani joululahjaksi ja etsinyt puhelinnumeroni soittaakseen ja kertoakseen, että hänelläpä on tällainen valokuva jostain 60-luvulta, jolloin hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat talossa alivuokralaisina. Päävuokralainen perheineen asui talon toisessa päässä ja tämä monilapsinen perhe toisessa päässä. Siihen aikaan talossa oli kaksi sisäänkäyntiä, joten ilmeisesti nykyinen eteisen ovi ja mahdolliset muut ovet oli suljettu. Alivuokralaiset kulkivat porstuan ovesta ja heillä oli käytössään keittiö, tupa ja ilmeisesti yksi kamari.

Perhe oli viihtynyt talossa hyvin, mutta päävuokralainen, joka siis ei ollut Talvelan perhettä, oli korottanut roimasti vuokraa ja niin nämä hakeutuivat muualle asumaan. Rouva itse oli jo perheellinen ja asui kauppalan toisella laidalla, mutta kertoi mielellään lykänneensä lapset vaunuissa ehkä neljän kilometrin matkan.

Hänellä oli mukavia juttuja kerrottavana. Yhtenäkin juhannuksena päävuokralainen, ilmeisesti vähän viinaan menevä ja ehkä kiljuakin tehnyt miekkonen oli innostunut tanssittamaan kesäpossu-Loviisaan navetan edessä. Harva possu valssia tanssii, sanoi rouva!

Kun mieheni osti talon, ei vanhaa tavaraa ollut jäljellä muuta kuin kaksi lasten pikkutuolia; toinen pottatuoli ja toinen muistaakseni jonkun Helsingin lastenseimen leimalla varustettu. Ne entisöitin muutama vuosi sitten. Sitten jostain löytyi yksi aika krovi metallinen kynttilänjalka ja toinen, hivenen sievempi kynttelikkö. Ei muuta. Soittajarouva kertoi, että avovintillä oli lukittu komero tai ehkä kesähuone, josta oli raoista kurkkimalla näkynyt kenraalin asepuku.

Vanha pottatuoli entisöitynä

Nyt sitten vain odottelen vanhaa valokuvaa navetan nurkasta.

Uusi vuosi tuokoon onnea ja rakkautta

Onpa mukava aloittaa uusi vuosi; ikään kuin kääntää esille kokonaan puhdas lehti. Emme suinkaan ole vielä lopettaneet joulunviettoa. Jouluvalot ja kynttilät saavat loistaa ainakin vanhaan loppiaiseen saakka, ehkä kauemminkin. Tonttulan väki on edelleen talossa ja vastahan ne hiipivät hiljaa alta sillan... Nämähän ovat tuoneet erityisen suurta iloa naapuritalojen muksuille, jotka oikein odottavat, milloin minun tonttuni ilmestyy rapunpieleen. Alimman kuvan jouluporsas on edelleen kyljellään, sillä se puolestaan viihdytti joulujuhlassamme yhtä naapurin pienimmistä. Kaikkein pienin tosin oli vielä äitinsä vatsassa ja seuraava nökötti saman äidin sylissä.

Tällainen on meidän lumitilanteemme. Tonttu on monivuotinen ystävämme ja kotoisin jonkun koulun myyjäisistä.

Taitavan käsityöläis - Vekin tekemät upeat tontit hiippailemassa alta sillan. Muori tykkää heittää lakkinsa pois, sillä hän ilmeisesti haluaa esitellä komeita harmaita hapsiaan.

Tässä on paljon tonttuja eri vuosikymmeniltä. Tyttären ystävättären vaari veisti puisen joulupukin joskus 70-luvulla ja toinen tytär muovaili koulussa pöydällä olevan pukin. Porsas ja poro ovat myös jostain 70-luvulta. Omasta lapsuudestani minulla ei ole yhtään joulukoristetta ja lelujakin vain pieni, hapertunut kumilehmä, joka ei ansainnut päästä joulukylään. 

Kun arvelin miehelle, että meillä oli kaikesta huolimatta hyvä vuosi, niin hän melkein pahastui. No, itse tarkoitin hyviä uutisia ennen kaikkea syöpäsairaalasta ja talossa vallitsevaa rauhan ja rakkauden henkeä, joka tosin ei oli uusi asia. En lainkaan ajatellut hänen suuria vastoinkäymisiään omien sairauksiensa kanssa. Loukkaantuminen oli hyvin oikeutettua. Mies on ennenkin arvellut, että eukko sanoo ensin ja ajattelee vasta sen jälkeen. Jos silloinkaan.

Viime vuoden alkupuoli oli tosiaan raskas - vuorotellen ravattiin väliä labra - lääkäri - sairaalahoidot. Hoidothan alkoivat jo 15,8.2014 ja jatkuivat jonnekin seuraavaan maaliskuuhun. Se oli fyysisesti raskasta, henkisesti tietysti myös, vaikkei kaikkia kauhukuvia tietenkään passannut laskea edes ajatuksiin. Tukkakin lähti, mutta palautui vähän kerrallaan heti, kun sytostaatit päättyivät. Sytomyssyjä on laatikollinen, mutta en ole edes vilkaissut niitä sen jälkeen.

Siinä kurjimmassa vaiheessa, kun naama oli kortisonin levittämä kuin possulla, tukka pois ja painoakin kai parikymmentä kiloa lisää entisestään liian runsaaseen massaan, pääsin esitelmöimään kylämme vanhasta historiasta, kun pma marttayhdistykseni vietti 10-vuotispäiväänsä. Kuvat juhlasta ovat muuten hienoja, paitsi en minä villasukissani ja myssyssäni. Juhla oli kylläkin yksi vuoden kokokohdista itselleni ja antoi kummasti voimia eteenpäin, sekin.

En voi liikaa kiittää ystäviä, jotka kannustivat, rukoilivat, tulivat käymään sairaalassa ja kaikin tavoin elivät mukana. Ja ei vähän mitään - näin mummilla oli tapana sanoa - kaikki te blogiystävät olette ansainneet samanlaiset kiitoshalaukset. Teiltä sain valtavasti voimaa. Jouluruusu Sinulle, ole hyvä:

- Miehen toimenpiteet jatkuvat edelleen. Silmäsairaalakäynnit jatkuvat ehkä vielä useamman kerran, alapäähän pannaan botoxia ja yläpäässä aortta katsastetaan. Minä mietin sitä, alkavatko ne minulla uudestaan. Soitan heti maanantaina sairaalaan neuvoa kysyäkseni. Kaikki vaivat eivät tietenkään ole syöpää, mutta kun siellä haimassa on se möykky, joka ei syyskuuhun mennessä ollut kasvanut, ei kaventunut eli sytostaatit eivät siihen purreet, niin ei voi olla ajattelematta...

Vuodenvaihteen hyviä asioita on paljon ja onneksi kaikkea ei tiedäkään, kuten onneksi ei pahojakaan uutisia. Hyvää on ainakin sukuun pian syntyvä pikkuinen. Jos lapsen äidin isäpuoli on minun poikapuoleni, niin olenkohan minä mahdollisesti isomummipuoli vai mikä? Tuleva mumma ainakin on innosta pinkeä ja niin on tuleva ukkikin. - Kun tyttäreni parisenkymmentä vuotta sitten tuli velipuolensa ristiäisistä, naureskeli hän, että siellä oli neljä tätiä, jotka kaikki ilmoittautuivat lapsen mummuiksi.

Saksantytär suunnittelee kaikesta päätellen avioliittoa. Kun ainakaan hän ei kuulu kirkkoon, miehestä en tiedä, on tiedossa ilmeisesti käynti maistraatissa, mutta ehkä toiset juhlat järjestetään myöhemmin Suomessa. Tavat siellä ovat kuulemma muutenkin sellaiset, että virallinen vihkitoimitus tapahtuu aina siviiliviranomaisen edessä. Silloin myös tytär saanee kaksoiskansalaisuuden eli sinne näyttää jäävän.

Tyttärenpojasta tulee täysi-ikäinen ja luultavasti hän aloittaa syksyllä ylioppilaskirjoitukset.

Kirjoittamiseni lähti mukavasti etenemään, vaikkei tekstiä ole vielä läheskään tarpeeksi. Se on ihmeellinen asia, miten yksi asia voi johtaa toiseen. Taisin viimeksi kirjoittaakin parista mielenkiintoisesta kirjallisesta tuotteesta, jotka löysin, tai ne suorastaan hyppäsivät eteeni. Tai tuotiin eteeni. Kummastakin arvelin ostaessani, että niissä voisi olla kirjaani hyödyttäviä juttuja ja oli myös. Kaksi perinpohjaista haastattelua päähenkilöstäni antoi minulle uuttakin tietoa ja vahvisti vanhoja käsityksiä. Tilasin ne kuin siat säkissä netistä.

Mitä vielä tuleekaan vastaan - kun elää saa ja terveenä pysyy, on on pitkään ollut tapanani sanoa. Motto tai slogan taitaapi olla lähempänä totuutta, kuin aikaisemmin arvasinkaan.

Suruja ja sairauksia ei tietenkään kannata eikä pidä ennakoida, saati tilata mutta mahdollisia nekin ovat, kun suvussa on paljon iäkkäitä ja melko huonokuntoisia ihmisiä. Ja sitten me, ei ihan ikäloput, mutta monisairaat.

Jos siis plussaisin ja miinustaisin  tulevaa vuotta, niin plussia taitaa olla enemmän. Sinänse se on höpöhomaa, kun kuitenkin on otettava vastaan se, mitä eteen tulee. Mutta silti: eletään hyvä vuosi, te ja me.

Hyvää vuotta 2016

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille, rakkaat blogini lukijat! Kiva kun olette olemassa. Kiitos kuluneesta vuodesta. Siihen mahtui paljon ikävää, mutta loppujen lopuksi kaikki kuitenkin ainakin itselläni kääntyi parhain päin. Hoidot olivat rankat ja lopputulos hyvä. Miehen vaivat ovat ikävämmät, mutta hänelläkin on silmäsairaalan lisäksi kahdet muut tutkimukset jo sovittu. Eli toivossa elämme,

Nyt en ole ihan  varma omalta kohdaltani, mutta uusi vuosi tuo, mitä tullessaan tuo. Kirjan kuitenkin aion kirjoittaa ja sanoinkin jo miehelle, että yli 120 sivua, suunnilleen, on jo valmiina ja sen aion tallentaa varmuuden vuoksi tikulle. Tuli mitä tuli. Nimittäin jotain oireita on ja niistä otetaan selvää varmaan - ehkä - mahdollisesti - lähiaikoina, jahka uskallan ensin soittaa sairaalaan. Varsinaiset kontrolliajat ovat vasta helmi-maaliskuun vaihteessa. Toisaalta oireet voivat olla jotain ihan muutakin, täysin viatonta, joilla ei ole yhtään mitään tekmistä syövän kanssa. Mutta lääkitystä vaativaa joka tapauksessa, liittyi syöpään taikka ei.

Tästä illasta ei ole sen kummempaa kerrottavaa: minä saunoin pitkästä aikaa, sitten syötiin. lueskeltiin, kudoin kinnasta ja sen valmistuttua sukkaa. Raketit ja ties mitkä vekottimet paukkuivat pellon takana ja sitten ihan naapurissakin. Harmi vain, ettei kamera ollut viritettynä, sillä lähinaapurin ilkotulitus oli vallan komea. - Me emme viitsineet edes ulos mennä katsomaan, vaan ajattelimme, että vaihtuu se vuosi näinkin. Kuten vaihtuikin. Pullo cavaa semtään avattiin  juuri silloin vuoden vaihtuessa ja läheteltiin muutamia uuden vuoden tervehdyksiä. Kaikille ei hoksattu lähettää ja ne nyt tulevat sitten tässä! Tehkää hyvin!

Mies kävi illalle sytyttämässä pihaan roihut ja lyhtykynttilät ja sanoi olevansa ihan reporanka, kun tuli sisälle. Ostin kaksi isoa lyhtyä jouluksi ja niissä paksut kynttilät palavat monta päivää.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Hyvää ja kaikin puolin siunattua vuotta erityisesti juuri sinulle!