Näpräsin nukkekodin kanssa, kun menin lupaamaan sen mukaan Tampereen suureen nukkekotuyhdistyksen Rintamamiestalonäyttelyyn. Maalasin ja liimasin, korjasin tai oikeastaan tein uudestaan yhdet portaat ja sitten ompelin pari pikkuista vaatekappaletta. Paksuilla neuropaattisilla sormilla ja huonoilla silmillä niistä ei kovin kummoisia tullut. Kaiken lisäksi sen jälkeen huomasin, että taloni teema onkin itsenäisyyspäivä eli pikkupojan kesähousut menevät korjaukseen ellen keksi jotain näppärää. Nyt suurin urakka on saada ulkoeteinen kasaan ja kiinnitettyä mökkiin. Kun en ottanut kuvia vaiheista, ei tästä sen enempää vielä tässä vaiheessa. Perästä kuuluu ja näkyy. Se askare on aikataulujen takia saatava pikaisesti valmiiksi, jotta pääsen taas syventymään paremmin omaan kirjaani.
Muutakin sain tänään aikaiseksi. Soitin syöpäsairaalaan ja odottelen nyt lääkärin ratkaisua eli sitä, aikaistetaanko tutkimuksia vai ei. Toivottavasti aikaistetaan helmi-maaliskuun taitteesta. En nyt vielä salli pelkoa, mutta kas kun mahaan koskee, niin ei sitä ihan ohittaakaan voi. Toisesta asiasta lähetin toiselle lääkärille sähköpostin: labrakäynti tiedossa ja pyysin lähetettä. Miehellä on tällä ja ensi viikolla poliklinikkakäynnit, minulla ensi viikolla yön-yli-reissu. Vuorotellen rampataan taas näillä asioilla, mutta toivottavasti alkanut vuosi on parempi kuin viime vuosi tässä suhteessa. Minä käyn mielelläni syöpäkontrolleissakin, jos ei ole oireita eli pelkoa uusimisesta. Vaikka labra ja tietokonetomografiahan sen näyttävät, eivät pelkästään omat tuntemukset.
Nukkekodin rakentaminen on hyvää terapiaa. Samoin käsityöt. Sukkaa ja kinnasta on syntynyt kaksi paria kumpiakin, ei kun kintaita kolmekin, joista yhdet pääsevät yöintaiksi. Nyt aloitin liivin kutomisen. Katsotaan, mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. Lanka nimittäin ei ollut ihan sitä mitä ajattelin, vaan tuntuu vähån pölisevän nenässä. Mutta kun halvalla saa... niin saa sutta ja sekundaa, joka nyppyyntyy alta aikayksikön. Toivottavasti ei sentään.
Viime yökin oli tuottoisa. Yökyöpeli kun olin, kirjoitin henkilöjutun yhteen sukulehteen, joka ei ole mitenkään omaa sukua koskeva, ei henkilö eikä lehti, Juttu saattaakin tulla jo tämän vuoden julkaisuun ja tämän yön satoa oli minielämäkertani ja kuvan lähettäminen toimittajalle. Hyvä kun sekin tuli heti tehtyä. Toimittaja sitten muokatkoon tai lyhentäköön kumpaakin, jos tarve vaatii. Tässä taas tuli vastaan se ihme, johon törmään kerta toisensa jälkeen etenkin seuraavan kirjani yhteydessä. Tietoja vain löytyy ja tulee. Niin kävi tässäkin. Kirjoitin vanhasta opettajasta, joka jäi jo eläkkeellekin ennen talvisotaa. Nettidivarista tilasin mielenkiinnosta kirjan yhdestä kirjailijasta ja eikös tämä sama neiti-ihminen löydy sen sivuilta. Olin itse tyytyväinen juttuuni, vaikkei kuvaa mistään löytynytkään.
Suku hankkikoon, sillä yhden mahdollisen lähteen osasin neuvoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!