Hiljainen viikonloppu takana

Jo kolmas adventti takana. Tämä oli sairaalassa-käynti-päivä eikä päivään muuta merkittävää mahtunutkaan. Ruokakin oli valmiina: lipeäkalalaatikko toissapäivän jämistä. Jostain syystä lipeäkalan loput olivat liuenneet maitokastikkeeseen eli laatikko oli pikemminkin keittoa. Perunaviipaleet eivät olleet yhtään pehmentyneet enempää jääkaapissa ja uunissa ja niiden kun piti olla nimenomaan pehmeintä lajiketta. Ruoan maku oli hyvä, visuaalinen ilme ala-arvoinen. Huomenna syön varmaan loput lipeäkalakeittona.

Isä oli virkeä ja kehui olon parantuneen. Jotenkin silti kuulsi läpi, ettei hän vielä huomenna haluaisi lähteä kotiin, sinne tyhjään kotiin. Nyt hän on voinut käydä tervehtimässä vaimoaan monta kertaa päivässä. Viemämme iltapäiväkahvit maistuivat, varsinkin kun kuulemma sairaalakahvi on kamalan makuista.

Äitikin oli tällä kertaa hereillä ja yllättävän virkeä, vaikka juttelu on mitä on. Lähinnä se oli kädestä kiinni pitämistä. Vastapäisen petin virkeä mummo tarkkaili tiiviisti tapahtumia. - Käsien luut olivat kuin linnulla, verisuonet ohuenohuet eikä käsivarsissa ole lihaksia juuri lainkaan, kun silittelin äidin käsiään. Äiti pyysi viereensä nukkumaan. Kovin, kovin sekavissa ja surullisissa mietteissä istuin autoon miehen viereen.

Isän kanssa keskusteltiin lähiaikoina edesmenneistä sukulaisista.  Sitten hän teki selkoa heidän omista hautajaistoiveistaan ja selosti, missä  laatikossa "paperit" ovat. Kaikki on kuulemma kunnossa ja järjestyksessä. Yksi ensimmäisiä työpaikkojani nuoena oli kollegan äitiyslomasijaistaminen. Silloin päivittelin itsekseni ja muille ääneenkin, kun kollega pelkäsi anopin kuolevan  sillä aikaa, kun hän on synnyttämässä. Siksi hän leipoi varmuuden vuoksi pikkuleipiäkin pakkaseen. Nyt tässä iässä se ei varmaan enää ällistyttäisi samalla tavalla.

Hyvä, jos on mietitty käytännönkin asiat valmiiksi, sekin missä kaavussa täältä haluaa lähteä Pyhää Pietaria tapaamaan ja kuinka suuren surijaseurueen haluaa haudalleen. Virsitoiveita en sentään kysellyt. Se on varmaan sanomattakin ihan selvä, että "Sun haltuus, rakas Isäni" kaikuu silloinkin.

Hautapaikka on kuulemma "ijankaikkinen". Sinne ehkä mahtuu vielä muutama uurna meidänkin sukupolvestamme. Kun kotona jatkoimme keskustelua aiheesta, tuli taas mieheni kanta hyvin selväksi. Tuhkaus ja tuhkat nimettöminä muistolehtoon, ei ainakaan omaan pihaan. Näin tapahtuu, jos se minusta on kiinni. Mies pitää kaikkea vainajien muistelua vainajien palvontana, mutta on sentään jouluaattona valmis viemään kynttilän vanhempiensa haudalle.