sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Apeaa päivää

Harmaa päivä aamusta alkaen teki mielen vähän apeaksi. Onneksi täällä ei sentään sada lunta, kuten Lapissa. Vettä rupesi tihuttamaan iltapäivällä.Juuri sen verran, että rodon lehdet kastuivat.


Pääsin kuvaamaan äitifasaanin aika mukavasta kuvakulmasta, kun se oli tuvan ikkunan alla kuoputtamassa syömistä itselleen. Kuvaaminen ei rouvaa yhtään häirinnyt, mitä nyt kerran nosti päätään ja katsoi äkäisen näköisenä.

Apeaan päivään sisältyi käynti äitiä katsomassa. Emme ole runsaaseen viikkoon eri syistä päässeet käymään sairaalassa, enkä edes muista, milloin olen nähnyt hänet hereillä. Tänä aikana äiti on muuttunut aika tavalla. Muutos voi tietysti johtua siitäkin, että viime kertoina hän on ollut täydessä unessa. Nyt hän oli hereillä ja puhuikin vähän. Kovin on mamma mennyt pieneksi ja laihaksi. Naamakin on kutistunut melkein leuattomaksi ja leukaperät jotenkin nousseet pystyyn niin, etten ensin meinannut tajuta, mitä töyssy se siinä korvan juuressa on.Yritin etsiä hänen äidistään kuvaa, sillä äidin silmät muistuttivat paljon mummin silmiä. Sitä en ole aikaisemmin huomannut.

Äiti pyysi ottamaan kädestä kiinni ja sanoi pariinkin kertaan, että muistetaan me toisiamme. Tuntui kuin hänellä olisi ollut aikaisempaa selkeämpi kuva itsestään ja olostaan. Sitä hetkeä en mennyt pilaamaan kysymällä, tunsiko hän minut. Mennessäni olen jo pitkään esitellyt itseni. Isäkin oli toissa päivänä tosi uupunut, kuten taisin kertoakin.

Jos emme ole koskaan ennenkään olleet läheisiä tai edes juttukavereita, niin tuntuu kovin surulliselta tietää, että niitä puhumatta jääneitä puheita ei ole odotettavissakaan.

6 kommenttia:

  1. Isoja asioita käydään läpi, jaksetaan, jookos?

    VastaaPoista
  2. On niin monella tavalla vaikeaa kohdata omien vanhempiensa hiipuminen. Äitisi tunsi olonsa hyväksi ja turvalliseksi kanssasi ja se lienee tärkeintä. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  3. Voimia täältä ja halauksia <3

    VastaaPoista
  4. Kaunis uusi ulkoasu tällä blogilla. Pidän näistä väreistä.

    VastaaPoista
  5. Kiitos teille myötäelämisestä. Jaksamista meille kaikille!

    VastaaPoista
  6. Monta ihmistä olen elämäni varrella kirkkomaahan saattanut, nyt vasta täällä ensimmäisen kerran saattelemme loppumatkalla miestä, isää, ukkia joka hiljalleen lipuu sinne tuntemattomaan, Erämieheni Isää.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!