Olen tehnyt aika paljon kirjahankintoja nettidivareista tätä kirjaani varten. Yksikään ei ole ollut huti! Jos ei muuta, niin joku pieni tiedonmurunen on ollut tarpeellinen löytö. Netistä tietysti löytyy paljon tietoa, mutta mikään ei kyllä voita painettua sanaa.
Se vaan on kumma, miten sitä aina löytää uusia pikkuvirheitä, lyöntivirheitä lähinnä. Ennen sanottiin, että jokaisessa painotuotteessa kuuluu olla ainakin yksi virhe ja se vaatimus takuulla tässäkin täyttyy. Paitsi että sitä sokeutuu omalle tekstilleen, sokeutuu myös pienille kirjoitusvirheille. Joskus isommillekin.
Kirjan kuvitusta en tohdi vielä esitellä, eikä siihen ole lupaakaan, mutta tässä kaunis pääsiäishortensia, joka kiitettävästi jaksaa kukkia, kuten tuo punainenkin, mikä-se-nyt-onkaan-kukkanen. Lumitähdet ovat olleet jo toista vuotta ikkunassa ja saavat ollakin. Pelkään näet, että linnut muuten voivat kolauttaa päänsä lasiin.
Nyt parin päivän sisällä olen tehnyt vielä muutamia pieniä tekstilisäyksiä kirjaan. Kaivoin esimerkiksi tietoja siitä koulusta, jossa päähenkilön tytär opetti sodan jälkeen. Paljon ei tosin löytynyt. Sitten selvitin, että Lihaniemi-niminen kylä ja niemi sijaitsivat Viipurin maalaiskunnassa eikä kaupungissa. Odottamissani ja ehkä viikon sisällä tulevissa kuvissa muuten on upeita otoksia 30-luvun Viipurista. Vaikka olen itse ehta uusmaalainen ja käynyt vain kerran pikimmiten Viipurissa, avaavat kuvat komeat näkymät vanhaan suurkaupunkiin. Viipurihan oli ennen sotia Suomen toiseksi suurin kaupunki, nyt mitätön rajakaupunki. Jotkut kirjaan tulevista rakennuksista tosin ovat edelleen pystyssä, esimerkiksi ruotsalais-saksalaisen luterilaisen seurakunnan kirkko, joka on jopa alkuperäisessä käytössä. Se oli päähenkilöitteni kotikirkko. Rouva oli kotoisin Kurkijoen pappilasta, herra viipurilaisia. Molemmat kuuluivat vanhoihin itä-suomalaisiin virkamies- ja pappissukuihin.
Yksi kirjan päähenkilön etäinen sukulainen ajelee tässä pihasta pikkuiselle lenkille. Mieheni isoisä näet oli Annan pikkuserkku. Se selvisi minulle vasta kirjoitusvaiheessa iloisena yllätyksenä. - Mieheni sai tänä keväänä pyöräänsä moottorin, josta on kuulemma suunnaton apu ylämäkiä poljettaessa. Tällä vehkeellä kun ei voi seisaaltaan vauhdittaa matkaa, eikä hän uskalla enää ajaa kaksipyöräisellä, kuten en minäkään kun en vuosikausiin ole pyöräillyt eikä tasapainoni ole muutenkaan kovin häävi. T- akana oleva keppiteline petti ensimmäisellä koeajolla, mutta onneksi joku oli löytänyt kepin ja nostanut sen ystävällisesti liikennemerkkiä vasten pystyyn.
Ja sitten katsaus muuhun terveydentilaamme. Olemme olleet kohtalaisessa kunnossa, vaikka kummallakin on liikkumisongelmia ja särkyjä, miehellä enemmän, minulla vähemmän. Viimeksi lääkäri arveli, että sormisärkyni ei olekaan ehkä neuropatiaa, vaan mahdollisesti nivelrikkoa. Sitä on vissiin sitten varpaissa myös. Viime viikolla sattui kaksi peräkkäistä haaveria. Ensin jalkapöydälle tipahti painava Kotilieden vuosikerta ja muutamaa päivää myöhemmin pino painavia kirjoja. Jalka on arka edelleen, muttei enää yhtä musta kuin viime viikolla. Meille molemmille maistuvat myös vähintään yhdet päiväunet, mutta mihinkäs tässä kiire olisi. Itselläni selkäkipuun tuo helpotusta jo pienikin oikaisu pitkälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!