Palaan vielä tähän meidän sukupolvemme, siis suurten ikäluokkien luultavasti aika tyypilliseen kasvatuskokemukseen. Emme enää kokeneet sotaa, eivät monet ainakaan eikä ainakaan maalla enää nähty nälkää vaikka pula-ajan lapsia olemmekin. Rahaa ei ollut myöhemminkään. Kun isät tulivat rintamalta ja monet äiditkin lottahommista ja ryhtyivät pelonsekaisin tuntein rakentamaan maata, omaa kotia, omaa elämää, oli kuin viisi vuotta elämästä olisi jäänyt väliin. Kuten tietysti olikin jäänyt.
En osaa sanoa, miten rakastavan kasvatuksen he itse, 1920-luvun lapsina olivat aikanaan saaneet, mutta varmaan normit kuitenkin olivat aika erilaiset nykyisiin verrattuna. Mieheni vanhemmat edustivat vieläkin vanhempaa sukupolvea, sillä he olivat syntyneet jo 1900-luvun alkuvuosina. Sen kuitenkin uskon, että jossain 1940- ja 50-lukujen Suomessa ei ollut paljon aikaa miettiä lasten tekemisiä. Se ei poista sitä tosiasiaa, etteikö lapsiaan olisi voinut rakastaa silloinkin ja vaikka miten kurjissa oloissa... Jotkut saivat rakkautta, jotkut eivät. Puolustan kuitenkin vielä enemmän tai vähemmän rakkaudettomia vanhempiamme: ehkä heillä ei ollut hellyyden mallia, ehkä omissa sotatraumoissa oli melkein liikaa kestämistä, ehkä ei ollut aikaa eikä osaamista.
Oliko siis ihme, että juuri me suuret ikäluokat halusimme mullistaa maailman omalla tavallamme? Kasvattaa lapset summerhilliläisittäin, tehdä politiikkaa juuri päinvastoin kuin vanhempamme? Huom. Itse en kylläkään toiminut kummallakaan rintamalla, mutta tunnistan yhä edelleen itsessäni ja arvomaailmassani tiettyjä 60-lukulaispiirteitä esimerkiksi sosiaalikysymyksissä.
Suuren laulajasuosikkini Pauli Ankan nuori vaimo pisti hulinaksi ja yritti laittaa sileäksi yhteisen kodin. Ei siis ole helppoa meren toisellakaan puolella. Voi Pauli Ankka parka, nuoruuteni suuri idoli, olet vanhentunut ja rypistynyt jo sinäkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!