tiistai 28. kesäkuuta 2011

Iloa ja surua

Hellepäivä taas melkein illassa. Tälle päivälle emme suunnittelleet muuta kuin mummulakäynnin ja hyvä on kun menimme. Siellä oli taas sattunut tapaturma eli aloitanpa siitä surullisemmasta päästä uutisoinnin. Muori oli jälleen kerran tuuskahtanut nenälleen, ehkä kompastunut tuvassa olevaan arkkuun ja loukannut itsensä sen kulmaan. Onneksi ei loukannut kuitenkaan niin pahasti, että he olisivat lähteneet päivystykseen. Selkää on kuitenkin särkenyt ja sehän aikaansaa kelle vaan kiukutteluakin.

Pahin oli tosin jo isän mukaan ohi; äiti ei ottanut mitään kantaa asiaan. Hän oli tänään äärettömän väsynyt, nukahtelikin keinutuoliinsa siinä meidän jutellessamme. Sitten hän yhtäkkiä havahtui, kömpi ylös ja lähti ulos pääovesta. Luulimme, että hän menisi terassille vilvoittelemaan, mutta ei, muutaman minuutin päästä hän tulikin hyvin hiljaa, kuin salaa, keittiönoven kautta sisälle. En osaa sanoa, oliko hän hetken oven takana kuuntelemassa puheitamme, sillä mehän tietysti keskustelimme isän kanssa molempien kunnosta, kun siihen osui hyvä tilaisuus. Äiti ei ole koskaan sanallakaan kosketellut sairauttaan ja jos kysyy kuulumisia, niin kaikki on aina hyvin. Niin oli nytkin.

Maljakossa oli kaunis, voimakkaan punainen ruusunoksa, jonka ehkä sisareni oli tuonut tai isä taittanut pihasta. Äiti ihasteli sitä, muttei hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, mistä oksa on ilmestynyt. Ei hän kuulemma itse ainakaan ollut käynyt kukkakaupassa. Sen kyllä uskonkin, sillä äiti ei varmaan pariin vuoteen ole ollut edes isän kauppareissuilla mukana, saati että osaisi omatoimisesti asioida kukkakaupassa tai missään muussakaan kauppaliikkeessä.


Tällaista pensasruusua se ei ainakaan ollut, vaan jotain puistoruusua. Väri on sama. Tämä kuva on meidän talon nurkalta.

Käväisimme tervehtimässä pikaisesti myös veljeäni ja siellä kälyn kuulumiset ovat vielä ikävämmät. Hänen samaa tautia sairastavan äitinsa kunto on romahtanut. Nyt hän on terveyskeskuksen vuodeosastolla eikä kuulemma paluuta vanhainkotiin enää ole. Tai millä ninmellä sitä hoivalaitosta nyt kutsutaankaan. Hänhän joutui sinne joskus viime talvena, kun oli ensin lähtenyt paitasillaan pihalle seikkailemaan.

Mutta ei pelkkää valitusta: postipoika toi yllätyspaketin. Somassa pussukassa oli kauniit villasukat ja suklaalevy, joita en vain huomannut kuvata. Tuhannet kiitokset! Voitin arvonnassa, mutta nyt taisi Kaikki kotona-blogin Sirkku-äiti olla postipojan virkaa hoitamassa? Tytär, blogin Maatalouskoululainen on nimittäin mummulassa kesärenkinä ja -piikalikkana. En nyt millään löytänyt A-M:n omaa blogia, joka ei hetkeen ole päivittynyt, mutta kiitokset varmaan menevät äidin kautta tyttärellekin, eikös vaan?

2 kommenttia:

  1. Hyvin menivät kiitokset ja terveiset ja kyllä se A-M:kin taitaa Sinun blogiasi lueskella, jos sattuu netti mummolassa toimimaan.
    Anne-Marin maatalouskouluvaiheista ja muista 17v tytön ajatuksista kertova blogi on kuvaavasti nimeltään "Minä muutan maalle!"

    Kyllä ne vaan Sinunkin vanhempasi jaksavat sinnitellä. Mutta ei kai sitä oikein muutakaan tuossa elämänvaiheessa voi.

    VastaaPoista
  2. Täällähän on kaikenlaisia kuulumisia, jännittäviä ja iloisia ja sitten niitä surullisempia. Oma bloginluku on jäänyt juhannuksen ja siitä toipumisen (heh) vuoksi. Meillä ei vanhuksilla ole onneksi tuo tilanne, mutta isä oli edellisillä helteillä lämpöhalvauksen vuoksi muutaman päivän tk:ssa, ja siinä oli kaikenlaista harmia. Voimia!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!