Jasmiinin ja ruusun kukkia

Kiitos teille kaikille lämpimistä sanoista ja haleista, jotka kantautuivat ilmojen halki. Äiti on nyt saatettu viimeiselle matkalle ja toistaiseksi kaikki on hyvin, isällä siis. Hänen jaksamistaan pelkäsimme kovasti eikä pelko tietysti vieläkään ole ohi. Kävimme eilen haudalla ja sitten isää tervehtimässä. Hän istui valokuvia katselemassa, oli kovasti hauras, mutta henkisesti kuitenkin virkeä. Velimies oli jo toimittanut kuvan haudalta, jonne saattoväen kukat oli viety. Onhan se selvä, että puolison hautaaminen on vaikea tehtävä. Tai siis matkaan saattelu. Uurna lasketaan vasta myöhemmin.

Jasmiinit ovat olleet äidin syntymäpäiväkukkia. Isä aina kävi taittelemassa muutaman oksan syntymäpäivän aamuna maljakkoon. Tämä ei tullut lainkaan mieleeni, kun juttelin suntion kanssa kirkon kukista. Siellä oli punaisia ruusuja, kuten arkulla ja isän kukkavihossakin - niitä äidin morsiuskimpun punaisia ruusuja. Mutta sitten oli myös muutama valkea kukka, joita kaukaa katsoen luulin ensin puolikuihtuneiksi krysanteemeiksi. Ehei, ne olivat jasmiinin kukkia.

Punaiset ruusut säästettiin nytkin isälle. Minulla oli vaaleanpunaisia ruusuja ja sitten jotain valkoista, taitavat olla tuossa oikeassa laidassa isän kukkien vieressä.

Äiti sai arvokkaan, mutta kauniin ja lämminhenkisen saattojuhlan. Siunaustilaisuus alkoi, kun puhallinyhtye soitti Oi kallis Suomenmaa, vävypoika muiden mukana. Saman soitti trumpetisti uudestaan yksin sitten vielä siinä vaiheessa, kun veteraanijärjestöt seisoivat kunniavartiossa arkun äärellä.  Siinä kohdalla viimeistään taisi tulla itku monella muullakin kuin meillä läheisillä.

Muistotilaisuus meni hyvin, siten kun oli ajateltukin, paitsi että ystävämme ja vihkipappimme puhui vielä silloinkin äärettömän kauniisti. Hän luki myös kaksi koskettavaa äidin runoa. - Ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Oikein kunnon maalaisruokaa, kuten meidän suvun kesteissä on aina ollut tapana tarjota. Kotijuusto oli oikeanlaista ja hokka eli perunalaatikko imellytetty juuri oikean makeaksi. Mansikkakakusta yksi soittaja sanoi, ettei ole moniin vuosiin saanut niin hyvää täytekakkua. Tuli siis sekä sielu että ruumis ravituksi ja kuten edesmennyt ex-anoppini tapasi sanoa, hurskas ihminen kun oli, että olipa hauskat hautajaiset.

Olin jo puhelimessa kuullut paljon kauniita sanoja äidistä ja itkenytkin etukäteen monet itkut, kun kutsuin saattoväkeä hautajaisiin. Vasta näinä aikoina meille lapsille on tainnut oikeasti valjeta se, että äitimme ei ollut mikään turha tyttö. Totta kai tiesimme hänen vankan järjestötaustansa, monet kunniajäsenyydet ja sen sellaiset, mutta paljon oli sellaista, mistä meillä ei ollut aavistustakaan. Kotona hän varmaan keräsi voimia jaksaakseen taas viilettää pitkin maata ja mantuja hoitamassa toisten ihmisten asioita. Hän ei ehkä vain ehtinyt tai aina osannutkaan ilmaista kovin hyvin meille omaa välittämistään. Nyt yksi täti, entinen lottatoveri ja järjestöjohtaja, jota en ole koskaan ennen tavannut, otti minua lujasti kaulasta  kiinni ja kertoi, miten äiti oli aina kehunut minua. Olisipa edes kerran sanonut sen minullekin, itkin hänen kaulaansa. Mutta ehkä siinä tulivat nyt äidin terveiset, ne sanomatta jääneet sanat, joita olen surrut.

Tämä päivä on vielä otettu levon kannalta tekemättä yhtään mitään. Huomenna ehkä mennään maalikauppaan ostamaan uudet maalit salin seinään.