Nyt on se päivä, jolloin äidin uurna lasketaan kotiseurakunnan multiin. Isä on selviytynyt toistaiseksi yllättävän hyvin, mutta tässä on taas yksi koettelemuksen hetki hänelle.
Menemme sitten yhteisille kahveille. Me miehen kanssa teemme pienen lenkin ja haemme tilaamani isot voileipä- ja kinuskikakut. Syöminen tuppaa auttamaan niin surussa kuin ilossakin.
Iloa tuotti jo illalla se, että sain tekstini vaiheeseen numero 2. Itkin ilosta, kun suljin tiedoston tallennettuani sen tietysti varmuuden vuoksi noin sadannen kerran tikulle. Itkin varmaan siksikin, kun viimeisellä sivulla päähenkilö kuolee. Olen itkenyt joka kerta liikutuksesta sillä kohdalla... joten en varmaan aamulla selviä kyynelehtimättä siitäkään huolimatta, että äidin uurnassa ei enää ole muuta kuin kasa tuhkaa. On se taas kuitenkin yksi etappi meille kaikille.
Tämän projektin kohdalla selvisi sekin seikka, että mainittua hautuumaata on ollut perustamassa, siis toimikunnan jäsenenä joskus 1800-luvun loppupuolella isoisäni setä, joka myös oli itse yksi ensimmäisiä sinne haudattuja. Hautapaasi on edelleen vanhalla paikalla, kuten monen muunkin esi-isän ja -äidin haudat. Ovat olleet sen verran fiksuja, että ovat ostaneet ikuisia tontteja. Sitä olen moneen kertaan kiitellyt, kun olen kamerani kanssa siellä kävellyt.
Sunnuntaina juhlitaan lapsenlapsen synttäreitä, sen miespuolisen. Sillä on jo komea äänenmurroskin alkanut. Toivottavasti ennustetut ukkoset kiertävät meidät ja juhlapaikkamme. Samaa toivon maanantaille, jolloin miehellä on luokkakokous. En nyt tullut kysyneeksi, milloin hän lopetti keskikoulun, mutta varmaan siitä puoli vuosisataa ainakin on aikaa. Varmaan ylikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!